Законопроект Правительства № HE 137/2026 об изменении законодательства о конфискации

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan muutettaviksi rikoslakia, esitutkintalakia, pakkokeinolakia, ulosottokaarta, sakon täytäntöönpanosta annettua lakia, jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroista tunnustamista Euroopan unionissa koskevan asetuksen soveltamisesta annettua lakia, henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annettua lakia, henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annettua lakia, henkilötietojen käsittelystä Tullissa annettua lakia ja pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annettua lakia sekä säädettäväksi uusi laki varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista.

Esityksen tarkoituksena on tehostaa rikoshyödyn poisottamista. Ehdotuksilla toteutettaisiin pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelman rikoshyödyn poisottamista koskevat kirjaukset ja pantaisiin kansallisesti täytäntöön varojen takaisinhankintaa ja menetetyksi tuomitsemista koskeva Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi eli niin sanottu konfiskaatiodirektiivi.

Esityksen mukaan uusi selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus voitaisiin tuomita, jos esitutkinnassa tunnistettu omaisuus olisi varsin todennäköisesti peräisin rikollisesta toiminnasta. Syyttäjältä vaadittavaa näyttöä omaisuuden alkuperästä alennettaisiin eikä mitään yksittäistä rikosta tarvitsisi näyttää toteen.

Lisäksi menettämisseuraamusasioissa mahdollistettaisiin kuulutustiedoksianto ja rahanpesun kohteena olevan omaisuuden menetetyksi tuomitseminen arvomääräisenä sekä tehtäisiin eräitä muita muutoksia.

Esityksessä ehdotetaan myös useita lainsäädäntömuutoksia rikoshyödyn jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi sekä hallinnoimiseksi. Tähän liittyen ehdotetaan säädettäväksi uusi laki varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista. Muutoksista johtuvia uusia tehtäviä hoitaisivat Suomessa Keskusrikospoliisi ja viimeksi mainituilta osin myös Ulosottolaitos.

Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan pääosin viimeistään 23.11.2026, jolloin konfiskaatiodirektiivi on viimeistään pantava kansallisesti täytäntöön.

PERUSTELUT

1

Asian tausta ja valmistelu

1.1

Tausta

Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelman mukaan rikoshyödyn poisottamista helpotetaan esimerkiksi alentamalla vaadittavaa näyttökynnystä ja ottamalla käyttöön rikoshyödyn menettämistä koskeva menettely rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella. Hallitus ryhtyy estämään lainsäädännöllisin toimin rahanpesua ja tehostaa erityisesti rahanpesuun liittyvää rikoshyödyn takaisinsaamista.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2024/1260 varojen takaisinhankinnasta ja menetetyksi tuomitsemisesta (jäljempänä direktiivi tai konfiskaatiodirektiivi ) tuli voimaan 22.5.2024. Direktiivi korvaa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/42/EU rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa (jäljempänä ensimmäinen konfiskaatiodirektiivi tai vuoden 2014 direktiivi ) ja neuvoston päätöksen 2007/845/YOS varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien jäsenvaltioiden toimistojen yhteistyöstä rikoksen tuottaman hyödyn tai muun rikokseen liittyvän omaisuuden jäljittämisessä ja tunnistamisessa (jäljempänä rikoshyötypäätös ). Jäsenvaltioiden on saatettava konfiskaatiodirektiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 23.11.2026.

1.2

Valmistelu

1.2.1

EU-säädöksen valmistelu

Ensimmäisen konfiskaatiodirektiivin hyväksymisen yhteydessä vuonna 2014 neuvosto ja Euroopan parlamentti antoivat yhteisen lausuman, jossa kehotettiin komissiota analysoimaan mahdollisimman pian ja ottaen huomioon jäsenvaltioiden oikeusperinteiden ja -järjestelmien erot rikollisesta toiminnasta peräisin olevan omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevien uusien yhteisten sääntöjen käyttöönoton toteutettavuutta ja mahdollisia etuja, myös vaikka rikollisesta toiminnasta ei olisi tuomittu tiettyä henkilöä tai tiettyjä henkilöitä.

Komissio julkaisi ensimmäisen konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanosta 2.6.2020 kertomuksen ”Varojen takaisinhankinta ja menetetyksi tuomitseminen: takeet sille, että rikos ei kannata” (KOM(2020) 217 lopullinen). Kertomuksen mukaan vuoden 2014 direktiivi oli johtanut merkittävään edistykseen varojen takaisinhankintaa koskevissa jäsenvaltioiden säädöskehyksissä, mutta parantamisen varaa oli edelleen. Tästä syystä komissio aikoi arvioida mahdollisuuksia yhdenmukaistaa lisää varojen takaisinhankintaa koskevia EU:n järjestelmiä, kattaen sekä ensimmäisen konfiskaatiodirektiivin että rikoshyötypäätöksen.

Neuvosto hyväksyi 17.6.2020 päätelmät talousrikostutkinnan tehostamisesta vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi (8927/20). Päätelmissä muun ohella pyydettiin komissiota harkitsemaan jäädytetyn omaisuuden hallinnointia sen mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten koskevan oikeudellisen kehyksen vahvistamista, sisällyttämään siihen takavarikkoa edeltävän suunnittelun periaatteen ja myöntämään varallisuuden takaisin hankinnasta vastaaville toimistoille lisävaltuuksia, kuten turvaamistoimenpiteinä kiireellisiä tilapäisiä jäädyttämisvaltuuksia varojen hävittämisen estämiseksi.

Komissio hyväksyi 14.4.2021 järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa koskevan EU:n strategian (ks. E 63/2021 vp), jonka yhtenä painopisteenä oli järjestäytyneen rikollisuuden tuottamien voittojen poistaminen (”seuraa rahaa” -periaate). Europolin arvioiden mukaan vain hyvin pieni osa rikoshyödystä jäädytetään ja tuomitaan menetetyksi, mikä antaa järjestäytyneille rikollisryhmille mahdollisuuden soluttautua lailliseen talouteen ja julkisiin laitoksiin muun muassa korruption avulla. Tämä heikentää muun muassa oikeusvaltioperiaatetta ja perusoikeuksia. Strategiassa komissio ilmoittikin aikovansa tiukentaa varallisuuden takaisinhankintaa ja menetetyksi tuomitsemista koskevia sääntöjä, ottaen huomioon edellä mainitun komission vuoden 2020 kertomuksen.

Komissio järjesti 21.6.–27.9.2021 julkisen kuulemisen ensimmäisen konfiskaatiodirektiivin ja rikoshyötypäätöksen tarkistamisesta. Suomi vastasi julkiseen kuulemiseen 24.9.2021. Suomen vastauksesta valmisteltiin valtioneuvoston selvitys (E 94/2021 vp).

Euroopan parlamentti hyväksyi 15.12.2021 päätöslauselman järjestäytyneen rikollisuuden vaikutuksesta EU:n omiin varoihin ja EU:n varojen väärinkäyttöön keskittyen erityisesti yhteistyöhön perustuvaan hallinnointiin tarkastusten ja valvonnan näkökulmasta (2020/2221(INI)). Päätöslauselmassa Euroopan parlamentti muun ohella katsoi, että järjestäytyneiden rikollisryhmien vastainen toiminta edellyttää myös tehostettuja varojen jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevia sääntöjä ja toimenpiteitä, mukaan lukien tarvittaessa rikoshyödyn arvoa vastaavan omaisuuden väliaikainen takavarikointi, jotta voidaan estää rikoshyödyn siirtäminen tai luovuttaminen ennen kuin rikosoikeudenkäynti on saatu päätökseen (kohta 48).

Komissio antoi 25.5.2022 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi varojen takaisinhankinnasta ja menetetyksi tuomitsemisesta (COM(2022) 245 final) ja sitä koskevan vaikutustenarvioinnin (SWD(2022) 245 final). Neuvoston yleisnäkemys ehdotuksesta hyväksyttiin oikeus- ja sisäasioiden neuvostossa 8.–9.6.2023. Euroopan parlamentin kanta ehdotuksesta hyväksyttiin 12.6.2023. Trilogineuvottelut neuvoston, Euroopan parlamentin ja komission välillä käynnistettiin kesäkuussa 2023 ja niissä saavutettiin poliittinen sopu joulukuussa 2023. Direktiivi viimeisteltiin teknisesti kevään 2024 aikana, ja neuvosto ja Euroopan parlamentti hyväksyivät direktiivin lopullisesti. Direktiivi tuli voimaan 22.5.2024.

Valtioneuvosto valmisteli komission ehdotuksesta valtioneuvoston kirjelmän (U 73/2022 vp). Kirjelmän mukaan valtioneuvosto suhtautui direktiiviehdotuksen tavoitteisiin myönteisesti. Rikoshyödyn ja rikoksentekovälineiden jäädyttäminen ja menetetyksi tuomitseminen ovat tärkeitä keinoja rikollisuuden torjunnassa ja rikosten vaikutusten vähentämisessä. Direktiiviehdotuksessa oli kuitenkin useita merkittäviä kohtia, joiden sisältöä oli neuvotteluissa tarkemmin arvioitava ja selvitettävä. Neuvotteluissa tuli pyrkiä siihen, että riittävä kansallinen liikkumavara säilytetään, jotta uudet velvoitteet ovat sovitettavissa yhteen kansallisen lainsäädännön peruslähtökohtien kanssa. Direktiiviehdotuksesta valmisteltiin jatkokirjelmät (UJ 7/2023 vp UJ 38/2023 vp) myöhemmässä käsittelyvaiheessa. Eduskunnassa direktiiviehdotusta käsittelivät suuri valiokunta, lakivaliokunta, hallintovaliokunta ja perustuslakivaliokunta. Valiokuntien lausunnot ovat saatavilla eduskunnan verkkosivuilla:

https://www.eduskunta.fi/asiat-ja-aanestykset/valtiopaivaasiat/U%2073%2F2022%20vp .

1.2.2

Hallituksen esityksen valmistelu

Valtioneuvoston periaatepäätöksessä järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan strategiasta ja toimenpideohjelmasta vuosille 2025–2030 toimenpiteenä 8 mainitaan rikoshyödyn ja rikollisen omaisuuden menettäminen. Toimenpiteen mukaan rikoshyödyn ja rikollisen omaisuuden poisottaminen on merkittävä keino torjua järjestäytynyttä rikollisuutta ja sen kehittäminen edellyttää muun ohella lainsäädäntömuutoksia, jotta esimerkiksi rikolliseen toimintaan liittyvä selittämätön omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi. Hallitusohjelman rikoshyödyn poisottamista koskevien kirjausten toteuttaminen ja konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpano laajentavat mahdollisuuksia rikoshyödyn ja muun rikollisen omaisuuden poisottamiseksi. Konkreettiset lainsäädäntöehdotukset valmistellaan erillisessä työryhmässä.

Oikeusministeriö asetti 25.9.2024 työryhmän, jonka tehtävänä oli valmistella lainsäädäntöehdotukset hallitusohjelman rikoshyödyn poisottamista koskevien kirjausten toteuttamiseksi ja konfiskaatiodirektiivin kansalliseksi täytäntöönpanemiseksi. Työryhmällä oli mahdollisuus tehdä myös muita muutosehdotuksia menettämisseuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön.

Työryhmässä olivat oikeusministeriön lisäksi edustettuina sisäministeriö, valtiovarainministeriö, Poliisihallitus, Keskusrikospoliisi, Ulosottolaitos, Syyttäjälaitos, Helsingin hovioikeus, Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus, Oikeusrekisterikeskus ja Suomen Asianajajat.

Työryhmän tuli laatia mietintönsä hallituksen esityksen muotoon. Työryhmän toimikausi oli 1.10.2024–30.11.2025. Työryhmä luovutti yksimielisen mietintönsä 3.12.2025. Mietintö oli lausuntokierroksella 18.12.2025–20.2.2026. Lausunnoista on laadittu tiivistelmä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2026:34).

Hallituksen esitys valmisteltiin oikeusministeriössä virkatyönä. Hallituksen esityksen valmisteluasiakirjat ovat saatavilla hankesivulla julkisessa verkkopalvelussa osoitteessa https://valtioneuvosto.fi/hanke?tunnus=OM062:00/2023 .

2

EU-säädöksen tavoitteet ja pääasiallinen sisältö

Konfiskaatiodirektiivin tarkoituksena on tehostaa rikoksella saadun omaisuuden takaisinhankintaa ja menetetyksi tuomitsemista. Direktiivin tarkoituksena on myös erityisesti torjua järjestäytynyttä rikollisuutta, jonka keskeisimpänä vaikuttimena on taloudellisen hyödyn saaminen. Tämän vuoksi rikollisesta toiminnasta peräisin olevien varojen takaisinhankinta on hyvin tehokas keino ehkäistä rikollisuutta. Europolin arvion mukaan EU:ssa vain noin kaksi prosenttia rikoshyödystä jäädytetään ja yksi prosentti tuomitaan menetetyksi

Europol: Does crime still pay? Criminal Asset Recovery in the EU – Tutkimus tilastotiedoista 2010–2014, 2016, saatavilla osoitteessa:

https://www.europol.europa.eu/publications-documents/does-crime-still-pay .

. Tämä antaa järjestäytyneille rikollisryhmille mahdollisuuden investoida rikollisen toimintansa laajentamiseen ja lailliseen talouteen soluttautumiseen.

Komission direktiiviehdotuksen (s. 2) mukaan kansallisilla viranomaisilla on rajalliset valmiudet jäljittää, tunnistaa ja jäädyttää varoja nopeasti, ja jäädytettyjen varojen tehottoman hallinnoinnin takia ne menettävät arvoaan ennen kuin niiden menetetyksi tuomitsemisesta tehdään päätös. Olemassa olevat menetetyksi tuomitsemiseen tarkoitetut välineet eivät kata kaikkia suuria tuloja tuottavia rikollismarkkinoita eivätkä puutu rikollisjärjestöjen monimutkaisiin rakenteisiin ja menetelmiin. Näihin ongelmiin vastaamiseksi direktiivillä pyritään vahvistamaan EU:n varojen takaisinhankintaa koskevaa järjestelmää.

Konfiskaatiodirektiivissä säädetään toimenpiteistä, joita jäsenvaltioiden tulee toteuttaa rikoshyödyn, rikoksentekovälineiden ja omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi, jäädyttämiseksi, menetetyksi tuomitsemiseksi ja omaisuuden hallinnoimiseksi. Konfiskaatiodirektiivillä korvataan ensimmäinen konfiskaatiodirektiivi 2014/42/EU ja rikoshyötypäätös 2007/845/YOS. Direktiivin soveltamisala on vuoden 2014 direktiiviä laajempi sisältäen uusia rikoksia. Esimerkkejä näistä ovat rikokset, joita tyypillisesti tehdään järjestäytyneiden rikollisryhmien toiminnassa ja rikokset, jotka liittyvät unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen. Uudessa direktiivissä otetaan käyttöön uusia keinoja varallisuuden takaisin hankkimiseksi esimerkiksi mahdollistamalla rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitseminen.

Varallisuuden takaisinhankinnasta vastaavien toimistojen (jäljempänä

ARO-toimisto, Asset Recovery Office ) tehtäviä ja toimivaltuuksia laajennetaan rikoshyötypäätökseen verrattuna. ARO-toimistojen välistä tiedonvaihtoa pyritään myös edistämään. Toimivaltaisille viranomaisille tulee luoda tiedonsaantioikeuksia direktiivin mukaisten tehtävien hoitamista varten. Ensimmäiseen konfiskaatiodirektiivin nähden uusi direktiivi velvoittaa myös jäsenvaltiot perustamaan tai nimeämään yhden tai useamman varallisuudenhoitotoimiston (jäljempänä myös

AMO-toimisto, Asset Management Office ).

Direktiivissä pyritään varmistamaan rikoksen uhrien mahdollisuus saada korvaus omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevissa menettelyissä sekä asianomaisten henkilöiden oikeussuojakeinot. Jäsenvaltioita kannustetaan toimenpiteisiin menetetyn omaisuuden käyttämiseksi yleisen edun mukaisiin ja sosiaalisiin tarkoituksiin. Jäsenvaltiot velvoitetaan luomaan kansallinen varojen takaisinhankintaa koskeva strategia sekä keräämään ja ylläpitämään tilastoja varojen menetetyksi tuomitsemista koskevasta järjestelmästä. Direktiivillä edistetään myös varojen takaisinhankintaan osallistuvien viranomaisten yhteistyötä sekä kansallisella että rajat ylittävällä tasolla.

Direktiivillä pyritään helpottamaan unionin rajoittavien toimenpiteiden tehokasta täytäntöönpanoa mahdollistamalla tällaisten toimenpiteiden kohteena olevien henkilöiden tai yhteisöjen omaisuuden jäljittäminen unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten paljastamiseksi. Unionin rajoittaviin toimenpiteisiin liittyvistä rikoksista säädetään unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkomiseen liittyvien rikosten ja seuraamusten määrittelystä ja direktiivin (EU) 2018/1673 muuttamisesta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä (EU) 2024/1226 (jäljempänä pakoterikosdirektiivi ).

3

Nykytila ja sen arviointi

3.1

Kansallinen lainsäädäntö ja käytäntö

Menettämisseuraamuksella eli konfiskaatiolla tarkoitetaan yleensä rikokseen perustuvaa omaisuuden korvauksetonta menettämistä valtiolle ( HE 4/2016 vp

s. 3, HE 80/2000 vp

s. 4). Menettämisseuraamus on luonteeltaan turvaamistoimenpide, jolla pyritään vähentämään tehdyn rikoksen vaikutuksia sekä ehkäisemään tulevia rikoksia (LaVL 13/2021 vp s. 5, HE 4/2016 vp

s. 3, ks. myös esim. Jaakko Rautio, Hyötykonfiskaatiokanne, 2006, s. 12; Jussi Matikkala, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä, 2021, s. 357). Menettämisseuraamus ei siten ole rangaistus eikä sen tarkoituksena ole ankaroittaa rikoksen kokonaisseuraamuksia (ks. esim. KKO 2024:25, kohta 71, KKO 2020:101, kohta 80, KKO 2016:85, kohta 28, KKO 2015:74, kohta 8). Koska menettämisseuraamus ei ole rangaistus, se voidaan kohdistaa muihinkin kuin rikokseen syyllistyneeseen (Pekka Viljanen, Konfiskaatio rikosoikeudellisena seuraamuksena, 2007, s. 23–24).

Menettämisseuraamuksista säädetään rikoslain (39/1889, jäljempänä myös

RL ) 10 luvussa. Luvun 1 § koskee menettämisseuraamuksen yleisiä edellytyksiä. Menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on ensinnäkin laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Koska menettämisseuraamus on edellä lausutusti turvaamistoimi eikä rangaistus, sen tuomitseminen ei vaadi, että kaikki rikosoikeudellisen vastuun edellytykset täyttyvät. Pykälän 2 momentissa säädetäänkin, että menettämisseuraamuksen määrääminen voi perustua myös rangaistavaksi säädettyyn tekoon, jonka tekijä ei teon hetkellä ole täyttänyt viittätoista vuotta tai on syyntakeeton, jonka tekijä on rangaistusvastuusta vapaa anteeksiannettavaa kieltoerehdystä, hätävarjelun liioittelua, pakkotilaoikeuden ylittämistä, voimakeinojen käytön ylittämistä ja esimiehen lainvastaisen käskyn noudattamista koskevan säännöksen nojalla, tai josta oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen.

Pykälän 3 momentti

(356/2016)

koskee mahdollisuutta esittää menettämisvaatimus ilman rangaistusvaatimusta. Tällainen ns. konfiskaatioprosessi on ollut Suomessa vanhastaan mahdollinen, mutta asiasta säädettiin nimenomaisesti vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä. Momentin mukaan menettämisseuraamus voidaan määrätä, vaikka rikoksen tai teon tekijää ei saada selville tai häntä vastaan ei nosteta syytettä tai tuomita rangaistukseen, jos menettämisseuraamuksen perustavasta rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta esitetään rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö. Momentti tulee sovellettavaksi, kun menettämisvaatimus kohdistetaan muuhun kuin rikoksen tekijäksi epäiltyyn ( HE 4/2016 vp

s. 12, 25, 26, 29–30).

Rikoslain 10 luvun 2, 3, 4, 5, 5 a ja 8 §:ssä säädetään eri konfiskaatiolajeista. Menettämisseuraamusten kohteena voivat olla rikoksen tuottama hyöty (2–3 §), rikoksentekoväline (4 §), rikoksen tuote (5 §), rikosesine eli rikoksen kohde (5 §) ja säilytysväline (5 a §). Menettäminen voi luvussa tarkemmin säädetysti koskea joko konkreettista omaisuutta (esine tai oikeus) tai sen arvoa. Osa menettämisseuraamuksista on pakollisia (”on tuomittava”, esim. RL 10:2, 4.1, 5.1) ja osa harkinnanvaraisia (”voidaan tuomita”, RL 10:3, 4.2, 5.2, 5a).

Rikoksen tuottaman hyödyn tuomitsemisesta menetetyksi eli hyötykonfiskaatiosta säädetään luvun 2 ja 3 §:ssä. Hyödyn menettämisen tausta-ajatuksena on se, että rikos ei saa kannattaa (KKO 2024:25, kohta 71, HE 80/2000 vp

s. 4 ja 15). Hyötykonfiskaatiolla pyritään poistamaan rikoksen vaikutuksia sekä estämään varojen sijoittaminen uusiin rikoksiin (KKO 2015:74, kohta 8). Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan rikoksella välittömästi saatua omaisuutta, omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta, omaisuuden tuottoa, omaisuuden ja tuoton arvoa sekä rikoksella saadun säästön arvoa. Hyötykonfiskaatio voidaan säännöksestä ilmi käyvällä tavalla toteuttaa esinekonfiskaationa, jolloin menettämisseuraamus koskee tiettyä omaisuuserää, tai arvokonfiskaationa, jolloin menettämisseuraamus koskee omaisuuden arvoa. Hyötykonfiskaatio toteutetaan yleensä arvokonfiskaationa ( HE 4/2016 vp

s. 4, 9 ja 33, Heli Korkka: Liiketoimintarikoksen tuottaman hyödyn mittaaminen, 2015, s. 56–57 ja 127–128).

Pykälän 2 momentin mukaan jos hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Tuomioistuin ei ole menettämisseuraamuksen määrää koskevassa harkinnassaan sidottu syyttäjän vaatimaan määrään eikä myöskään syyttäjän esittämään rikoshyödyn laskentatapaan (KKO 2020:101, kohta 80, KKO 2016:85, kohta 27).

Pykälän 3–5 momentit koskevat niitä tahoja, jotka menettämisseuraamukseen tuomitaan. Menettämisseuraamukseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Menettämisseuraamukseen voidaan tuomita myös se, jolle menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi on siirtynyt pykälän 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitettua hyötyä taikka muuta omaisuutta, jos tämä on tiennyt omaisuuden siirtymisen tarkoituksena olleen menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen tai jos tällä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos tämä on saanut omaisuuden lahjana tai muuten vastikkeetta. Tällöin menetetyksi voidaan tuomita siirtynyt omaisuus siltä osin kuin se on tai vastaa rikoksella saatua hyötyä taikka tällaisen omaisuuden arvo. Jos samaa hyötyä koskevaan menettämisseuraamukseen tuomitaan 3 ja 4 momentissa tarkoitetut, nämä vastaavat siitä yhteisvastuullisesti.

Pykälän 6 momentissa säädetään hyötykonfiskaation ja asianomistajan korvausvaatimuksen suhteesta. Sen mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole esitetty tai se on vielä ratkaisematta silloin, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava. Menettämisseuraamus siten väistyy vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen hyväksi momentissa säädetyillä edellytyksillä ( HE 4/2016 vp

s. 17, 37).

Pykälän 7 momentin mukaan sen estämättä, mitä 6 momentissa säädetään, tuomioistuimen on korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjän pyynnöstä ratkaistava menettämisvaatimus ja siirrettävä korvaus- tai edunpalautusvaatimus käsiteltäväksi riita-asioiden oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä, jos vieraassa valtiossa on omaisuutta jäädytettynä tai siihen rinnastettavan toimenpiteen kohteena Suomessa tuomittavan menettämisvaatimuksen turvaamiseksi. Tuomioistuimen on tällöin myös korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjän pyynnöstä ratkaistava välituomiolla kysymys korvaus- tai edunpalautusvelvollisuudesta. Pykälän 8 momentissa viitataan sääntelyyn jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroisesta tunnustamisesta EU-jäsenvaltioiden välillä.

Luvun 3 § koskee laajennettua hyödyn menettämistä. Pykälän 1 ja 2 momenttien mukaan valtiolle voidaan tuomita menetetyksi omaisuus, joka on peräisin rikollisesta toiminnasta, jos on tehty rikos, josta voidaan tuomita vähintään neljä vuotta vankeutta tai joka on erikseen pykälässä mainittu (ns. liipaisinrikos) tai sellaisen rikoksen rangaistava yritys, ja jos rikos on luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa taloudellista hyötyä. Viimeksi mainittu edellytys tarkoittaa, että rikoksen tulee olla sellainen, josta tyypillisesti seuraa taloudellista hyötyä ( HE 4/2016 vp

s. 39). Aikaisemmassa laissa edellytyksenä oli, että hyöty on tyypillisesti huomattavaa. Kyseisen lain esitöissä esimerkkeinä tällaisista rikoksista oli mainittu huumausainerikokset, suurten alkoholi- ja väkiviinaerien salakuljettaminen ja myyminen sekä erilaiset talousrikokset, kuten velallisen rikosten, petosten, veropetosten ja kätkemisrikosten, erityisesti rahanpesun, törkeät tekomuodot ( HE 80/2000 vp

s. 13, ks. myös KKO 2006:9, kohta 8 ja KKO 2012:60, kohta 7). Laajennettu hyödyn menettäminen on harkinnanvarainen seuraamus ( HE 80/2000 vp

s. 15).

Laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevan pykälän nojalla voidaan siis konfiskoida omaisuutta, joka on peräisin rikollisesta toiminnasta. Säännöksessä ei määritellä tarkemmin, minkälaisesta tai milloin tapahtuneesta rikollisesta toiminnasta tulee olla kysymys tai kenen tulee olla toimintaan syyllistynyt. Myöskään liipaisinrikoksella ja säännöksessä tarkoitetulla rikollisella toiminnalla ei tarvitse olla yhteyttä.

Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa on muiden seikkojen ohella otettava erityisesti huomioon, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta ja onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista. Säännöksellä on tarkoitus ohjata harkintaa menettämisseuraamuksen tuomitsemisessa ensinnäkin siten, ettei rikosten lievistä tekomuodoista koostuvasta toiminnasta peräisin olevaa rikoshyötyä ole välttämätöntä tuomita menetetyksi. Säännöksen esitöissä on pidetty 1 000 euroa raja-arvona määritettäessä vähäistä vakavampaa rikollista toimintaa. Toisaalta tarkoitus ei kuitenkaan ole estää menettämisseuraamuksen määräämistä, jos kyse on vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta peräisin olevasta merkittävästä omaisuuserästä, tai vähäisestä mutta tekojen määrä huomioon ottaen kokonaisuutena arvioiden laajamittaisesta rikollisesta toiminnasta ( HE 4/2016 vp

s. 40).

Toiseksi harkinnassa huomioon on otettava menettämisseuraamuksen tarpeellisuus uusien rikosten ehkäisemisessä. Kyse voi olla tilanteista, joissa rikoksesta peräisin olevaa omaisuutta voidaan käyttää uusien rikosten rahoittamiseen ja rikollisen toiminnan laajentamiseen tai omaisuus voi olla erityisen sopivaa rikolliseen käyttöön. Kolmantena harkintakriteerinä on, saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista. Kysymys on tällöin rikosten tekemisestä tulojen saamiseksi niin, että henkilö kattaa mainitut kulut kokonaan tai merkittävässä määrin rikoksista saaduilla tuloilla tai pitää niiden avulla yllä huomattavasti parempaa elintasoa kuin mihin lailliset tulot antavat myöten. Menettämisseuraamuksen tuomitseminen ei näissä tapauksissa edellytä toimimista rikollisjärjestössä taikka erityisen suunnitelmallisesti tai laajamittaisesti ( HE 4/2016 vp

s. 40–41). Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen arvioimisessa otetaan huomioon edellä käsiteltyjen kriteerien ohella myös muut seikat. Esimerkiksi vähäiseen rikolliseen toimintaan harvoin osallistuminen voi puoltaa menettämisseuraamuksen tuomitsemista, jos tavoitteena on ollut saada huomattavan suurta hyötyä. Vastaavasti huomattavista laillisista tuloistakin huolimatta menettämisseuraamus voidaan tuomita, jos henkilö silti saa toistuvasti rahamääräisesti merkille pantavan paljon tuloa rikoksista ( HE 4/2016 vp

s. 41).

Pykälän 3 ja 4 momentit koskevat niitä tahoja, jotka voidaan tuomita laajennettuun hyödyn menettämiseen. Näitä ovat rikokseen syyllistynyt ja siihen osallinen sekä se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty, tai näille henkilöille säännöksessä tarkemmin määritelty läheinen henkilö tai oikeushenkilö, jolle omaisuuden voidaan olettaa siirretyn menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi. Pykälän 4 momentin mukaan 3 momentissa tarkoitettua menettämisseuraamusta ei tuomita, jos omaisuus on siirretty yli viisi vuotta aikaisemmin kuin liipaisinrikos rikos on tehty. Pykälän 5 momentissa säädetään vielä, että tuomittaessa kaksi tai useampi samaan menettämisseuraamukseen he vastaavat siitä yhteisvastuullisesti.

Laajennettua hyödyn menettämistä koskee todistusoikeudellinen erityispiirre. Rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin pääsäännön mukaan kantajan on menettämisseuraamusasiassa vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu, sekä näytettävä ne toteen. Kantajalla ei kuitenkaan ole todistustaakkaa laajennetun hyödyn menettämistä koskevassa 3 §:ssä tarkoitetun omaisuuden alkuperästä. Tällainen omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, jollei vastaaja saata todennäköiseksi, että omaisuus on peräisin muusta kuin rikollisesta toiminnasta. Näyttökynnys ylittyy, jos omaisuuden alkuperä on todennäköisemmin laillinen kuin laiton. Todistustaakan asettamista vastaajalle on pidetty todistustaakan jakoa koskevien yleisten periaatteiden mukaisena, sillä näyttöä tietyn omaisuuden alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää se, jonka hallusta omaisuus on tavattu ( HE 4/2016 vp

s. 46, LaVM 4/2016 vp s. 8 ja 9, KKO 2023:23, kohta 17). Säännöstä koskevassa perustuslakivaliokunnan lausunnossa on korostettu, että vastaajan oikeusturvan kannalta todistustaakkaa ei pidä siirtää vastaajalle, ellei omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite ole objektiivisesti arvioiden perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu. Lisäksi valiokunta totesi pitävänsä tärkeänä, että menettelyssä ei aseteta kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi (PeVL 8/2016 vp s. 4–5).

Luvun 4, 5 ja 5 a §:t koskevat rikoksentekovälineen, muun omaisuuden ja säilytysvälineen menettämistä. Luvun 4 §:n mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tekemisessä käytetty ampuma- tai teräase sekä muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline ja muu esine tai omaisuus, jonka hallussapito on rangaistavaa. Pykälän 2 momentin nojalla voidaan harkinnanvaraisesti tuomita menetettäväksi rikoksen tekemisessä käytetty esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä ja oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.

Luvun 5 §:n 1 momentin mukaan rikoksella tuotettu, valmistettu tai aikaansaatu taikka rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus on tuomittava valtiolle menetetyksi, jos sen hallussapito on rangaistavaa. Pykälän 2 momentin nojalla voidaan harkinnanvaraisesti tuomita menetettäväksi tällainen esine tai omaisuus, jos menettämisseuraamus on tarpeen esineen tai omaisuuden terveydelle tai ympäristölle haitallisten ominaisuuksien vuoksi, uusien rikosten ehkäisemiseksi, ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön, säännöstelyä taikka maahantuontia tai maastavientiä koskevien säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi tai luonnon tai ympäristön suojelemiseksi annettujen säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi. Säännös mahdollistaa esimerkiksi rattijuopon ajoneuvon tuomitsemisen menetetyksi (KKO 2005:75 ja 76 sekä KKO 2007:85).

Luvun 5 a §:n mukaan astia, päällys tai muu väline, jota on käytetty 4 tai 5 §:ssä taikka muussa vastaavassa lainkohdassa tarkoitetun menetetyksi tuomittavan rikoksentekovälineen taikka rikoksella tuotetun, valmistetun tai aikaansaadun taikka rikoksen kohteena olleen esineen tai omaisuuden säilyttämiseen, voidaan tuomita menetetyksi, jos menettämisseuraamusta ei muuten ole hankaluuksitta mahdollista panna täytäntöön.

Luvun 6 § koskee rajoituksia ulkopuoliselle kuuluvan omaisuuden menetetyksi tuomitsemisessa. Pykälän mukaan 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua esinettä tai muuta omaisuutta, joka kokonaan tai osaksi kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle, rikokseen osalliselle tai sille, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty, ei tuomita menetetyksi. Esine tai omaisuus voidaan kuitenkin tuomita menetetyksi siltä, jolle se on rikoksen tekemisen jälkeen siirretty, jos tämä sen vastaanottaessaan on tiennyt esineen tai omaisuuden liittymisestä rikokseen tai tällä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos tämä on saanut sen lahjana tai muuten vastikkeetta. Esine tai omaisuus on sen omistusoikeudesta riippumatta tuomittava menetetyksi, jos sen omistajakin sitä hallussaan pitämällä syyllistyisi rikokseen.

Luvun 7 § koskee menettämisseuraamuksen raukeamista. Käytännössä voidaan puhua ehdollisesta menettämisseuraamuksesta. Tuomioistuin voi säännöksessä määritellyin ehdoin vastaajan suostumuksella määrätä menettämisseuraamuksen raukeamisesta, esimerkiksi jos esineeseen tai omaisuuteen tehdään määräajassa tuomiossa edellytetyt muutokset. Pykälässä säädetään lisäksi velvoitteiden noudattamisen valvonnasta, raukeamisesta päättämisestä, päätöksestä valittamisesta ja muista menettelyllisistä seikoista sekä menettämisseuraamuksen kohteena olevaan omaisuuteen kohdistuvien muutostöiden kustannuksista vastaavasta tahosta.

Luvun 8 § sisältää säännökset arvon menettämisestä tilanteissa, joissa rikoksentekovälinettä tai muuta omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi. Sen 1 momentin mukaan rikoksentekijä, rikokseen osallinen ja se, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty, voidaan tuomita esineen tai omaisuuden sijasta menettämään kokonaan tai osaksi sen arvo, jos esinettä tai omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi 6 §:n 1 momentissa säädetyn rajoituksen vuoksi tai siksi, että esine tai omaisuus on kätketty tai sitä ei muutoin tavoiteta. Arvon menettämiseen voidaan tuomita myös se, jolle esine tai omaisuus on siirretty, jos hän sen vastaanottaessaan on tiennyt sen liittymisestä rikokseen tai hänellä on ollut perusteltu syy sitä epäillä, taikka hän on saanut sen lahjana tai muuten vastikkeetta. Pykälän 2 momentin mukaan arvoa ei kuitenkaan tuomita menetetyksi, jos 1 momentissa tarkoitettu henkilö saattaa todennäköiseksi, että esine tai omaisuus on hävitetty tai käytetty. Pykälän 3 momentissa säädetään kahden tai useamman tuomitsemisesta samaa esinettä tai omaisuutta koskevaan arvon menettämiseen.

Luvun 9 § koskee menettämisseuraamusasian käsittelyä eli menettelyllisiä sääntöjä. Menettämisseuraamusta koskeva asia käsitellään sen syytteen yhteydessä, jossa tarkoitettuun rikokseen menettämisvaatimus perustuu. Menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan käsitellä myös erikseen. Pykälän 2 momentti sisältää tarkemmat säännökset menettämisseuraamusta koskevan asian tutkimisesta ja ratkaisemisesta vastaajan poissaolosta huolimatta. Pykälän 3 momentin mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän vaatimuksesta. Myös asianomistaja voi esittää menettämisvaatimuksen ajaessaan yksin syytettä. Pykälän 4 momentissa säädetään edellä tarkemmin selostetusti kantajan vetoamis- ja näyttötaakasta. Pykälän 5 momentin mukaan tuomioistuimen on menettämisseuraamuksen määrätessään tarvittaessa annettava tarkemmat määräykset sen täytäntöönpanosta, jos menettämisseuraamus koskee pakkokeinolain (806/2011, jäljempänä myös

PKL

) 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettua dataa tai jos se on erityisestä syystä muuten tarpeen.

Luvun 10 §:ssä ovat säännökset menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta. Pykälän 1 momentin mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos hyöty taikka esineen tai omaisuuden arvo on vähäinen, tekijä jätetään rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 6 luvun 12 §:n tai muun vastaavan lainkohdan nojalla tai jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Pykälän 2 momentissa säädetään mahdollisuudesta tuomita menettämisseuraamus osittaisena tai esinekonfiskaation sijaan arvokonfiskaationa, jos 1 momentin edellytykset täyttyvät.

Luvun päättävä 11 § sisältää erinäisiä säännöksiä. Pykälän 1 momentin mukaan tutkittaessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä muun kuin rikoksesta epäillyn tai rikoksesta syytetyn vastuuta menettämisseuraamuksesta noudatetaan, mitä rikoksesta epäillystä tai rikosasian vastaajasta säädetään. Konfiskaatioprosessi on siten Suomessa luonteeltaan rikosoikeudellinen menettely.

Pykälän 2 momentissa säädetään hyötykonfiskaation ja sitä vastaavan vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen täytäntöönpanon yhteensovittamisesta. Momentin mukaan jos korvausta taikka edunpalautusta on suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi 2 §:n 6 momentissa tarkoitetun ratkaisun antamisen jälkeen, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä. Jos menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön, Oikeusrekisterikeskus (jäljempänä myös

ORK

) voi asianomaisen henkilön kirjallisesta hakemuksesta päättää, että vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Momentissa on tarkempia määräyksiä menettelystä suoritusta valtion varoista haettaessa sekä eräistä muista suorituksen hakemiseen ja saamiseen liittyvistä kysymyksistä. Pykälän 3 momentissa säädetään menetetyksi tuomittuun rikoksentekovälineeseen, rikoksen tuotteeseen tai rikoksen kohteeseen kohdistuvan pantti- tai muun vakuusoikeuden haltijan asemasta eräissä tilanteissa.

Rikoslain 10 luvun säännösten lisäksi menettämisseuraamuksia koskevaa sääntelyä sisältyy rikoslain erityiseen osaan. Rahanpesurikoksissa tuomittavaan menettämisseuraamukseen sovelletaan rikoslain 32 luvun 12 §:ää. Pykälän mukaan omaisuus, joka on ollut rahanpesurikoksen, törkeän rahanpesurikoksen tai tuottamuksellisen rahanpesurikoksen kohteena, on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämisseuraamukseen sovelletaan, mitä 10 luvun 11 §:n 3 momentissa säädetään. Muun omaisuuden menettämisen osalta noudatetaan pykälän 2 momentin mukaan, mitä 10 luvussa säädetään. Pykälän 3 momentin mukaan rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan kuitenkin valtiolle menetetyksi tuomitsemisen asemesta tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena, jos omaisuus on laadultaan tähän sopivaa eikä vahingonkorvausta tai edunpalautusta hänelle ole suoritettu, noudattaen 10 luvun 2 §:n 6 momenttia. Omaisuus on kuitenkin tuomittava menetetyksi, jollei se ole laadultaan sopivaa tai sitä ei voida tuomita loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena mainitussa momentissa tarkoitetun esteen vuoksi. Tällöin esirikoksella loukatun oikeudesta saada valtion varoista vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaava määrä noudatetaan 10 luvun 11 §:n 2 momenttia.

Menettämisseuraamuksesta säädetään erikseen myös lahjusrikoksissa. Virkarikoksia koskevan rikoslain 40 luvun 14 §:n nojalla lahjuksen ottamisessa, törkeässä lahjuksen ottamisessa, lahjusrikkomuksessa, lahjuksen ottamisessa kansanedustajana ja törkeässä lahjuksen ottamisessa kansanedustajana vastaanotettu lahja tai etu taikka sen arvo on tuomittava valtiolle menetetyksi rikoksentekijältä tai siltä, jonka puolesta tai hyväksi rikoksentekijä on toiminut. Muun omaisuuden menettämisen osalta noudatetaan, mitä 10 luvussa säädetään. Erityissäännöksellä on haluttu välttää tarve ottaa kussakin yksittäistapauksessa kantaa siihen, mikä menettämisseuraamuksen laji olisi kyseessä lahjuksen konfiskaatiota tuomittaessa. Erityissäännöksen säilyttämisellä on nähty myös oikeuskäytäntöä ylläpitävää sekä pedagogista arvoa ( HE 77/2001 vp

s. 18). Erityissäännöksellä pyritään käytännössä estämään menettämisseuraamuksen muodostuminen kaksinkertaiseksi (esim. siten, että lahja tuomittaisiin menetetyksi lahjuksen ottajalta ja lahjan arvo lahjuksen antajalta) tai muuten rangaistukselliseksi tai kohtuuttomaksi (esim. siten, että lahjuksen ottaja tuomittaisiin menettämään sellaisen lahjan arvo, joka on ainoastaan luvattu tai tarjottu, mutta ei vastaanotettu) (ks. HE 58/1988 vp s. 51–52, 58). Vastaavanlainen menettämisseuraamus koskee RL 30 luvun 15 §:n nojalla myös lahjuksen ottamista elinkeinotoiminnassa eli yksityisellä sektorilla tapahtuvaa lahjontaa ( HE 79/2010 vp

s. 34).

Menettämisseuraamuksista on lisäksi erityissääntelyä esimerkiksi eläinsuojelurikoksen (RL 17:23 a), uhkapelin (RL 17:23 b) ja huumausainerikosten (RL 50:6) osalta.

3.2

Direktiivin sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön

3.2.1

Yleiset säännökset (I luku)

Direktiivin säädetään sääntelyn kohteesta. Artiklan mukaan direktiivissä vahvistetaan vähimmäissäännöt, jotka koskevat omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista, jäädyttämistä, menetetyksi tuomitsemista ja hallinnointia rikosoikeudellisissa menettelyissä. Direktiivin soveltaminen ei rajoita jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien toimenpiteiden soveltamista siviili- tai hallinto-oikeudellisten menettelyjen yhteydessä.

Koska kyse on direktiivin oikeusperustankin nojalla vähimmäisvelvoitteista , jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään mennä direktiiviä pidemmälle. Tämä todetaan myös direktiivin johdanto-osan kappaleessa 60, jonka mukaan vähimmäissääntöjen hyväksyminen ei estä jäsenvaltioita myöntämästä laajempia valtuuksia varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistoille (jäljempänä myös

ARO-toimisto ) tai varallisuudenhoitotoimistoille (jäljempänä myös

AMO-toimisto ) tai säätämästä kattavammista jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevista säännöistä taikka vahvistamasta kansallisessa lainsäädännössä lisäsuojatoimia edellyttäen, että tällaiset kansalliset toimenpiteet ja säännökset eivät vaaranna direktiivin tavoitetta.

Direktiivissä tarkoitetusta jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään Suomessa muun ohella poliisilaissa

(872/2011)

ja esitutkintalaissa

(805/2011) , jäädyttämisestä pakkokeinolaissa, menetetyksi tuomitsemisesta rikoslaissa ja omaisuuden hallinnoinnista ainakin ulosottokaaressa

(705/2007) , pakkokeinolaissa ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa (672/2002, jäljempänä myös sakkotäytäntöönpanolaki ). Näiden lakien sisältöä suhteessa direktiivin velvoitteisiin käydään tarkemmin läpi jäljempänä yksittäisten artiklojen yhteydessä.

Rikosoikeudellinen menettely on johdanto-osan 7 kappaleen mukaan unionin oikeuden itsenäinen käsite, sellaisena kuin Euroopan unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, sanotun kuitenkaan rajoittamatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (jäljempänä myös

EIT

) oikeuskäytännön soveltamista. Vastaavanlainen virke sisältyy jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroisesta tunnustamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2018/1805 (jäljempänä konfiskaatioasetus ) johdanto-osan 13 kappaleeseen. Myös konfiskaatioasetus koskee asetuksen 1 artiklan 1 kohdan mukaan rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä annettuja jäädyttämispäätöksiä ja menetetyksi tuomitsemista koskevia päätöksiä. Asetuksen 1 artiklan 4 kohdassa mainitaan lisäksi nimenomaisesti, että asetusta ei sovelleta yksityisoikeudellisissa tai hallinnollisissa menettelyissä annettuihin jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin.

Direktiivi ei johdanto-osan 7 kappaleen mukaan vaikuta menettelyihin, joita jäsenvaltiot voivat käyttää jäädyttääkseen ja tuomitakseen menetetyksi omaisuutta. Samankaltainen säännös sisältyy vuoden 2014 direktiivin 1 artiklan 2 kohtaan.

Suomessa menettämisseuraamus tuomitaan edellä lausutusti rikosoikeudellisessa menettelyssä, vaikka menettämisvaatimus esitettäisiinkin syytteestä erillään (RL 10:11.1). Artikla ei velvoita jäsenvaltioita ottamaan käyttöön muita kuin luonteeltaan rikosoikeudellisia menettelyjä.

Artikla ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin määritellään direktiivin soveltamisala, jota laajennetaan ensimmäiseen konfiskaatiodirektiiviin nähden. Artiklasta seuraa, että direktiivissä edellytetty omaisuuden jäljittäminen ja tunnistaminen, jäädyttäminen, menetetyksi tuomitseminen ja hallinnointi on ulotettava artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin.

Artiklan mukaan direktiiviä sovelletaan rikoksiin, jotka on määritelty a–p alakohdassa mainituissa EU-lainsäädäntöinstrumenteissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Kohta koskee ensinnäkin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä

SEUT

) 83 artiklan 1 kohdassa mainittuja rikollisuuden aloja eli niin sanottuja eurorikoksia, ja toisaalta SEUT 83 artiklan 2 kohdan niin sanotun liitännäistoimivallan piirissä olevia, yhdenmukaistamistoimenpiteiden kohteena olleita aloja, joilla on säädetty rikosten ja seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä. Eurorikoksiin viitataan alakohdissa a–k ja p. Tällaisia rikollisuuden aloja ovat rikollisjärjestön toimintaan osallistuminen, terrorismi, ihmiskauppa, lasten seksuaalinen riisto ja lapsipornografia, huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laiton kauppa, korruptio, rahanpesu, maksuvälineisiin liittyvät väärennökset, rahan, mukaan lukien euron, väärentäminen, kyberrikollisuus sekä aseiden, ammusten ja räjähteiden laiton kauppa sekä unionin rajoittavien toimenpiteiden rikkominen. Liitännäistoimivallan piirissä oleviin aloihin taas viitataan alakohdissa l–o. Näitä ovat unionin taloudellisiin etuihin kohdistuvat petokset, ympäristörikollisuus, laittomassa maahantulossa ja maassa oleskelussa avustaminen sekä markkinoiden väärinkäyttö.

Artiklan

2 kohta koskee järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2008/841/YOS 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuja rikoksia, jotka on tehty osana rikollisjärjestön toimintaa. Puitepäätöksen kyseisen säännöksen mukaan rikollisjärjestöllä tarkoitetaan rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka on ollut olemassa jonkin aikaa ja joka koostuu useammasta kuin kahdesta henkilöstä, jotka toimivat yhdessä tehdäkseen rikoksia, joista voi enimmillään seurata vähintään neljän vuoden pituinen tai sitä ankarampi vankeusrangaistus tai vapaudenriiston käsittävä turvaamistoimenpide, saadakseen niistä suoraan tai välillisesti taloudellista tai muuta aineellista hyötyä.

Rikoslain menettämisseuraamuksia koskevan 10 luvun soveltamisala on yleinen ja sitä sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin Suomen lainsäädännössä rangaistaviksi säädettyihin tekoihin, jollei erikseen toisin säädetä. Tällaisiin rikoksiin soveltuvat myös menettämisseuraamuksen turvaamiseksi tehtävää vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevat pakkokeinolain säännökset. Artiklan 1 ja 2 kohdassa viitattujen instrumenttien ja säädösten mukaiset rikokset on kansallisessa lainsäädännössä säädetty rangaistaviksi, jolloin niihin soveltuvat myös menettämisseuraamuksia sekä menettämisseuraamuksen turvaamiseksi tehtäviä vakuustakavarikkoa ja takavarikkoa koskevat säännökset.

Koska direktiivissä säädetään ainoastaan vähimmäisvelvoitteista, estettä ei ole myöskään sille, että menetetyksi tuomitseminen ja jäädyttäminen direktiivin edellyttämässä laajuudessa ulotettaisiin myös muihin kuin direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin. Vastaava ratkaisu tehtiin vuoden 2014 direktiiviä täytäntöön pantaessa. Tätä perusteltiin sillä, että lainsoveltajan kannalta olisi monimutkaista, jos EU-lainsäädännön kohteena olevia rikoksia koskisivat erilaiset menettämisseuraamukset kuin puhtaasti kansallisia rikoksia (ks.

HE 4/2016 vp

s. 11). Mainittua perustelua on pidettävä edelleen relevanttina. Huomattavasti selkeämpää olisi vuoden 2014 direktiivin täytäntöönpanossa omaksuttua ratkaisua vastaavasti sisällyttää direktiivin edellyttämät menettämisseuraamuksia koskevat lainsäädäntömuutokset pääsääntöisesti menettämisseuraamuksia koskevaan rikoslain 10 lukuun, jolloin ne soveltuisivat myös muihin kuin direktiivin 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin. Esityksessä ei siten ehdoteta rajattavaksi ehdotettuja lainsäädäntömuutoksia 2 artiklassa mainittuihin rikoksiin.

Artiklan mukaan direktiiviä sovelletaan kaikkiin unionin säädöksissä säädettyihin rikoksiin, jos tällaisissa säädöksissä säädetään, että tätä direktiiviä sovelletaan kyseisiin rikoksiin. Säännös antaa vuoden 2014 direktiivin 3 artiklan tapaan mahdollisuuden laajentaa direktiivin soveltamisalaa myöhemmin hyväksyttäviin säädöksiin.

Artiklan mukaan rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista koskevia II luvun säännöksiä sovelletaan kaikkiin kansallisessa lainsäädännössä määriteltyihin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus.

Menettämisseuraamusta ja vahingonkorvausta koskevat kysymykset on jo nykyisin otettava rikoksia selvitettäessä rikoslajineutraalisti huomioon esitutkintalain 1 luvun 2 §:n mukaisesti. Euroopan parlamentin ja neuvoston jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta ja neuvoston puitepäätöksen 2006/960/YOS kumoamisesta annetun direktiivin (EU) (2023/977, jäljempänä tietojenvaihtodirektiivi ) kansallisesta täytäntöönpanosta annetun lain Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta (806/2024, jäljempänä tietojenvaihtolaki ) 8 §:n 3 momentin 6 kohdan mukaan tietojen luovuttamisesta voidaan kieltäytyä, jos pyynnön perusteena oleva teko on sellainen rikos, josta Suomen lain mukaan säädetty ankarin rangaistus on enintään yksi vuosi vankeutta tai pyyntö liittyy tekoon, joka ei ole Suomen lain mukaan säädetty rangaistavaksi. Myös jäljempänä 3 artiklan yhteydessä mainittu kansallinen lainsäädäntö rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi kattaa kaikki kansallisessa lainsäädännössä rikoksiksi säädetyt teot. Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin II luvusta seuraavia lainsäädäntömuutoksia ei rajata koskemaan vain sellaisiin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus. Soveltamisalarajaus on kuitenkin otettava huomioon erityisesti direktiivin II luvussa säädettyjen ARO-toimistojen rajat ylittävää tiedonvaihtoa koskevien velvoitteiden täytäntöönpanossa. Muiden jäsenvaltioiden ARO-toimistoilla ei ole velvollisuutta vaihtaa Suomen ARO-toimiston kanssa tietoja muiden kuin 2 artiklan 4 kohdassa tarkoitettujen rikosten osalta.

Artikla ei itsessään edellytä muutosta kansalliseen lainsäädäntöön. Esityksessä ehdotetaan, että menetetyksi tuomitsemista koskevista artikloista seuraavia lainsäädäntömuutoksia ei rajata 2 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin.

Direktiivin säädetään direktiivissä käytettävistä määritelmistä. Näistä rikoshyöty (1 alakohta), omaisuus (2 alakohta), rikoksentekovälineet (3 alakohta), jäädyttäminen (5 alakohta) ja menetetyksi tuomitseminen (6 alakohta) vastaavat asiallisesti vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin määritelmiä eivätkä ne siten edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.

Merkille pantavaa on, että rikoshyödyn määritelmään liittyvä johdanto-osan 13 kappale vastaa asiallisesti vuoden 2014 direktiivin johdanto-osan 11 kappaletta, kuitenkin sillä erotuksella, että uuden direktiivin muotoilun mukaan rikoshyödyn olisi sisällettävä myös tulot tai muut etuudet, jotka johtuvat rikoshyödystä tai omaisuudesta, joksi rikoshyöty on muunnettu tai vaihdettu tai johon se on sekoitettu. Vuoden 2014 direktiivissä sanamuodon mukaan tällaiset tulot tai muut etuudet voivat sisältyä rikoshyödyn käsitteeseen. Eroavaisuus ei aiheuta muutostarvetta kansalliseen lainsäädäntöön, koska Suomessa rikoshyödyn määritelmä kattaa myös mainitun kaltaiset tulot ja muut etuudet. Kyse on rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta tuotosta tai 4 kohdassa tarkoitetusta tuoton arvosta (ks.

HE 4/2016 vp

s. 32–33). Lisäksi mainitun kaltaisia tuloja tai muita etuuksia pidettiin rikoshyötynä jo ennen mainitun määritelmäsäännöksen säätämistä. Tätä voidaan perustella sillä, että menettämisseuraamusten ulottamista tällaisiin tuloihin ja muihin etuuksiin edellytetään myös kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yleissopimuksen (SopS 18/2004, jäljempänä

Palermon sopimus ) 12 artiklan 5 kohdassa ja korruptionvastaisen YK:n yleissopimuksen (SopS 58/2006, jäljempänä

UNCAC-sopimus ) 31 artiklan 6 kohdassa. Suomi on saattanut kansallisesti voimaan molemmat sopimukset eikä niiden hyväksymisen yhteydessä nähty tarvetta kansallisille lakimuutoksille menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn osalta (ks.

HE 32/2003 vp

s. 19–21 ja HE 197/2005 vp

s. 31–32). Vuoden 2001 menettämisseuraamuksia koskevan lainsäädäntömuutoksen esitöissä katsotaankin, että menetetyksi voitaisiin tuomita sellainen hyödyn arvon nousu tai tuotto, joka on vaikeuksitta selvitettävissä, kuten pankkitilillä olevan rahan korkotulo tai valuuttakurssin muuttumisesta johtuva hyödyn arvon nousu ( HE 80/2000 vp

s. 21). Vuoden 2014 direktiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä rikoslain 10 luvun 2 §:ään päädyttiin muun ohella selkeyssyistä ottamaan rikoshyödyn määritelmä, vaikka lakimuutokselle ei tältä osin nähtykään välttämätöntä tarvetta (ks.

HE 4/2016 vp

s. 9–10).

Uusia määritelmiä suhteessa vuoden 2014 konfiskaatiodirektiiviin ovat jäljittäminen ja tunnistaminen (4 alakohta), rikollisjärjestö (7 alakohta), uhri (8 alakohta), tosiasiallinen omistaja ja edunsaaja (9 alakohta) sekä asianomainen henkilö (10 alakohta).

Jäljittämisellä ja tunnistamisella tarkoitetaan mitä tahansa toimivaltaisten viranomaisten suorittamaa tutkintaa, jossa määritetään rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai rikollisesta toiminnasta mahdollisesti peräisin oleva omaisuus. Kansallisessa lainsäädännössä ei tässä asiayhteydessä ole vastaavaa määritelmää. Direktiivin määritelmässä tarkoitettua toimivaltaisten viranomaisten suorittamaa tutkintaa voivat olla toimet rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi ennen esitutkinnan aloittamista, kun tavoitteena on määrittää rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai rikollisesta toiminnasta mahdollisesti peräisin oleva omaisuus. Tällaisista toimista säädetään poliisilaissa, jonka 1 §:n mukaan poliisin tehtävänä on muun ohella rikosten ennalta estäminen, paljastaminen ja selvittäminen. Muiden esitutkintaviranomaisten osalta vastaavanlaisia säännöksiä on rikostorjunnasta Tullissa annetussa laissa

(623/2015) , rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksesta annetussa laissa

(108/2018)

sekä sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa annetussa laissa

(89/2025) . Direktiivin oikeusperustana on ARO-toimistojen osalta SEUT 87 artiklan 2 kohta, joka kattaa myös rikollisuuden paljastamisen eli esitutkinnan aloittamista edeltävän vaiheen.

Esitutkintavaiheessa määritelmässä tarkoitetuista toimista säädetään esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 1 momentissa, jonka mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohella rikoksella aiheutettu vahinko ja siitä saatu hyöty sekä mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi (1–2 kohta). Viimeksi mainittua vastaava säännös lisättiin vanhaan esitutkintalakiin (449/1987, jäljempänä myös

ETL

) lailla esitutkintalain muuttamisesta

(645/2003) , jonka esitöiden perusteella säännöksessä on kyse nimenomaisesti rikoshyödyn jäljittämisestä ja poisottamisesta. Lisäksi esitutkintalain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään esitutkinnan toimittamisesta alle 15-vuotiaan tekemän epäillyn rikollisen teon johdosta, jolloin muun ohella tarvittaessa selvitetään menettämisseuraamuksen edellytykset. Rikoshyödyn jäljittämiseen viitataan myös nimenomaisesti todistajankuulustelua tuomioistuimessa koskevassa esitutkintalain 7 luvun 9 §:n 1 momentissa.

Myös eräät pakkokeinolaissa viranomaisille annetut toimivaltuudet voivat tarkoittaa määritelmän mukaista jäljittämistä ja tunnistamista, kuten kotietsintä (8 luvun 2 §). Sen sijaan pakkokeinolain 6 ja 7 luvun mukaiset toimet eli vakuustakavarikko, väliaikainen vakuustakavarikko ja takavarikko ovat jäädyttämisen määritelmän piirissä (5 alakohta).

Tuomion antamisen jälkeisessä vaiheessa tapahtuvaan jäljittämiseen ja tunnistamiseen soveltuvat sakkotäytäntöönpanolain 4 luvun säännökset menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta. Lain 38 §:n 1 momentin kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, omaisuus on asianomaisen valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä (täytäntöönpanotoimi). Menettämisseuraamuksen panee täytäntöön poliisi taikka Tulli tai Rajavartiolaitos (pykälän 3 momentti). Pykälän 2 momentin mukaan rahamääräisen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon sovelletaan lain 2 luvun säännöksiä saatavan täytäntöönpanosta siltä osin kuin menetetyksi tuomittu rahamäärä ei ole poliisiviranomaisen hallussa ja lain 4 luvussa ei toisin säädetä. Saatavan täytäntöönpanon osalta Oikeusrekisterikeskuksen on lain 8 §:n (416/2025, voimaantulo 1.1.2026) nojalla haettava ulosottoa, jos maksukehotusta ei lähetetä tai jos saatavaa ei ole maksettu 6 §:ssä tarkoitetussa määräajassa taikka 14 §:ssä tarkoitetussa maksuajassa. Saatavan ulosottotoimin tapahtuvaan täytäntöönpanoon sovelletaan lain 9 §:n

(416/2025)

nojalla pääsääntöisesti ulosottokaarta. Siten esinekonfiskaation täytäntöönpanosta huolehtii esitutkintaviranomainen ja arvokonfiskaation täytäntöönpanosta Oikeusrekisterikeskus ( HE 4/2016 vp

s. 21).

Esinekonfiskaation täytäntöönpanon vastuujakoa ollaan 1.3.2028 voimaan tulevalla lailla 637/2026 muuttamassa siten, että jatkossa Ulosottolaitos huolehtii kiinteään omaisuuteen, kiinnityskelpoiseen alukseen, kiinnityskelpoiseen ilma-alukseen, kiinnityskelpoiseen autoon tai huoneiston tai rakennuksen hallintaan oikeuttavaan osakeyhtiön osakkeeseen taikka muuhun arvopaperiin kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta. Poliisi, Tulli, Rajavartiolaitos tai Puolustusvoimat huolehtivat muun esineeseen kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta kunkin viranomaisen tutkimissa rikosasioissa. Myös edellä mainittuja sakkotäytäntöönpanolain 8 ja 9 §:ää muutetaan samassa yhteydessä.

Ulosottokaaren mahdollistamia toimia omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi ovat esimerkiksi paikkaan ja henkilöön kohdistuva etsiminen (ulosottokaaren 3 luvun 49–50 §), selvitysaineiston etsiminen ja haltuun ottaminen (luvun 51 §), voimakeinot täytäntöönpanon toimittamiseksi (luvun 82 §), henkilöön kohdistuvat voimakeinot (luvun 83 §) ja haltuun ottaminen (4 luvun 31 §). Sakkotäytäntöönpanolain 4 luvun osalta täytäntöönpanon turvaamiseksi tehtävistä toimista säädetään 43 a–43 d §:ssä (637/2026, voimaantulo 23.11.2026). Viimeksi mainittuja ovat esineen haltuunotto ja säilyttäminen, esineen etsiminen asunnosta tai muista tiloista, esineen etsiminen henkilön hallusta ja voimakeinot. Näitä toimivaltuuksia voidaan pitää jäljittämisenä ja tunnistamisena. Tarkemmin asiaa käsitellään jäljempänä 17 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta käsittelevässä jaksossa.

Jäljittämisen ja tunnistamisen määritelmä ei itsessään edellytä muutoksia mainittuihin kansallisiin säädöksiin. Velvoitteen sisältöä arvioidaan tarkemmin jäljempänä sitä koskevien artiklojen yhteydessä.

Rikollisjärjestöllä tarkoitetaan puitepäätöksen 2008/841/YOS 1 artiklan 1 alakohdassa määriteltyä rikollisjärjestöä. Kyseisen säännöksen mukaan rikollisjärjestöllä tarkoitetaan rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka on ollut olemassa jonkin aikaa ja joka koostuu useammasta kuin kahdesta henkilöstä, jotka toimivat yhdessä tehdäkseen rikoksia, joista voi enimmillään seurata vähintään neljän vuoden pituinen tai sitä ankarampi vankeusrangaistus tai vapaudenriiston käsittävä turvaamistoimenpide, saadakseen niistä suoraan tai välillisesti taloudellista tai muuta aineellista hyötyä. Puitepäätöksen ei ole katsottu edellyttävän kansallisen lainsäädännön muuttamista ( HE 263/2014 vp

s. 4–6). Järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa tietyn ajan koossa pysyvää rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka 11 luvun 10 §:ssä tai 15 luvun 9 §:ssä tarkoitettuja rikoksia. Määritelmää on lain esitöissä pidetty puitepäätöksessä edellytettyä laajempana ( HE 263/2014 vp

s. 23).

Uhrilla tarkoitetaan direktiivin 2012/29/EU 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa määriteltyä uhria tai kansallisessa lainsäädännössä määriteltyä oikeushenkilöä, jolle on aiheutunut vahinkoa tai taloudellinen menetys direktiivin soveltamisalaan kuuluvien rikosten välittömänä seurauksena. Suomi on pannut täytäntöön kohdassa mainitun direktiivin. Uhrilla tarkoitetaan kansallisessa lainsäädännössä asianomistajaa. Asianomistajan määritelmää ei ole otettu kansalliseen lainsäädäntöön, mutta vakiintuneesti asianomistajana pidetään rikoksen kautta välittömästi loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltijaa tai sitä, jolle on välittömästi syntynyt rikoksen kautta yksityinen oikeudellinen vaade. Asianomistaja voi olla myös oikeushenkilö ( HE 66/2015 vp

s. 13).

Tosiasiallisella omistajalla ja edunsaajalla tarkoitetaan direktiivin 2015/849 (ns. neljäs rahanpesudirektiivi) 3 artiklan 6 alakohdassa määriteltyä tosiasiallista omistajaa ja edunsaajaa. Suomi on pannut täytäntöön mainitun direktiivin. Tosiasiallisen omistajan ja edunsaajan määritelmistä säädetään rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä annetun lain

(444/2017)

1 luvun 5–7 §:ssä.

Lopuksi asianomaisella henkilöllä tarkoitetaan a) luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jota vastaan on annettu jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, b) luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka omistaa omaisuutta, joka on jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen kohteena, c) kolmatta osapuolta, jonka omaisuuteen, joka on jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen kohteena, liittyviä oikeuksia kyseinen päätös suoraan rajoittaa, tai d) luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jonka omaisuus on päätöksen tekemistä edeltävän myynnin kohteena tämän direktiivin 21 artiklan nojalla. Määritelmä liittyy ennen kaikkea 21, 23 ja 24 artiklassa säädettyihin suojatoimenpiteisiin, minkä lisäksi siihen viitataan rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevassa 16 artiklassa. Määritelmän suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön arvioidaan mainittujen säännösten yhteydessä.

3.2.2

Jäljittäminen ja tunnistaminen (II luku)

Direktiivin säädetään varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista. Artiklan mukaan rajat ylittävän yhteistyön helpottamiseksi jäsenvaltioiden on toteutettava toimenpiteitä, jotta voidaan nopeasti jäljittää ja tunnistaa rikoksentekovälineet ja rikoshyödyt tai omaisuus, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös rikosoikeudellisen menettelyn aikana. Säännöksessä tarkoitettu omaisuus sisältää artiklan mukaan myös omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa pakoterikosdirektiivin mukainen jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Artiklan 1 kohtaa muistuttava säännös sisältyy rikoshyötypäätöksen 1 artiklaan, jonka mukaan velvollisuus helpottaa rikoksen tuottaman hyödyn ja muun rikokseen liittyvän omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista koskee vain sellaista omaisuutta, joka voidaan määrätä jäädytettäväksi tai takavarikoitavaksi taikka tuomita menetetyksi oikeudenkäynnissä. Vaikka 1 kohdan toimenpiteiden tarkoitukseksi onkin mainittu rajat ylittävän yhteistyön helpottaminen, siinä säädetyt toimet koskevat muitakin kuin rajat ylittäviä eli myös puhtaasti kansallisia tilanteita.

Artiklan 1 ja 2 kohdan sanamuodot ulottavat jäljittämistä ja tunnistamista koskevat velvoitteet nykysääntelyä nimenomaisemmin myös sellaiseen omaisuuteen, josta on jo annettu jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Vuoden 2014 direktiivin 9 artiklassa säädetään yleisesti jäsenvaltioiden velvollisuudesta toteuttaa tarvittavat toimenpiteet, jotta jäädytettävä ja menetetyksi tuomittava omaisuus voidaan tunnistaa ja jäljittää myös lainvoimaisen rikostuomion tai rikostuomiosta riippumatonta menettämisseuraamusta koskevien menettelyjen jälkeen ja jotta menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokas täytäntöönpano voidaan varmistaa, jos tällainen määräys on jo annettu. Samantyylinen säännös sisältyy uuden direktiivin 17 artiklan 1 kohtaan, jota selostetaan tarkemmin jäljempänä.

Direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden jäljittämisestä ja tunnistamisesta säädetään Suomessa edellä 3 artiklan 4 kohdan yhteydessä lausutusti poliisilaissa, rikostorjunnasta Tullissa annetussa laissa, rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksesta annetussa laissa, sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa annetussa laissa, esitutkintalaissa, sakkotäytäntöönpanolaissa ja ulosottokaaressa. Lisäksi jäljittäminen ja tunnistaminen voi edellyttää tiettyjä pakkokeinolain mukaisia toimia kuten kotietsintää (PKL 8:2). Mainitut kansalliset säädökset mahdollistavat artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden nopean jäljittämisen ja tunnistamisen. Artiklan 1 ja 2 kohta eivät siten itsessään edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Muutostarpeita kuitenkin aiheutuu jäljempänä selostettavista, jäljittämistä ja tunnistamista koskevista yksityiskohtaisemmista säännöksistä.

Artiklan mukaan jos tutkinta aloitetaan rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan merkittävää taloudellista hyötyä, toimivaltaisten viranomaisten on välittömästi suoritettava 1 kohdan mukaiset varojen jäljittämistä koskevat tutkimukset. Tällaisten tutkimusten soveltamisala voidaan rajoittaa rikoksiin, jotka on todennäköisesti tehty osana rikollisjärjestön toimintaa. Direktiivin johdanto-osan 14 kappaleen mukaan jotta voidaan puuttua rajat ylittävään rikollisuuteen, on tarpeen edellyttää, että toimivaltaiset viranomaiset aloittavat varojen jäljittämisen heti kun epäillään rikollista toimintaa, joka on omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä. Määrittäessään, onko taloudellinen hyöty todennäköisesti huomattava, jäsenvaltioiden olisi voitava asettaa odotetulle hyödylle vähimmäisarvo tai sallia toimivaltaisten viranomaisten suorittama tapauskohtainen arviointi.

Esitutkinnan toimittamisajasta säädetään esitutkintalain 3 luvun 11 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan esitutkinta on toimitettava ilman aiheetonta viivytystä. Pykälän 2–4 momentissa säädetään velvollisuudesta toimittaa esitutkinta kiireellisesti rikoksissa, jotka koskevat alaikäisiä tai lähestymiskiellon rikkomista. Pykälän 5 momentin mukaan esitutkintatoimenpiteet voidaan olosuhteiden sitä edellyttäessä asettaa tärkeysjärjestykseen. Mainitut kansalliset säännökset antavat mahdollisuuden 4 artiklan 3 kohdassa edellytettyihin välittömiin toimiin myös esitutkintalain 1 luvun 2 §:ssä ja 3 luvun 5 §:ssä säädettyjen jäljittämistä ja tunnistamista koskevien toimien osalta, mutta eivät velvoita siihen. Asiasta on selkeyden vuoksi ja direktiivin noudattamisen varmistamiseksi perusteltua säätää erikseen. Tämä toteutettaisiin lisäämällä esitutkinnan toimittamisaikaa koskevaan esitutkintalain 3 luvun 11 §:ään uusi 5 momentti, jossa säädettäisiin velvollisuudesta kiireellisesti aloittaa rikoksella saadun omaisuuden palauttamismahdollisuuksia tai menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanoa koskevat selvittämistoimet, jos kyse olisi rikoksesta, joka voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä ja joka on todennäköisesti toteutettu osana rikollisjärjestön toimintaa. Samalla pykälän nykyinen 5 momentti esitutkintatoimenpiteiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen siirtyisi 6 momentiksi.

Direktiivin mukaan kunkin jäsenvaltion on perustettava vähintään yksi ARO-toimisto helpottamaan rajat ylittävää yhteistyötä varojen jäljittämistä koskevissa tutkimuksissa. Jäsenvaltioilla on ollut vastaava velvoite jo rikoshyötypäätöksen 1 artiklan 1–2 kohdan nojalla. Suomessa ARO-toimisto on sijoitettu Keskusrikospoliisiin, jossa se olisi jatkossakin perusteltua säilyttää. Asiasta säädettäisiin erillislain 3 §:ssä.

Artiklan määritellään ARO-toimistojen tehtävät, jotka liittyvät rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn ja omaisuuden jäljittämiseen ja tunnistamiseen sekä yhteistyöhön muiden kansallisten viranomaisten, muiden jäsenvaltioiden ARO-toimistojen ja Euroopan syyttäjänviraston (jäljempänä

EPPO

) kanssa. Artiklalla laajennetaan ARO-toimistojen tehtäviä ja toimivaltuuksia nykyisestä.

ARO-toimistojen tehtävistä ei ole aikaisemmin säädetty kansallisella tasolla. Koska ARO-toimistojen tehtäviä ja toimivaltuuksia laajennetaan direktiivillä entisestään, esityksessä ehdotetaan, että ARO-toimistojen tehtävistä säädetään erikseen. Säännökset olisi perusteltua ottaa erillislakiin, johon otettaisiin myös muut direktiivin edellyttämät, ARO-toimistoja koskevat säännökset kuten jäljempänä 9–10 artikloiden yhteydessä käsiteltävät ARO-toimistojen tiedonvaihtoa koskevat velvoitteet, minkä lisäksi lakiin otettaisiin myös direktiivin varallisuudenhoitotoimistoja (AMO-toimistoja) koskeva sääntely. ARO-toimiston tehtävistä ja toimivaltuuksista säädettäisiin erillislaissa vain siltä osin kuin sääntely poikkeaa poliisia ja esitutkintaviranomaisia ja muusta rikosten ennalta estämistä, paljastamista ja selvittämistä koskevasta sääntelystä tai kuin on tarpeen selvyyden vuoksi. Vaikka osa direktiivissä säädetyistä ARO-toimiston tehtävistä eivät ole kokonaan uusia ja niitä voidaan sinänsä toteuttaa voimassa olevan lainsäädännön puitteissa, kaikista ARO-toimiston tehtävistä säädettäisiin laissa kokoavasti. Tämä olisi perusteltua erityisesti selkeyden vuoksi ja lainsäädännön käytännön sovellettavuuden varmistamiseksi.

Kohdan a alakohdan mukaan ARO-toimistojen on jäljittävä ja tunnistettava rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai omaisuus, kun se on tarpeen 4 artiklan mukaisista varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista vastaavien muiden kansallisten toimivaltaisten viranomaisten tai EPPO:n tukemiseksi. Kansallisella ARO-toimistolla ei aikaisemmin ole ollut tällaista muita viranomaisia tukevaa tehtävää puhtaasti kansallisissa tilanteissa, joissa jäljittäminen ja tunnistaminen ovat kuuluneet kulloinkin esitutkintaa suorittavalle taholle esitutkintalain 1 luvun 2 §:n mukaisesti. Vaikka tämä ei ole kuulunut ARO-toimiston tehtäviin, ARO-toimistolla on kuitenkin poliisiviranomaisena toimivalta jäljittää ja tunnistaa omaisuutta poliisilain ja esitutkintalain nojalla ja niissä säädetyin perustein.

Kohdassa tarkoitettua viranomaisten tukemista voidaan toteuttaa voimassa olevan virka-apua koskevan sääntelyn puitteissa. Poliisin antamasta virka-avusta säädetään poliisilain 9 luvun 1 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan poliisin on annettava pyynnöstä muulle viranomaiselle virka-apua, jos niin erikseen säädetään. Varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista tuomion antamista edeltävässä vaiheessa voivat tapauksesta riippuen vastata kaikki esitutkintaviranomaiset, joita ovat poliisin lisäksi rajavartio-, sotilas- ja tulliviranomaiset (esitutkintalaki 2 luku 1 §) sekä joissain tapauksissa myös syyttäjä. Jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen antamisen jälkeisessä vaiheessa jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi voidaan katsoa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon liittyvät toimet, joista vastaavat omaisuuslajista riippuen Oikeusrekisterikeskus, ulosottoviranomaiset, poliisi, Tulli tai Rajavartiolaitos.

Poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen yhteistyöstä säädetään erikseen poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen yhteistoiminnasta annetussa laissa (687/2009, jäljempänä

PTR-laki

). Lain tarkoituksena on edistää näiden viranomaisten yhteistoimintaa sekä yhteisten toimintalinjojen toteuttamista siten, että PTR-viranomaisille säädetyt rikosten estämiseen, paljastamiseen ja selvittämiseen ( rikostorjunta

), valvontaan sekä niitä koskevaan kansainväliseen yhteistyöhön liittyvät tehtävät ja yksittäiset toimenpiteet tulevat hoidetuiksi tarkoituksenmukaisesti, tehokkaasti ja taloudellisesti (1 §). Lain 2 §:n mukaan PTR-viranomainen voi pyynnöstä suorittaa toisen PTR-viranomaisen puolesta tämän tehtäväalueeseen kuuluvan yksittäisen rikostorjuntaan liittyvän toimenpiteen käyttäen niitä toimivaltuuksia, joita se saa käyttää omalla tehtäväalueellaan sille kuuluvissa rikostorjuntatehtävissä.

Puolustusvoimien esitutkintatehtävistä säädetään laissa sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa. Lain 186 §:n mukaan Puolustusvoimilla on oikeus saada poliisilta, Rajavartiolaitokselta ja Tullilta tarpeellista virka-apua kyseisessä laissa säädetyn valvontatehtävän suorittamiseksi sekä rikosten estämiseen, paljastamiseen ja selvittämiseen liittyvän tehtävän suorittamiseksi. Puolustusvoimilla on oikeus saada virka-apua, jos virka-avun antaminen voi tapahtua vaarantamatta virka-apua antavalle viranomaiselle säädettyjen muiden tehtävien suorittamista.

EPPO:n oikeudesta saada tukea poliisilta säädetään neuvoston asetuksessa (EU) 2017/1939 (jäljempänä

EPPO-asetus

). Asetuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan EPPO:n toimivaltaan kuuluvissa asioissa asiaa käsittelevä valtuutettu Euroopan syyttäjä voi EPPO-asetuksen ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti joko toteuttaa itse tutkintatoimenpiteitä ja muita toimenpiteitä tai antaa sellaisia oman jäsenvaltionsa toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi. Kyseiset viranomaiset varmistavat kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti, että kaikkia ohjeita noudatetaan, ja toteuttavat niiden tehtäväksi annetut toimenpiteet. EPPO:n käyttäessä toimivaltaansa jäsenvaltiossa vastuu esitutkinnan toimittamisesta on edelleen esitutkintaviranomaisilla ja tutkinnanjohtajuus kuuluu myös EPPO:n toimivaltaan kuuluvissa asioissa esitutkintaviranomaisille. Niin ikään syyttäjän osallistuminen esitutkintaan perustuu esitutkintalaissa syyttäjälle annettuihin toimivaltuuksiin sekä olemassa oleviin esitutkintayhteistyön käytäntöihin ( HE 184/2020 vp

s. 39). Esitutkintalain 5 luvussa säädetään esitutkintayhteistyöstä syyttäjän ja esitutkintaviranomaisen välillä. Suomen osallistumisesta Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) toimintaan annetussa laissa säädetään tarkemmin asiasta (66/2021, jäljempänä

EPPO-laki ).

Täytäntöönpanovaiheessa tapahtuvaan jäljittämiseen ja tunnistamiseen liittyen edellä mainittujen viranomaisten yhteistyö perustuu sakkotäytäntöönpanolakiin ja ulosottokaareen. Viranomaisten tehtävät menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa on edellä todetusti jaettu siten, että esinekonfiskaation täytäntöönpanosta huolehtii esitutkintaviranomainen tai Ulosottolaitos ja arvokonfiskaation täytäntöönpanosta Oikeusrekisterikeskus, joka hakee täytäntöönpanoa Ulosottolaitokselta, jos maksua ei saada vapaaehtoisesti. Ulosottokaaren 3 luvun 108 § oikeuttaa ulosottomiehen saamaan poliisilta virka-apua.

Kohdan b alakohdan mukaan ARO-toimistojen tehtävänä on jäljittää ja tunnistaa rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai omaisuus, josta on annettu tai saatetaan antaa toisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antama jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Kohdassa velvoitetaan antamaan ARO-toimistoille uusia tehtäviä, sillä voimassa olevan rikoshyötypäätöksen 1 artiklan 1 kohdan mukaan ARO-toimistojen tehtävänä on helpottaa sellaisen rikoksen tuottaman hyödyn ja muun rikokseen liittyvän omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista, jonka toimivaltainen oikeusviranomainen voi määrätä jäädytettäväksi tai takavarikoitavaksi taikka tuomita menetetyksi oikeudenkäynnissä. Kohdan mukaan jäljittämisen ja tunnistamisen kohteena voi olla myös omaisuus, joka on jo tuomittu menetetyksi. Käytännössä Suomen ARO-toimisto on jäljittänyt ja tunnistanut omaisuutta itse kansainvälisten pyyntöjen osalta tuomion antamista edeltävässä vaiheessa, mikä vastaa osittain 2 kohdan b alakohtaa.

ARO-toimistolla on toimivaltuudet jäljittää ja tunnistaa omaisuutta poliisilain, esitutkintalain ja pakkokeinolain nojalla näissä laeissa säädettyjen edellytysten mukaisesti. Yleensä direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisissa rajat ylittävissä tilanteissa poliisilaki, esitutkintalaki tai pakkokeinolaki eivät tule sovellettavaksi, sillä kyse ei olisi Suomessa tutkinnan kohteena olevasta asiasta. Siten ARO-toimistolle olisi perusteltua antaa mahdollisuus käyttää etsintää näissä tilanteissa (ehdotetun erillislain 4 §).

Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja b kohdat edellyttävät, että ARO-toimiston tulee voida jäljittää ja tunnistaa omaisuutta myös tuomion antamisen jälkeisessä täytäntöönpanovaiheessa. Tällaisia toimivaltuuksia ARO-toimistolla ei voimassa olevan poliisia koskevan yleisen lainsäädännön nojalla ole. Näistä ehdotetaan säädettävän erikseen erillislain 5–7 §:ssä.

Edelleen 2 kohdan c alakohdan mukaan ARO-toimistojen tehtävänä on tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja varallisuuden takaisin hankinnasta muissa jäsenvaltioissa vastaavien toimistojen ja EPPO:n kanssa rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jäljittämisessä ja tunnistamisessa. Tämäkin alakohta velvoittaa antamaan ARO-toimistoille uusia tehtäviä EPPO:n kanssa tehtävästä yhteistyöstä, ja omaisuudesta, josta on jo annettu menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Rikoshyötypäätöksen 2, 3 ja 4 artiklan mukaiset yhteistyö- ja tiedonvaihtovelvoitteet koskevat vain ARO-toimistojen keskinäistä sekä ARO-toimistojen ja kansallisten viranomaisten välistä toimintaa, ja omaisuutta, joka voidaan määrätä jäädytettäväksi tai takavarikoitavaksi taikka tuomita menetetyksi oikeudenkäynnissä.

EPPO-lain 14 §:n mukaan mitä syyttäjän tiedonsaantioikeudesta säädetään Syyttäjälaitoksesta annetun lain 22 §:ssä, sovelletaan myös Euroopan syyttäjään ja valtuutettuun Euroopan syyttäjään näiden hoitaessa EPPO-asetuksen mukaisia tehtäviään. Syyttäjälaitoksesta annetun lain

(32/2019)

22 §:n mukaan syyttäjällä on salassapitosäännösten estämättä oikeus maksutta saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä virkatehtävien suorittamista varten tarpeelliset tiedot ja asiakirjat, jollei sellaisen tiedon tai asiakirjan antamista syyttäjälle tai tietojen käyttämistä todisteena ole laissa kielletty tai rajoitettu. Silloin kun jäljittämistä ja tunnistamista suoritetaan osana esitutkintaa, esitutkintaviranomaisten ja EPPO:n välistä yhteistyötä ja tiedonvaihtoa koskevat säännökset täyttävät artiklan velvoitteet EPPOa koskevilta osin.

Alakohdan mukaisista yhteistyö- ja tiedonvaihtovelvoitteista ehdotetaan säädettävän erillislain 3 §:n 3 ja 4 kohdassa.

Artiklan mukaan 2 kohdan b alakohdan mukaisten tehtäviensä eli rajat ylittävissä tilanteissa tapahtuvan jäljittämisen ja tunnistamisen suorittamiseksi ARO-toimistoilla on oikeus pyytää kansallisen lainsäädännön mukaisesti asiaankuuluvia toimivaltaisia viranomaisia tekemään niiden kanssa tarvittaessa yhteistyötä rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn tai omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi. Tämäkin oikeus on nimenomaisesti uusi, sillä rikoshyötypäätöksen nojalla ARO-toimistojen rooli on ollut omaisuuden jäljittämisen ja tunnistamisen helpottaminen eli muita kansallisia viranomaisia tukeva. Direktiivin johdanto-osan 16 kappaleen mukaan tällaisia pyyntöjä koskeviin edellytyksiin sovelletaan kansallista lainsäädäntöä.

Kuten edellä on todettu, viranomaisten toisilleen antamasta virka-avusta säädetään useassa eri laissa. Poliisille annettavasta virka-avusta säädetään poliisilain 9 luvun 2 §:ssä, jonka mukaan viranomaisen on annettava poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi sellaista tarpeellista virka-apua, jonka antamiseen asianomainen viranomainen on toimivaltainen. Päätöksen virka-avun pyytämisestä tekee päällystöön kuuluva poliisimies, jollei erikseen toisin säädetä tai asian kiireellisyys muuta vaadi. Puolustusvoimien virka-avusta poliisille säädetään lailla erikseen.

Esityksessä ehdotetaan, että Suomen ARO-toimisto olisi jatkossakin poliisiviranomainen, jolloin mainitut poliisilain säännökset antaisivat ARO-toimistoille oikeuden pyytää artiklan 3 kohdassa edellytetysti yhteistyötä muilta kansallisilta viranomaisilta paitsi Puolustusvoimilta. Puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain

(342/2022)

2 § ei sen sijaan välttämättä vaikuttaisi mahdollistavan virka-avun antamista omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa annetun lain 11 §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamisesta poliisin aloitteesta. Lain 187 §:ssä säädetään Poliisin, Rajavartiolaitoksen ja Tullin antamasta avusta ja yhteistoiminnasta eli Puolustusvoimien PTR-yhteistoiminnasta. Pykälän 4 momentin mukaan Pääesikunnan rikostorjuntatehtäviä hoitavien on toimittava yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa tehtävien tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi sekä annettava salassapitovelvollisuuden estämättä muita tietoja kuin henkilötietoja, jos tietojen luovuttaminen on tarpeen viranomaisten lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi. Pykälän 5 momentin mukaan Pääesikunnan ja muiden viranomaisten välisen yhteistyön järjestämisestä sekä yhteistyöhön osallistuvista tahoista ja niiden tehtävistä voidaan antaa tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Lain 188 §:ssä säädetään lisäksi Puolustusvoimien toimimisesta toisen rikostorjuntaviranomaisen tehtäväalueella. Pykälän 1 momentin mukaan Pääesikunta voi pyynnöstä suorittaa poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen puolesta tämän tehtäväalueeseen kuuluvan yksittäisen rikostorjuntaan liittyvän toimenpiteen käyttäen niitä toimivaltuuksia, joita Pääesikunta saa käyttää omalla tehtäväalueellaan sille kuuluvissa rikostorjuntatehtävissä. Lain 189 §:ssä säädetään esitutkinnan siirtämisestä poliisin suoritettavaksi. Puolustusvoimien oikeutta luovuttaa poliisille tietoja poliisilaissa tarkoitettuja tehtäviä varten selostetaan jäljempänä 6 artiklan 3 kohdan c alakohdan yhteydessä.

Artiklan mukaan ARO-toimistoille on annettava valtuudet jäljittää ja tunnistaa sellaisten henkilöiden ja yhteisöjen omaisuus, joihin sovelletaan unionin rajoittavia toimenpiteitä, jos se on tarpeen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan p alakohdassa tarkoitettujen rikosten paljastamiseksi, kansallisten toimivaltaisten viranomaisten pyynnöstä, joka perustuu viitteisiin ja perusteltuun syyhyn uskoa, että on syyllistytty pakoterikosdirektiivin 3 artiklan mukaiseen rikokseen. Tällaiset valtuudet eivät rajoita kansallisen prosessioikeuden mukaisesti vahvistettujen asiaa koskevien menettelyllisten vaatimusten ja suojatoimien soveltamista, mukaan lukien rikosoikeudellisen menettelyn aloittamista koskevat säännöt tai tarvittaessa vaatimus tuomioistuimen myöntämästä luvasta.

Kohdassa asetettu velvoite on uusi suhteessa rikoshyötypäätökseen. Säännöksen sanamuodon perusteella jäljittäminen ja tunnistaminen koskee tilanteita, joissa tämä on tarpeen pakoterikosten paljastamiseksi. Suomen ARO-toimistolle ehdotetaan artiklan 2 kohdan a alakohdan täytäntöönpanemiseksi annettavan valtuudet jäljittää ja tunnistaa omaisuutta itse myös puhtaasti kansallisissa tilanteissa silloin, kun toinen viranomainen esittää tätä koskevan pyynnön. Poliisilaki edellä lausutusti mahdollistaa omaisuuden jäljittämisen ja tunnistamisen rikosten paljastamiseksi. Lisäksi velvoite on rajattu tilanteisiin, joissa kansallisesti toimivaltainen viranomainen tekee tätä koskevan pyynnön. Edelleen säännöksen sanamuoto antaa mahdollisuuden rajata jäljittäminen ja tunnistaminen tilanteisiin, joissa pakoterikoksen esitutkinta on aloitettu. Näissä tilanteissa ARO-toimisto voi jo nykyisin toimia esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 2 kohdan nojalla. Artiklan 4 kohta tulee siten täytäntöönpannuksi edellä 2 kohdan a alakohtaan liittyvien ehdotuksien ja voimassa olevan kansallisen lainsäädännön perusteella.

Lisäksi ARO-toimistoille annetaan uusia tehtäviä direktiivin 11 artiklan 3 kohdassa (välittömät toimet ennen jäädyttämispäätöksen antamista), 18 artiklan 3 kohdassa (uhrille suoritettavaan korvaukseen tai palautettavaan omaisuuteen liittyvä jäljittäminen ja tunnistaminen) ja 30–31 artikloissa (yhteistyö unionin virastojen ja elinten sekä kolmansien valtioiden kanssa). Jäädyttämistoimia edellyttävä tehtävä luo ARO-toimistoille myös IV luvussa säädettyjä velvollisuuksia omaisuuden hallinnoinnin suhteen. Näitä selostetaan tarkemmin jäljempänä.

Direktiivin mukaisesti ARO-toimistoilla on oltava tehtäviensä suorittamiseksi pääsy kyseisessä artiklassa määriteltyihin tietoihin siinä määrin kuin tiedot ovat tarpeen rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi. Kyseessä voi tietoluokasta riippuen olla joko välitön ja suora pääsy ( 2 kohta ) tai pyynnöstä tapahtuva pääsy ( 3 kohta ).

Kuten edellä on todettu, kansallinen ARO-toimisto on sijoitettu Keskusrikospoliisiin, eikä tähän ehdoteta muutoksia. Poliisilla on voimassa olevan lainsäädännön nojalla laajat tiedonsaantioikeudet tehtäviensä suorittamiseksi. Poliisilain 4 luvun 2 §:ssä säädetään poliisin oikeudesta saada tietoja toiselta viranomaiselta. Pykälän 1 momentin mukaan poliisilla on oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja asiakirjat maksutta ja salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei sellaisen tiedon tai asiakirjan antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa nimenomaisesti kielletty tai rajoitettu. Luvun 3 §:ssä säädetään tietojen saannista yksityiseltä yhteisöltä tai henkilöltä.

Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (616/2019, jäljempänä poliisin henkilötietolaki ) 16 §:n 1 momentin (728/2026, voimaan 1.10.2026) nojalla poliisilla on oikeus saada tehtäviensä suorittamista ja rekisteriensä ylläpitämistä varten salassapitosäännösten estämättä tietoja säännöksessä luetelluista rekistereistä. Tietojärjestelmiä ja rekistereitä koskevissa laeissa on myös säännöksiä tietojen luovuttamisesta esitutkintaviranomaisille (ks. esim. kiinteistötietojärjestelmästä ja siitä tuotettavasta tietopalvelusta annetun lain, 453/2002, 6 §). Poliisin henkilötietolain 17 §:ssä säädetään muiden viranomaisten tietojen luovuttamisesta poliisille suorakäyttöisesti tallettamalla. Pykälässä säädetään niistä viranomaisista, jotka saavat suorakäyttöisesti tallettamalla luovuttaa poliisille tietoa. Säännöksessä mainittuja viranomaisia ovat esimerkiksi suojelupoliisi, oikeushallintoviranomaiset ja Rajavartiolaitos.

Artiklan

2 kohta sisältää luettelon tiedoista, joihin ARO-toimistoilla on oltava välitön ja suora pääsy edellyttäen, että tällaiset tiedot on tallennettu keskitettyihin tai toisiinsa yhdistettyihin viranomaisten ylläpitämiin tietokantoihin tai rekistereihin. Direktiivin johdanto-osan 18 kappaleen mukaan tietoihin pääsy ja haut olisi katsottava välittömiksi ja suoriksi muun muassa silloin, kun rekisteriä ylläpitävät kansalliset viranomaiset toimittavat tiedot toimivaltaisille viranomaisille nopeasti automaattisen mekanismin välityksellä edellyttäen, että mikään välittävä laitos ei voi puuttua pyydettyihin tai toimitettaviin tietoihin. Tiedonhallintalain 22 §:ssä säädetty tietojen luovuttaminen teknisen rajapinnan avulla viranomaisten välillä on esimerkki suorasta ja välittömästä pääsystä tietoihin.

Useat 6 artiklan 2 kohdassa mainitut tiedot on tallennettu Suomessa keskitettyihin tai toisiinsa yhdistettyihin tietokantoihin tai rekistereihin. Seuraavassa käydään läpi 2 kohdassa mainitut tietokannat ja rekisterit sekä niiden suomalaiset vastineet ja se, millainen pääsyoikeus poliisilla mahdollisesti on kyseisiin tietoihin voimassa olevan kansallisen lainsäädännön nojalla:

a) Kansalliset kiinteistörekisterit tai sähköiset tietojenhakujärjestelmät sekä maarekisterit ja katasterit – Suomessa kiinteistötietojärjestelmä, joka sisältää kiinteistörekisterin sekä lainhuuto- ja kiinnitysrekisterin (laki kiinteistötietojärjestelmästä ja siitä tuotettavasta tietopalvelusta, 3 §, kiinteistörekisterilaki , 392/1985). Poliisilla on suora ja välitön pääsyoikeus kiinteistötietojärjestelmään poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 14 kohdan nojalla.

b) Luonnollisia henkilöitä koskevat kansalliset kansalaisuus- ja väestörekisterit – Suomessa väestötietojärjestelmä (laki väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista, 661/2009), johon poliisilla on suora ja välitön pääsyoikeus poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 11 kohdan nojalla.

c) Kansalliset ajoneuvo-, ilma-alus- ja vesikulkuneuvorekisterit – Suomessa liikenneasioiden rekisteri (laki liikenteen palveluista, 320/2017), johon poliisilla on suora ja välitön pääsyoikeus poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla.

d) Liike-elämän rekisterit, mukaan lukien kauppa- ja yritysrekisterit – Suomessa kaupparekisteri (kaupparekisterilaki, 564/2023), johon poliisilla on suora ja välitön pääsyoikeus poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla.

e) Direktiivin (EU) 2015/849 mukaiset tosiasiallisia omistajia ja edunsaajia koskevat kansalliset rekisterit ja tosiasiallisia omistajia ja edunsaajia koskevien rekisterien kyseisen direktiivin mukaisen yhteenliittämisen kautta saatavilla olevat tiedot – Suomessa kaupparekisteri (ks. d alakohdan yhteydessä todettu) sekä yhdistysrekisteri (yhdistyslaki, 503/1989 ja yhdistysrekisteriasetus, 506/1989), uskonnollisten yhdyskuntien rekisteri (uskonnonvapauslaki, 453/2003) ja säätiörekisteri (säätiölaki, 487/2015, 13 luku, ja valtioneuvoston asetus säätiörekisteristä, 553/2015), jotka ovat Patentti- ja rekisterihallituksen (PRH) ylläpitämiä, yritys- ja yhteisötietolain

(244/2001)

2 §:n 7 kohdassa tarkoitettuja kantarekistereitä. Poliisilla on PRH:n Virre-tietopalvelun kautta suora ja välitön pääsyoikeus tosiasiallisia omistajia ja edunsaajia koskevaan tietoon.

f) Direktiivin (EU) 2019/1153 mukaiset keskitetyt pankkitilirekisterit – Suomessa pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmä, johon poliisilla on pääsyoikeus pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain

(571/2019)

3 §:n 1 ja 7 kohdan nojalla. Tiedot luovutetaan Tullin ylläpitämällä koostavalla sovelluksella (lain 1 c §, 863/2025), joten kyse on suorasta ja välittömästä pääsystä (ks.

HE 163/2021 vp

s. 57, 82, 107 ja HE 25/2025 vp

s. 83–85).

Yhteenvetona voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö antaa poliisille varsin laajat oikeudet 2 kohdan mukaisiin tietoihin. Osaan tiedoista on kuitenkin annettu oikeus vain siltä osin kuin se on tarpeen tiettyjen tehtävien hoitamiseksi, kuten rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi. Koska ARO-toimistolle annettavat tehtävät tarkoittavat poliisille osittain uusia tehtäviä, on oikeudesta kohdan mukaisiin tietoihin säätämistä erikseen pidettävä perusteltuna. Myös lainsäädännön selkeyteen ja käytännön sovellettavuuden varmistamiseen liittyvät näkökohdat puoltavat tätä ratkaisua. Kaikista alakohtien mukaisista tiedoista säädettäisiin erillislain 11 §:ssä, lukuun ottamatta f alakohdan mukaisista tiedoista, joihin oikeudesta säädettäisiin pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetussa laissa ja erillislain 12 §:ssä.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistoilla on nopea pääsy, joko välittömästi ja suoraan tai pyynnöstä kohdassa mainittuihin tietoihin, jotka luetellaan 11-kohtaisessa listassa. Kyse on ainakin pääsääntöisesti muiden viranomaisten hallussa olevista tiedoista, joihin sovelletaan poliisilain 4 luvun 2 §:ää, jonka nojalla poliisilla on oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja asiakirjat maksutta ja salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei sellaisen tiedon tai asiakirjan antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa nimenomaisesti kielletty tai rajoitettu. Kohdan i ja j alakohdassa mainitut tiedot ovat yksityisten hallussa, joten niihin sovelletaan poliisilain 4 luvun 3 §:ää, jonka nojalla poliisilla on oikeus saada rikoksen estämiseksi tai selvittämiseksi tarvittavia tietoja yhteisön jäsentä, tilintarkastajaa, toimitusjohtajaa, hallituksen jäsentä tai työntekijää velvoittavan yritys-, pankki- tai vakuutussalaisuuden estämättä. Poliisilla on sama oikeus saada 6 luvussa tarkoitetussa poliisitutkinnassa tarvittavia tietoja, jos tärkeä yleinen tai yksityinen etu sitä vaatii.

Seuraavassa käydään läpi 3 kohdassa mainitut tiedot ja se, millainen oikeus poliisilla mahdollisesti on kyseisiin tietoihin voimassa olevan kansallisen lainsäädännön nojalla:

a) Verotiedot, myös veroviranomaisten hallussa olevat tiedot – verotusta koskevat tiedot on, erityisesti yksityiselämän suojan vuoksi, säädetty verotietojen julkisuudesta ja salassapidosta annetussa laissa

(1346/1999)

suurilta osin salassa pidettäviksi. Lain 19 §:n mukaan verohallinto voi salassapitovelvollisuuden estämättä antaa yksittäistapauksessa pyynnöstä verotustietoja verovelvollista koskevine tunnistetietoineen syyttäjä- ja esitutkintaviranomaisille muun ohella rikosten ennalta estämistä, selvittämistä sekä syytteeseenpanoa varten.

b) Kansalliset sosiaaliturvatiedot – Suomen lainsäädännössä ei käytetä termiä sosiaaliturvatiedot , mutta sillä voidaan katsoa viitattavan sosiaalietuuksiin liittyviin tietoihin. Poliisi voi saada tällaisia tietoja poliisilain nojalla sekä sosiaalietuuksia koskevien lakien perusteella, jos tiedot ovat välttämättömiä rikosten selvittämiseksi tai syytteeseenpanoa varten. Luovutettavia tietoja ovat esimerkiksi henkilötunnus, yksilöintitiedot ja maksetut etuudet, mutta eivät terveydentilaa tai sosiaalihuollon tarpeen perusteita kuvaavat tiedot. Joissakin laeissa sallitaan myös oma-aloitteinen tietojen luovutus poliisille. Toimeentulotukitietojen luovutus perustuu sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain

(703/2023)

63 §:ään ja näiden tietojen luovuttaminen on mahdollista vain tiettyjen vakavien rikosten selvittämiseksi tai lapsen tai erityisen tärkeän yksityisen tai yleisen edun vuoksi.

c) Asiaankuuluvat tiedot, jotka ovat rikosten ehkäisemisen, paljastamisen, tutkinnan tai syytteeseenpanon osalta toimivaltaisten viranomaisten hallussa – poliisilla on poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla välitön ja suora pääsy Rajavartiolaitoksen ja Tullin henkilörekistereihin niitä poliisin tehtäviä varten, jotka vastaavat tehtäviä, joita varten tiedot on kerätty ja talletettu, sekä muuhun tarkoitukseen 13 §:ssä ja 14 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Henkilötietojen käsittelystä Puolustusvoimissa annetun lain

(332/2019)

29 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohta antaa Puolustusvoimille oikeuden luovuttaa henkilötietoja niitä poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuja tehtäviä varten, jotka liittyvät oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen tai rikosten ennalta estämiseen, paljastamiseen, selvittämiseen ja syyteharkintaan saattamiseen. Syytteeseenpanoa koskevilla tiedoilla voidaan katsoa viitattavan syyteharkintaa ja syytteen nostamista koskeviin tietoihin. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, jäljempänä julkisuuslaki ) 24 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat poliisille ja muille esitutkintaviranomaisille ja syyttäjälle tehdyt ilmoitukset rikoksesta, esitutkintaa ja syyteharkintaa varten saadut ja laaditut asiakirjat sekä haastehakemus, haaste ja siihen annettu vastaus rikosasiassa, kunnes asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa taikka kun syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai kun asia on jätetty sikseen. Syyte tulee julkiseksi siten kuin oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa

(370/2007)

säädetään. Lain 7 §:n mukaan oikeudenkäyntiasiakirja on 8 §:ssä tarkoitetun ajankohdan jälkeen julkinen, jollei se ole 9 §:n mukaan salassa pidettävä tai jollei tuomioistuin 10 §:n nojalla määrää sitä salassa pidettäväksi. Jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta oikeudenkäyntiasiakirjasta. Myös poliisilla on siten oikeus syytteen nostamatta jättämistä ja syytettä koskeviin tietoihin.

d) Kiinnityksiä ja lainoja koskevat tiedot – lainhuuto- ja kiinnitysrekisteri ja yrityskiinnitysrekisteri ovat julkisia rekistereitä. Lainoja koskevat tiedot poliisi saa pyytämällä suoraan pankeilta poliisilain 4 luvun 3 §:n nojalla. Poliisille ei ole säädetty oikeutta saada positiivisesta luottotietorekisteristä tietoja (positiivisesta luottotietorekisteristä annettu laki, 739/2022), ellei kyse ole poliisille annettavasta virka-avusta (lain 3 §, jossa viitataan julkisuuslain 26 §:n 3 momenttiin).

e) Kansallisiin valuuttatietokantoihin ja valuutanvaihtotietokantoihin sisältyvät tiedot – tällaisia tietokantoja ei ole Suomessa.

f) Arvopapereita koskevat tiedot – arvopapereita koskevilla tiedoilla voidaan katsoa viitattavan arvo-osuusjärjestelmästä ja selvitystoiminnasta annetun lain mukaisiin arvopapereita koskeviin tietoihin

(348/2017) , sijoitusrahastolain

(213/2019)

9 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisiin tietoihin, vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain

(162/2014)

mukaisiin arvopaperien omistusta koskeviin tietoihin, sijoituspalvelulain

(747/2012)

mukaisiin arvopaperien omistusta koskeviin tietoihin, osakeyhtiölain

(624/2006)

3 luvun 15 §:n 1 momentin mukaisiin sekä 16 §:n ja 10 luvun 1 ja 5 §:ssä tarkoitettuihin tietoihin ja osuuskuntalain

(421/2013)

4 luvun 14 §:n 1 momentin mukaisiin sekä 15 §:n ja 10 luvun 1 ja 5 §:ssä tarkoitettuihin tietoihin. Mainituissa laeissa on säädetty tiedonantovelvollisuuksista esitutkintaviranomaisille rikoksen selvittämistä varten tai jos siihen on muun lain nojalla oikeus.

g) Tullaustiedot, myös käteisen rahan fyysistä liikkumista rajan yli koskevat tiedot – poliisilla ei ole suoraa pääsyä tullaustietoihin tai käteisrahan ilmoittamista koskeviin tietoihin. Tullaustietoja voidaan toimittaa poliisille henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain

(650/2019)

20 §:n perusteella muun muassa silloin, kun kyse on rikosten ennalta estämisestä ja paljastamisesta. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2018/1672 ja Euroopan unioniin saapuvien tai sieltä poistuvien käteisvarojen valvonnasta annetun lain

(432/2021)

mukaiset Tullin vastaanottamat käteisrahailmoitukset toimitetaan asetuksen 9 artiklan nojalla rahanpesun selvittelykeskukselle. Poliisille niitä voidaan lain 11 §:n nojalla luovuttaa ainoastaan rajatussa joukossa rikoksia niiden ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi.

h) Yritysten vuositilinpäätöksiä koskevat tiedot – yritysten tilinpäätöstiedot ovat julkisia ja saatavilla Patentti- ja rekisterihallituksen ylläpitämässä Virre-järjestelmässä.

i) Tilisiirtoja ja tilisaldoja koskevat tiedot – poliisi voi tehdä saldo- ja tilitapahtumia koskevan tietopyynnön sähköisen saldo- ja tilitapahtumajärjestelmän avulla. Oikeus saada tietoja perustuu pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annettuun lakiin.

j) Tiedot Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2023/1113 3 artiklassa määritellyistä kryptovaratileistä ja kryptovarojen siirroista – perustiedot kryptovaratileistä poliisi voi saada pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä, johon poliisilla on edellä todetusti pääsyoikeus pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain nojalla. Kryptovarojen siirtoja koskevista tiedoista poliisi voi tehdä pyynnön virtuaalivaluutan tarjoajille. Tällöin poliisin oikeus saada tietoja perustuu poliisilain 4 luvun 3 §:ään.

k) Unionin oikeuden mukaisesti viisumitietojärjestelmään (VIS), Schengenin tietojärjestelmään (SIS II), rajanylitystietojärjestelmään (EES), Euroopan matkustustieto- ja - lupajärjestelmään (ETIAS) ja kolmansien maiden kansalaisia koskevaan eurooppalaiseen rikosrekisteritietojärjestelmään (ECRIS-TCN-järjestelmä) tallennetut tiedot –

- Poliisin oikeudesta saada tietoja viisumitietojärjestelmästä (VIS) säädetään poliisin henkilötietolain 18 §:ssä. Keskusrikospoliisilla on pääsy järjestelmän tietoihin pykälässä viitattujen rikoslain 34 ja 34 a luvun rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi. Lisäksi keskusrikospoliisilla on pääsy järjestelmään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (1286/2003, EU-luovuttamislaki ) 3 §:n 2 momentissa tarkoitettujen rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi.

- Poliisin oikeudesta saada tietoja Schengenin tietojärjestelmästä säädetään Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2018/1862 Schengenin tietojärjestelmän (SIS) perustamisesta, toiminnasta ja käytöstä poliisiyhteistyössä ja rikosasioissa tehtävässä oikeudellisessa yhteistyössä, neuvoston päätöksen 2007/533/YOS muuttamisesta ja kumoamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1986/2006 ja komission päätöksen 2010/261/EU kumoamisesta. Asetuksen 44 artiklassa säädetään niistä kansallisista viranomaisista, joilla on oltava pääsy SIS-järjestelmään tallennettuihin tietoihin ja tarkoituksista, joita varten pääsyoikeus näille viranomaisille on myönnettävä. Toimivaltaisiin viranomaisiin, joilla on pääsyoikeus SIS-järjestelmään, kuuluvat Suomessa poliisi (mukaan lukien suojelupoliisi), Rajavartiolaitos, Tulli, Puolustusvoimat, syyttäjä, Maahanmuuttovirasto, Liikenne- ja viestintävirasto, ulkoministeriö, Suomen edustustot sekä Hätäkeskuslaitos ( HE 35/2021 vp

s. 24).

- Poliisin oikeudesta saada tietoja EES- ja ETIAS-järjestelmistä lainvalvontatarkoituksiin säädetään poliisin henkilötietolain 18 a §:ssä. KRP:n pääsyoikeus vastaa tältä osin VIS-järjestelmästä säädettyä, lukuun ottamatta EU-luovuttamislain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuja rikoksia, joiden osalta edellytetään ankarimman rangaistuksen olevanvähintään kolme vuotta vankeutta.

- Eurooppalainen rikosrekisteritietojärjestelmä ECRIS perustuu puitepäätökseen 2009/315/YOS ja direktiiviin 2019/884. Tietojenvaihdon perusajatuksena on se, että rikosrekisteritietoja pyydetään Euroopan unionin kansalaisten osalta kansalaisuusjäsenvaltiosta. Kolmansien maiden kansalaisilla ei kuitenkaan ole unionissa kansalaisuusjäsenvaltiota, minkä vuoksi kolmannen maan kansalaisen koko rikoshistoria oli aikaisemmin mahdollista selvittää vain pyytämällä tietoja kaikilta jäsenvaltioilta. Tilanteen parantamiseksi on asetuksella 2019/816 luotu keskitetty kolmansien maiden kansalaisten henkilötietoja sisältävä ECRIS-TCN-tietojärjestelmä, jonka avulla voidaan selvittää, missä EU-jäsenvaltiossa on kolmannen maan kansalaisen rikosrekisteritietoja. Tämän jälkeen rikosrekisteritietoja voidaan pyytää kyseisestä jäsenvaltiosta ECRIS-järjestelmän mukaisesti. ECRIS-TCN-järjestelmää käyttävät ja siihen tekevät hakuja ECRIS-keskusviranomaiset, Suomessa Oikeusrekisterikeskus. Keskusviranomaiset eivät luovuta rikosrekisteritietoja pyytäneelle kansalliselle viranomaiselle ECRIS-TCN-järjestelmässä olevia henkilötietoja. ECRIS-TCN-järjestelmästä saatua osumatietoa ei lähtökohtaisesti saa käyttää muuhun tarkoitukseen kuin rikosrekisteritietoja koskevan pyynnön tekemiseen toiselle jäsenvaltiolle. Jos edellä mainituista lähtökohdista on unionin oikeudessa poikettu, tämä on tehty muuttamalla ECRIS-TCN asetusta. ECRIS- ja ECRIS-TCN-sääntelyllä ei puututa kansallisiin ratkaisuihin siitä, kenellä on oikeus saada rikosrekisteritietoja. Rikosrekisterilain

(770/1993)

4 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan rikosrekisteritietoja voidaan luovuttaa esitutkintaviranomaiselle pakkokeinoasiaa varten. Poliisilla on oikeus tehdä ECRIS-TCN -hakua koskeva pyyntö rikosasian käsittelyä varten silloin, kun sillä on oikeus rikosrekisterilain mukaisesti saada rikosrekisteritietoja. Tällöin poliisi saisi pyytäessään toisessa jäsenvaltiossa olevat rikosrekisteritiedot. Poliisilla on oikeus saada vastaavat tiedot myös Euroopan unionin jäsenvaltioiden kansalaisten osalta.

Yhteenvetona poliisilla on varsin laaja oikeus voimassa olevan lainsäädännön nojalla artiklan 3 kohdassa mainittuihin tietoihin. Osaan tiedoista on kuitenkin annettu oikeus vain siltä osin kuin se on tarpeen tiettyjen tehtävien hoitamiseksi, kuten rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi, tai jos oikeudesta tietoihin on säädetty erikseen. Koska ARO-toimistolle annettavat tehtävät tarkoittavat poliisille osittain uusia tehtäviä, on oikeudesta kohdan mukaisiin tietoihin säätämistä erikseen pidettävä perusteltuna. Myös lainsäädännön selkeyteen ja käytännön sovellettavuuden varmistamiseen liittyvät näkökohdat puoltavat tätä ratkaisua.

Alakohtien a, b, d, f, g, i ja j mukaisista tiedoista ehdotetaan säädettävän erikseen erillislain 12 §:ssä. Alakohdassa c mainitut syytteeseenpanoon liittyvät tiedot ovat kansallisesti julkisesti saatavilla, joten niistä ei säädetäisi erikseen. Alakohdan e mukaisista tiedoista ei säädettäisi erikseen, sillä kohdassa tarkoitettuja tietokantoja ei Suomessa ole. Lisäksi alakohdan h mukaisista tiedoista ei säädettäisi erikseen, sillä kyse on julkisesti saatavilla olevista tiedoista. Myöskään oikeudesta alakohdan k mukaisiin tietoihin ei säädettäisi erikseen. Tämä ratkaisu perustuu siihen, että artiklan 3 kohdan k alakohdassa mainittuihin tietoihin tulee artiklan mukaan olla pääsy unionin oikeuden mukaisesti . Kaikkia kohdassa mainittuja tietoja koskevan kansallisen sääntelyn taustalla on EU:n sääntelyä, jota sovelletaan suoraan tai joka on kansallisesti pantu erikseen täytäntöön. ARO-toimiston oikeutta saada mainittuja tietoja ei siten ole tarpeen laajentaa siitä, mikä se voimassa olevan EU:n lainsäädännön ja siten myös kansallisen lainsäädännön nojalla on. ARO-toimistolla olisi siten muita poliisiviranomaisia vastaava oikeus saada kohdassa tarkoitettuja tietoja. Huomioon on otettu myös se, että artiklan 6 kohdan mukaan pääsy artiklassa mainittuihin tietoihin ei rajoita kansallisessa lainsäädännössä säädettyjen menettelyllisten suojatoimien soveltamista, mukaan lukien tarvittaessa vaatimus tuomioistuimen myöntämästä luvasta.

Artiklan 3 kohdan i ja j alakohtaan liittyy direktiiviehdotuksesta laadittuun valtioneuvoston kirjelmään hallintovaliokunnan antama lausunto, jonka mukaan ARO-toimistoilla tulisi olla nopea ja mahdollisuuksien mukaan välitön pääsy pankkitilien saldo- tai tapahtumatietoihin. Kannanottoa on perusteltu sillä, että tilivarat ovat nopeasti liikuteltavia ja siten myös jäljityskeinojen on oltava nopeita (HaVL 30/2022 vp s. 5). Poliisilla on pankki- ja maksutilien saldo- ja tapahtumatietoihin voimassa olevan pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain nojalla välitön pääsy teknisen rajapinnan avulla. Muutos on tehty valiokunnan lausunnon antamisen jälkeen (863/2025, HE 25/2025 vp ). Siten ARO-toimistolla on nykyisin välitön pääsy tietoihin. Oikeus ei kuitenkaan kata kaikkia ARO-toimistolle kuuluvia tehtäviä.

Artiklan mukaan jos 2 ja 3 kohdassa tarkoitettuja tietoja ei ole tallennettu keskitettyihin tai toisiinsa yhdistettyihin viranomaisten ylläpitämiin tietokantoihin tai rekistereihin, ARO-toimistojen tulee voida saada kyseiset tiedot asianomaisilta laitoksilta nopeasti muilla keinoilla yksinkertaisella ja standardoidulla tavalla.

Artiklan säädetään jäsenvaltioiden mahdollisuudesta päättää, että pääsy 3 kohdan a, b ja c alakohdassa tarkoitettuihin tietoihin edellyttää perusteltua pyyntöä, ja perusteista, joiden nojalla pyyntö on mahdollista evätä. Kohdalla annetaan jäsenvaltioille liikkumavaraa säätää osaan 3 kohdan mukaisista tiedoista rajoitetumpi pääsyoikeus. Koska kohdassa viitatuissa 3 kohdan alakohtien a–c mukaisissa tiedoissa on kysymys arkaluonteisista, salassa pidettävistä ja osin yksityiselämään liittyvistä tiedoista, on pidetty perusteltuna käyttää kohdan sallimaa liikkumavaraa ja säätää kohdassa mainituista tilanteista, jolloin ARO-toimistolla ei olisi oikeutta kyseisiin kohdassa viitattuihin tietoihin. Asiasta säädettäisiin erillislain 12 §:n 2 momentissa.

Artiklan mukaan pääsy artiklassa mainittuihin tietoihin ei rajoita kansallisessa lainsäädännössä säädettyjen menettelyllisten suojatoimien soveltamista, mukaan lukien tarvittaessa vaatimus tuomioistuimen myöntämästä luvasta.

Direktiivin säädetään ARO-toimistojen tiedonsaantia koskevista edellytyksistä. Artiklan mukaan 6 artiklassa tarkoitettuihin tietoihin on oltava pääsy tapauskohtaisesti ainoastaan, kun se on tarpeen ja oikeassa suhteessa 5 artiklan mukaisten tehtävien hoitamiseksi, ja ainoastaan työntekijöillä, jotka on erityisesti nimetty ja valtuutettu saamaan tällaisia tietoja.

Henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annettua lakia (1054/2018, jäljempänä rikosasioiden tietosuojalaki ) sovelletaan toimivaltaisten viranomaisten käsitellessä henkilötietoja silloin kun on kyse esimerkiksi rikosten ennalta estämisestä, paljastamisesta, selvittämisestä, syyteharkintaan saattamisesta, syyteharkinnasta tai rikosoikeudellisen seuraamuksen täytäntöönpanemisesta. Lain 6 §:ssä säädetään henkilötietojen käsittelyn tarpeellisuuden periaatteesta. Pykälän 1 momentin mukaan käsiteltävien henkilötietojen on oltava käsittelyn tarkoituksen kannalta asianmukaisia ja tarpeellisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään.

Tiedonhallintalain 16 §:n mukaan tietojärjestelmästä vastuussa olevan viranomaisen on määriteltävä tietojärjestelmän käyttöoikeudet. Käyttöoikeudet on määriteltävä käyttäjän tehtäviin liittyvien käyttötarpeiden mukaan, ja ne on pidettävä ajantasaisina. Lain 22 §:n 2 momentin mukaan tietojen luovuttaminen teknisten rajapintojen avulla on toteutettava tietojärjestelmien välillä siten, että teknisesti varmistetaan luovutettavien tietojen tapauskohtainen tarpeellisuus tai välttämättömyys tietoja saavan viranomaisen tehtävien hoitamiseksi, jos luovutettavat tiedot ovat henkilötietoja tai salassa pidettäviä tietoja.

Poliisin henkilötietolain 2 luvussa säädetään henkilötietojen käsittelyn perusteista luvussa säädetyissä tarkoituksissa. Lain 5 §:n mukaan poliisi saa pykälässä tarkemmin säädetyin edellytyksin käsitellä henkilötietoja esitutkinnan, poliisitutkinnan tai muun rikoksen selvittämiseen tai syyteharkintaan saattamiseen liittyvän tehtävän, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyvän tehtävän ja muun poliisille säädetyn valvontatehtävän suorittamiseksi.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistojen henkilöstö noudattaa sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisia luottamuksellisuutta ja salassapitovelvollisuutta koskevia sääntöjä sekä unionin tietosuojasäännöstöä. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen henkilöstöllä on tarvittavat erityistaidot ja kyvyt hoitaa tehtävänsä tehokkaasti.

Poliisin vaitiolovelvollisuudesta, viranomaisten hallussa olevien tietojen salassapidosta ja kyseisten tietojen suojaamisesta säädetään julkisuuslaissa. Lisäksi poliisin vaitiolovelvollisuudesta luottamuksellisesti tietoja antaneen taikka valeostajana tai peitehenkilönä toimineen henkilöllisyyttä koskevasta tiedosta säädetään poliisilain 7 luvun 1 §:ssä. Tiedonhallintalain 4 §:ssä säädetään tiedonhallinnan järjestämisestä tiedonhallintayksiköissä. Tiedonhallintayksikön johdon velvollisuutena on esimerkiksi huolehtia siitä, että henkilöstölle on tarjolla koulutusta muun muassa tietojen käsittelyä, julkisuutta ja salassapitoa koskevista säännöksistä sekä huolehtia asianmukaiset työvälineet tiedonhallintaa koskevien velvollisuuksien toteuttamiseksi.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistojen pääsyä 6 artiklassa tarkoitettuihin tietoihin ja niitä koskevien hakujen tekemistä tuetaan asianmukaisilla teknisillä ja organisatorisilla toimenpiteillä, joilla varmistetaan tietojen käsittelyyn liittyvään riskiin nähden asianmukainen turvallisuustaso. Direktiivin 7 artiklan 3 kohdassa edellytetyistä teknisistä ja organisatorisista suojatoimenpiteistä säädetään kansallisesti rikosasioiden tietosuojalain 5 luvussa. Lisäksi tiedonhallintalaissa säädetään tietoturvallisuutta koskevista toimenpiteistä.

Direktiivin 7 artikla ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että ARO-toimistojen tiedonsaanti- ja hakutoimista säilytetään lokitiedot direktiivin (EU) 2016/680 (jäljempänä rikosasioiden tietosuojadirektiivi ) 25 artiklan mukaisesti. Lokitietojen keräämisestä säädetään kaikkien viranomaisten osalta tiedonhallintalain 17 §:ssä ja rikosasioiden yhteydessä tapahtuvan henkilötietojen käsittelyn osalta rikosasioiden tietosuojalain 19 §:ssä. Viimeksi mainitun lain 19 §:llä pantiin täytäntöön rikosasioiden tietosuojadirektiivin 25 artiklan velvoitteet (ks.

HE 31/2018 vp

s. 46). Lisäksi lokitietojen säilyttämisestä on erityissäännöksiä eri rekistereitä koskevissa laeissa. Kun ARO-toimisto toimisi jatkossakin Keskusrikospoliisissa, lokitietojen keräämisestä säädetään rikosasioiden tietosuojadirektiivin 25 artiklaa vastaavasti rikosasioiden tietosuojalaissa. Kansallinen lainsäädäntö täyttää siten 8 artiklan edellytykset.

Direktiivin säädetään ARO-toimistojen välisestä, joko oma-aloitteisesti ( 3 kohta ) tai pyynnöstä ( 1–2 kohta ) tapahtuvasta tietojenvaihdosta, josta on aikaisemmin säädetty neuvoston puitepäätöksessä 2006/960/YOS Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojenvaihdon yksinkertaistamisesta (jäljempänä

Ruotsin puitepäätös ).

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että niiden ARO-toimistot antavat toisen jäsenvaltion ARO-toimiston pyynnöstä kaikki tiedot, jotka ovat kyseisten ARO-toimistojen saatavilla ja jotka ovat tarpeen kyseisiä tietoja pyytävän ARO-toimiston 5 artiklan mukaisten tehtävien suorittamiseksi. Mahdollista on oltava toimittaa ainoastaan asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa luetellut henkilötietoryhmät, lukuun ottamatta kyseisen liitteen B jakson 2 kohdan c alakohdan v alakohdassa lueteltuja rikoslaboratorion käyttöön tarkoitettuja tunnistetietoja. Toimitettavat henkilötiedot on määritettävä tapauskohtaisesti ja direktiivin (EU) 2016/680 mukaisesti ottaen huomioon se, mikä on tarpeen 5 artiklan mukaisten tehtävien suorittamiseksi. Kohdassa viitatun asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja ovat esimerkiksi henkilötiedot, fyysinen kuvaus, ammatti ja erityistaidot ja taloudelliset ja raha-asioita koskevat tiedot.

Artiklan säädetään niistä seikoista, jotka ARO-toimiston tulee täsmentää esittäessään 1 kohdan mukaisen pyynnön. Näitä ovat muun muassa pyynnön syyt, menettelyn luonne, sen rikoksen tyyppi, johon pyyntö liittyy ja tiedot kohteena olevasta tai etsitystä omaisuudesta.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen mahdollistamiseksi, että niiden ARO-toimistot toimittavat tietoja toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalle ARO-toimistolle ilman tätä koskevaa pyyntöä, jos kyseisillä toimistoilla on tiedossaan rikoksentekovälineitä, rikoshyötyä tai omaisuutta koskevia tietoja, joita ne pitävät tarpeellisina kyseisen toisen jäsenvaltion ARO-toimistojen 5 artiklan mukaisten tehtävien suorittamisen kannalta. Tällaisia tietoja toimittaessaan ARO-toimistojen on esitettävä perustelut, joiden nojalla toimitetut tiedot katsotaan tarpeellisiksi.

Artiklan mukaan jollei 1 tai 3 kohdan nojalla tietoja toimittava ARO-toimisto muuta ilmoita, toimitetut tiedot voidaan esittää todisteina kansalliselle tuomioistuimelle tai jäsenvaltion, jossa kyseiset tiedot vastaanottava ARO-toimisto sijaitsee, toimivaltaiselle viranomaiselle kansallisen lainsäädännön menettelyjen mukaisesti, mukaan lukien perusoikeuskirjan mukaiset todisteiden hyväksyttävyyttä rikosasioissa koskevat menettelymääräykset, sekä Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa määrättyjen jäsenvaltioiden velvoitteiden mukaisesti.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistoilla on suora pääsy suojatun tiedonvaihdon verkkosovellukseen (SIENA) ja että ne käyttävät varallisuuden takaisin hankinnasta vastaaville toimistoille varattuja SIENAn kenttiä, jotka vastaavat 2 kohdan nojalla tarvittavia tietoja, tai että ne käyttävät tarvittaessa poikkeuksellisesti muita suojattuja kanavia tämän artiklan mukaiseen tietojenvaihtoon.

Artiklan

6 ja 7 kohdat koskevat perusteita tietojen toimittamisesta kieltäytymiseksi. ARO-toimistot voivat kieltäytyä toimittamasta tietoja pyynnön esittäneelle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, jos tosiseikkojen perusteella on aiheellista olettaa, että tietojen toimittaminen a) vahingoittaisi sen jäsenvaltion olennaisia kansallisia turvallisuusetuja, jossa pyynnön vastaanottava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto sijaitsee, b) vaarantaisi meneillään olevan tutkinnan tai rikostiedusteluoperaation tai aiheuttaisi välittömän uhan henkilön hengelle tai fyysiselle koskemattomuudelle, tai c) olisi selvästi epäsuhteessa tai merkityksetöntä niihin tarkoituksiin nähden, joihin niitä on pyydetty. Jos ARO-toimisto kieltäytyy toimittamasta tietoja pyynnön esittäneelle ARO-toimistolle, sen jäsenvaltion, jossa pyynnön vastaanottava ARO-toimisto sijaitsee, on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että kieltäytyminen perustellaan ja että pyynnön esittänyttä ARO-toimistoa kuullaan etukäteen. Kieltäytymiset vaikuttavat ainoastaan siihen osaan pyydetyistä tiedoista, johon 6 kohdassa esitetyt syyt liittyvät, eivätkä ne vaikuta velvollisuuteen toimittaa kyseisten tietojen muita osia tapauksen mukaan direktiivin mukaisesti.

Artiklan 1–3 ja 6–7 kohdat vastaavat pääpiirteissään Ruotsin puitepäätöksen 3, 5, 7 ja 10 artikloja ja liitteen B mukaisia tietoja. Sen sijaan 4 kohta tietojen käyttämisestä todisteena ja 5 kohta tietojenvaihtokanavasta olisivat uusia suhteessa aikaisempaan lainsäädäntöön. Kansallisessa lainsäädännössä Ruotsin puitepäätöksen mukaisesta tietojenvaihdosta säädettiin Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten välisen tietojen ja tiedustelutietojen vaihdon yksinkertaistamisesta tehdyn neuvoston puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta annetussa laissa (26/2009, jäljempänä laki tiedon ja tiedustelutiedon vaihtamisesta ).

Ruotsin puitepäätös on kumottu tietojenvaihtodirektiivillä. Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta toimivaltaisten lainvalvontaviranomaisten väliseen tietojenvaihtoon sellaisten rikosten ennalta estämiseksi, paljastamiseksi tai tutkimiseksi, joista säädetään nimenomaisesti muissa unionin säädöksissä. Direktiivi on pantu täytäntöön tietojenvaihtolailla ja samalla on kumottu tiedon ja tiedustelutiedon vaihtamisesta annettu laki. Tietojenvaihtolakia sovelletaan tietojenvaihtoon rikosten ennalta estämistä, paljastamista tai selvittämistä varten Euroopan unionin jäsenvaltioiden toimivaltaisten lainvalvontaviranomaisten kanssa, jollei muussa Euroopan unionin lainsäädännössä nimenomaisesti säädetä toisin. Tietojenvaihtodirektiivin ja tietojenvaihtolain säännökset vastaavat pitkälti konfiskaatiodirektiivin 9 ja 10 artiklojen sääntelyä.

Tietojenvaihtolaki ei sisällä erinäisiä säännöksiä ARO-toimistojen tietojen vaihtamisesta, mutta tietojenvaihtolakia sovelletaan kuitenkin myös ARO-toimiston tiedonvaihtoon siihen saakka, kunnes konfiskaatiodirektiivi on pantu täytäntöön. Kumotun puitepäätöksen 2006/960/YOS sisältämistä kaikista 13 artiklasta löytyvät viittaukset tietojenvaihtodirektiivin vastaavuustaulukosta. Näitä vastaavuustaulukossa mainittuja tietojenvaihtodirektiivin artikloja sovelletaan siten väliaikaisesti ARO-toimistojen tiedonvaihtoon. Toisaalta tietojenvaihtodirektiivi (EU) 2023/977 sisältää myös Ruotsin puitepäätökseen nähden uusia artikloja (14, 15, 16, 17, 18, 20, 23 ja 24), joita ei siten mainita tietojenvaihtodirektiivin vastaavuustaulukossa eikä niitä sovelleta edes väliaikaisesti ARO-toimistojen tietojenvaihtoon. Sama koskee viimeksi mainittuja artikloja koskevia tietojenvaihtolain pykäliä.

Edellä todettu tarkoittaa, että voimassa olevaan lainsäädäntöön ei sisälly säännöksiä ARO-toimistojen tiedonvaihdosta. Siten artikla edellyttää muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Esityksessä ehdotetaan, että ARO-toimistojen tietojenvaihtoa koskevat velvoitteet pannaan täytäntöön sisällyttämällä ne ehdotettavaan erillislakiin, jonka 3 luvussa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen tietojen vaihdosta ja 4 luvussa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen tietojen vaihtamista koskevista lisäsäännöistä.

Direktiivin säädetään tietojen toimittamisen määräajoista, joista on aiemmin säädetty Ruotsin puitepäätöksessä. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistot vastaavat 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti esitettyihin tietopyyntöihin mahdollisimman pian ja joka tapauksessa seuraavien määräaikojen kuluessa: a) seitsemän kalenteripäivää, kun kyseessä ovat kaikki muut kuin kiireelliset pyynnöt, b) kahdeksan tuntia, kun kyseessä ovat kiireelliset pyynnöt, jotka koskevat 6 artiklassa tarkoitettuja, tietokantoihin ja rekistereihin tallennettuja tietoja, joihin kyseisillä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavilla toimistoilla on suora pääsy ja c) kolme kalenteripäivää, kun kyseessä ovat kiireelliset pyynnöt, jotka koskevat tietoja, joihin kyseisillä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavilla toimistoilla ei ole suoraa pääsyä. Määräajat alkavat kulua heti, kun tietopyyntö vastaanotetaan (artiklan

3 kohta ).

Artiklan mukaan jos 1 kohdan b alakohdan nojalla pyydetyt tiedot eivät ole suoraan saatavilla tai jos 1 kohdan a alakohdan nojalla esitetystä pyynnöstä aiheutuu kohtuuton rasite pyynnön vastaanottaneelle ARO-toimistolle, kyseinen ARO-toimisto voi viivyttää tietojen toimittamista. Tällaisessa tapauksessa pyynnön vastaanottaneen ARO-toimiston on viipymättä ilmoitettava pyynnön esittäneelle ARO-toimistolle kyseisestä viivytyksestä ja toimitettava pyydetyt tiedot mahdollisimman pian ja seitsemän päivän kuluessa 1 kohdan a alakohdan mukaisesti vahvistetusta alkuperäisestä määräajasta tai kolmen päivän kuluessa 1 kohdan b ja c alakohdan mukaisesti vahvistetusta alkuperäisestä määräajasta.

Direktiivin 10 artiklan määräajat ovat tiukempia kuin Ruotsin puitepäätöksen 4 artiklassa, mutta ne vastaavat tietojenvaihtodirektiivissä ja tietojenvaihtolaissa tiedonvaihdolle asetettuja määräaikoja. Edellä 9 artiklan yhteydessä on todettu, että vaikka tietojenvaihtolain säännöksiä sovelletaan toistaiseksi myös ARO-toimistoihin, kansalliseen voimassa olevaan lainsäädäntöön ei sisälly nimenomaisia säännöksiä ARO-toimistojen tiedonvaihdosta. Kansalliseen lainsäädäntöön ei sisälly myöskään sääntelyä tietojen toimittamisen määräajoista ARO-toimistojen välillä, minkä vuoksi artikla edellyttää muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Tietojenvaihtolain mukaisia määräaikoja sovelletaan siihen saakka, kunnes konfiskaatiodirektiivi on pantu kansallisesti täytäntöön. Artiklan mukaiset velvoitteet ehdotetaan pantavan täytäntöön ehdotettavan erillislain 16 §:llä.

3.2.3

Jäädyttäminen ja menetetyksi tuomitseminen (III luku)

Jäädyttämisestä säädetään direktiivin

11 artiklassa , jonka mukaisesti jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta omaisuus voidaan jäädyttää, mikä on tarpeen kyseisen omaisuuden 12–16 artiklan mukaisen mahdollisen menetetyksi tuomitsemisen varmistamiseksi. Jäädyttämistoimenpiteiden on koostuttava jäädyttämispäätöksistä ja välittömistä toimista.

Kohdan ensimmäistä virkettä vastaava velvollisuus jäädyttämistoimenpiteiden mahdollistamiseksi on säädetty jo vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin 7 artiklan 1 kohdassa. Keskeisenä uudistuksena on kuitenkin välittömien toimien (aikaisemmassa direktiivissä kiireelliset toimet) selkeämpi erottelu varsinaisista jäädyttämispäätöksistä.

Artiklan mukaan välittömiä toimia on toteutettava, jos se on tarpeen omaisuuden säilyttämiseksi, kunnes jäädyttämispäätös on annettu. Jos välittömiä toimia ei toteuteta jäädyttämispäätöksen muodossa, jäsenvaltioiden on rajoitettava kyseisten välittömien toimien voimassaoloaikaa.

Jäädyttämisellä tarkoitetaan 3 artiklan 5 kohdan mukaan omaisuuden luovuttamisen, tuhoamisen, muuntamisen, hallinnan siirron tai siirtämisen väliaikaista kieltoa tai omaisuuden väliaikaista haltuunottoa tai määräysvaltaan ottamista. Määritelmä vastaa edellä todetusti vuoden 2014 direktiiviä. Sen sijaan välittömiä toimia ei ole direktiivissä määritelty, kuten ei myöskään kiireellisiä toimia vuoden 2014 direktiivissä. Artiklaan liittyvän johdanto-osan 22 kappaleen mukaan jotta voidaan estää omaisuuden katoaminen, jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille, joihin saattavat kuulua varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavat toimistot, olisi annettava valtuudet toteuttaa välittömästi toimia, jotka voisivat olla päätöksen muodossa, tällaisen omaisuuden turvaamiseksi siihen asti, kun jäädyttämispäätös on annettu. Koska tällainen toimi on luonteeltaan poikkeuksellinen, jäsenvaltioiden olisi rajoitettava sen voimassaoloaikaa.

Nykyistä konfiskaatiodirektiiviä kansallisesti täytäntöön pantaessa on katsottu, että direktiivissä tarkoitettuja jäädyttämistoimenpiteitä ovat Suomessa pakkokeinolain 6 luvussa tarkoitetut vakuustakavarikko, väliaikainen vakuustakavarikko ja 7 luvun mukainen takavarikko, jotka ovat kaikki mahdollisia menettämisseuraamuksen turvaamiseksi. Täytäntöönpanossa ei otettu erikseen kantaa siihen, miten kyseiset pakkokeinot suhtautuivat silloisessa direktiivissä tarkoitettuihin kiireellisiin toimiin. Hallituksen esityksen perusteluista ilmenee, että kansallisen lainsäädännön on katsottu vastaavan tältä osin direktiivin velvoitteita ( HE 4/2016 vp

s. 11 ja 17).

Välittömänä toimena voidaan Suomessa pitää väliaikaista vakuustakavarikkoa, josta päättää pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Edellytyksenä on, että asia ei siedä viivytystä ja 1 §:n edellytykset vakuustakavarikolle ovat olemassa. Väliaikainen vakuustakavarikko lakkaa pykälän 2 momentin mukaan olemasta voimassa, jos vaatimusta vakuustakavarikon määräämisestä ei tehdä tuomioistuimelle viikon kuluessa väliaikaismääräyksen antamisesta. Väliaikaisesta vakuustakavarikosta voidaan siten direktiivissä edellytetysti päättää välittömästi ja sen voimassaoloaika on rajoitettu.

Myös takavarikosta voidaan päättää välittömästi, koska päätöksen tekee pakkokeinolain 7 luvun 7 §:n mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies. Takavarikon kestolle ei toisaalta ole asetettu selkeää enimmäisaikaa. Takavarikko on pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n mukaan kumottava, jos syytettä sen perusteena olevasta rikoksesta ei nosteta tai menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta panna vireille neljässä kuukaudessa takavarikoimisesta. Tuomioistuin voi kuitenkin 14 §:ssä tarkemmin säädetysti pidentää määräaikaa enintään neljä kuukautta kerrallaan tai erityisten syiden vuoksi enintään vuosi kerrallaan tai päättää, että takavarikko on voimassa toistaiseksi. Takavarikkoa ei siksi ole perusteltua pitää direktiivissä tarkoitettuna välittömänä toimena.

Takavarikkoa edeltävänä välittömänä toimena voidaan sen sijaan pitää pakkokeinolain 7 luvun 8 §:ssä säädettyä haltuunottoa takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten. Pykälän mukaan poliisimies saa takavarikoimista varten ottaa haltuunsa esineen, omaisuuden tai asiakirjan. Edellytyksenä on, että haltuunotto tehdään rikoksesta epäillyn kiinniottamisen tai etsinnän yhteydessä tai että asia ei siedä viivytystä. Haltuunottamisesta on viipymättä ilmoitettava pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle, jonka on ilman aiheetonta viivytystä päätettävä, onko esine, omaisuus tai asiakirja takavarikoitava tai onko asiakirja jäljennettävä. Poliisimies voi ilmoitusta tekemättä välittömästi palauttaa haltuunottamisen kohteen, jos on käynyt ilmi, että takavarikoimisen tai jäljentämisen edellytyksiä ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Haltuunottamisen kestolle ei siten ole asetettu yksiselitteistä enimmäisaikaa, mutta säännöksen sanamuoto täyttänee 11 artiklan 2 kohdan yleisen edellytyksen voimassaoloajan rajoittamisesta. Käytännössä haltuunottojen kestossa on kyse tunneista.

Takavarikkoa edeltävänä välittömänä toimena voidaan pitää myös pakkokeinolain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitettua lähetyksen pysäyttämistä takavarikoimista tai jäljentämistä varten. Tällaisesta toimenpiteestä päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies ja se annetaan enintään yhden kuukauden määräajaksi. Postitoimiston, liikennepaikan tai toimipaikan esimiehen on heti ilmoitettava määräyksen antajalle lähetyksen saapumisesta. Tämän on ilman aiheetonta viivytystä päätettävä lähetyksen takavarikoimisesta tai jäljentämisestä.

Kansallisessa lainsäädännössä jäädyttämisen kaltaisista toimista säädetään tiettyjen rikosten osalta myös rahanpesun selvittelykeskuksesta annetussa laissa

(445/2017)

ja varojen jäädyttämisestä terrorismin torjumiseksi annetussa laissa

(325/2013) . Ensiksi mainitun säädöksen 6 §:n mukaan rahanpesun selvittelykeskuksessa työskentelevä päällystöön kuuluva poliisimies voi antaa ilmoitusvelvolliselle määräyksen liiketoimen keskeyttämisestä enintään kymmenen arkipäivän ajaksi, jos tällainen keskeytys on välttämätön rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen ja sen rikoksen, jolla rahanpesun tai terrorismin rahoittamisen kohteena oleva omaisuus tai rikoshyöty on saatu tai saataisiin, estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi sekä tutkintaan saattamiseksi. Varojen jäädyttämisestä terrorismin torjumiseksi annettua lakia sovelletaan sen 3 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla muun muassa sellaisten varojen jäädyttämiseen, jotka kuuluvat luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle, jota on syytä epäillä, jolle vaaditaan rangaistusta tai joka on tuomittu rikoslain 34 a luvussa rangaistavaksi säädetystä terrorismirikoksesta. Päätöksen varojen jäädyttämisestä tekee 4 §n mukaan KRP. Lakia ei kuitenkaan sen 1 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla sovelleta varoihin sinä aikana, jona ne on takavarikoitu taikka määrätty vakuustakavarikkoon pakkokeinolain nojalla tai kansainvälisen oikeusapupyynnön perusteella. Mainitut lait koskevat vain niissä erikseen mainittuja rikoksia ja ensiksi mainittu laki vain tietynlaista omaisuutta, joten niissä säädettyjä, jäädyttämistä muistuttavia toimia ei voida pitää direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuna jäädyttämisenä eikä siten myöskään 11 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina välittöminä toimina.

Kohdat 1 ja 2 eivät edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Artiklan säädetään ARO-toimistojen mahdollisuudesta toteuttaa välittömiä toimia. Tällainen mahdollisuus on annettava, jos on olemassa välitön riski toimistojen 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisia tehtäviä hoitaessaan jäljittämän ja tunnistaman omaisuuden katoamisesta. Tällaisten välittömien toimien kesto saa olla enintään seitsemän työpäivää.

Kohtaa selvennetään johdanto-osan 23 kappaleessa, jonka mukaan jos toimivaltaiset viranomaiset eivät pysty toteuttamaan välittömiä toimia, jäsenvaltioiden olisi sallittava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen toteuttaa tällaisia toimia. Tällaiset toimet saattavat olla tarpeen erityisesti, jos varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto on toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston pyynnöstä jäljittänyt ja tunnistanut varallisuutta, joka saattaa hävitä hyvin nopeasti, kuten kryptovaroja, ja jos sen jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset, jossa pyynnön vastaanottava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto sijaitsee, eivät pysty toteuttamaan välittömiä toimia ilman rikostutkintaa kyseisessä jäsenvaltiossa. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen olisi voitava turvata varallisuus siihen asti, kun eurooppalainen jäädyttämispäätös voidaan antaa konfiskaatioasetuksen mukaisesti.

Työpäivän käsitettä ei ole direktiivissä määritelty. Määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1182/71 mukaan työpäivillä tarkoitetaan kaikkia muita päiviä kuin yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä ja lauantaipäiviä (2 artiklan 2 kohta).

Direktiivissä siten edellytetään, että ARO-toimistot voivat suorittaa välittömiä toimia jäljittäessään ja tunnistaessaan omaisuutta rajat ylittävissä tilanteissa, joissa toisen jäsenvaltion viranomainen on antanut tai saattaa antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen. Kyse ei ole yksinomaisesta toimivallasta, sillä 3 kohdalla ei rajoiteta muiden toimivaltaisten viranomaisten valtuuksia. Johdanto-osan sanamuodon perusteella kyse on käytännössä edeltävästä vaiheesta sille, että jäsenvaltion viranomainen antaa jäädyttämispäätöksen ja lähettää sen täytäntöönpantavaksi toiseen jäsenvaltioon konfiskaatioasetuksen mukaisesti. Mainittua asetusta täydentävät kansalliset säännökset sisältyvät lakiin jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroista tunnustamista Euroopan unionissa koskevan asetuksen soveltamisesta (895/2020, jäljempänä konfiskaatioasetuksen soveltamislaki tai soveltamislaki ). Suomessa syyttäjä tekee päätöksen toisesta jäsenvaltiosta saadun jäädyttämispäätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta, ja toimittaa päätöksen täytäntöönpantavaksi ulosottoviranomaiselle tai esitutkintaviranomaiselle (lain 6–7 §).

Riittävää voisi sinänsä olla, että ARO-toimistojen henkilökuntaan kuuluu virkamiehiä, joilla on pakkokeinolain mukaisesti oikeus päättää väliaikaisesta vakuustakavarikosta sekä haltuunotosta ja lähetyksen pysäyttämisestä takavarikoimista varten. Kyseisten pakkokeinojen edellä selostetut kansalliset enimmäisajat eivät kuitenkaan vastaa direktiivissä edellytettyä seitsemää työpäivää. Lisäksi ARO-toimistoille on 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan sanamuodon perusteella annettava valtuudet jäädyttämiseen myös tuomion jälkeisessä vaiheessa. Asiasta on näistä syistä säädettävä erikseen. Samassa yhteydessä olisi säädettävä ARO-toimiston velvollisuudesta ilmoittaa syyttäjälle ja Oikeusrekisterikeskukselle rajat ylittävässä tilanteessa tekemästään välittömästä toimesta konfiskaatioasetuksen soveltamislain 8 ja 16 §:ää vastaavasti. Tämä olisi perusteltua päätöstä mahdollisesti seuraavan jäädyttämispäätöksen ja menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokkaan täytäntöönpanon kannalta (vrt.

HE 102/2020 vp

s. 66 ja 69). Myös konfiskaatioasetuksen soveltamislain ilmoitusvelvollisuuksia olisi täydennettävä ARO-toimistolle tehtäviä ilmoituksia koskien, jotta varmistettaisiin myös ARO-toimiston riittävä tiedonsaanti.

ARO-toimiston mahdollisuudesta toteuttaa artiklassa tarkoitettuja välittömiä toimia ehdotetaan säädettäväksi erillislain 5–7 §:ssä. Lisäksi lain 8 §:ssä säädettäisiin syyttäjälle ja Oikeusrekisterikeskukselle tehtävistä ilmoituksista. ARO-toimistolle tehtävistä ilmoituksista ehdotetaan puolestaan säädettäväksi konfiskaatioasetuksen soveltamislaissa.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ainoastaan toimivaltainen viranomainen toteuttaa jäädyttämistoimenpiteet ja että tällaisten toimien perustelut esitetään vastaavassa päätöksessä tai kirjataan asiakirja-aineistoon, mikäli jäädyttämistoimenpidettä ei määrätä kirjallisesti. Vakuustakavarikosta päättää edellä lausutusti tuomioistuin. Päätös on perusteltava, vaikka tästä ei pakkokeinolaissa suoraan säädetäkään. Perusteluvelvollisuus palautuu viime kädessä Suomen perustuslakiin

(731/1999) , jossa oikeus saada perusteltu päätös mainitaan yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kulmakivenä (21 §:n 2 momentti), ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, joiden mukaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 19/1990) 6 artikla asettaa tuomioistuimelle velvollisuuden perustella päätöksiään. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan pakkokeinosta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida (ks. KKO 2020:16, kohta 12).

Väliaikaisesta vakuustakavarikosta ja takavarikosta päättää edellä lausutusti pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tuomioistuin saa päättää takavarikosta syytettä käsitellessään. Väliaikaisesta vakuustakavarikosta on pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ilman aiheetonta viivytystä laadittava pöytäkirja, jossa riittävästi mainitaan vakuustakavarikon tarkoitus, selostetaan siihen johtanut menettely ja yksilöidään kohteena oleva omaisuus. Jäljennös pöytäkirjasta on viivytyksettä toimitettava sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu. Takavarikon osalta vastaavanlainen säännös sisältyy 7 luvun 12 §:ään. Haltuunottamisen osalta on säädetty ainoastaan tätä koskevasta ilmoituksesta asianosaiselle (7:9). Käytännössä perustelut sisältyisivät takavarikoimista koskevaan pöytäkirjaan, mikä ilmenee osaltaan pakkokeinolain 7 luvun 12 §:n 2 momentista. Takavarikoimista tai jäljentämistä koskeva pöytäkirja sisältäisi perustelut myös lähetyksen pysäyttämiselle takavarikoimista tai jäljentämistä varten (7:6). Kohta ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön.

Artiklan

5 kohta jäädyttämispäätöksen voimassaolosta ja omaisuuden vapauttamisesta käytännössä vastaa vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin suojalauseketta koskevan 8 artiklan 3 ja 5 kohtaa, joiden ei ole direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä arvioitu aiheuttavan muutostarvetta kansalliseen lainsäädäntöön ( HE 4/2016 vp

s. 18–20).

Direktiivin säädetään tavallisesta menetetyksi tuomitsemista. Artiklan nojalla jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikoksentekovälineet ja rikoksen tuottama rikoshyöty voidaan tuomita joko kokonaan tai osittain menetetyiksi lainvoimaisen tuomion perusteella. Artiklan säädetään rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn arvoa vastaavasta menetetyksi tuomitsemisesta, joka voi olla toissijaista tai vaihtoehtoista 1 kohdan menetetyksi tuomitsemiseen nähden.

Artiklan sisältö vastaa asiallisesti vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 1 kohtaa, jonka ei direktiiviä täytäntöön pantaessa arvioitu aiheuttavan muutostarpeita kansalliseen lainsäädäntöön ( HE 4/2016 vp

s. 11–12). Mahdollisuus säätää arvokonfiskaation toissijaisuudesta tai vaihtoehtoisuudesta esinekonfiskaatioon nähden on uudessa direktiivissä nostettu johdanto-osasta artiklatasolle. Esine- ja arvokonfiskaatio ovat kansallisessa lainsäädännössä rinnakkaisia vaihtoehtoja sekä rikoshyödyn (RL 10:2) että rikoksentekovälineen (RL 10:4 ja 8) osalta.

Direktiivin säädetään kolmansille osapuolille siirrettyjen varojen menetetyksi tuomitsemisesta. Kyse on epäillyn tai syytetyn suoraan tai välillisesti kolmannelle osapuolelle siirtämästä tai kolmannen osapuolen suoraan tai välillisesti epäillyltä tai syytetyltä hankkimasta rikoshyödystä tai sen arvoa vastaavasta omaisuudesta. Konfiskaation on oltava mahdollista, jos kansallinen tuomioistuin on todennut tapaukseen liittyvien konkreettisten tosiseikkojen ja olosuhteiden perusteella, että kolmannet osapuolet ovat tienneet tai heidän olisi pitänyt tietää, että siirron tai hankinnan tarkoituksena oli menetetyksi tuomitsemisen välttäminen. Tällaisiin tosiseikkoihin ja olosuhteisiin kuuluvat siirron tai hankinnan tekeminen veloituksetta tai omaisuuden markkina-arvoon verrattuna selkeästi epäsuhteisesta hinnasta (1 kohdan a alakohta), tai omaisuuden siirtäminen lähipiirille ja sen pysyminen epäillyn tai syytetyn tosiasiallisessa määräysvallassa (1 kohdan b alakohta). Vilpittömässä mielessä toimineiden kolmansien osapuolien oikeuksia ei rajoiteta.

Artiklan sanamuoto pitkälti vastaa vuoden 2014 direktiivin 6 artiklaa, jonka katsottiin direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä edellyttävän, että rikoshyödyn menettämistä koskeviin säännöksiin lisätään mahdollisuus tuomita menetetyksi kolmannelle osapuolelle siirretty rikoshyöty. Tämä toteutettiin rikoslain 10 luvun 2 §:n 4 momentilla, joka menee osittain 6 artiklaa pidemmälle ( HE 4/2016 vp

s. 16–17, 34–36). Säännöksen mukaan menettämisseuraamukseen voidaan tuomita myös se, jolle menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi on siirtynyt 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitettua hyötyä taikka muuta omaisuutta, jos tämä on tiennyt omaisuuden siirtymisen tarkoituksena olleen menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen tai jos tällä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos tämä on saanut omaisuuden lahjana tai muuten vastikkeetta. Tällöin menetetyksi voidaan tuomita siirtynyt omaisuus siltä osin kuin se on tai vastaa rikoksella saatua hyötyä taikka tällaisen omaisuuden arvo. Kolmannelle osapuolelle siirretyn hyödyn konfiskoinnissa merkityksellinen on myös ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n mukainen mahdollisuus ohittaa ns. keinotekoiset järjestelyt, joihin on ryhdytty ulosoton välttämiseksi, ja kohdistaa täytäntöönpano kolmanteen ( HE 4/2016 vp

s. 16–17). Lisäksi rikoslain 10 luvun 3 §:n 3 momentissa säädetään laajennetusta hyötykonfiskaatiosta kolmannelta osapuolelta ja luvun 6 §:n 1 momentissa rikoksentekovälineen tai muun omaisuuden konfiskaatiosta kolmannelta osapuolelta. Direktiivi ei edellytä tekovälineen konfiskointia kolmannelta.

Keskeisin eroavaisuus vanhan direktiivin sanamuotoihin ovat 13 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdissa mainitut tosiseikat ja olosuhteet. Vanhassa direktiivissä puhuttiin omaisuuden siirtymisestä huomattavasti markkina-arvoa alemmasta hinnasta, johon nähden 1 kohdan a alakohdan selkeästi epäsuhteinen hinta on laajempi käsite. Taustalla on Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) yhteydessä toimivan Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen vastainen toimintaryhmän (FATF, Financial Action Task Force) menettämisseuraamuksia koskevan suosituksen 4 tulkintaohje, jonka mukaan myös omaisuuden siirtyminen selvästi markkina-arvoa korkeammasta hinnasta olisi syy katsoa, ettei kolmas osapuoli ole ollut perustellusti vilpittömässä mielessä. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 4 momentissa ei nimenomaisesti mainita omaisuuden siirtymistä huomattavasti markkina-arvoa alempaan hintaan. Säännöksen perustelujen mukaan omaisuuden saaminen selvään alihintaan voisi kuitenkin olla perusteltu syy epäillä omaisuutta rikoksella saaduksi ( HE 4/2016 vp

s. 35). Näin voidaan katsoa myös uuden direktiivin sanamuodossa tarkoitetun selkeästi epäsuhteisen hinnan osalta.

Artiklan 1 kohdan b alakohdan maininta omaisuuden siirtämisestä lähipiirille ja sen pysymisestä epäillyn tai syytetyn tosiasiallisessa määräysvallassa on kokonaan uusi. Sinänsä voitaisiin katsoa, että epäillyn tai vastaajan lähipiiriin kuuluvalla omaisuuden saajalla on ollut rikoslain 10 luvun 2 §:n 4 momentissa tarkoitettu perusteltu syy epäillä siirtymisen tarkoituksena olleen menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen, jos omaisuus on pysynyt epäillyn tai syytetyn tosiasiallisessa määräysvallassa. Kyse olisi tällöin keinotekoisesta järjestelystä, joka voitaisiin ohittaa myös ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n nojalla. Ottaen kuitenkin huomioon, että lähipiiriä koskevat tilanteet on nykyisin nimenomaisesti mainittu laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevan rikoslain 10 luvun 3 §:ssä, myös tavallista hyötykonfiskaatiota koskevaa 2 §:ää olisi selvyyden vuoksi perusteltua täydentää kattamaan nimenomaisesti direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetut tilanteet. Omaisuuden siirtyminen lähipiirille voitaisiin lisätä omaisuuden vastikkeetonta siirtoa vastaavasti sellaiseksi itsenäiseksi perusteeksi, jonka käsillä ollessa omaisuuden vastaanottajan vilpitöntä mieltä ei tarvitsi arvioida. Riittävää olisi, että omaisuuden siirtämisen tarkoituksena olisi menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen.

Direktiivin säädetään laajennetusta menetetyksi tuomitsemisesta. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikoksesta tuomitulle kuuluva omaisuus voidaan tuomita joko kokonaan tai osittain menetetyksi, jos tehdystä rikoksesta voi olla taloudellista hyötyä suoraan tai välillisesti ja jos kansallinen tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että kyseinen omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta. Artiklan säädetään seikoista, joita on otettava huomioon määritettäessä, onko kyseessä oleva omaisuus peräisin rikollisesta toiminnasta, kuten se, että omaisuuden arvo on epäsuhtainen tuomitun henkilön laillisiin tuloihin nähden. Artikla kattaa mukaan 2 artiklan 1–3 kohdassa luetellut rikokset, jos niistä voi seurata vähintään neljän vuoden enimmäisrangaistus.

Artiklan 1 ja 2 kohdan velvoitteet käytännössä vastaavat vuoden 2014 direktiivin 5 artiklan 1 kohtaa ja sitä täydentävää johdanto-osan 21 kappaletta. Sen sijaan 14 artiklan 3 kohta on vuoden 2014 direktiivin 5 artiklan 2 kohtaa kapeampi. Viimeksi mainitussa säännöksessä oli mainittu rikoksia, jotka ovat ns. liipaisinrikoksia rangaistustasosta riippumatta (a–d alakohta), kun taas uuden direktiivin 14 artiklan 3 kohdassa tällaisia ovat vain neljän vuoden ja sitä korkeamman rangaistustason rikokset (vrt. vanhan direktiivin 5 artiklan 2 kohdan e alakohta).

Laajennetusta hyötykonfiskaatiosta säädetään rikoslain 10 luvun 3 §:ssä. Säännöstä laajennettiin vuoden 2014 direktiivin johdosta muun ohella täydentämällä liipaisinrikosten luetteloa ja poistamalla edellytys, jonka mukaan liipaisinrikoksen tulee olla luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä. Lisäksi säännökseen lisättiin tuomioistuimen harkinnassa huomioon otettavia seikkoja sekä otettiin käyttöön käännetty todistustaakka omaisuuden alkuperästä, mitä vuoden 2014 direktiivi ei edellyttänyt ( HE 4/2016 vp

s. 13–16, 39–41).

Artikla ei edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Koska kyse on vähimmäissääntelystä, laajennettu menetetyksi tuomitseminen voi kansallisesti olla mahdollista direktiivissä edellytettyä laajemmin kuten nykyisin. Kansallisia muutostarpeita tältä osin arvioidaan jäljempänä keskeisissä ehdotuksissa.

Direktiivin säädetään tuomioon perustumattomasta menetetyksi tuomitsemisesta tilanteissa, joissa on aloitettu rikosoikeudellinen menettely, mutta menettelyä ei ole voitu jatkaa epäillyn tai syytetyn sairauden, pakenemisen tai kuoleman vuoksi taikka rikoksen vanhentumisen vuoksi, jos vanhentumisaika on kansallisen lainsäädännön mukaan alle 15 vuotta ja vanhentumisaika on päättynyt rikosoikeudellisen menettelyn alettua ( 1 kohta ). Menetetyksi on voitava tuomita 12 artiklassa tarkoitetut rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai niiden arvoa vastaava omaisuus sekä 13 artiklassa tarkoitetuille kolmansille osapuolille siirretty rikoshyöty tai omaisuus.

Artiklan mukaan menetetyksi tuomitseminen ilman edeltävää tuomiota on rajoitettava tapauksiin, joissa edellä mainittujen olosuhteiden puuttuessa rikosoikeudellinen menettely olisi voinut johtaa rikostuomioon, ainakin sellaisten rikosten osalta, jotka ovat omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä suoraan tai välillisesti. Lisäksi tuomioistuimen tulee olla vakuuttunut siitä, että menetetyksi tuomittavat rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai omaisuus ovat peräisin kyseisestä rikollisesta toiminnasta tai liittyvät siihen suoraan tai välillisesti.

Artikla menee pidemmälle kuin vuoden 2014 direktiivin 4 artiklan 2 kohta, jossa soveltamistilanteina on mainittu sairastuminen ja pakeneminen. Kuolemaa ja rikoksen vanhentumista koskevat tilanteet ovat siten uusia. Lisäksi menetetyksi on voitava vanhassa direktiivissä mainittujen rikoshyödyn ja rikoksentekovälineiden lisäksi tuomita niiden arvoa vastaava omaisuus ja 13 artiklassa tarkoitettu kolmansille osapuolille siirretty omaisuus. Toisaalta kirjaus taloudellisen hyödyn huomattavuudesta on uusi. Tuomioistuimen vakuuttumista koskeva sanamuoto on uusi, mutta edellytys siitä, että rikosoikeudellinen menettely olisi voinut johtaa rikostuomioon, vastaa asiallisesti vuoden 2014 direktiiviä. Johdanto-osan 30 kappaleen mukaan velvoitteen noudattamiseksi riittävää olisi, että jäsenvaltioilla on asianosaisen poissa ollessa toteutettavia menettelyjä sairaus- ja pakenemistapauksia varten.

Sairauden olisi johdanto-osan 31 kappaleen mukaan ymmärrettävä tarkoittavan tilannetta, jossa epäilty tai syytetty ei pysty pitkään aikaan osallistumaan rikosoikeudelliseen menettelyyn, minkä vuoksi vaarana on, että kansallisessa lainsäädännössä säädetyt rikosvastuuta koskevat määräajat päättyvät eikä kyseisiä menettelyä voida jatkaa. Mainitut kirjaukset pitkälti vastaavat vuoden 2014 direktiivin johdanto-osan 15 ja 16 kappaletta.

Pakenemistilanteista säädetään tarkemmin oikeussuojakeinoja koskevan 24 artiklan 4 kohdassa, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki kohtuulliset toimet sen varmistamiseksi, että paenneella epäillyllä tai syytetyllä on tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeuttaan hakea muutosta menetetyksi tuomitsemista koskevaan päätökseen, ja edellytettävä, että asianomainen henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai että toteutetaan kohtuullisia toimenpiteitä, jotta tällainen menettely saatetaan kyseisen henkilön tietoon. Kyseinen velvoite pitkälti vastaa vuoden 2014 direktiivin johdanto-osan 15 kappaletta.

Rikosoikeudellinen menettely on direktiivin johdanto-osan 7 kappaleen mukaan unionin oikeuden itsenäinen käsite, sellaisena kuin Euroopan unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, sanotun kuitenkaan rajoittamatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön soveltamista. Komission alkuperäisessä direktiiviehdotuksessa (johdanto-osan 5 kappale) oli tältä osin tarkennettu, että ilmaisun tulisi kattaa kaiken tyyppiset rikosoikeudellisten menettelyjen seurauksena annetut jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevat päätökset. Lisäksi ehdotuksessa oli katsottu, että ilmaisu kattaa myös muun tyyppiset päätökset, jotka on annettu ilman lopullista tuomiota, ja se voi kattaa myös poliisin ja muiden lainvalvontaviranomaisen suorittamat rikostutkinnat. Kyseiset kirjaukset, joita ei otettu direktiivin lopulliseen versioon, käytännössä vastasivat vuoden 2018 konfiskaatioasetuksen johdanto-osan 13 kappaletta. Ottaen myös huomioon, että direktiivin säännöt koskevat myös esitutkintavaiheen toimia, rikosoikeudellisen menettelyn käsitettä on perusteltua tulkita kansallista rikosprosessin käsitettä vastaavasti siten, että sen piirissä on myös esitutkintavaihe.

Tuomioon perustumattomasta menetetyksi tuomitsemista säädetään rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentissa ja 9 §:ssä, jotka säädettiin nykyiseen muotoonsa vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä. Silloisen lainsäädännön katsottiin sinänsä sallivan konfiskaatiodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti menettämisseuraamuksen tuomitsemisen, vaikka ketään ei tuomittaisi rikoksesta rangaistukseen. Selkeyden vuoksi tällaisesta niin sanotusta konfiskaatioprosessista haluttiin kuitenkin lisätä lakiin nimenomaiset säännökset silloista käytäntöä vastaavan laajuisena. Mahdollisuutta käsitellä konfiskaatiovaatimusta ilman syytettä ei haluttu rajoittaa vain direktiivissä edellytettyihin tilanteisiin ( HE 4/2016 vp

s. 12, 29–31, 42–44).

Tuomioon perustumattoman menetetyksi tuomitsemisen aineellisista edellytyksistä säädetään rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentissa, jonka mukaan jos menettämisseuraamukseen perustavasta rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta esitetään rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö, menettämisseuraamus voidaan määrätä, vaikka rikoksen tai teon tekijää ei saada selville tai häntä vastaan ei nosteta syytettä tai tuomita rangaistukseen. Säännös tulee sovellettavaksi, kun menettämisvaatimus kohdistetaan muuhun kuin rikoksen tekijäksi epäiltyyn, ja se koskee kaikkia konfiskaatiolajeja. Syyttäjän on pystyttävä nimeämään vastaaja, johon menettämisvaatimus kohdistetaan, sekä näyttämään rikostunnusmerkistön ulkopuoliset konfiskaatiovastuun perustavat seikat ( HE 4/2016 vp

s. 29–30). Säännöksen piirissä ovat siten 15 artiklan 1 kohdassa edellytetysti myös arvokonfiskaatio ja tilanteet, joissa epäilty tai syytetty on siirtänyt varoja kolmannelle osapuolelle eikä epäiltyä tai syytettyä itseään voida tuomita rikoksesta.

Menettelyä koskevat säännöt ovat luvun 9 §:ssä, jonka 1 momentin nojalla menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan käsitellä paitsi syytteen yhteydessä, myös erikseen. Poissaolotilanteista säädetään 2 momentissa, jonka mukaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta noudattaen, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997, rikosoikeudenkäyntilaki tai

ROL

) 8 luvun 11 ja 12 §:ssä säädetään. Vuoden 2014 direktiivissä tarkoitettujen pakoilutilanteiden vuoksi on lisäksi säädetty, että ainoastaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan myös tutkia ja ratkaista, jos vastaaja on saanut tiedoksi menettämisvaatimuksen ja oikeudenkäyntiin kutsuttuna jäänyt pois ja jos poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Tällöin tuomioistuimen on viran puolesta määrättävä vastaajalle edunvalvoja, johon sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:ää. Vuoden 2014 direktiivissä tarkoitetut sairaustapaukset on katettu mainitulla oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:llä, jossa säädetään edunvalvojan määräämisestä asianosaisen sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi ( HE 4/2016 vp

s. 12).

Artiklan 1 kohdan a ja b alakohdan säännökset sairaus- ja pakenemistilanteista vastaavat vuoden 2014 direktiivin sääntelyä eivätkä edellytä kyseisen direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä säädetyn kansallisen lainsäädännön muuttamista. Kansallinen lainsäädäntö täyttää myös direktiivin 1 kohdan c alakohdan tilanteet, joissa epäilty tai syytetty on kuollut. Kuoleman vaikutuksesta täytäntöönpanoon säädetään rikoslain 8 luvun 16 §:ssä, jonka 2 momentin mukaan rikoksentekijän tai muun menettämisseuraamuksesta vastuussa olevan henkilön kuoltua on seuraamus tuomittava kuolinpesän varoista, jollei menetetyksi tuomitseminen olisi kohtuutonta. Lisäksi pykälän 3 momentissa säädetään menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon kohdistamisesta kuolinpesään, jos menettämisseuraamukseen tuomittu on kuollut. Säännös ei ole merkityksellinen direktiivin kannalta, koska 15 artikla velvoittaa mahdollistamaan tuomioon perustumattoman menetetyksi tuomitsemisen eikä koske täytäntöönpanovaihetta.

Artiklan 15 kohdan 1 alakohdassa d tarkoitetun rikoksen vanhentumisajan osalta merkityksellisiä ovat rikoslain 8 luvun säännökset vanhentumisesta. Rikosoikeudellinen vanhentuminen voidaan jakaa kolmeen eri vanhentumisen lajiin, joita ovat syyteoikeuden vanhentuminen, rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen ja rangaistuksen täytäntöönpanon vanhentuminen. Näistä viimeksi mainittu ei ole merkityksellinen direktiivin kannalta, koska 15 artikla ei koske täytäntöönpanovaihetta. Rikoslain 8 luvun sääntelyn nojalla syyteoikeuden vanhentumisen aikarajat vaihtelevat pääsääntöisesti 2–20 vuoden välillä ja rangaistuksen tuomitsemisen estävän vanhentumisen aikarajat puolestaan 10–30 vuoden välillä tiettyjä rikoslaissa erikseen mainittuja rikoksia lukuun ottamatta.

Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen estävästä vanhentumisesta säädetään rikoslain 8 luvun 9 §:ssä, jonka mukaan menettämisseuraamusta ei saa tuomita, mikäli teosta ei vanhentumisen vuoksi saa tuomita rangaistusta. Menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika on kuitenkin viisi vuotta. Jos menettämisvaatimus koskee 10 luvun 4 §:ssä tarkoitettua rikoksentekovälinettä tai 5 §:ssä tarkoitettua muuta omaisuutta, menettämisvaatimus ei kuitenkaan vanhennu. Lisäksi rikoslain 8 luvun 14 §:ssä

(417/2025)

säädetään menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon raukeamisesta, jonka mukaan menettämisseuraamus raukeaa kymmenen vuoden kuluttua lainvoiman saaneen ratkaisun antamispäivästä. Rikoksentekovälineen tai 10 luvun 5 §:ssä tarkoitetun muun omaisuuden tai 5 a §:ssä tarkoitetun säilytysvälineen osalta menettämisseuraamuksen täytäntöönpano ei kuitenkaan raukea. Säännös ei ole merkityksellinen direktiivin kannalta, koska 15 artikla velvoittaa mahdollistamaan menetetyksi tuomitsemisen eikä koske täytäntöönpanovaihetta.

Direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohta tarkoittaa käytännössä sitä, että tuomioon perustumattoman menetetyksi tuomitsemisen tulee olla mahdollinen, jos direktiivin soveltamisalaan kuuluva rikos on vanhentunut ja vanhentumisaika on alle 15 vuotta. Rikoksen vanhentuminen voi perustua joko syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistuksen tuomitsemisen estävään vanhentumiseen. Rikoslain 10 luvun 1 §:n 3 momentin sanamuoto mahdollistaa sinänsä konfiskaatioprosessin myös tilanteissa, joissa rikoksen vanhentuminen estää syytteen nostamisen tai rangaistukseen tuomitsemisen, mutta menettämisvaatimus ei ole vielä rikoslain 8 luvun 9 §:n nojalla vanhentunut (ks.

HE 4/2016 vp

s. 30–31). Direktiivin sääntely kuitenkin edellyttää, että rikoslain 8 luvun 9 §:ssä säädetty menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika korotetaan nykyisestä viidestä vuodesta 15 vuoteen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien rikosten osalta. Esityksessä on 2 artiklan yhteydessä ja säätämisjärjestysperusteluissa lausutuista syistä pidetty perusteltuna, ettei korotusta rajoiteta pelkästään direktiivin soveltamisalassa oleviin rikoksiin.

Direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohta koskee sanamuotonsa perusteella tilanteita, joissa rikos on vanhentunut rikosoikeudellisen menettelyn alettua . Säännös ei siten periaatteessa velvoita mahdollistamaan tuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista tilanteessa, jossa rikos on vanhentunut jo ennen rikosoikeudellisen menettelyn alkamista. Rikoslain 8 luvun sääntelyssä rikoksen vanhentuminen ei kuitenkaan kytkeydy esitutkinnan aloittamishetkeen. Sekä syyteoikeuden että rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen lasketaan rikoksen tekopäivästä (RL 8:2 ja 6). Syyteoikeuden vanhentumisen katkaiseminen taas tapahtuu haasteen, sakkovaatimuksen, rikesakkomääräyksen tai rangaistusvaatimuksen tiedoksiannolla, oikeudenkäynnissä tehtävällä rangaistusvaatimuksella tai tuomioesityksen allekirjoittamisella (RL 8:3 ja 3 a). Esitutkinnan vireilläolo ei siten itsessään vaikuta vanhentumiseen, vaikka esitutkinnan tilanteella voikin olla merkitystä syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen perusteena (RL 8:4). Kansallista täytäntöönpanosääntelyä ei tämän vuoksi ole perusteltua rajata tilanteisiin, joissa rikos on vanhentunut vasta rikosoikeudellisen menettelyn alettua, vaan sen tulee kattaa kaikki vanhentumistilanteet. Kansallinen sääntely olisi siten tältäkin osin direktiivissä edellytettyä vähimmäistasoa laajempaa.

Tuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista ei ole kansallisesti rajattu rikoksiin, jotka ovat omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä 15 artiklan 2 kohdan edellyttämällä tavalla. Koska direktiivissä olisi kyse vähimmäissääntelystä, estettä ei ole sille, että tuomioon perustumaton menetetyksi tuomitseminen on kansallisen lainsäädännön nojalla mahdollista muissakin kuin artiklassa mainituissa tapauksissa.

Tuomioon perustumattoman menetetyksi tuomitsemisen tuomitsemiskynnys on muotoiltu eri tavalla kuin vuoden 2014 direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa. Viimeksi mainitussa edellytyksenä oli, että menettely olisi voinut johtaa rikoksesta tuomitsemiseen, jos epäilty tai syytetty olisi voinut osallistua oikeudenkäyntiin. 15 artiklan 2 kohdassa edellytetään yhtäältä, että 1 kohdassa säädettyjen olosuhteiden puuttuessa asiaankuuluva rikosoikeudellinen menettely olisi voinut johtaa rikostuomioon, ja toisaalta, että tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että menetetyksi tuomittavat rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai omaisuus ovat peräisin kyseisestä rikoksesta tai liittyvät siihen suoraan tai välillisesti. Mainittua tuomitsemiskynnystä ei ole johdanto-osassa tarkemmin selvennetty. Sanamuotoa vakuuttumisesta käytetään myös 14 ja 16 artiklassa.

Direktiivin 15 artiklan sanamuoto on kompromissi komission, neuvoston ja Euroopan parlamentin ehdotusten välillä. Komission alkuperäisen direktiiviehdotuksen sanamuodossa edellytettiin kansallisen tuomioistuimen vakuuttumista siitä, että kaikki rikoksen tunnusmerkit täyttyvät. Direktiiviehdotusta koskevassa U-kirjelmässä pidettiin epäselvänä, miten sanamuoto suhtautuu RL 10:1.3:n tuomitsemiskynnykseen (s. 17 ja 19). Neuvoston yleisnäkemyksessä sanamuoto vakuuttumisesta korvattiin vuoden 2014 direktiiviä vastaavalla sanamuodolla, jonka mukaan menettely olisi voinut johtaa rikoksesta tuomitsemiseen, jos epäilty tai syytetty olisi voinut osallistua oikeudenkäyntiin. Euroopan parlamentin kannassa taas tuettiin komission ehdotusta, jota täydennettiin siten, että tuomioistuimen tulee vahvistaa, että menetetyksi tuomittavat rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai omaisuus ovat peräisin kyseisestä rikoksesta tai liittyvät siihen suoraan tai välillisesti ( and has established that the instrumentalities, proceeds or property to be confiscated are derived from or directly or indirectly linked to the criminal offence in question

). Lopulliseen sanamuotoon on siten yhdistetty komission, neuvoston ja Euroopan parlamentin ehdotukset.

Merkille pantavaa on, että 15 artiklan sanamuotoon on komission ehdotukseen verrattuna nimenomaisesti lisätty vuoden 2014 direktiivin 4 artiklan 2 kohtaa asiallisesti vastaava sanamuoto siitä, että menettely olisi voinut johtaa rikostuomioon. Direktiivin systematiikassa 15 artiklan tuomioon perustumaton menetetyksi tuomitseminen sijoittuu 14 artiklassa säädetyn laajennetun menetetyksi tuomitsemisen ja 16 artiklassa säädetyn selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen väliin. Laajennetussa menetetyksi tuomitsemisessa tekijä tuomitaan liipaisinrikoksesta, kun taas 16 artiklassa yksittäisiä rikoksia ei tarvitse lainkaan näyttää toteen (johdanto-osan 29 kappale). Mainituista syistä 15 artiklaa on perusteltua tulkita siten, että jäsenvaltiot voivat sen osalta edellyttää yksittäisen rikoksen näyttämistä toteen, vaikka kyseisestä rikoksesta ei artiklan 1 kohdassa mainituista syistä tuomita ketään. Artikla ei siten edellytä muutosta RL 10:1.3:n tuomitsemiskynnykseen, jonka mukaan menettämisseuraamuksen perustavasta rikoksesta tai rangaistavaksi säädetystä teosta esitetään rikoksesta tuomitsemiseen riittävä näyttö.

Direktiivin

16 artikla koskee rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemista, joka on kokonaan uusi menettämisseuraamus suhteessa ensimmäiseen konfiskaatiodirektiiviin. Artiklan mukaan jos 12–15 artiklan mukaisia menetetyksi tuomitsemista koskevia toimenpiteitä ei voida kansallisen lainsäädännön mukaisesti soveltaa, jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikostutkinnan yhteydessä tunnistettu omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, edellyttäen, että kansallinen tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että tunnistettu omaisuus on peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta ja että kyseinen toiminta on omiaan tuottamaan huomattavaa suoraa tai välillistä taloudellista hyötyä.

Johdanto-osan 32 kappaleen mukaan 12–15 artiklan mukaisten toimenpiteiden soveltumattomuus voi johtua kansallisessa lainsäädännössä säädetyistä oikeudellisista tai tosiasiallisista syistä. Määrittäessään, onko rikollinen toiminta omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä, jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon kaikki asiaankuuluvat olosuhteet, mukaan lukien toimintatavat, esimerkiksi sen, tehtiinkö rikos järjestäytyneen rikollisuuden puitteissa tai oliko rikoksista tarkoitus saada säännöllistä tuottoa.

Tuomitsemiskynnystä selvennetään myös johdanto-osan 34 kappaleessa, jonka mukaan vaikka selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemisen ennakkoedellytyksenä ei olisi oltava, että yksittäiset rikokset on näytetty toteen, tuomioistuimen on voitava todeta riittävät tosiasiat ja olosuhteet ollakseen vakuuttunut siitä, että kyseinen omaisuus on peräisin rikoksista. Kyseinen rikollinen toiminta voisi koostua kaikenlaisista rikoksista, jotka on tehty rikollisjärjestön puitteissa ja jotka ovat omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä, eli jotka ovat luonteeltaan vakavia.

Johdanto-osan 34 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava päättää sallia selittämättömän varallisuuden tuomitsemisen menetetyksi, jos rikosoikeudellinen menettely keskeytetään, tai päättää sallia tällainen tuomitseminen menetetyksi erillään rikosta koskevasta rikosoikeudellisesta menettelystä.

Artiklan mukaan määritettäessä, olisiko 1 kohdassa tarkoitettu omaisuus tuomittava menetetyksi, on otettava huomioon kaikki asiaan liittyvät seikat, mukaan lukien saatavilla olevat todisteet ja erityiset tosiseikat. Näihin voivat kuulua omaisuuden arvon huomattava epäsuhtaisuus asianomaisen henkilön laillisiin tuloihin nähden, omaisuuden uskottavan laillisen alkuperän puuttuminen ja henkilön kytkökset rikollisjärjestöön liittyviin henkilöihin. Johdanto-osan 34 kappaleen mukaan merkitystä voi olla myös tilanteella, jossa omaisuus löydettiin, tai viitteillä osallistumisesta rikolliseen toimintaan. Arviointi olisi tehtävä tapauskohtaisesti tapauksen olosuhteiden mukaan.

Johdanto-osan 33 kappaleen mukaan kansalliset toimivaltaiset viranomaiset voivat tämän direktiivin täytäntöön panevia kansallisia sääntöjä soveltaessaan päättää olla määräämättä tai panematta täytäntöön selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemista, jos tässä direktiivissä säädettyjen sääntöjen soveltaminen olisi kyseisessä tapauksessa ilmeisen kohtuutonta tai suhteetonta. Jäsenvaltiot voisivat myös määritellä vaadittavan ajanjakson, jonka kuluessa omaisuuden voitaisiin katsoa syntyneen tällaisesta rikollisesta toiminnasta. Jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että asianomaisen henkilön asianmukaisia menettelyllisiä oikeuksia kunnioitetaan. Oikeussuojakeinoista säädetään tarkemmin 24 artiklassa.

Artiklan 16 kohdan 3 mukaan vilpittömässä mielessä toimineiden kolmansien osapuolten oikeuksia ei 1 kohdalla rajoiteta. Heidän oikeutensa olisi johdanto-osan 33 kappaleen mukaan suojattava kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklan soveltamisalassa ovat 2 artiklan 1–3 kohdan rikokset, joiden enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta ( 4 kohta ). Kyseinen edellytys takaa johdanto-osan 32 kappaleen mukaan sen, että mahdollisuus tuomita menetetyksi selittämätöntä varallisuutta on olemassa tiettyä vakavuuskynnystä vastaavien rikosten rikosoikeudellisessa tutkinnassa. Kyse on kuitenkin myös tältä osin vähimmäissääntelystä, joten jäsenvaltiot voivat mahdollistaa selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemisen myös muiden rikosten tai olosuhteiden perusteella, mikä todetaan nimenomaisesti johdanto-osan 35 kappaleessa.

Artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemista jatketaan tämän artiklan mukaisesti vain, jos menetetyksi tuomittava omaisuus on aiemmin jäädytetty rikollisjärjestön puitteissa toteutettua rikollista toimintaa koskevan tutkinnan yhteydessä.

Artikla edellyttää kansallisen lainsäädännön muuttamista. Muutoksia edellyttää myös hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan rikoshyödyn poisottamista helpotetaan esimerkiksi alentamalla vaadittavaa näyttökynnystä ja ottamalla käyttöön rikoshyödyn menettämistä koskeva menettely rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella.

Keskeistä 16 artiklassa kuten myös esimerkiksi Ruotsissa käyttöön otetussa itsenäisessä menettämisseuraamuksessa on, että omaisuutta ei tarvitse yhdistää yksittäiseen rikokseen vaan yleisemmin rikolliseen toimintaan. Tässä suhteessa kyse on laajennettua hyötykonfiskaatiota muistuttavasta toimesta. Erona on kuitenkin se, että tekijää ei tuomittaisi mistään yksittäisestä (liipaisin)rikoksesta. Riittävää olisi, että omaisuus on tunnistettu tai jäädytetty direktiivin soveltamisalaan kuuluvan, vähintään neljän vuoden enimmäisrangaistuksen mahdollistavan rikoksen tutkinnassa. Omaisuus tulisi tuomita menetetyksi, jos tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että omaisuus on peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta, joka on omiaan tuottamaan huomattavaa hyötyä. Viimeksi mainituilta osin kynnys selittämättömän varallisuuden konfiskoinnille on korkeampi kuin laajennetussa hyötykonfiskaatiossa, jossa edellytetään ainoastaan vakuuttumista siitä, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta ja että tehty rikos on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä.

Direktiivissä ei ole tarkasti määritelty, millaisesta näyttökynnyksestä tuomioistuimen vakuuttumisessa on kyse. Koska yksittäisiä rikoksia ei tarvitse näyttää toteen, selvää on, että rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä ei voida edellyttää. Näyttökynnys on siten langettavaa rikostuomiota alempana. Myös Ruotsin uudessa itsenäisessä menettämisseuraamuksessa on kysymys syyttäjän alennetusta näyttövaatimuksesta. Näyttökynnyksen alentaminen samalla laajentaa konfiskaatioprosessin käyttöalaa samansuuntaisesti kuin hallitusohjelmassa edellytetään.

Jäsenvaltioiden on direktiivin mukaan toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta jäädytettävä ja menetetyksi tuomittava omaisuus voidaan jäljittää ja tunnistaa myös lainvoimaisen rikostuomion tai 15 ja 16 artiklan mukaisten menetetyksi tuomitsemista koskevien menettelyjen jälkeen. Säännöksen soveltamiseksi jäsenvaltioiden on mukaan varmistettava, että toimivaltaiset viranomaiset voivat käyttää jäljittämis- ja tunnistamisvälineitä, jotka ovat yhtä tehokkaita kuin välineet, jotka ovat käytettävissä tämän direktiivin II luvun mukaista varojen jäljittämistä ja jäädyttämistä varten. Artiklan säädetään jäsenvaltioiden mahdollisuudesta tehdä muiden jäsenvaltioiden kanssa kustannustenjakosopimuksia, jotka koskevat jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten täytäntöönpanoa.

Artiklan 1 kohta muistuttaa vuoden 2014 direktiivin 9 artiklaa, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta jäädytettävä ja menetetyksi tuomittava omaisuus voidaan tunnistaa ja jäljittää myös lainvoimaisen rikostuomion tai 4 artiklan 2 kohdan mukaisten menettelyjen jälkeen ja jotta menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokas täytäntöönpano voidaan varmistaa, jos tällainen määräys on jo annettu. Erona on, että 17 artiklan 1 kohdan muotoilu ei sisällä mainintaa menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokkaasta täytäntöönpanosta, johon toisaalta viitataan 17 artiklan otsikossa, joka vastaa vuoden 2014 direktiivin 9 artiklan otsikkoa. Lisäksi 17 artiklan 2 kohdan edellytys siitä, että tuomion jälkeiset jäljittämis- ja tunnistamistoimet ovat yhtä tehokkaita kuin II luvussa, on uusi.

Artiklaan liittyvässä johdanto-osan 36 kappaleessa ei juuri konkretisoida artiklan sisältöä muuten kuin tuomalla esiin, että jäsenvaltiot voivat asettaa lainvoimaisen tuomion tai tuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista koskevassa menettelyssä annetun lainvoimaisen päätöksen jälkeen kohtuullisia määräaikoja, joiden päättymisen jälkeen jäljittäminen ja tunnistaminen ei olisi enää mahdollista.

Tuomion jälkeen tapahtuvan jäljittämisen ja tunnistamisen tarkoituksen kannalta merkityksellinen on vuoden 2014 direktiivin johdanto-osan 30 kappale, jonka mukaan epäillyt tai syytetyt kätkevät usein omaisuutta koko rikosoikeudellisten menettelyjen ajan. Tämän vuoksi menettämisseuraamuksia ei voida panna asianmukaisesti täytäntöön, vaan niiden kohteena olevat henkilöt voivat edelleen nauttia omaisuudestaan sen jälkeen, kun ovat suorittaneet rangaistuksensa. Tämän vuoksi on tarpeen mahdollistaa menetetyksi tuomittavan omaisuuden tarkka määrittäminen myös lainvoimaisen rikostuomion antamisen jälkeen, jotta menettämisseuraamukset voidaan panna täytäntöön täysimääräisesti tapauksissa, joissa omaisuutta ei alun perin ole löydetty lainkaan tai sitä ei ole löydetty riittävästi, jolloin menettämisseuraamusta ei ole voitu panna täytäntöön. Komissiolta saatujen tietojen mukaan lainvoimaisen rikostuomion jälkeen tapahtuvan omaisuuden jäljittämisen ja tunnistamisen tavoite on käytännössä sama kuin vuoden 2014 direktiivin 9 artiklassa, mutta uudet säännöt ovat tarkempia ja sisältävät uusia elementtejä.

Vuoden 2014 direktiiviä täytäntöönpantaessa kansallisen lainsäädännön katsottiin täyttävän 9 artiklan mukaiset velvoitteet. Perusteluissa viitattiin esitutkintalakiin, oikeudenkäymiskaareen, pakkokeinolakiin ja sakkotäytäntöönpanolakiin ( HE 4/2016 vp

s. 20–21).

Tiivistetysti voidaan todeta, että jos tuomion jälkeen tapahtuva omaisuuden tunnistaminen ja jäljittäminen koskevat kokonaan uutta omaisuutta, jota ei ole tuomiossa ja sitä edeltävässä esitutkinnassa ja syyteharkinnassa tunnistettu tai muuten otettu huomioon, asiasta on aloitettava uusi esitutkinta ja myöhemmin mahdollisesti haettava menettämisseuraamusta koskevan tuomion purkamista vastaajan vahingoksi. Jos taas kyse on ennestään tiedossa olleesta ja rikosprosessissa huomioon otetusta omaisuudesta, joka on tuomittu menetettäväksi, omaisuuden jäljittämisessä ja tunnistamisessa on kyse menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta, josta säädetään sakkotäytäntöönpanolaissa. Johdanto-osan 36 kappaleessa viitatusta määräajasta tällaisille toimille säädetään menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon raukeamista koskevassa rikoslain 8 luvun 14 §:ssä, jonka nojalla menettämisseuraamus raukeaa kymmenen vuoden kuluttua lainvoiman saaneen ratkaisun antamispäivästä. Jos menettämisseuraamus koskee 10 luvun 4 §:ssä tarkoitettua rikoksentekovälinettä, 5 §:ssä tarkoitettua muuta omaisuutta tai 5 a §:ssä tarkoitettua säilytysvälinettä, menettämisseuraamuksen täytäntöönpano ei kuitenkaan raukea.

Esitutkintalain osalta lain esitöissä viitattiin 1 luvun 2 §:ään jonka mukaan esitutkinnassa selvitetään muun muassa mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi. Päätös esitutkinnan lopettamisesta ei saavuta oikeusvoimaa, joten tarvittaessa tutkinta voidaan aloittaa uudestaan päätöksestä huolimatta ( HE 4/2016 vp

s. 20). Oikeudenkäymiskaaren osalta perusteluissa viitattiin 31 luvun 9 c §:n 1 momentin 2 kohtaan, jonka mukaan menettämisseuraamusta koskeva tuomio voidaan vastaajan vahingoksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut menettämisseuraamuksen tuomitsemiseen tai menettämisseuraamuksen tuomitsemiseen olennaisesti ankarampana ( HE 4/2016 vp

s. 20).

Pakkokeinolain osalta perusteluissa viitattiin muun ohella PKL 7:13:n sääntelyyn takavarikon kohteen säilyttämisestä ja PKL 6:7:n sääntelyyn vakuustakavarikosta päättämisestä pääasiaa ratkaistaessa. Viimeksi mainitun säännöksen nojalla tuomioistuimen on pääasian ratkaistessaan päätettävä, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa, kunnes sakko, vahingonkorvaus, hyvitys tai menetetyksi tuomittu rahamäärä on maksettu, sen perimiseksi on toimitettu ulosmittaus tai asiasta toisin määrätään ( HE 4/2016 vp

s. 21).

Sakkotäytäntöönpanolain osalta perusteluissa viitattiin silloisiin sakkotäytäntöönpanolain säännöksiin menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta ja tätä koskevasta vastuunjaosta esitutkintaviranomaisten ja Oikeusrekisterikeskuksen kesken ( HE 4/2016 vp

s. 21). Poliisilla on jo aikaisemman lain aikana katsottu olevan täytäntöönpanotehtävää täyttäessään käytössään silloisen poliisilain

(493/1995)

mukaiset toimivaltuudet ( HE 218/2001 vp

s. 51).

Sakkotäytäntöönpanolain nykyistä sisältöä tuomion jälkeen tapahtuvan jäljittämisen ja tunnistamisen osalta on selostettu edellä 3 artiklan 4 alakohdan yhteydessä. Nykyisin esinekonfiskaation täytäntöönpanosta huolehtii edellä todetusti omaisuuden laadusta riippuen joko esitutkintaviranomainen ja arvokonfiskaation täytäntöönpanosta Oikeusrekisterikeskus. Tulevaisuudessa tiettyjen esinekonfiskaatioiden täytäntöönpano siirtyy Ulosottolaitokselle. Jäljittämisessä ja tunnistamisessa käytettävät keinot perustuvat ulosottokaareen ja sakkotäytäntöönpanolakiin. Viimeksi mainituilta osin keinoja tuomion jälkeiseen jäljittämiseen ja tunnistamiseen on tuoreilla lakimuutoksilla vahvistettu.

Tuomion jälkeisen vaiheen osalta on kansallisesti kiinnitetty huomiota myös poliisin puutteellisina pidettyihin mahdollisuuksiin ilmoittaa ulosottoviranomaisille tiedossaan olevasta tuomitulle kuuluvasta omaisuudesta, jota voitaisiin käyttää arvokonfiskaation täytäntöönpanoon. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2023:24 mukaan poliisilain tietojen luovuttamista koskeva säännös ei silloisessa muodossaan mahdollistanut sitä, että poliisi luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti ulosottoviranomaiselle edistääkseen ulosoton täytäntöönpanotehtäviä. Poliisin oikeutta luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti muun muassa ulosottoviranomaisille on hyväksytty laajennettavaksi (poliisilain 7 luvun 2 §, 727/2026, voimaantulo 1.10.2026).

Myös nämä muutokset tulevat todennäköisesti vahvistamaan viranomaisten keinoja tuomion jälkeen tapahtuvaan jäljittämiseen ja tunnistamiseen. Artiklan 2 kohtaan liittyisivät myös varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettavan lain säännökset menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheen jäljittämisestä ja tunnistamisesta, sekä tehtävää varten varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ehdotetut ulosottokaaren ja sakkotäytäntöönpanolain mukaiset toimivaltuudet. Myös varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ehdotetut tiedonsaantioikeudet edistäisivät kohdan täytäntöönpanoa.

Artiklan

3 kohta on jäsenvaltioille harkinnanvarainen. Kohdalla on yhteys konfiskaatioasetuksen kustannuksia koskevaan 31 artiklaan, jonka 1 kohdan pääsäännön mukaan kukin jäsenvaltio vastaa asetuksen soveltamisesta aiheutuvista omista kustannuksistaan. Artiklan 2 kohdan mukaan täytäntöönpanoviranomainen voi esittää päätöksen antaneelle viranomaiselle ehdotuksen kustannusten jakamisesta, jos joko ennen jäädyttämispäätöksen tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanoa tai sen jälkeen käy ilmi, että päätöksen täytäntöönpano aiheuttaisi suuria tai poikkeuksellisia kustannuksia. Konfiskaatioasetuksen 31(2) artiklassa tarkoitettua sopimusta voidaan pitää direktiivin 17(3) artiklassa tarkoitettuna kustannusten jakamista koskevana sopimuksena.

Konfiskaatioasetuksen 31 artiklan ei katsottu edellyttävän muutosta kansalliseen lainsäädäntöön. Asetusta täydentävän kansallisen lainsäädännön esitöissä on todettu, että rikosoikeusapuyhteistyössä lähtökohtana on artiklan 1 kohdan mukaisesti, ettei oikeusapupyynnön täytäntöönpanosta peritä kustannuksia pyynnön esittäneeltä vieraalta valtiolta (kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain, 4/1994, jatkossa rikosoikeusapulaki , 25 §:n 1 momentti). Mainitun 25 §:n 2 momentin mukaan kustannuksista on kuitenkin mahdollisuus periä korvausta, jos kustannukset ovat huomattavat tai poikkeukselliset taikka tästä on erikseen säädetty tai määrätty Suomea sitovissa kansainvälisissä velvoitteissa. Pääsääntönä kuitenkin on, että oikeusapupyynnön täyttämisestä aiheutuvista kustannuksista vastaa täytäntöönpanovaltio. Tämä olisi pääsääntö myös asetuksessa tarkoitetuissa tilanteissa ( HE 102/2020 vp

s. 54–55).

Koska kansallinen lainsäädäntö siten mahdollistaa asetuksen 31 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun ehdotuksen kustannusten jakamisesta, sen voidaan katsoa mahdollistavan myös direktiivin 17 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen kustannustenjakosopimusten tekemisen päätöksen antaneen viranomaisen ja täytäntöönpanoviranomaisen välillä.

Direktiivin säädetään uhreille maksettavista korvauksista. Artiklassa on useita komission ehdotukseen ja vuoden 2014 direktiiviin nähden uusia säännöksiä.

Artiklan mukaan jos uhreilla on rikoksen johdosta vaateita sellaista henkilöä kohtaan, johon kohdistuu direktiivin mukainen menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide, tällaiset vaateet on otettava huomioon asiaankuuluvissa varojen jäljittämistä, jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevissa menettelyissä. Suomessa rikosoikeudenkäynnissä voidaan tutkia ja käsitellä myös rikokseen liittyvä yksityisoikeudellinen vaatimus, joten tämä niin sanottu adheesioperiaate toteuttaa 1 kohdan EU-tasolla uuden velvoitteen.

Tarkemmin asiasta säädetään esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 2 ja 3 kohdassa, joiden mukaan esitutkinnassa selvitetään muun ohella mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi sekä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan. Vakuustakavarikko voidaan määrätä muun ohella rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen tai hyvityksen turvaamiseksi (PKL 6:1) ja takavarikko muun ohella, jos on syytä olettaa, että esine, omaisuus tai asiakirja on rikoksella joltakulta viety (PKL 7:1.1/2). Rikoksesta johtuvan yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajamisesta syyteasian yhteydessä säädetään rikosoikeudenkäyntilain 3 luvussa ja tällaisen vaatimuksen käsittelystä tuomioistuimessa muualla rikosoikeudenkäyntilaissa. Pelkkää menettämisvaatimusta koskeva asia käsitellään ja tuomitaan edellä lausutusti rikosoikeudellisessa menettelyssä (RL 10:11.1). Vahingonkorvauksen ja edunpalautuksen suhteesta menettämisseuraamukseen säädetään rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentissa ja 11 §:n 2 momentissa. Tuomittu vahingonkorvaus pannaan pääsääntöisesti täytäntöön ulosottokaaren mukaisesti. Lisäksi rikoksella luonnolliselle henkilölle tai kuolinpesälle aiheutettu vahinko voidaan korvata valtion varoista siten kuin rikosvahinkolaissa

(1204/2005)

säädetään. Kohta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia.

Artiklan mukaisesti varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista vastaavien toimivaltaisten viranomaisten on voitava pyynnöstä toimittaa viranomaisille, joiden vastuulla on päättää palautus- ja korvausvaateista tai panna täytäntöön tällaiset päätökset, kaikki tunnistettuja varoja koskevat tiedot, jotka saattavat olla merkityksellisiä tällaisten vaateiden kannalta. Jäsenvaltiot voivat myös huolehtia siitä, että varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista vastaavat toimivaltaiset viranomaiset voivat toimittaa tällaiset tiedot ilman asiaa koskevan pyynnön tekemistä.

Suomessa varojen jäljittämistä koskevista tutkimuksista vastaavat viranomaiset ovat tuomiota edeltävässä vaiheessa esitutkintaviranomaisia, joiden on edellä lausutusti esitutkinnassa selvitettävä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus sekä mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi. Esitutkinnassa asia on valmisteltava siten, että syyteharkinta ja asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti ja että todistelu voidaan pääkäsittelyssä ottaa vastaan yhdellä kertaa tai asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä (ETL 1:2.2). Esitutkintaviranomaisilla on siten viran puolesta velvollisuus selvittää 18 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut tiedot ja toimittaa ne säännöksessä tarkoitetuille viranomaisille ilman erillistä pyyntöäkin. Jäädytetyn omaisuuden palauttamisessa uhrille voinee kansallisesti olla kyse lähinnä takavarikon kumoamisesta pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n mukaisesti. Päätöksen tekisi tilanteesta riippuen syyttäjä tai muu pidättämiseen oikeutettu virkamies. Asiasta on tarkempia säännöksiä myös luvun 17, 18 ja 23 §:ssä. Mahdollisena voidaan myös pitää, että kyse olisi vakuustakavarikon kumoamisesta (PKL 6:4), jolloin päätöksen tekisi pidättämiseen oikeutettu virkamies tai tuomioistuin. Jäädytetyn omaisuuden palauttamisesta uhrille on säädetty myös konfiskaatioasetuksen 29 artiklassa, joka ei edellyttänyt täydentävää kansallista lainsäädäntöä ( HE 102/2020 vp

s. 49).

Muilta osin palautuksesta tai korvauksesta päätettäisiin useimmiten menetetyksi tuomitsemisen yhteydessä, jolloin päätöksen tekisi tuomioistuin ja panisi täytäntöön ulosottoviranomainen tai rikosvahinkolaissa tarkoitetuissa tilanteissa Oikeusrekisterikeskus. Lisäksi Oikeusrekisterikeskus voisi rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa säädetyillä edellytyksillä asianomaisen henkilön hakemuksesta päättää, että korvausta tai edunpalautusta vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Tältä osin on säädetty myös asianomaisen henkilön oikeudesta saada hakemuksen tekemistä varten Oikeusrekisterikeskukselta tietoja menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta salassapitovelvollisuuden estämättä. Säännös mahdollistaa muun ohella sen, että korvaukseen oikeutettu voi hakea sitä valtiolta täytäntöönpannusta hyötykonfiskaatiosta ( HE 80/2000 vp

s. 36). Jos edunpalautusta tai vahingonkorvausta koskeva asia käsiteltäisiin erikseen riita-asiana, palautus- tai korvausvaatimuksen esittäjä voisi pyytää viranomaisilta rikosprosessissa kerätyt, vaatimuksensa kannalta merkitykselliset tiedot käytettäviksi todisteina tuomioistuimessa. Kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Artiklan mukaan ARO-toimistojen tulee voida jäljittää ja tunnistaa rikoksentekovälineitä ja rikoshyötyä tai omaisuutta, josta on annettu tai saatetaan antaa uhrille suoritettavaa korvausta tai omaisuuden palauttamista koskeva päätös, ainakin 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan rajat ylittävissä tapauksissa ja jos päätöksen antaa rikosasioissa toimivaltainen toisen jäsenvaltion tuomioistuin rikosoikeudellisessa menettelyssä. Edellä mainitut esitutkintalain säännökset antavat ARO-toimistoille yleisesti mahdollisuuden kohdassa tarkoitettuun jäljittämiseen ja tunnistamiseen tuomiota edeltävässä vaiheessa. ARO-toimistoilla ei sen sijaan ole valtuuksia tuomion jälkeisessä vaiheessa eli tilanteessa, jossa korvausta tai omaisuuden palauttamista koskeva päätös on jo annettu. Kansallista lainsäädäntöä on tältä osin muutettava.

Artiklan mukaan jos uhrilla on oikeus saada takaisin omaisuus, johon kohdistuu tai saattaa kohdistua direktiivin mukainen menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide, jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet asianomaisen omaisuuden palauttamiseksi uhrille rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista annetun direktiivin (2012/29/EU, uhridirektiivi ) 15 artiklassa vahvistetuin edellytyksin. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa takavarikoitu uhrin omaisuus, joka on palautettavissa, palautetaan hänelle viipymättä toimivaltaisen viranomaisen päätöksellä, jollei sitä tarvita rikosoikeudellista menettelyä varten. Edellytykset tai menettelymääräykset, joiden nojalla tällainen omaisuus palautetaan uhrille, määritetään kansallisessa oikeudessa. Uhridirektiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä katsottiin, ettei direktiivin 15 artikla kansallisen lainsäädännön muuttamista. Perusteluina viitattiin pakkokeinolain 7 luvun säännöksiin takavarikosta ja takavarikoidun omaisuuden palauttamisesta (PKL 7:1, 14 ja 23;

HE 66/2015 vp

s. 26).

Nyt kyseessä olevan uuden säännöksen merkitys on jossain määrin epäselvä. Säännöksen tarkoituksena saattaa olla uhridirektiivin 15 artiklan velvollisuuksien laajentaminen, koska viimeksi mainitussa viitataan takavarikoituun omaisuuteen (seized property), uudessa 18 artiklan 4 kohdassa taas yleisemmin omaisuuteen, johon kohdistuu tai saattaa kohdistua menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide. Kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa edellä selostetusti myös viimeksi mainitun omaisuuden palauttamisen uhrille. Toisaalta uudessa säännöksessä viitataan uhridirektiivin 15 artiklassa vahvistettuihin edellytyksiin, ja uhridirektiivin 15 artiklassa taas kansallisen oikeuden mukaisten edellytysten ja menettelymääräysten noudattamiseen.

Kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että menetetyksi tuomitsemista koskevien toimenpiteiden täytäntöönpano ei rajoita uhrien oikeuksia saada korvausta. Tällaiset toimenpiteet voidaan rajoittaa tilanteisiin, joissa rikoksentekijän lailliset varat eivät riitä kattamaan korvauksen määrää kokonaisuudessaan. Säännös on laajempi kuin vuoden 2014 direktiivissä, jonka 8 artiklan 10 kohdan mukaan menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide ei saa estää uhreja hakemasta korvausta vaateistaan. Toisaalta säännös on kapeampi kuin komission alkuperäisessä direktiiviehdotuksessa, jossa edellytettiin sen varmistamista, että menetetyksi tuomitsemista koskeva toimenpide ei vaikuta uhrien oikeuksiin saada korvausta vaateistaan.

Asianomistajan oikeus saada vahingonkorvausta tai edunpalautusta on edellä lausutusti rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin nojalla ensisijainen hyötykonfiskaatioon nähden (ks.

HE 80/2000 vp

s. 22–23, KKO 2012:60 kohta 32), mikä on luvun 11 §:n nojalla mahdollista ottaa huomioon myös siinä vaiheessa, kun menettämisseuraamuksesta on jo päätetty. Näissä tilanteissa korvaus toteutetaan laittomista varoista, joten 5 kohdan toisen virkkeen vaihtoehto ei ole kansallisesti merkityksellinen. Toisaalta menettämisseuraamuksen täytäntöönpano ei muissakaan konfiskaatiolajeissa itsessään rajoita uhrin oikeutta vahingonkorvaukseen, vaikka konkreettisesti saatava korvaus jäisikin esimerkiksi varojen puutteen vuoksi tuomittua vähäisemmäksi. Säännöstä ei ole perusteltua tulkita siten, että se edellyttäisi laajentamaan RL 10:2.6:ssä säädetyn uhrin oikeuden ensisijaisuuden muihinkin konfiskaatiolajeihin kuin hyötykonfiskaatioon. Kohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioita kannustetaan toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet, jotka mahdollistavat menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttämisen tarvittaessa yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin ( 1 kohta ). Artiklassa säädetään myös jäsenvaltioiden mahdollisuudesta käyttää pakoterikosdirektiivissä tarkoitettuihin rikoksiin liittyviä menetetyksi tuomittuja rikoksentekovälineitä, rikoshyötyä tai omaisuutta tiettyjen kolmansia maita tukevien mekanismien edistämiseen ( 2 kohta ).

Artiklan säännökset ovat jäsenvaltioille vapaaehtoisia eivätkä edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Kohdan 1 sanamuoto on aavistuksen voimakkaampi kuin vuoden 2014 direktiivissä, jonka 10 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden tuli harkita tällaisia toimenpiteitä. Kyseisen direktiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä todettiin, että omaisuus on sakkotäytäntöönpanolain silloisen 38 §:n 1 momentin perusteella valtion viranomaisen määräyksen mukaisesti otettava valtion käyttöön, myytävä tai hävitettävä kun omaisuuden valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva ratkaisu on tullut täytäntöönpanokelpoiseksi. Sellaiset toimenpiteet, joilla erikseen mahdollistettaisiin menetetyksi tuomitun omaisuuden käyttäminen yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin, eivät siten ole kansallisesti tarpeellisia. Tiettyjen valtion tuloerien varaaminen johonkin erityiseen tarkoitukseen, kuten esimerkiksi lainvalvontaa tai rikosten ehkäisyä koskeviin hankkeisiin, olisi ongelmallista Suomen budjettijärjestelmän ja eduskunnalle kuuluvan budjettivallan kannalta ( HE 4/2016 vp

s. 22).

Suomi piti myös uuden direktiivin neuvotteluvaiheessa tärkeänä, että sosiaalista uudelleenkäyttöä koskevat säännöt säilyvät jäsenvaltioille vapaaehtoisina (U 73/2022 vp s. 35, LaVL 26/2022 vp s. 8). Lisäksi voidaan katsoa, että asianomistajan vahingonkorvaus- tai edunpalautusoikeuden ensisijaisuus hyötykonfiskaatioon nähden toteuttaa osaltaan sosiaalisen uudelleenkäytön tausta-ajatusta siitä, että rikosperäistä omaisuutta käytetään rikoksen vaikutusten poistamiseen.

Mainituista syistä kansalliseen lainsäädäntöön ei tältä osin ehdoteta muutoksia.

3.2.4

Hallinnointi (IV luku)

Varojen hallinnoinnista ja suunnittelusta säädetään direktiivin

20 artiklassa . Artiklan säädetään jäsenvaltioiden yleisestä velvollisuudesta varmistaa jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokas hallinnointi sen menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta tapahtuvaan luovutukseen saakka. Lisäksi artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava asianmukaisia toimenpiteitä, joilla varmistetaan sellaisten yhteisöjen tehokas hallinnointi, jotka on säilytettävä toiminnan jatkuvuuden vuoksi, kuten yritykset.

Säännöksiin liittyvän johdanto-osan 41 kappaleen mukaan sen varmistamiseksi, että jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen kohteena olevan tai mahdollisesti kohteeksi päätyvän omaisuuden taloudellinen arvo säilyy, jäsenvaltioiden olisi otettava käyttöön tehokkaita hallinnointitoimenpiteitä. Kyseisiin toimenpiteisiin sisältyy sellaisten yhteisöjen tehokas hallinnointi, jotka olisi säilytettävä toiminnan jatkuvuuden vuoksi, kuten yritykset, samalla kun toteutetaan tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että epäilty tai syytetty ei hyödy tällaisen yhteisön meneillään olevista operaatioista suoraan tai välillisesti, tai tarvittaessa tällaisen yhteisön hallintaa koskevia valvontatoimenpiteitä.

Jäädytettyä omaisuutta hallinnoi Suomessa se viranomainen, joka on pannut toimenpiteen täytäntöön. Vakuustakavarikon ja väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanosta huolehtivat pakkokeinolain 6 luvun 10 §:n mukaan ulosottoviranomaiset noudattaen soveltuvin osin ulosottokaaren 8 luvun säännöksiä turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanosta. Viimeksi mainitun luvun 7 §:n mukaan irtaimen ja kiinteän omaisuuden takavarikko pannaan täytäntöön noudattaen soveltuvin osin, mitä 4 luvussa säädetään ulosmittauksesta. Merkityksellisiä säännöksiä ovat varsinkin ulosmittauksen varmistamista koskevat 4 luvun 31–36 §, joissa säädetään muun muassa ulosmitatun omaisuuden haltuun ottamisesta (31 §) ja ulosottomiehen velvollisuudesta tehdä tarpeellisia varmistustoimia, jos se on tarpeen ulosmitatun omaisuuden arvon säilyttämiseksi (34–36 §). Samoin merkityksellisiä ovat määräämiskieltoa koskevat luvun 37–41 §, joita selostetaan tarkemmin jäljempänä. Myös ulosottokaaren 1 luvun 19 §:n yleinen asianmukaisuuden vaatimus turvaa sitä, että täytäntöönpanotehtävät suoritetaan tarkoituksenmukaisesti ja aiheuttamatta tarpeetonta haittaa.

Takavarikon panee pakkokeinolain 7 luvun säännösten mukaan täytäntöön pidättämiseen oikeutettu virkamies. Takavarikon kohteen säilyttämisestä säädetään luvun 13 §:ssä, joka sisältää säännökset muun muassa takavarikon kohteen haltuun ottamisesta, säilöön panemisesta tai jättämisestä haltijalleen, jos se ei vaaranna takavarikon tarkoitusta. Haltijaa on tällöin kiellettävä luovuttamasta, hukkaamasta ja hävittämästä kohdetta. Kohde on myös tarvittaessa merkittävä siten, että se selvästi havaitaan takavarikoiduksi. Haltijaa voidaan kieltää käyttämästä kohdetta. Takavarikon kohde on säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti. Poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voi määrätä kohteen myytäväksi heti, kun ilmenee, että se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen.

Menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta säädetään sakkotäytäntöönpanolaissa, jonka keskeistä sisältöä tältä osin on selostettu edellä 3 artiklan 4 alakohdan yhteydessä. Lain sääntelyä menetetyksi tuomitun omaisuuden myymisestä selostetaan jäljempänä 21 artiklan yhteydessä. Edellä mainittujen kansallisten säännösten voidaan arvioida täyttävän 20 artiklan 3 kohdan velvollisuuden jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokkaasta hallinnoinnista sen luovutukseen saakka.

Mainituilla kansallisilla säännöksillä voidaan myös 20 artiklan 1 kohdassa edellytetysti varmistaa sellaisten yhteisöjen kuten yritysten tehokas hallinnointi, jotka on säilytettävä toiminnan jatkuvuuden vuoksi. Niillä voidaan myös estää epäillyn tai syytetyn hyötyminen yhteisön meneillään olevista operaatioista tai toteuttaa yhteisön hallintaa koskevia valvontatoimenpiteitä johdanto-osan 41 kappaleen mukaisesti.

Vakuustakavarikossa olevan omaisuuden osalta voidaan 20 artiklan 1 kohdan osalta erityisesti mainita ulosmittauksen oikeusvaikutuksia koskevat ulosottokaaren 4 luvun 37–41 §. Velallinen ei 37 §:n mukaan saa ulosmittauspäätöksen jälkeen hävittää taikka ilman ulosottomiehen lupaa luovuttaa tai pantata ulosmitattua omaisuutta tai muutoin määrätä siitä. Kiellon vastainen toimi on tehoton velkojiin nähden. Luovutuksensaaja tai muu sivullinen voi kuitenkin saada vilpittömän mielen suojaa niin kuin erikseen säädetään. Yhtiön tai muun yhteisön osuuden tai osakkeiden ulosmittauksen jälkeen velallinen ei 38 §:n mukaan saa päättää yhteisössä sellaisista tavanomaiseen liiketoimintaan kuulumattomista toimista, jotka tuntuvasti alentavat osuuden tai osakkeiden arvoa. Mitä tässä säädetään, koskee yhteisöä, jossa velallisella on omistukseen perustuva huomattava määräysvalta. Kiellon vastaisesta toimesta on voimassa, mitä 37 §:ssä säädetään. Ulosottomies voi 39 §:n mukaan antaa velalliselle luvan vaihtaa ulosmitattu omaisuus muuhun omaisuuteen tai tehdä muu vastaava 37 §:ssä tarkoitettu toimi. Lupa edellyttää, että toimi on tarkoituksenmukainen eikä ilmeisesti vaaranna velkojien maksunsaantia. Luvun 40 §:ssä säädetään ulosottomiehen mahdollisuudesta antaa velalliselle lupa myydä ulosmitatusta tavaravarastosta esineitä tavanomaisen liiketoiminnan edellyttämässä laajuudessa, jollei velkojien maksunsaanti ilmeisesti vaarannu. Ulosottokaaren 4 luvun 41 § koskee velallisen oikeutta käyttää haltuunsa jätettyä ulosmitattua irtainta esinettä sen tavanomaiseen tarkoitukseen, jollei ulosottomies ulosmittauspäätöksessä tai myöhemmin toisin määrää.

Pakkokeinolain 7 luvussa ei ole nimenomaisia säännöksiä yhteisöjen hallinnoinnista, mutta 13 §:n yleissäännös mahdollistaa myös 20 artiklan 1 kohdassa edellytetyt toimet. Takavarikkojen kohdistaminen yhteisöihin kuten yrityksiin on käytännössä harvinaista ja koskenut lähinnä tilanteita, joissa yrityksiä on käytetty rikosten tekemiseen. Esimerkiksi osakeyhtiöiden osakkeiden jäädyttäminen tapahtuu tavallisesti vakuustakavarikolla.

Menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa 20 artiklan 1 kohdan kannalta tulevaisuudessa merkityksellinen on myös sakkotäytäntöönpanolain 1.3.2028 voimaantuleva 38 a § (637/2026) , jonka 2 momentin nojalla Ulosottolaitos huolehtii arvopapereihin kohdistuvien menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta.

Kohdat 1 ja 3 eivät edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Artiklan mukaan jäsenvaltioita kannustetaan toteuttamaan asianmukaisia toimenpiteitä sen estämiseksi, että omaisuus joutuisi menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen kautta sellaisten henkilöiden haltuun, jotka on tuomittu samassa rikosoikeudellisessa menettelyssä, jossa kyseinen omaisuus on jäädytetty. Johdanto-osan 40 kappaleen mukaan tällaiset toimenpiteet voidaan rajoittaa koskemaan tietyn arvon ylittävää omaisuutta, ja niihin voivat kuulua tietyn tyyppisiä yhteisöjä koskeva kielto osallistua omaisuuden myyntiin, asiakirjojen edellyttäminen ostajalta tai ostajan ja tuomitun välisten mahdollisten yhteyksien arvioiminen. Jäsenvaltiot voivat soveltaa tällaisia toimenpiteitä myös jäädytetyn omaisuuden myyntiin.

Kohta on harkinnanvarainen eikä edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Esinekonfiskaation osalta säännös on merkityksellinen tilanteissa, joissa menetetyksi tuomittua esinettä hallussaan pitävä tai täytäntöönpanotoimista huolehtiva viranomainen päättää sakkotäytäntöönpanolain 39 tai 43 §:n nojalla myydä esineen sen valtiolle käyttöön ottamisen tai hävittämisen sijasta. Direktiivin 20 artiklan 2 kohdassa mainitut seikat on mahdollista ottaa huomioon myymisestä päätettäessä. Sama koskee takavarikoidun omaisuuden myymisestä määräämistä pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n nojalla. Käytännössä takavarikon kohdetta tuskin myytäisiin, vaan se pidettäisiin viranomaisen hallussa, jos olisi tarve estää esineen, omaisuuden tai asiakirjan päätyminen epäillyn rikoksentekijän haltuun. Myymisen mahdollistavat kriteerit liittyvät pikemminkin tilanteisiin, joissa ostajan henkilöllisyydellä ei ole merkitystä. Menetetyksi tuomitun esineen myyntitavasta ja myyntitavan valinnassa huomioon otettavista seikoista säädetään sakkotäytäntöönpanolain 45 §:ssä ( HE 26/2026 vp

s. 66).

Arvokonfiskaation ja sitä edeltävän vakuustakavarikon kohteena olevan omaisuuden myymisessä ei lähtökohtaisesti ole tarvetta estää omaisuuden päätymistä epäillyn, syytetyn tai tuomitun haltuun, koska omaisuus ei itsessään ole alkuperältään rikollista. Estettä ei periaatteessa ole myydä tällaista omaisuutta korkeimman tarjouksen tehneelle tämän henkilöllisyydestä riippumatta.

Rajoituksia myymiselle voi seurata muusta lainsäädännöstä. Esimerkiksi takavarikoituja tai menetetyksi tuomittuja eläimiä myytäessä on otettava huomioon ostajaehdokkaan mahdollinen eläintenpitokielto (RL 17:23 ja 23 a). Jos kyse on aseen myymisestä, ostaminen edellyttää ampuma-aselain

(1/1998)

42 §:ssä tarkoitettua aselupaa.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kun se on perusteltua omaisuuden luonteen vuoksi, toimivaltaiset viranomaiset, jotka vastaavat jäädytetyn omaisuuden hallinnoinnista, arvioivat menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen kohteeksi mahdollisesti joutuvaa omaisuutta koskevat erityiset olosuhteet, jotta minimoidaan sen arvioidut hallinnointikustannukset ja jotta voidaan säilyttää kyseisen omaisuuden arvo sen luovuttamiseen saakka. Tällainen arvio olisi tehtävä, kun jäädyttämispäätöstä valmistellaan, tai viimeistään ilman aiheetonta viivytystä sen täytäntöönpanon jälkeen. Johdanto-osan 42 kappaleen mukaan jäsenvaltiot voivat antaa ohjeita siitä, miten laatia tällainen arviointi, ottaen huomioon jäädytettävän omaisuuden olosuhteet ja sen varmistamiseksi, että arviointi ei vaaranna jäädyttämispäätöksen oikea-aikaista täytäntöönpanoa. Komission alkuperäisessä direktiiviehdotuksessa, jonka mukaan arviointi olisi pitänyt tehdä ennen jäädyttämispäätöksen antamista, ja sen tavoitteena olisi ollut omaisuuden arvon säilyttämisen lisäksi sen optimoiminen, arviointia kutsuttiin takavarikointia edeltäväksi suunnitteluksi ( pre-seizure planning

).

Vakuustakavarikon, väliaikaisen vakuustakavarikon ja takavarikon kohteena olevaa omaisuutta koskevien olosuhteiden mahdollinen arviointi hallinnointikustannusten minimoimiseksi ja omaisuuden arvon säilyttämiseksi tapahtuu päätösten antamisen jälkeen niiden täytäntöönpanovaiheessa.

Väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon osalta arviointi toteutuu ulosottomenettelyssä. Turhan ulosmittauksen kieltoa koskevan ulosottokaaren 4 luvun 16 §:n mukaan sellaista omaisuutta ei saa ulosmitata, josta hakijalle tai hakijoille kertyisi omaisuuden arvo ja muut olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä pidettävä määrä sen jälkeen, kun täytäntöönpanokulut, ulosottomaksut sekä saatavat, joista omaisuus vastaa, on suoritettu. Arvioinnista ja luetteloinnista säädetään luvun 29 §:ssä, jonka mukaan ulosmitattu omaisuus on arvioitava ja luetteloitava ulosmittauspäätöksessä, paitsi jos se on jo tehty aiemman ulosmittauksen tai turvaamistoimen yhteydessä. Runsaslukuiset vähäarvoiset esineet saadaan arvioida kokonaisuutena ja luetteloida pääpiirteisesti. Luetteloinnissa saadaan käyttää teknisiä tallennusmenetelmiä ja arvioinnissa tarvittaessa asiantuntijaa. Arvon säilyttämisen kannalta keskeisiä ulosottokaaren säännöksiä ovat myös edellä mainitut ulosmittauksen varmistamista koskevat 4 luvun 31–36 § ja ulosmittauksen oikeusvaikutuksia koskevat 37–41 § sekä 1 luvun 19 §:n yleinen asianmukaisuuden vaatimus.

Takavarikon osalta pakkokeinolain 7 luvussa ei ole nimenomaista säännöstä olosuhteiden arvioimisesta, mutta takavarikon kohteen säilyttämistä koskeva 13 § tosiasiallisesti edellyttää tällaista arviointia. Pykälässä säädetään edellä selostetusti muun ohella mahdollisuudesta jättää takavarikon kohde haltijalleen, jollei se vaaranna takavarikon tarkoitusta, takavarikon kohteen säilyttämisestä ja sen huolellisesta hoitamisesta sekä mahdollisuudesta myydä kohde, jos se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen. Lisäksi takavarikon voimassa pitämistä harkittaessa on takavarikon kumoamista koskevan 14 §:n nojalla otettava huomioon muun muassa takavarikosta aiheutuva haitta.

Direktiivin 20 artiklan 4 kohta ei myöskään edellytä tekemään arviointia aina vaan silloin kun se on perusteltua omaisuuden luonteen vuoksi. Arviointia ei siten ole välttämätöntä tehdä esimerkiksi vähäarvoisesta omaisuudesta, jonka hallinnointiin ei liity erityisiä kustannuksia eikä sen arvon voida olettaa merkittävästi alenevan ennen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa. Käytännössä hallinnointikustannuksia on aiheutunut esimerkiksi tilanteissa, joissa isoja veneitä on takavarikoitu muista jäsenvaltioista saatujen jäädyttämispäätösten nojalla. Tällaisissa tilanteissa on mahdollista ehdottaa kustannusten jakamista konfiskaatioasetuksen 31 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Kohta ei edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Jäsenvaltiot voivat 20 artiklan mukaan vaatia, että jäädytetyn omaisuuden hallinnoinnista aiheutuvat kustannukset veloitetaan ainakin osittain tosiasialliselta omistajalta ja edunsaajalta. Johdanto-osan 43 kappaleen perusteella kustannusten periminen voisi esimerkiksi olla vaihtoehto 21 artiklassa tarkoitettua päätöksen tekemistä edeltävälle myymiselle ja lainvoimaisen tuomion tapauksessa. Kohta on harkinnanvarainen eikä edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Vakuustakavarikon ja väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanosta aiheutuviin kustannuksiin sovelletaan ulosottokaaren 8 luvun 11 §:n nojalla oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 10 §:ää, jonka mukaan turvaamistoimen täytäntöönpanosta aiheutuvista kuluista vastaa ensisijaisesti turvaamistoimen hakija. Pääasian käsittelyn yhteydessä ratkaistaan asianosaisen vaatimuksesta se, kenen korvattavaksi lopullisesti jäävät turvaamistoimen hakemisesta ja täytäntöönpanosta aiheutuneet kulut. Täytäntöönpanokuluista säädetään yleisesti ulosottokaaren 9 luvussa, jonka 1 §:ssä mainitaan tarpeelliset kulut, jotka aiheutuvat maksuvelvoitteen tai muun velvoitteen täytäntöönpanossa omaisuuden kuljettamisesta, säilyttämisestä, myynnistä tai muista ulosottomiehen täytäntöönpanotoimista sekä maksut, jotka on suoritettava valtiolle ulosotosta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta korvata viranomaisille aiheutuneita kuluja. Kysymys kulujen korvaamisesta voisi aktualisoitua lähinnä tilanteessa, jossa vakuustakavarikkoa tai väliaikaista vakuustakavarikkoa vaatisi asianomistaja itselleen tulevan vahingonkorvauksen tai hyvityksen maksamisen turvaamiseksi (PKL 6:2.2). Tällaisessa tilanteessa asianomistaja voidaan myös velvoittaa asettamaan vakuus (PKL 6:10.1) ja kysymys kulujen korvaamisesta ratkeaisi pääasian lopputuloksen mukaan riita-asian oikeudenkäyntikulusääntöjen mukaisesti.

Takavarikosta aiheutuneista kustannuksista ei ole vastaavia nimenomaisia säännöksiä eikä pakkokeinolaissa muutenkaan säädetä valtion mahdollisuudesta vaatia yksityistä tahoa korvaamaan pakkokeinojen käytöstä aiheutuneita kustannuksia.

Suomessa ei siten ole säännöksiä, joiden nojalla jäädytetyn omaisuuden hallinnoinnista aiheutuvat kustannukset voitaisiin veloittaa tosiasialliselta omistajalta tai edunsaajalta. Tällaisille säännöille ei myöskään ole käytännössä havaittu tarvetta, minkä vuoksi sellaisia ei esityksessä ehdoteta.

Direktiivin säädetään päätöksen tekemistä edeltävistä myynneistä ( interlocutory sales ). Artiklan mukaan omaisuus, johon kohdistuu jäädyttämispäätös, voidaan siirtää tai myydä ennen menetetyksi tuomitsemista koskevaa lopullista päätöstä yhdessä tai useammassa artiklassa määritellyissä olosuhteissa. Tällaisia olosuhteita ovat, että a) jäädytettävä omaisuus on pilaantuvaa tai menettää arvoaan nopeasti, b) omaisuuden varastointi- tai ylläpitokustannukset ovat suhteettomat sen markkina-arvoon nähden tai c) omaisuuden hoito edellyttää erityisolosuhteita ja asiantuntemusta, jota ei ole helposti saatavilla.

Vakuustakavarikon tai väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena oleva omaisuus on ulosottokaaren 8 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla myytävä, jos omaisuuden arvo alentuu nopeasti tai hoitokulut ovat korkeat. Omaisuus myydään noudattaen soveltuvin osin, mitä 2 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään. Lisäksi ulosottokaaren 3 luvun 109 §:ssä säädetään asiantuntijan käyttämisestä. Ulosottomies saa pykälän 1 momentin mukaan käyttää asiantuntijaa, jos tässä laissa niin säädetään tai jos siihen on erityistä tarvetta kirjanpitoaineiston selvittämiseksi tai muun vastaavan tehtävän suorittamiseksi. Asiantuntijan käyttämisestä aiheutuneista kuluista on pykälän 3 momentin mukaan voimassa, mitä 9 luvussa säädetään. Kulut voidaan kuitenkin erityisestä syystä osaksi tai kokonaan jättää valtion vastattaviksi.

Takavarikon kohteena olevan omaisuuden myymisestä säädetään pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentissa, jonka mukaan poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voi määrätä kohteen myytäväksi heti, kun ilmenee, että se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen.

Jos vakuustakavarikon tai takavarikon kohteena oleva omaisuus on tuomittu menetetyksi, mutta tuomio ei ole vielä lainvoimainen tai täytäntöönpanokelpoinen, omaisuuden myymiseen voidaan soveltaa sakkotäytäntöönpanolakia. Sakkotäytäntöönpanolain 4 a §:n

(416/2025)

1 momentin mukaan seuraamuksen täytäntöönpanoon on ryhdyttävä ilman aiheetonta viivytystä, kun ratkaisu, jolla seuraamus on määrätty, on tullut lainvoimaiseksi tai kun ratkaisu on pantavissa täytäntöön kuten lainvoimainen tuomio. Mainittu pääsääntö kattaisi lain 1 §:n

(416/2025)

4 momentissa tarkoitetut esineeseen kohdistuvat menettämisseuraamukset. Rahamäärään kohdistuva menettämisseuraamus voidaan sen sijaan 4 a §:n 2 momentin nojalla panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevana.

Rahamäärään kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon sovelletaan sakkotäytäntöönpanolain 38 §:n nojalla lain 2 luvun säännöksiä, jos kyse ei ole takavarikoituun rahamäärään kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta. Täytäntöönpanossa noudatettaisiin lain 9 §:n 1 momentin nojalla ulosottokaarta, jossa tällaisen omaisuuden myymisestä ennen lopullista päätöstä säädetään 2 luvun 5 §:n 2 momentissa. Takavarikoituun rahamäärään kohdistuvan menettämisseuraamuksen ja esineeseen kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta ennen tuomion täytäntöönpanokelpoisuutta taas säädetään sakkotäytäntöönpanolain 39 §:ssä, jonka mukaan menetetyksi tuomittua esinettä hallussaan pitävä viranomainen voi ryhtyä menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon, vaikka menettämisseuraamusta koskeva ratkaisu ei ole täytäntöönpanokelpoinen, jos esine on helposti pilaantuva, pian häviävä tai arvoltaan nopeasti aleneva taikka siitä aiheutuu huomattavia säilytys- tai hoitokustannuksia. Täytäntöönpanotoimista kuten esineen myymisestä säädetään 43 §:ssä ja myymisestä tarkemmin 45 §:ssä.

Mainitut säännökset täyttävät 21 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdan edellytykset, jotka tulisi ottaa huomioon säännösten tulkinnassa. Lisäksi kyseiset säännökset käytännössä pitkälti kattaisivat myös c alakohdan tilanteet, koska mainitun alakohdan tilanteissa myös a tai b alakohdan edellytykset todennäköisesti täyttyisivät. Asiasta ehdotetaan kuitenkin selkeyden vuoksi säädettäväksi erikseen pakkokeinolaissa, ulosottokaaressa ja sakkotäytäntöönpanolaissa.

Artiklan säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta varmistaa, että asianomaisen henkilön edut otetaan huomioon päätöksen tekemistä edeltävää myyntiä koskevaa päätöstä annettaessa, mukaan lukien se, onko myytävä omaisuus helposti korvattavissa. Lukuun ottamatta tapauksia, joissa asianomainen henkilö on paennut tai hänen olinpaikkansa ei ole tiedossa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että asianomaiselle henkilölle ilmoitetaan asiasta ja, kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta, annetaan tilaisuus tulla kuulluksi ennen myyntiä. Asianomaiselle henkilölle on myös annettava mahdollisuus pyytää omaisuuden myyntiä.

Väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon osalta ulosottokaaren 8 luvun 7 § edellyttää asianosaisten kuulemista ennen myyntiä. Pykälässä viitatun 2 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla ulosmitattu omaisuus saadaan myydä ilman velallisen suostumusta vain, jos omaisuuden arvo alentuu nopeasti tai omaisuuden hoitokulut ovat korkeat. Ulosottomies voi ulosottokaaren 4 luvun 39 §:n nojalla antaa omistajalle luvan myydä vakuustakavarikossa oleva omaisuus. Omistajalla on siten mahdollisuus pyytää myyntiä, vaikka tästä ei nimenomaisesti ulosottokaaressa säädetäkään. Asianosaisten etujen huomioon ottamisen kannalta merkityksellinen on myös muun ohella 4 luvun 63 §, jonka nojalla myyntiä on mahdollista lykätä, jos velallinen tekee uskottavaksi, että hän suorittaa hakijan saatavan ulosottomiehelle kohtuullisessa ajassa maksusuunnitelman tai maksusopimuksen mukaisesti. Mainittuja säännöksiä sovellettaisiin edellä lausutusti myös tilanteessa, jossa myytäisiin Ulosottolaitoksen täytäntöönpantavana olevan menettämisseuraamuksen kohteena olevaa omaisuutta eikä menettämisseuraamus olisi lainvoimainen.

Pakkokeinolaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä, jotka edellyttäisivät, että ennen 7 luvun 13 §:n 3 momentissa tarkoitettua takavarikoidun esineen myymistä ilmoitettaisiin asianomaiselle henkilölle tai että hänelle annettaisiin tilaisuus tulla kuulluksi ennen myyntiä tai että hänellä olisi mahdollisuus pyytää myyntiä. Kyseisen henkilön edut otetaan sinänsä huomioon päätöstä tehtäessä jo myymistä koskevien edellytysten kautta, koska momentin tilanteissa myyminen on tyypillisesti myös omaisuuden omistajan etu. Kansallista sääntelyä olisi kuitenkin tarpeen täydentää sen varmistamiseksi, että direktiivin 21 artiklan 2 kohdan edellytykset toteutuvat.

Takavarikon kohteena oleva, muulla kuin täytäntöönpanokelpoisella tuomiolla menetetyksi tuomittu omaisuus voidaan edellä lausutusti myydä sakkotäytäntöönpanolain 39 §:n nojalla. Asianosaisen henkilön etujen huomioon ottamista turvaa lain 41 §, jonka mukaan valtiolle menetetyksi tuomittu omaisuus on arvioitava ennen kuin täytäntöönpanotoimeen ryhdytään, jos asiaa koskeva ratkaisu ei ole tullut lainvoimaiseksi tai kysymys on kolmannen henkilön oikeudesta ja jos kummassakaan tapauksessa ei asianomaisen viranomaisen ja omaisuuden omistajan tai kolmannen henkilön kesken ole sovittu omaisuuden arvosta. Sakkotäytäntöönpanolakiin ei sen sijaan sisälly säännöksiä, jotka edellyttäisivät asianomaisen kuulemista ennen myyntiä. Asiasta olisi selvyyden vuoksi säädettävä erikseen.

Päätöksen tekemistä edeltävistä myynneistä saatavat tulot on artiklan mukaan turvattava, kunnes tuomioistuimen päätös menetetyksi tuomitsemisesta on tehty. Myyntitulot pysyvät ulosottokaaren ja pakkokeinolain säännösten nojalla ulosottomiehen tai poliisin hallussa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon asti.

Takavarikon osalta velvoitteen täyttää pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentti, jonka mukaan takavarikon kohde on säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti. Tämä koskisi myös omaisuuden myymisestä saatuja tuloja. Ulosottokaaren osalta lähtökohtana on, että vakuustakavarikon kohteena olevat varat pysyvät turvattuina käräjäoikeuden tuomioon asti. Lainvoimaa vailla oleva käräjäoikeuden tuomio voidaan panna täytäntöön 2 luvun 5 §:ssä säädetysti, mutta kertyneet varat saadaan pykälän 3 momentin nojalla tilittää vain vakuutta vastaan. Samoin ulosottoperusteen lainvoimaisuutta koskevan ulosottokaaren 6 luvun 13 §:n mukaan jos ulosottoperuste on lainvoimaa vailla, kertyneet varat saadaan tilittää vain vakuutta vastaan. Vakuutta ei kuitenkaan vaadita, jos laissa säädetään, että määrätynlainen ulosottoperuste tai ulosottoperuste tietyssä asiassa voidaan panna täytäntöön kuten lainvoimainen tuomio tai muutoksenhausta huolimatta.

Mainittuja säännöksiä sovellettaisiin edellä lausutusti myös tilanteessa, jossa myytäisiin Ulosottolaitoksen täytäntöönpantavana olevan menettämisseuraamuksen kohteena olevaa omaisuutta eikä menettämisseuraamus olisi lainvoimainen. Esinekonfiskaation täytäntöönpanossa artiklan 3 kohtaa toteuttaa sakkotäytäntöönpanolain 42 §, jonka mukaan jos tuomioistuin on lainvoimaisella tuomiolla hylännyt esineeseen kohdistuvaa menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen, esine on palautettava omistajalle tai sille, jolla siihen muuten on oikeus. Kyseisellä henkilöllä on oikeus saada esineestä korvaus, jos sen palauttaminen ei täytäntöönpanotoimen suorittamisen kuten myymisen tai muun syyn vuoksi ole enää mahdollista. Oikeusrekisterikeskus tekee päätöksen korvauksesta ja suorittaa valtion varoista korvauksen henkilölle. Kohta ei edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista.

Direktiivin

1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on perustettava tai nimettävä vähintään yksi toimivaltainen viranomainen, joka toimii varallisuudenhoitotoimistona jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointia varten, kunnes kyseinen omaisuus luovutetaan menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta. Artiklan määritellään AMO-toimistojen tehtävät, joita ovat a) varmistaa jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokas hallinnointi joko hallinnoimalla jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua omaisuutta suoraan tai tarjoamalla tukea ja asiantuntemusta muille jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaaville toimivaltaisille viranomaisille sekä suunnittelu 20 artiklan 4 kohdan mukaisesti; b) tehdä yhteistyötä muiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa, jotka vastaavat omaisuuden jäljittämisestä ja tunnistamisesta, jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta, direktiivin mukaisesti; c) tehdä yhteistyötä muiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa, jotka vastaavat jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista, rajat ylittävissä tapauksissa. Johdanto-osan 44 kappaleen mukaan direktiivillä ei määritetä varallisuudenhoitotoimistojen oikeudellista tai institutionaalista luonnetta, eikä se vaikuta jäsenvaltioiden institutionaalisiin järjestelmiin.

Artikla edellyttää varallisuudenhoitotoimiston tai -toimistojen perustamista tai nimeämistä kansallisesti ja tähän liittyvää uutta kansallista lainsäädäntöä toimistojen tehtävistä. Tältä osin on ratkaistava ainakin, hallinnoivatko toimistot omaisuutta suoraan vai tarjoavatko ne tukea ja asiantuntemusta muille hallinnoinnista vastaaville viranomaisille. Lisäksi on varmistettava, että toimistot voivat tehdä 20 artiklan 4 kohdassa tarkoitettua, jäädytetyn omaisuuden hallinnointia koskevaa suunnittelua, ja että ne kykenevät tekemään yhteistyötä yhtäältä muiden varojen takaisinhankintaan osallistuvien kansallisten viranomaisten ja toisaalta muiden jäsenvaltioiden omaisuuden hallinnoinnista vastaavien viranomaisten kanssa.

Varallisuudenhoitotoimistojen tehtävien kannalta keskeisiä ovat myös useat muut direktiivin artiklat, kuten resursseja koskeva 26 artikla, jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokasta hallinnointia koskeva 27 artikla, yhteistyöverkostoa koskeva 29 artikla, yhteistyötä unionin elinten ja virastojen sekä kolmansien maiden kanssa koskevat 30 ja 31 artikla ja kansallisten yhteyspisteiden nimeämistä koskeva 32 artikla.

Jäädytetyn omaisuuden hallinnoinnista vastaavat nykyisin edellä selostetusti esitutkintaviranomaiset ja ulosottoviranomaiset, menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista taas Oikeusrekisterikeskus, joka hakee menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa esitutkinta- tai ulosottoviranomaiselta.

Esityksessä ehdotetaan, että kansallisen varallisuudenhoitotoimiston tehtävä jaetaan Ulosottolaitoksen ja poliisin välillä. Poliisissa varallisuudenhoitotoimisto olisi sijoitettu Keskusrikospoliisiin. Omaisuuden hallinnoinnin keskittämistä toimistolle tai muutoinkaan ei pidetä perusteltuna, sillä viranomaisten nykyinen työnjako ja toimivaltuudet ovat toimivia. Sen vuoksi esityksessä ehdotetaan, että artikla pantaisiin täytäntöön siten, että muutoksia nykyisiin viranomaisten tehtäviin ei tehtäisi, vaan toimiston rooli olisi tarjota tukea ja asiantuntemusta muille jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaaville toimivaltaisille viranomaisille. Kun varallisuudenhoitotoimistona toimisi Ulosottolaitos ja poliisiviranomainen, se voisi voimassa olevan lainsäädännön nojalla tehdä myös 20 artiklan 4 kohdassa edellytettyä jäädytetyn omaisuuden hallinnointia koskevaa suunnittelua.

Varallisuudenhoitotoimistojen nimeämisen ja tehtävienjaon taustalla olisi nykyinen kansallinen sääntely, jonka nojalla jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua omaisuutta hallinnoivat tilanteesta riippuen esitutkintaviranomaiset ja Ulosottolaitos. Tarkoituksena on, että Keskusrikospoliisi tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoi poliisi tai muu esitutkintaviranomainen (esimerkiksi pakkokeinolain 7 luvun mukaisen takavarikon kohteena olevan omaisuuden osalta), ja vastaavasti Ulosottolaitos tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoivat ulosottoviranomaiset (esimerkiksi pakkokeinolain 6 luvun mukaisten vakuustakavarikoiden ja väliaikaisten vakuustakavarikoiden kohteena olevan omaisuuden osalta).

3.2.5

Suojatoimenpiteet (V luku)

Direktiivissä säädetään vuoden 2014 direktiiviä kattavammin erityisistä suojatoimista ja oikeussuojakeinoista. Tarkoituksena on johdanto-osan 46 kappaleen mukaan taata perusoikeuksien suojelu oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tehokkaisiin suojakeinoihin liittyvien oikeuksien ja syyttömyysolettaman mukaisesti, sellaisina kuin ne on vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklassa. Kyse on vähimmäissäännöistä, joten jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään vahvistaa lisäsuojatoimia edellyttäen, että ne eivät vaaranna direktiivin tavoitetta (johdanto-osan 60 kappale).

Direktiivin säädetään velvollisuudesta ilmoittaa asianomaisille henkilöille ilman aiheetonta viivytystä 11 artiklassa tarkoitetuista jäädyttämispäätöksistä, 12–16 artiklassa tarkoitetuista menetetyksi tuomitsemista koskevista päätöksistä ja 21 artiklassa tarkoitetuista myyntiä koskevista päätöksistä. Tällaisissa päätöksissä on esitettävä toimenpiteen syyt sekä asianomaisen henkilön oikeudet ja hänen käytettävissään 24 artiklan mukaisesti olevat oikeussuojakeinot. Jäsenvaltiot voivat säätää, että toimivaltaisilla viranomaisilla on oikeus lykätä jäädyttämispäätöksistä tiedottamista asianomaiselle henkilölle niin pitkään kuin on tarpeen rikostutkinnan vaarantumisen välttämiseksi.

Artiklassa on kyse jälkikäteisestä ilmoittamisesta, jonka tarkoituksena on johdanto-osan 47 kappaleen perusteella muun muassa antaa asianomaiselle henkilölle mahdollisuus riitauttaa päätös. Artikla on siten yhteydessä 24 artiklan 3, 5 ja 6 kohtaan, jossa riitauttamisesta/muutoksenhausta säädetään tarkemmin.

Jäädyttämistoimien osalta väliaikaisesta vakuustakavarikosta on pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ilman aiheetonta viivytystä laadittava pöytäkirja, jossa riittävästi mainitaan vakuustakavarikon tarkoitus, selostetaan siihen johtanut menettely ja yksilöidään kohteena oleva omaisuus. Jäljennös pöytäkirjasta on viivytyksettä toimitettava sille, jonka omaisuuteen väliaikainen vakuustakavarikko kohdistuu.

Vakuustakavarikkoa koskeva päätös on edellä 11 artiklan yhteydessä lausutusti perusteltava. Ennen päätöksen tekemistä kohteena olevalla henkilöllä on pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n 3 momentissa viitatun 3 luvun 6 §:n 2 ja 3 momentin nojalla oikeus tulla kuulluksi paitsi, jos hän ei ole Suomessa, on tietymättömissä taikka välttelee esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä. Vakuustakavarikon kohteena olevan henkilön oikeus saada tieto päätöksestä toteutuu päätöksen antamisen yhteydessä, jos hän on läsnä asiaa käsiteltäessä, ja joka tapauksessa viimeistään täytäntöönpanovaiheessa. Ulosottokaaren 3 luvun 35 §:ssä säädetään pöytäkirjan toimittamisesta, 36 §:ssä jälki-ilmoituksesta ja 37–41 §:ssä asiakirjan tiedoksiannosta.

Takavarikon osalta pakkokeinolain 7 luvun 12 §:ssä säädetään takavarikoinnista laadittavasta pöytäkirjasta ja sen toimittamisesta kohteena olevalle henkilölle väliaikaista vakuustakavarikkoa vastaavasti. Tässä yhteydessä ilmoitetaan myös luvun 6 §:ssä tarkoitetusta lähetyksen pysäyttämisestä takavarikointia varten. Haltuunottamista koskevasta ilmoituksesta säädetään erikseen luvun 9 §:ssä, jonka 2 momentti antaa mahdollisuuden siirtää ilmoituksen tekemistä esitutkinnan päättymiseen asti. Myöskään takavarikkopöytäkirjan jäljennöstä ei toimiteta tällaisen siirtämisen aikana. Kyse on artiklassa sallitusta lykkäyksestä rikostutkinnan vaarantumisen välttämiseksi.

Menettämisseuraamusvaatimus kohdistetaan tavanomaisesti rikosasian vastaajaan, jolloin menettelyyn sovelletaan normaaleja rikosasian vastaajaa koskevia menettelysäännöksiä. Tutkittaessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä muun kuin rikoksesta epäillyn tai rikoksesta syytetyn vastuuta menettämisseuraamuksesta noudatetaan rikoslain 10 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, mitä rikoksesta epäillystä tai rikosasian vastaajasta säädetään. Oikeudenkäyntivaiheessa konfiskaatiovastaajaan sovelletaan siten rikosoikeudenkäyntilain ja oikeudenkäymiskaaren rikosasian vastaajaa koskevia säännöksiä, kuten säännöksiä haastamisesta oikeuteen. Menettämisseuraamusta koskeva ratkaisu on perusteltava ja siitä on annettava asianosaisille jäljennös rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 4 ja 12 §:n mukaisesti ( HE 4/2016 vp

s. 20).

Omaisuuden myymisestä ilmoitetaan vakuustakavarikon osalta täytäntöönpanon yhteydessä ulosottokaaren edellä mainittujen 3 luvun 35–41 §:n nojalla. Myymisestä tehdään 3 luvun 28 §:n mukainen kirjallinen päätös, johon liitetään valitusosoitus. Kyseessä voi olla pöytäkirja huutokaupasta tai erillinen myyntipäätös. Ulosottokaaren 11 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetään valitusajasta ulosottomiehen tekemään myyntiin tai myyntiä edeltävään toimenpiteeseen. Ulosottoasian vastaajalle ilmoitetaan myös etukäteen, milloin myynti toteutetaan (ulosottokaaren 5 luvun 16 §:n 2 momentti). Näitä säännöksiä sovellettaisiin myös tilanteessa, jossa myytäisiin Ulosottolaitoksen täytäntöönpantavana olevan menettämisseuraamuksen kohteena olevaa omaisuutta eikä menettämisseuraamus olisi lainvoimainen.

Pakkokeinolain 7 luvussa ei säädetä erikseen omaisuuden myyntiä koskevista päätöksistä ja niiden syistä ilmoittamisesta. Asiasta olisi selvyyden vuoksi perusteltua säätää erikseen.

Sakkotäytäntöönpanolakiin ei sisälly säännöksiä, joiden nojalla ei-täytäntöönpanokelpoisen esinekonfiskaatiotuomion kohteena olevan omaisuuden myymisestä ilmoitettaisiin jälkikäteen asianomaiselle henkilölle. Asiasta olisi tämän vuoksi säädettävä erikseen.

Direktiivin säädetään oikeussuojakeinoista. Useat artiklan säännökset pitkälti vastaavat vuoden 2014 direktiivin 8 artiklaa, jonka ei arvioitu edellyttävän muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön ( HE 4/2016 vp

s. 18–20).

Artiklan mukaan henkilöillä, joita jäädyttämispäätökset tai menetetyksi tuomitsemista koskevat päätökset koskevat, tulee olla oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oikeuksiensa suojaamiseksi. Kohta vastaa vuoden 2014 direktiivin 8 artiklan 1 kohtaa.

Jäsenvaltioiden tulee artiklan ensimmäisen alakohdan mukaan varmistaa, että epäillyille, syytetyille ja henkilöille, joita 16 artiklan menettämisseuraamus koskee, taataan puolustautumisoikeus, mukaan lukien oikeus tutustua asiakirja-aineistoon ja oikeus tulla kuulluksi oikeudellisista seikoista ja tosiseikoista sekä tarvittaessa oikeus tulkkaukseen ja käännöksiin. Kohdan toisen alakohdan mukaan myös muille asianomaisille henkilöille voidaan säätää ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut oikeudet, millä viitattaneen puolustautumisoikeuteen. Lisäksi toisessa alakohdassa säädetään kyseisten henkilöiden vähimmäisoikeuksista. Viimeksi mainittuihin kuuluvat oikeus tutustua asiakirja-aineistoon ja oikeus tulla kuulluksi oikeudellisista seikoista ja tosiseikoista sekä muut mahdolliset menettelylliset oikeudet, jotka ovat tarpeen, jotta asianomaiset henkilöt voivat tosiasiallisesti käyttää oikeuttaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Alakohdassa säädetään myös mahdollisuudesta rajoittaa oikeus tutustua asiakirja-aineistoon jäädyttämistoimenpiteeseen tai menetetyksi tuomitsemista koskevaan toimenpiteeseen siinä tarkemmin lausutuin edellytyksin.

Menettämisseuraamus on rikosoikeudellinen seuraamus, jota koskevan asian käsittelyssä noudatetaan rikosasian menettelysääntöjä. Pelkkää menettämisseuraamusta koskevan asian vastaajalla on rikoslain 10 luvun 11 §:n 1 momentin nojalla vastaavat oikeusturvatakeet kuin rikoksesta epäillyllä tai syytetyllä. Menettämisseuraamusasian vastaajaan sovelletaan siten esitutkintalain, pakkokeinolain, rikosoikeudenkäyntilain ja oikeudenkäymiskaaren rikosasian vastaajaa koskevia säännöksiä, kuten säännöksiä haastamisesta oikeuteen, lausuman antamisesta ja oikeudesta avustajaan.

Kansallinen lainsäädäntö toteuttaa siten 24 artiklan 1 ja 2 kohdan yleiset velvoitteet oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä puolustautumiseen, mukaan lukien 24 artiklan 2 kohdassa erikseen mainitut oikeudet.

Oikeudesta tutustua asiakirja-aineistoon säädetään esitutkintalain 4 luvun 15 §:ssä, jonka 1 momentin pääsäännön mukaan asianosaisella on esitutkinnan aloittamisen jälkeen oikeus saada tieto esitutkintaan johtaneista ja esitutkinnassa ilmi tulleista seikoista sekä esitutkinta-aineistosta, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Kun harkitaan asianosaisen oikeutta saada tietoja tai sen rajoittamista, arvioinnissa on pykälän 4 momentin mukaan otettava huomioon asianosaisen oikeus puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä. Merkityksellinen on myös esitutkintapöytäkirjaa koskeva 9 luvun 6 §, jonka 4 momentin nojalla pöytäkirjaan on lähtökohtaisesti tehtävä merkintä myös esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jota ei ole otettu esitutkintapöytäkirjaan. Mainitut säännökset soveltuvat myös, jos syyteharkinnan aikana hankitaan lisäselvitystä esitutkintalain 5 luvun 2 ja 3 §:n nojalla lisätutkintana.

Oikeudenkäyntivaiheessa oikeutta tutustua asiakirjoihin toteuttavat rikosoikeudenkäyntilain 5 ja 7 luvun säännökset haastehakemuksesta ja tuomioistuimen antamasta haasteesta sekä näiden tiedoksiannosta. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 4 §:n mukaan syyttäjän on toimitettava tuomioistuimelle kirjalliset todisteet, todisteena käytettävät esineet, esitutkintapöytäkirja ja muut asian käsittelemistä varten tarpeelliset asiakirjat tuomioistuimen määräämällä tavalla haastehakemuksen yhteydessä tai viipymättä syytteen nostamisen jälkeen. Asianosaisella on oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain

(370/2007)

12 §:n nojalla oikeus saada tieto oikeudenkäyntiasiakirjan sisällöstä pykälän 2 momentissa mainituin poikkeuksin. Tuomiossa saadaan rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 2 §:n nojalla pääsääntöisesti ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Asianosaisen oikeutta tutustua asiakirja-aineistoon turvaa myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n sääntely esineen tai asiakirjan esittämisvelvollisuudesta.

Oikeutta tulla kuulluksi toteuttavat muun ohella rikosoikeudenkäyntilain säännökset haasteen tiedoksiannosta (5:8 ja 19), pääkäsittelyyn kutsumisesta (5:15) ja pääkäsittelystä (6:7). Oikeudesta tulkkaukseen ja käännöksiin säädetään esitutkintalain 4 luvun 12–13 §:ssä ja rikosoikeudenkäyntilain 6 a luvun 2–6 §:ssä.

Artiklan säädetään niiden henkilöiden, joiden omaisuutta päätös koskee, mahdollisuudesta hakea jäädyttämispäätökseen tuomioistuimessa muutosta kansallisen oikeuden menettelyjen mukaisesti. Jos jäädyttämispäätöksen on antanut muu toimivaltainen viranomainen kuin oikeusviranomainen, kansallisessa lainsäädännössä voidaan säätää, että tällainen päätös on ensin toimitettava oikeusviranomaisen vahvistettavaksi tai uudelleentarkasteltavaksi, ennen kuin siihen voidaan hakea muutosta tuomioistuimessa.

Säännös vastaa asiallisesti vuoden 2014 direktiivin 8 artiklan 4 kohtaa. Vakuustakavarikon osalta valitusoikeudesta säädetään pakkokeinolain 6 luvun 9 §:ssä, jonka mukaan vakuustakavarikkoa koskevasta tuomioistuimen päätöksestä saa valittaa erikseen. Takavarikko voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n mukaisesti, ja takavarikkoa koskevasta tuomioistuimen päätöksestä voidaan luvun 22 §:n nojalla valittaa erikseen.

Velvollisuus muutoksenhakuoikeudesta säätämiseen ei koske välittömiä toimia, jollaisiksi on edellä katsottu väliaikainen vakuustakavarikko sekä takavarikoimista varten tapahtuvat lähetyksen pysäyttäminen ja haltuunotto. Väliaikaisen vakuustakavarikon osalta muutoksenhakuoikeudesta ei ole säädetty erikseen. Väliaikaisen vakuustakavarikon osalta pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n säännökset velvollisuudesta vaatia vakuustakavarikkoa viikon kuluessa kuitenkin toteuttaisivat muutoksenhakuoikeuden 24 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen mukaisena, ottaen myös huomioon edellä selostetut pöytäkirjan laatimista ja asianosaisen kuulemista koskevat säännökset. Lähetyksen pysäyttäminen ja haltuunotto takavarikoimista varten ovat edellä selostetusti hyvin lyhytkestoisia toimia, joiden toteuttamisen jälkeen on ilman aiheetonta viivytystä päätettävä takavarikoimisesta. Muutoksenhakuoikeus näiden toimien osalta toteutuu siten takavarikkoa koskevien säännösten kautta.

Artiklan mukaan jos epäilty tai syytetty on paennut, jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki kohtuulliset toimenpiteet sen varmistamiseksi, että hän voisi käyttää muutoksenhakuoikeuttaan, ja edellytettävä että henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai että toteutetaan kohtuullisia toimenpiteitä kyseisen menettelyn saattamiseksi hänen tietoonsa.

Kyse olisi artiklatasolla uudesta velvoitteesta, jonka sisältö vaikuttaa osin perustuvan vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin johdanto-osan 15 kappaleeseen. Viimeksi mainitun viimeisen virkkeen mukaan kun epäilty tai syytetty on paennut, jäsenvaltioiden olisi toteutettava kaikki kohtuulliset toimet, ja ne voivat edellyttää, että asianomainen henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai että tämä menettely saatetaan hänen tietoonsa. Vuoden 2024 direktiivissä säännökseen vaikuttaa liittyvän johdanto-osan 48 kappaleen kirjaus, jonka mukaan jos menetetyksi tuomitsemista koskevassa päätöksessä täyttyvät kaikki rikoksen tunnusmerkit, mutta rikostuomio on mahdoton, vastaajalla olisi oltava mahdollisuus tulla kuulluksi mahdollisuuksien mukaan ennen päätöksen antamista.

Rikoslain 10 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan tutkia ja ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta noudattaen, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 11 ja 12 §:ssä säädetään. Säännöksissä edellytetään, että vastaaja on kutsuttu tuomioistuimeen. Tällöin voidaan tuomita enintään 10 000 euron menettämisseuraamus. Ainoastaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan myös tutkia ja ratkaista, jos vastaaja on saanut tiedoksi menettämisvaatimuksen ja oikeudenkäyntiin kutsuttuna jäänyt pois ja jos poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Tällöin tuomioistuimen on viran puolesta määrättävä vastaajalle edunvalvoja, johon sovelletaan (edunvalvojan palkkiota ja korvausta lukuun ottamatta) oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:ää. Viittaus mainittuun 4 a §:ään tarkoittaa sitä, että edunvalvoja käyttäisi vastaajan puhevaltaa oikeudenkäynnissä sekä, jollei tuomioistuin toisin päätä, myös muutoksenhaussa ( HE 4/2016 vp

s. 44). Kansallisen lainsäädännön voidaan siten arvioida täyttävän kohdan edellytykset. Esityksessä ehdotetaan lisäksi kuulutustiedoksiannon mahdollistamista pelkkää menettämisvaatimusta koskevassa asiassa.

Jäsenvaltioiden on mukaan säädettävä niiden henkilöiden, joiden omaisuutta päätös koskee, tosiasiallisesta mahdollisuudesta riitauttaa tuomioistuimessa 12–16 artiklan mukainen menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, mukaan lukien tapauksen merkitykselliset olosuhteet ja saatavilla olevat todisteet, joihin päätökset perustuvat, kansallisessa oikeudessa säädettyjen menettelyjen mukaisesti. Säännös vastaisi asiallisesti vuoden 2014 direktiivin 8 artiklan 6 kohdan toista virkettä. Johdanto-osan 48 kappaleessa täsmennetään, mitä riitautettaviin olosuhteisiin tulisi laajennetun menetetyksi tuomitsemisen osalta kuulua.

Menettämisseuraamusta koskevan asian vastaajalla on edellä lausutusti vastaavat oikeusturvatakeet kuin rikoksesta epäillyllä tai syytetyllä. Rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 4 §:n säännökset tuomion perustelemisesta ja 12 §:n säännökset tuomiota koskevan jäljennöksen antamisesta asianosaisille sekä oikeudenkäymiskaaren 25–26 luvun muutoksenhakua koskevat säännökset täyttävät kohdan velvollisuudet muutoksenhakumahdollisuudesta konfiskaatiopäätökseen.

Artiklan edellytetään jäsenvaltioita säätämään asianomaisen henkilön tosiasiallisesta mahdollisuudesta riitauttaa 21 artiklan mukainen myyntipäätös ja tämän menettelyllisistä oikeuksista tehokkaiden oikeussuojakeinojen käyttämiseksi. Jäsenvaltioiden on myös säädettävä mahdollisuudesta siihen, että tuomioistuin voi keskeyttää tällaisen päätöksen täytäntöönpanon, jos siitä muutoin seuraisi peruuttamatonta vahinkoa asianomaiselle henkilölle. Kyse on uudesta velvollisuudesta.

Ulosottokaaren osalta muutoksenhakuoikeus toteutuisi ulosottokaaren 11 luvun mukaisena ulosottovalituksena tai 10 luvun mukaisena täytäntöönpanoriitana. Toimituksessa läsnä oleville on 11 luvun 13 §:n mukaan ilmoitettava, saako tehtyyn päätökseen tai toimeen hakea muutosta ja mitä valituksen osalta on noudatettava. Valitusosoitus tulee liittää 3 luvun 36 §:ssä tarkoitettuun jälki-ilmoitukseen sekä päätöksestä annettavaan jäljennökseen. Ulosottovalitus ei 11 luvun 9 §:n mukaan keskeytä täytäntöönpanoa, ellei laissa toisin säädetä tai tuomioistuin anna keskeytysmääräystä. Täytäntöönpanon keskeyttämisestä säädetään tarkemmin 10 luvussa, jonka 19 §:n 2 momentin mukaan ulosottomiehen on keskeytettävä täytäntöönpano, jos osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseen on annettu. Keskeytys on voimassa, kunnes kaksi viikkoa on kulunut vireillepanon määräajan päättymisestä. Tuomioistuin, joka käsittelee ulosottovalitusta tai täytäntöönpanoriitaa, voi 20 §:n nojalla asianosaisen pyynnöstä tai omasta aloitteestaan antaa keskeytysmääräyksen. Kyseiset säännökset mahdollistavat muutoksenhaun myös myyntipäätöksestä, joka koskee Ulosottolaitoksen täytäntöönpantavana olevan menettämisseuraamuksen kohteena olevaa omaisuutta eikä menettämisseuraamus ole lainvoimainen. Mainitut kansalliset säännökset antaisivat siten 6 kohdassa edellytetysti mahdollisuuden muutoksenhakuun myyntipäätöksestä ja päätöksen täytäntöönpanon keskeyttämiseen.

Takavarikon yhteydessä pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentin mukaista myyntipäätöstä koskeva muutoksenhakuoikeus toteutuisi takavarikon saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevan luvun 15 §:n ja muutoksenhakua koskevan 22 §:n yleisten säännösten nojalla. Viimeksi mainitun 1 momentissa on säädetty erikseen, että valitus ei estä takavarikoimista. Mahdollisuudesta pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momentin mukaisen myyntipäätöksen riitauttamiseen ja täytäntöönpanon keskeyttämiseen tulisi siten säätää erikseen.

Sakkotäytäntöönpanolaissa ei ole säädetty erikseen muutoksenhausta myyntipäätökseen, joka koskee muun kuin täytäntöönpanokelpoisen esinekonfiskaatiotuomion kohteena olevaa omaisuutta. Myynnissä olisi kyse tosiasiallisesta hallintotoimesta eikä hallintopäätöksestä, joten myöskään hallintolain

(434/2003)

mukainen oikaisuvaatimusmenettely ei sellaisenaan soveltuisi. Mahdollisuudesta muutoksenhakuun ja täytäntöönpanon keskeyttämiseen olisi tämän vuoksi säädettävä erikseen.

Artiklan mukaan kolmansilla osapuolilla on oikeus vaatia omistusoikeutta tai muita omaisuuteen liittyviä oikeuksia, myös 13 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa. Säännös vastaa vuoden 2014 direktiivin 8 artiklan 9 kohtaa. Mainitun direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä on viimeksi mainitun säännöksen osalta viitattu mahdollisuuteen ajaa rikokseen perustuvia yksityisoikeudellisia vaatimuksia tuomioistuimessa joko riita-asioiden käsittelyjärjestyksessä tai rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun mukaisesti syyteasian yhteydessä, pakkokeinolain 7 luvun 23 §:ään omistusoikeuskanteista takavarikoituun omaisuuteen ja rikoslain 10 luvun 11 §:n 3 momenttiin vilpittömässä mielessä kiinnityksen tai pantti- taikka pidätysoikeuden saaneen oikeudesta maksun saamiseen konfiskoidun omaisuuden arvosta ja sitä koskevan kanteen nostamisesta ( HE 4/2016 vp

20). Viimeksi säännös on kumottu 1.3.2028 voimaan tulevalla lailla 637/2026 ja asiaa koskeva sääntely siirretty sakkotäytäntöönpanolain 45 a §:ään (638/2026, ks.

HE 26/2026 vp

s. 70). Mainitut säännökset täyttävät myös uuden direktiivin 24 artiklan 7 kohdan vaatimukset.

Artiklan mukaan henkilöillä, joihin tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet vaikuttavat, on oltava oikeus käyttää avustajaa koko jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevan menettelyn ajan. Tästä oikeudesta on ilmoitettava henkilöille, joita asia koskee.

Säännös vastaisi osittain vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin 8 artiklan 7 kohtaa. Viimeksi mainitussa säännöksessä ei kuitenkaan mainita jäädyttämisestä. Lisäksi kyseisessä säännöksessä muun ohella tarkennetaan, ettei tarkoituksena ole rajoittaa direktiivin 2012/13/EU ja direktiivin 2013/48/EU soveltamista. Viimeksi mainittuihin säädöksiin kuitenkin viitataan vuoden 2024 direktiivin johdanto-osan 51 kappaleessa, jossa luetellaan direktiivejä, joiden soveltamista tämän direktiivin täytäntöönpano ei saisi estää.

Pakkokeinolaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä asianosaisen oikeudesta avustajaan jäädyttämisen yhteydessä lukuun ottamatta 3 luvun 6 ja 18 §:ää, joita noudatetaan pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n 3 momentin nojalla soveltuvin osin vakuustakavarikkoasian tuomioistuinkäsittelyssä. Muilta osin oikeus avustajaan pakkokeinoasiassa toteutuu esitutkintaa koskevien säännösten kautta, sillä rikosprosessuaalisia pakkokeinoja voidaan käyttää vasta siinä vaiheessa, kun epäillyn rikoksen esitutkinta on alkanut.

Asianosaisella on esitutkintalain 4 luvun 10 §:n mukaan on oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Kun rikoksesta epäillylle ilmoitetaan, että häntä epäillään rikoksesta, hänelle on luvun 16 §:n mukaan viipymättä ja viimeistään ennen hänen kuulemistaan ilmoitettava muun muassa kyseisestä oikeudesta. Esitutkintaviranomaisen on luvun 10 §:n mukaan muutenkin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan tai oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisen sitä edellyttäessä. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvussa säädetään asianosaisen avustamisesta esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Kansallinen lainsäädäntö täyttää siten myös 8 kohdan vaatimukset.

3.2.6

Varojen takaisinhankintaa koskeva strategiakehys (VI luku)

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden olisi hyväksyttävä viimeistään 24.5.2027 varojen takaisinhankintaa koskeva kansallinen strategia ja saatettava se ajan tasalle vähintään kerran viidessä vuodessa. Artiklassa säädetään strategiaan sisällyttävistä tiedoista, jotka koskevat muun ohella kansallisen politiikan painopisteitä tällä alalla ja tavoitteita ja toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi, toimivaltaisten viranomaisten asemaa ja vastuita, mukaan lukien koordinointi- ja yhteistyöjärjestelyt, resursseja ja koulutusta sekä kolmansien maiden kanssa tehtävää yhteistyötä ja järjestelyjä tulosten arvioimiseksi. Strategia ja strategian päivitykset olisi toimitettava komissiolle kolmen kuukauden kuluessa niiden hyväksymisestä, eli ensimmäisen kerran viimeistään 24.8.2027.

Artikla ei edellytä kansallista lainsäädäntöä. Strategian valmisteluun on perusteltua ryhtyä viimeistään esityksessä ehdotettujen lainsäädäntömuutosten tultua voimaan. Valmistelussa tulisi pyrkiä hyödyntämään toimivaltaisten viranomaisten asiantuntemusta. Strategian laadinta toteuttaa osaltaan FATF:n suosituksia varojen takaisinhankinnan asettamisesta etusijalle kansallisesti ja kansainvälisesti, varojen takaisinhankintaa koskevan järjestelmän arvioinnista sen jatkuvan tehokkuuden varmistamiseksi ja kansallisista yhteistyöjärjestelyistä ja viranomaisrakenteista (suositus 4 ja sen tulkintaohjeet 1 ja 2).

Direktiivin säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta varmistaa, että ARO- ja AMO-toimistoilla on pätevä henkilöstö ja asianmukaiset taloudelliset, tekniset ja teknologiset resurssit tehtäviensä tehokasta hoitamista varten. Lisäksi säädetään varojen tunnistamiseen, jäljittämiseen, takaisinhankintaan ja menetetyksi tuomitsemiseen osallistuvan henkilöstön pääsystä erityiskoulutukseen ja parhaiden käytäntöjen vaihtoon, rajoittamatta kuitenkaan oikeuslaitoksen riippumattomuutta tai oikeuslaitosten erilaisia järjestymistapoja unionissa. Artikla ei edellytä kansallista lainsäädäntöä. Viranomaisten nykyisiä resursseja ja niiden lisäystarpeita sekä viranomaisille nykyisin tarjolla olevaa koulutusta arvioidaan tarkemmin jäljempänä pääasiallisten vaikutusten yhteydessä. Myös FATF:n suositusten mukaan valtioiden tulee osoittaa riittävät resurssit tehokasta varojen takaisinhankintaa varten (suositus 4, tulkintaohje 1).

Direktiivin säädetään jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokkaasta hallinnoinnista. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden tulee varmistaa, että AMO-toimistot ja tarvittaessa ARO-toimistot ja muut toimivaltaiset viranomaiset pystyvät hankkimaan nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Tätä varten jäsenvaltioiden on otettava käyttöön tehokkaita välineitä kyseisen omaisuuden hallinnoimiseksi, kuten yksi keskusrekisteri tai muut rekisterit direktiivin nojalla jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta.

Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin 22 artiklan mukainen kansallinen AMO-toimisto toimisi Keskusrikospoliisissa ja Ulosottolaitoksessa. Artiklan 27 kohta 1 edellyttää varmistamaan, että AMO-toimistot pystyvät hankkimaan tiedon jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta. Edellä todetusti jäädytetyn omaisuuden hallinnoinnista vastaavat nykyisin esitutkintaviranomaiset ja ulosottoviranomaiset, menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista taas Oikeusrekisterikeskus, joka hakee menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa esitutkinta- tai ulosottoviranomaiselta. Tämä tarkoittaa sitä, että poliisin ja ulosottoviranomaisten tulee pystyä jakamaan tietoja jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta ja hankkimaan menetetyksi tuomittua omaisuutta koskevia tietoja Oikeusrekisterikeskukselta.

Artiklan edellytysten täyttämiseksi riittävää olisi, että AMO-toimistot pystyvät hankkimaan tietoja hallinnoitavasta omaisuudesta vähintään pyynnöstä. Esityksessä on kuitenkin pidetty tarpeellisena, että kansalliset AMO-toimistot voisivat keskenään vaihtaa tietoja hallinnoitavasta omaisuudesta myös oma-aloitteisesti. Tämä olisi perusteltua toimistojen yhteistyön edistämisen näkökulmasta. Esityksessä on lisäksi pidetty perusteltuna, että myös ARO-toimiston ja AMO-toimistojen välinen tiedonvaihto voisi tapahtua oma-aloitteisesti.

Poliisin henkilötietolain 22 §:n 1 momentin (728/2026, voimaan 1.10.2026) 11 kohdan nojalla poliisi saa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa pyynnöstä ja oma-aloitteisesti lain 5–8, 11 ja 12 §:ssä tarkoitettuja henkilötietoja viranomaisen laissa säädetyn tehtävän suorittamiseksi ulosottomiehelle ulosottokaaren 3 luvun 67 §:n mukaisesti ulosottoselvitystä tai muuta ulosottoasiain täytäntöönpanoa varten. Kyse on tilanteista, joissa henkilötietojen luovuttaminen on lähtökohtaisesti säännöllisesti toistuvaa. Henkilötietojen luovuttamisesta yksittäistapauksissa säädetään poliisilain 7 luvussa ( HE 182/2025 vp

s. 78 ja 85). Henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain

(639/2019)

33 §:n 1 momentin 12 kohta antaa Rajavartiolaitokselle mahdollisuuden luovuttaa tietoja ulosottomiehelle edellä mainittua poliisin henkilötietolain 22 §:ää vastaavin perustein. Tullin osalta vastaava säännös sisältyy henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain 21 §:n 1 momentin 10 kohtaan.

Poliisin, Rajavartiolaitoksen ja Tullin mahdollisuuksia luovuttaa oma-aloitteisesti tietoa ulosottoviranomaisille on 1.10.2026 voimaan tulevilla lakimuutoksilla laajennettu ( HE 182/2025 vp ). Edellä mainitun poliisilain 7 luvun 2 §:n

(727/2026)

mukaan poliisi saa jatkossa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa muita kuin luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle yhteisölle, jos tietojen luovuttaminen on yksittäistapauksessa välttämätöntä poliisille tai muulle viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle kuuluvan tehtävän vuoksi. Lisäksi poliisi saa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa edellä tarkoitettuja tietoja viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle yhteisölle, jos se on yksittäistapauksessa välttämätöntä järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseen liittyvän tehtävän suorittamiseksi, rikoksen ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi taikka lapsen edun tai muun tärkeän yksityisen edun suojaamiseksi. Vastaavat muutokset on hyväksytty lisäksi Rajavartiolaitoksen hallinnosta annetun lain

(577/2005)

17 a §:ään

(730/2026)

ja rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 4 luvun 2 §:ään

(731/2026) . Koska jatkossa ARO-toimiston ja AMO-toimiston tehtävät olisi lailla säädetty poliisille ja Ulosottolaitokselle, mainittu sääntely vaikuttaisi mahdollistavan hallinnoitavaa omaisuutta koskevien tietojen luovuttamisen niin pyynnöstä kuin oma-aloitteisestikin poliisilta, Rajavartiolaitokselta ja Tullilta Ulosottolaitokselle.

Ulosottokaaren 3 luvun 70 §:ssä säädetään ulosottoviranomaisen asiakirjaan sisältyvien tunniste- ja yhteystietojen sekä vastaajan taloudellista asemaa ja toimintaa koskevien välttämättömien tietojen luovuttamisesta muun muassa esitutkintaviranomaisille. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan tällaisia tietoja saa luovuttaa syyttäjä- ja esitutkintaviranomaiselle rikosten selvittämistä, esitutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä varten sekä törkeiden rikosten ennalta estämistä varten ja suojelupoliisille valtio- ja yhteiskuntajärjestystä tai valtion turvallisuutta uhkaavien rikosten ennalta estämistä varten. Ulosottokaaren sääntely ei mahdollista tietojen luovuttamista ARO- ja AMO-toimistolle ainakaan kaikissa direktiivin edellyttämissä tilanteissa. Näin ollen tietojen luovuttamisesta tulisi säätää erikseen.

Ulosottokaaren 3 luvun 72 §:ssä säädetään oma-aloitteisesta tietojen antamisesta ulosottoviranomaiselta toiselle viranomaiselle, yhteisölle tai säätiölle. Pykälän mukaan ulosottomies saa sen lisäksi, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tai muussa laissa säädetään, salassapitosäännösten estämättä omasta aloitteestaan luovuttaa tietoja 70 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle viranomaiselle siinä mainittua tarkoitusta varten, jos tiedot ovat välttämättömiä kyseessä olevan viranomaisen tehtävän hoitamiseksi, ja on syytä epäillä, että vastaaja tai sivullinen on saattanut syyllistyä virallisen syytteen alaiseen ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, täytäntöönpanon tuloksen olennaisesti vaarantavaan rikokseen, kirjanpitorikokseen tai muuhun kuin 1–3 kohdassa tarkoitettuun rikokseen, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta. Voimassa oleva ulosottokaaren sääntely ei mahdollista hallinnoitavaa omaisuutta koskevien tietojen luovuttamista oma-aloitteisesti Ulosottolaitokselta ARO- ja AMO-toimistolle. Näin ollen tietojen luovuttamisesta tulisi säätää ulosottokaaressa erikseen.

Menetetyksi tuomittua omaisuutta koskevat tiedot tallennetaan Oikeusrekisterikeskuksen ylläpitämään sakkorekisteriin, josta säädetään sakkotäytäntöönpanolain 5 luvussa.

Oikeusrekisterikeskus voi lain 49 §:n nojalla luovuttaa sakkorekisterin tietoja muun ohella poliisille ja Ulosottolaitokselle sakkotäytäntöönpanolaissa tarkoitettujen täytäntöönpanotehtävien suorittamista varten. Artiklan edellytyksien mukaan tietoja tulee voida luovuttaa jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimiseksi, joten sääntelyn riittävyyden arvioimiseksi on arvioitava, pyytääkö AMO-toimisto tietoja hallinnoitavasta omaisuudesta sakkotäytäntöönpanolain mukaisia täytäntöönpanotehtävien hoitamista varten. Tietopyyntö voinee liittyä täytäntöönpanotehtävien hoitamiseen, mutta myös muihin AMO-toimistolle säädettyihin tehtäviin. Siten tietojen luovuttamisesta Oikeusrekisterikeskukselta AMO-toimistolle olisi säädettävä sakkotäytäntöönpanolaissa erikseen.

Artiklan säädetään tiedoista, jotka edellä 1 kohdassa tarkoitetun tiedonsaantimahdollisuuden tulee kattaa. Näitä ovat a) tieto omaisuudesta, johon kohdistuu jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös ja jota hallinnoidaan 20 artiklan 3 kohdan mukaisesti, kunnes omaisuus on luovutettu menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta, mukaan lukien tiedot, joiden avulla omaisuus voidaan tunnistaa; b) tieto omaisuuden arvioidusta tai tarvittaessa todellisesta arvosta jäädyttämisen, menetetyksi tuomitsemisen ja luovuttamisen ajankohtana; c) tieto omaisuuden omistajasta, mukaan lukien tosiasiallinen omistaja ja edunsaaja, jos nämä tiedot ovat saatavilla; d) omaisuutta koskevan menettelyn kansalliset viitetiedot.

Artiklan 2 kohta tarkoittaa sitä, että kohdassa mainitut tiedot tulisi olla saatavilla Ulosottolaitokselta, poliisilta ja Oikeusrekisterikeskukselta. Käytännössä tiedot ovat saatavilla mainituilta viranomaisilta.

Artiklan

3–6 kohdissa säädetään myös jäsenvaltioiden velvollisuuksista, jos nämä päättävät ottaa käyttöön 1 kohdassa tarkoitetun keskusrekisterin. Kyseiset velvollisuudet liittyvät esimerkiksi tietojen säilyttämiseen, tietosuojan ja tietoturvallisuuden varmistamiseen.

Direktiivin säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta säännöllisesti kerätä ja ylläpitää artiklassa tarkemmin mainittuja tilastotietoja. Jäsenvaltioiden olisi lähetettävä tilastotiedot komissiolle vuosittain. Osa tilastointiin liittyvistä velvoitteista riippuu siitä, ovatko tiedot saatavissa keskustasolla.

Tilastotietoihin on sisällyttävä alla olevat tiedot, joiden saatavuutta käydään läpi kunkin alakohdan yhteydessä.

a) täytäntöön pantujen jäädyttämispäätösten lukumäärä – Ulosottolaitoksen tilastoista saadaan eriteltynä väliaikaiset vakuustakavarikot ja vakuustakavarikot. Poliisin osalta on toistaiseksi epäselvää, saadaanko tilastoraporteista eriteltyä menetetyksi tuomitsemisen turvaamiseksi tehdyt takavarikot. Lisäksi poliisin asiankäsittelyjärjestelmään Patjaan liittyy ns. tuplakirjauksia koskevia haasteita.

b) täytäntöön pantujen menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten lukumäärä – Ulosottolaitoksen osalta alakohta koskee menetetyksi tuomittua omaisuutta, joka tulisi myytäväksi. Tapauksia on oletettavasti vuosittain noin kymmenen, joten lukumäärä saadaan vaivatta laskettua manuaalisesti. Oikeusrekisterikeskuksesta tieto on saatavissa nykyisten tilastojen perusteella esine- ja arvokonfiskaatioista.

c) mahdollista myöhempää menetetyksi tuomitsemista varten jäädytetyn omaisuuden arvioitu arvo jäädyttämisen ajankohtana – väliaikaisten vakuustakavarikkojen ja vakuustakavarikkojen kohteena olevien omaisuuserien arvioidut arvot on tallennettu Ulosottolaitoksen tietojärjestelmään uusien väliaikaisten vakuustakavarikkojen ja vakuustakavarikkojen osalta syyskuusta 2025 alkaen. Ulosottolaitos saa haettua tiedot väliaikaisen vakuustakavarikon ja vakuustakavarikon kohteena olevien omaisuuserien euromääristä Ulosottolaitoksen tietojärjestelmään tehtävällä erilliskyselyllä. Poliisin osalta takavarikoidun omaisuuden arvoa koskeva kenttä löytyy Patjasta, mutta sen täyttäminen ei ole pakollista. Tämä olisi ratkaistavissa ohjeistuksella.

d) takaisin perityn omaisuuden arvioitu arvo menetetyksi tuomitsemisen ajankohtana – arvokonfiskaatioiden osalta tieto on saatavissa Oikeusrekisterikeskukselta. Esinekonfiskaatioiden osalta omaisuuden menetyksistä ei ole tällä hetkellä saatavissa kertymätietoa eli kuinka paljon omaisuuden menetysten täytäntöönpanosta poliisi tilittää varoja Oikeusrekisterikeskukselle. Esinekonfiskaatioiden osalta Oikeusrekisterikeskus selvittää, olisiko kertymätietoa jatkossa mahdollista saada tilastoitua. Tilasto saadaan viimeistään automaattisesti luotua vuonna 2028, kun uusi täytäntöönpanojärjestelmä otetaan Oikeusrekisterikeskuksessa käyttöön. Täytäntöönpanovaihtoehdot omaisuuden menetysten täytäntöönpanossa ovat valtion käyttöön ottaminen, hävittäminen tai myyminen, mikä tarkoittaa, että kaikkien esinekonfiskaatioiden osalta ei ole saatavissa kertymätietoa Oikeusrekisterikeskukselta, vaan esinekonfiskaatioissa omaisuuden arvoa koskeva tieto lienee kattavimmin saatavissa poliisilta myös niissä tilanteissa, kun täytäntöönpanotoimi on muu kuin omaisuuden myynti (valtion käyttöön ottaminen tai hävittäminen). Muita täytäntöönpanotoimia koskevat tiedot kirjattaneen esimerkiksi hävittämispöytäkirjoihin poliisin toimesta. Siten voitaisiin toimia niin, että ennen Oikeusrekisterikeskuksen uutta täytäntöönpanojärjestelmää esinekonfiskaatioiden kertymätiedot (ORK:lle tehtyjen tilitysten kokonaismäärä) pyydettäisiin poliisilta. Kohdan mukaisten tilastotietojen ilmoittamisessa olisi lisäksi otettava huomioon, että sakkotäytäntöönpanolain 45 b §:n mukaan poliisi saisi vähentää täytäntöönpanokustannukset ennen täytäntöönpanosta kertyvien varojen tilittämistä Oikeusrekisterikeskukselle, mikä saattaa jatkossa vähentää täytäntöönpanokertymää esinekonfiskaatioissa.

e) sellaisten pyyntöjen lukumäärä, jotka koskevat jäädyttämispäätösten täytäntöönpanoa toisessa jäsenvaltiossa – oikea taho tiedon keräämiseen olisi Syyttäjälaitos, mutta tietoa ei ole tällä hetkellä saatavilla. Asia pyritään korjaamaan.

f) sellaisten pyyntöjen lukumäärä, jotka koskevat menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten täytäntöönpanoa toisessa jäsenvaltiossa – tieto on saatavissa Oikeusrekisterikeskukselta.

g) toisessa jäsenvaltiossa toteutetun täytäntöönpanon seurauksena takaisin perityn omaisuuden arvo tai arvioitu arvo – alakohdan tulkitaan tarkoittavan sitä, mikä on täytäntöönpanon lopputulos toisessa jäsenvaltiossa. Tämä tieto on saatavissa Oikeusrekisterikeskukselta nykyisten tilastojen perusteella,

h) menetetyksi tuomitun omaisuuden arvo verrattuna sen arvoon jäädyttämisen ajankohtana, jos saatavilla keskustasolla – alakohdan tulkitaan koskevan vain rajat ylittäviä konfiskaatioasetuksen mukaisia tapauksia, joita koskeva tieto saatavissa Oikeusrekisterikeskukselta manuaalisesti keräämällä.

i) b ja d alakohtaan liittyvien lukujen ja arvojen erittely menetetyksi tuomitsemisen tyypin mukaan, jos saatavilla keskustasolla – tieto on saatavissa Oikeusrekisterikeskukselta. Alakohdassa mainitun ”tuomitsemisen tyypin” voidaan tulkita tarkoittavan jakoa arvokonfiskaatioihin ja esinekonfiskaatiohin. Kappalemäärien osalta tiedot sisältyvät eriteltyinä Oikeusrekisterikeskuksen nykyisiin tilastoihin. Esinekonfiskaatioiden kertymätiedon osalta voidaan esittää samoja näkökohtia kuin d alakohdassa.

j) päätöksen tekemistä edeltävien myyntien lukumäärä, jos saatavilla keskustasolla – alakohdassa tarkoitettu tieto koskettanee käytännössä lähinnä sellaisia tapauksia, joissa myydään herkästi pilaantuvaa omaisuutta. Ulosottolaitoksessa tällaisten myyntien automaattinen tilastointi on hankalaa, mutta koska tapauksia lienee vuositasolla vähän, voitaisiin kohdassa tarkoitetut tiedot kerätä esimerkiksi ulosottomiehille jälkikäteen tehtävällä manuaalikyselyllä. Poliisin tietojärjestelmä ei tuota kohdassa tarkoitetuista tiedoista tilastointia, mutta tällaisista tilanteista saattaa olla tieto rikoshyöty-työkalussa ja siten myös poliisin valtakunnallisella rikoshyötykoordinaattorilla.

k) sosiaalisiin tarkoituksiin uudelleen käytettäväksi tarkoitetun omaisuuden arvo – tietoa ei ole saatavilla, koska kohdassa tarkoitettua järjestelmää ei Suomessa tunneta eikä sellaista 19 artiklan yhteydessä mainituista syistä ehdoteta.

Mainituista tiedoista h–k kohdat ovat uusia verrattuna vuoden 2014 konfiskaatiodirektiiviin. Kohdissa h–j mainitut tiedot tulee kerätä vain, jos tiedot ovat saatavilla keskustasolla. Kohdista viimeinen eli k–kohta ei kosketa Suomea, sillä edellä 19 artiklan yhteydessä todetusti menetetyksi tuomitun omaisuuden myöhempää käyttöä yleisen edun mukaisiin tai sosiaalisiin tarkoituksiin koskeva velvoite on vapaaehtoinen, eikä Suomessa tunneta tällaista järjestelyä.

Artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista, mutta Suomen tulee varmistaa, että tiedot ovat saatavilla edellä mainituilta viranomaisilta. Lisäksi viranomaisten tulee huolehtia, että tiedot kerätään ja lähetetään komissiolle vuosittain artiklassa mainitussa määräajassa.

3.2.7

Yhteistyö (VII luku)

Direktiivin mukaan komissio perustaa varojen takaisin hankintaa ja menetetyksi tuomitsemista käsittelevän yhteistyöverkoston. Verkosto helpottaa ARO- ja AMO-toimistojen välillä ja Europolin kanssa direktiivin täytäntöönpanossa tehtävää yhteistyötä. Lisäksi verkoston tehtäviin kuuluu muun muassa komission neuvominen.

Artikla koskettaa komissiota, eikä se edellytä kansallisen lainsäädännön muuttamista. Artiklalla on kuitenkin vaikutuksia ARO- ja AMO-toimistoihin, sillä niiden on tarkoitus osallistua verkoston toimintaan.

Direktiivin säädetään yhteistyöstä unionin elinten ja virastojen kanssa. Artiklan

1 kohdan mukaan ARO-toimistojen on oman toimivaltansa ja sovellettavan oikeudellisen kehyksen puitteissa tehtävä tiivistä yhteistyötä EPPO:n kanssa rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai sellaisen omaisuuden tunnistamisen helpottamiseksi, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös sellaisia rikoksia koskevissa rikosoikeudellisissa menettelyissä, jotka kuuluvat EPPO:n toimivaltaan.

Artiklan 1 kohta muistuttaa direktiivin 5 artiklan 2 kohdan c alakohtaa, jonka mukaan ARO-toimiston tehtävänä on tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja varallisuuden takaisin hankinnasta muissa jäsenvaltioissa vastaavien toimistojen ja EPPO:n kanssa rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jäljittämisessä ja tunnistamisessa.

Mainitusta direktiivin 5 artiklan 2 kohdan c alakohdasta ehdotetaan säädettävän ARO-toimistoja koskevassa erillislaissa, jossa säädettäisiin ARO-toimistojen yhteistyövelvoitteista EPPO:n kanssa myös 30 artiklan 1 kohtaa koskevilta osin.

Artiklan mukaan ARO-toimistojen ja AMO-toimistojen on tehtävä yhteistyötä Europolin ja Eurojustin kanssa niiden toimivaltaan kuuluvien alojen mukaisesti rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai sellaisen omaisuuden tunnistamisen helpottamiseksi, josta toimivaltainen viranomainen on antanut tai saattaa antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen rikosoikeudellisessa menettelyssä, jotta helpotetaan jäädytettyjen ja menetetyksi tuomittujen varojen hallinnointia. Kohdassa tarkoitetuista yhteistyövelvoitteista ehdotetaan säädettävän varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista ehdotettavassa erillislaissa toimistojen tehtäviä koskevissa säännöksissä.

Artiklaa koskevan johdanto-osan 59 kappaleen mukaan ARO-toimistojen ja AMO-toimistojen olisi myös tehtävä tiivistä yhteistyötä unionin elinten ja virastojen, kuten Europolin, Eurojustin ja EPPOn, kanssa niiden toimivallan ja sovellettavan oikeuskehyksen mukaisesti, siltä osin kuin on tarpeen jäljittää ja tunnistaa omaisuutta Europolin ja Eurojustin tukemissa rajat ylittävissä tutkimuksissa tai EPPOn suorittamissa tutkimuksissa. Jäsenvaltioiden olisi varmistettava EPPO-asetuksen mukaisten velvoitteidensa mukaisesti, että niiden ARO-toimistot täyttävät EPPO-asetuksessa vahvistetut asiaankuuluvat velvoitteet.

Komissiolta saatujen tietojen valossa direktiivissä ei säädetä yhteistyön tekemisen perusteista, vaan 30 artiklalla, samoin kuin jäljempänä käsiteltävällä 31 artiklalla, on eräänlainen signaalivaikutus. Esimerkiksi Eurojustin osalta kyse on vakiomuotoilusta, jolla viitataan virastoa koskevaan nykyiseen sääntelykehykseen eli ennen kaikkea Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön virastosta (Eurojust) ja neuvoston päätöksen 2002/187/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2018/1727 (Eurojust-asetus). Osin samankaltaista sääntelyä jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten yhteistyöstä EPPO:n, Eurojustin ja Europolin kanssa on esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2024/1203 ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin ja direktiivien 2008/99/EY ja 2009/123/EY korvaamisesta 20 artiklan 2 kohdassa ja pakoterikosdirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että ARO-toimistot tekevät kansainvälisen oikeuskehyksen mukaisesti mahdollisimman laajaa yhteistyötä kolmansien maiden vastaavien viranomaisten kanssa ja sovellettavan tietosuojaa koskevan oikeuskehyksen puitteissa 5 artiklan mukaisten tehtävien suorittamiseksi.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että AMO-toimistot tekevät kansainvälisen oikeuskehyksen mukaisesti mahdollisimman laajaa yhteistyötä kolmansien maiden vastaavien elinten kanssa ja sovellettavan tietosuojaa koskevan oikeuskehyksen puitteissa 22 artiklan mukaisten tehtävien suorittamiseksi.

Direktiivin johdanto-osan 58 kappaleen perusteella yhteistyöhön kolmansien maiden kanssa kuuluu rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn ja omaisuuden jäljittäminen, tunnistaminen ja hallinnointi. Kappaleen mukaan on tärkeää, että jäsenvaltiot hyödyntävät olemassa olevia yhteistyöpuitteita, ja niitä kannustetaan kehittämään tai mukauttamaan voimassa olevia kahdenvälisiä sopimuksia, liittymään voimassa oleviin monenvälisiin yleissopimuksiin tai, jos muita järjestelyjä ei ole, tekemään uusia kahdenvälisiä sopimuksia.

Kohdassa tarkoitetuista yhteistyövelvoitteista ehdotetaan säädettävän varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista ehdotettavassa erillislaissa ARO- ja AMO-toimistojen tehtäviä koskevissa säännöksissä.

3.2.8

Loppusäännökset (VIII luku)

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle yksi tai useampi viranomainen, joka on nimetty suorittamaan 5 artiklan mukaisia ARO-toimistojen tai 22 artiklan mukaisia AMO-toimistojen tehtäviä. Jäsenvaltioiden on lisäksi nimettävä kummankin viranomaisen osalta enintään kaksi yhteyspistettä helpottamaan yhteistyötä. Tällaisten yhteyspisteiden ei tarvitse itse olla vastuussa 5 tai 22 artiklan mukaisista tehtävistä. Jäsenvaltioiden tulee ilmoittaa toimivaltaisista viranomaisista sekä tarvittaessa yhteyspisteistä komissiolle viimeistään 24.5.2027. Komissio perustaa sähköisen rekisterin, jossa luetellaan kaikki toimivaltaiset viranomaiset ja yhteyspisteet.

Kuten edellä on ehdotettu, ARO-toimisto toimisi jatkossa Keskusrikospoliisissa ja AMO-toimisto Keskusrikospoliisissa ja Ulosottolaitoksessa. Kyseiset toimistot ehdotetaan ilmoitettavaksi artiklassa tarkoitetuiksi Suomen yhteyspisteiksi.

Direktiivin mukaan direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset on saatettava voimaan viimeistään 23.11.2026.

Direktiivin säädetään raportoinnista. Komission tulee toimittaa Euroopan parlamentille ja neuvostolle direktiiviä koskevat kertomukset viimeistään 24.11.2028 ja 24.11.2031. Jälkimmäisen arvioinnin perusteella komissio päättää asianmukaisista jatkotoimista, mukaan lukien tarvittaessa lainsäädäntöehdotuksesta.

Direktiivin

35–37 artiklat koskevat direktiivin suhdetta muihin säädöksiin, eräiden säädösten korvaamista ja direktiivin voimaantuloa.

4

Ehdotukset ja niiden vaikutukset

4.1

Keskeiset ehdotukset

4.1.1

Rikoshyödyn poisottamisessa vaadittavan näyttökynnyksen alentaminen

Menettämisseuraamus on Suomessa rikosoikeudellinen seuraamus, jonka määrääminen edellyttää rikoslain 10 luvun 1 §:n 1 momentin ns. rikosedellytyksen mukaan laissa rangaistavaksi säädettyä tekoa eli rikosta. Omaisuuden katsominen rikoshyödyksi edellyttää, että se voidaan yhdistää yksittäiseen rikokseen joko langettavalla rikostuomiolla tai rikoksesta tuomitsemiseen riittävällä näytöllä. Hallitusohjelman kirjaus edellyttää tätä koskevan näyttökynnyksen alentamista nykyisestä. Edellisen kerran rikoshyödyn poisottamisessa edellytettävää näyttökynnystä on alennettu vuosina 2002, jolloin tulivat voimaan säännökset laajennetusta hyödyn menettämisestä ja syyttäjän alennetusta näyttökynnyksestä (RL 10:3, laki 875/2001), ja 2016, jolloin säädettiin käännetystä todistustaakasta laajennetussa hyödyn menettämisessä (RL 10:3, laki 356/2016).

Rikoksen tuottama taloudellinen hyöty tuomitaan valtaosassa tapauksia menetettäväksi langettavan rikostuomion yhteydessä RL 10:2:ssä säädettynä ns. tavallisena hyötykonfiskaationa, jonka voidaan arvioida säilyvän rikoshyödyn pääsääntöisenä konfiskaatiotapana jatkossakin. Tällainen menettämisseuraamus voidaan RL 10:1.2–3:n ja 9 §:n nojalla tuomita myös erillisessä konfiskaatioprosessissa. Näissä tilanteissa hyöty yhdistetään yksittäiseen rikokseen tai rikoksiin osoittamalla syy-yhteys niiden välillä, ja rikoshyödyn poisottamisen näyttökynnys on sama kuin langettavalla rikostuomiolla. Näytöllisiä ongelmia voi sen sijaan liittyä omaisuuteen, jota ei kyetä langettavan rikostuomion edellyttämällä näyttökynnyksellä yhdistämään yksittäiseen rikokseen.

Tällaiseen ns. selittämättömään varallisuuteen voidaan nykyisin varsin tehokkaasti puuttua RL 10:3:ssä säädetyllä laajennetulla hyötykonfiskaatiolla, jossa omaisuutta ei yhdistetä yksittäiseen rikokseen vaan yleisemmin rikolliseen toimintaan. Todistustaakka omaisuuden alkuperästä on vastaajalla, miltä osin edellytetään todennäköisyysnäyttöä (RL 10:9.4). Tältä osin syyttäjän näyttökynnystä ei siten ole enää perusteltua alentaa tai vastaajan näyttökynnystä korottaa. Kuten perustuslakivaliokunta on katsonut, menettelyssä ei tule asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi (PeVL 8/2016 vp s. 5). Hallitusohjelman kirjausta on kuitenkin mahdollista toteuttaa laajentamalla niiden ns. liipaisinrikosten joukkoa, joista annettava tuomio mahdollistaa laajennetun hyötykonfiskaation tuomitsemisen. Tätä selostetaan tarkemmin jäljempänä.

Merkittävin tarve näyttökynnyksen alentamiselle voi siten koskea ennen kaikkea sellaista selittämätöntä varallisuutta, jonka osalta laajennettu hyötykonfiskaatio ei ole mahdollinen. Tämä koskee ennen kaikkea tilanteita, joissa vastaajaa ei tuomita liipaisinrikoksesta, mutta hänen hallustaan on löydetty omaisuutta, jota voidaan riittävällä varmuudella pitää alkuperältään rikollisena.

Tällaista uudenlaista menettämisseuraamusta edellytetään myös direktiivin 16 artiklassa, jonka 1 kohdan mukaan jos 12–15 artiklan mukaisia menetetyksi tuomitsemista koskevia toimenpiteitä ei voida kansallisen lainsäädännön mukaisesti soveltaa, jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta rikostutkinnan yhteydessä tunnistettu omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, edellyttäen, että kansallinen tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että tunnistettu omaisuus on peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta ja että kyseinen toiminta on omiaan tuottamaan huomattavaa suoraa tai välillistä taloudellista hyötyä.

Artikla edellyttää siten, että rikostutkinnan yhteydessä on tunnistettu omaisuutta, jonka tuomioistuin on vakuuttunut olevan peräisin artiklassa tarkemmin määritellystä rikollisesta toiminnasta, ja jota ei voida tuomita menetetyksi muilla direktiivissä säädetyillä menettämisseuraamuksilla, kuten tavallisella tai laajennetulla hyötykonfiskaatiolla tai nykyisen kaltaisella konfiskaatioprosessilla. Yksittäisiä rikoksia ei tarvitse näyttää toteen (johdanto-osan 34 kappale). Kyseinen uusi menettämisseuraamus ei siten edellytä vastaajan tuomitsemista rikoksesta eikä myöskään rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä, kuten RL 10 luvun mukainen konfiskaatioprosessi nykyisin. Näin ollen 16 artiklan täytäntöönpano johtaa jo itsessään hallitusohjelmassa edellytettyyn näyttökynnyksen alentamiseen.

Oikeuskirjallisuudessa laajennettua hyödyn menettämistä on luonnehdittu siten, että tietyt vakavat rikokset antavat aiheen selvittää, onko rikoksentekijä saanut hyötyä muusta rikollisesta toiminnasta ilman, että hyötyä voidaan liittää mihinkään yksilöityyn rikokseen (Viljanen 2007 s. 188). Direktiivin 16 artikla tarkoittaa sitä, että jatkossa tällaisen selvittämisen ja sen tuloksena tuomittavan menettämisseuraamuksen aiheeksi riittäisi pelkkä epäily tietystä vakavasta rikoksesta. Oikeuskirjallisuudessa on niin ikään laajennetun hyödyn menettämisen osalta katsottu, että kun menettämisseuraamuksen kohteena on täsmentämättömäksi jäävästä rikollisesta toiminnasta peräisin oleva omaisuus, tämä johtaa väistämättä näyttökynnyksen alentamiseen, koska täyttä näyttöä ei voida saada (Viljanen 2007 s. 203). Sama argumentti soveltuu direktiivin 16 artiklassa edellytettyyn menettämisseuraamukseen. Koska kyse olisi rikollisesta toiminnasta peräisin olevasta omaisuudesta, menettämisseuraamus edellyttäisi syy-yhteyttä rikollisen toiminnan ja omaisuuden välillä.

Esityksessä ehdotetaan, että hallitusohjelman kirjaus rikoshyödyn poisottamisen edellyttämän näyttökynnyksen alentamisesta toteutettaisiin direktiivin 16 artiklassa säädetyn menettämisseuraamuksen pohjalta, kuitenkin siten, että uusi kansallinen menettämisseuraamus olisi direktiivissä edellytettyä vähimmäistasoa laajempi. Selittämättömän omaisuuden konfiskaatio tulisi kysymykseen, jos esitutkinta olisi aloitettu tietyistä tarkemmin mainituista rikoksista ja esitutkinnassa olisi tunnistettu omaisuutta, jonka katsottaisiin olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Menettely olisi kansallisesti mahdollinen useampien rikosten tutkinnassa kuin direktiivissä edellytetään eli 16 artiklan 4 kohdassa mainittujen neljän vuoden enimmäisrangaistuksen piirissä olevien rikosten lisäksi kaikkien RL 10:3.1:ssä mainittujen laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikosten osalta. Tämä toisi tutkinnassa olevien rikosten piiriin myös sellaisia tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavia rikoksia, joiden rangaistustaso on direktiivissä edellytettyä alhaisempi, kuten kätkemisrikoksen, rahanpesun ja huumausainerikoksen. Esimerkiksi FATF:n suosituksissa on katsottu, että rikostuomiosta riippumattoman menettämisseuraamuksen tulisi olla mahdollinen muun ohella rahanpesun, ja sen esirikosten suhteen siinä määrin kuin tämä on kansallisen lainsäädännön perustavanlaatuisten periaatteiden mukaista (suosituksen 4 tulkintaohje 11). Kansallisesti ei myöskään edellytettäisi, että omaisuus on peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta eikä sitä, että toiminta on omiaan tuottamaan huomattavaa hyötyä (16 artiklan 1 kohta). Varsinkin ensiksi mainitun seikan osoittaminen voisi olla näytöllisesti niin hankalaa, että se käytännössä rajaisi merkittävästi uuden menettämisseuraamuksen käyttöedellytyksiä. Riittävää olisi, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta, joka voi tuottaa taloudellista hyötyä.

Edellytykseksi ei myöskään säädettäisi, että omaisuus aikaisemmin jäädytetty (16 artiklan 5 kohta). Perusteltua ei olisi, että asian aineellinen lopputulos riippuisi oikeudellisesti siitä, onko asiassa käytetty pakkokeinoa. Riittävää olisi, että omaisuus on tunnistettu edellä mainittuja rikoksia koskevan esitutkinnan aikana. Käytännössä voidaan olettaa, että valtaosassa tapauksia omaisuus olisi myös takavarikoitu, kuten laajennetun hyödyn menettämisen yhteydessä.

Uusi selittämättömän omaisuuden konfiskaatio muistuttaisi siten pitkälti laajennettua hyötykonfiskaatiota, kuitenkin sillä merkittävällä erolla, että uudessa menettämisseuraamuksessa vastaajaa ei tuomittaisi liipaisinrikoksesta eikä mitään yksittäistä rikosta muutenkaan näytettäisi toteen. Tämän vuoksi esityksessä on pidetty perusteltuna, että näyttötaakka omaisuuden rikollisesta alkuperästä olisi syyttäjällä, mutta kyse olisi langettavaa rikostuomiota alhaisemmasta näyttökynnyksestä. Tältä osin edellytettäisiin todennäköisyysnäyttöä, jota on myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä pidetty riittävänä rikostuomiosta riippumattomien menettämisseuraamusten oikeasuhtaisuusvaatimuksen kannalta. Vastaajan puolustautumismahdollisuuksia turvaisi se, että kyse olisi konkreettisesta esitutkinnassa tunnistetusta omaisuudesta eli laajennetun hyötykonfiskaatiovaatimuksen tapaan esinekonfiskaatiota koskevasta menettämisvaatimuksesta. Kuten perustuslakivaliokunta on todennut, näyttöä tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää se, jonka hallusta omaisuus on tavattu (PeVL 8/2016 vp s. 4). Direktiivin johdanto-osan 34 kappaleessa on samansuuntaisesti todettu, että laillisesti hankitun omaisuuden alkuperä voidaan yleensä selittää.

Selittämättömän omaisuuden konfiskaatio olisi Suomen rikosoikeudessa täysin uudenlainen menettämisseuraamus, joka edellyttää säätämään poikkeuksesta menettämisseuraamuksia nykyisin koskevaan rikosedellytykseen (RL 10:1). Tukeutuminen laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevaan nykyiseen ja aikaisempaan kansalliseen sääntelyyn voi helpottaa uuden menettämisseuraamuksen soveltamista. Vaikka edellytykset konfiskaatioprosessille laajenisivat, kyse olisi edelleen luonteeltaan rikosoikeudellisesta menettelystä, jossa noudatettaisiin nykyisen RL 10:11.1:n ja ehdotettavan 10:12.1:n mukaisesti rikosasian käsittelyä koskevia sääntöjä. Tämän vuoksi asian tutkinnasta ei tarvitsisi säätää erikseen, vaan asiassa noudatettaisiin soveltuvin osin samoja sääntöjä kuin rikosasian käsittelyssä, kuten esitutkinta- ja pakkokeinolakia. Pysyminen rikosoikeudellisen menettelyn piirissä ja lähellä direktiivin 16 artiklan sääntelyä myös varmistaisi sen, että Suomessa tehtyjä selittämättömään omaisuuteen liittyviä jäädyttämis- ja konfiskaatiopäätöksiä voitaisiin tunnustaa ja panna täytäntöön muissa EU-jäsenvaltioissa konfiskaatioasetuksen mukaisesti.

4.1.2

Rikoshyödyn poisottamista koskevan menettelyn ottaminen käyttöön rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella

Rikoshyödyn poisottamisessa vaadittavan näyttökynnyksen alentaminen tarkoittaa sitä, että rikoshyödyn poisottaminen ei enää jatkossa edellytä langettavaa rikostuomiota tai rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä. Menettämisseuraamus voitaisiin tuomita ilman, että menettelyssä näytettäisiin toteen mitään yksittäistä rikosta. Tämä lieventää menettämisseuraamuksiin liittyvää rikosedellytystä ja laajentaa merkittävästi mahdollisuuksia tuomita rikoshyöty menetetyksi varsinaisen rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella. Näin ollen näyttökynnyksen alentaminen toteuttaa jo itsessään hallitusohjelman kirjauksen rikoshyödyn poisottamista koskevan menettelyn käyttöön ottamisesta rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella. Myös direktiivin 15 artiklaan perustuva menettämisvaatimuksen lyhyimmän vanhentumisajan nostaminen viidestä vuodesta 15 vuoteen laajentaa mahdollisuuksia tuomita rikoshyöty menetetyksi ilman langettavaa rikostuomiota.

Itsenäisen konfiskaatioprosessin käyttöalaa olisi lisäksi mahdollista laajentaa muuttamalla tiedoksiantoa koskevia sääntöjä. Vaikka pelkkää menettämisvaatimusta koskevan asian käsittely onkin RL 10:9.2:n nojalla mahdollista direktiivin 15 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ja vuoden 2014 direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa, joissa vastaaja on paennut, asian tutkiminen ja ratkaisu edellyttää, että vastaaja on saanut tiedoksi menettämisvaatimuksen ja oikeudenkäyntiin kutsuttuna jäänyt pois. Tilanteissa, joissa vastaaja on paennut ulkomaille, tiedoksiannon toimittaminen ei välttämättä onnistu. Tämän on koettu käytännössä rajoittavan merkittävästi konfiskaatiokanteen käyttömahdollisuuksia.

Kuulutustiedoksiannosta säätämistä vastaan puhuu toisaalta se, että säännöksen soveltamistilanteet olisivat todennäköisesti suhteellisen harvinaisia. Osana hallituksen esitystä edeltäneen työryhmämietinnön valmistelua teetettiin selvitys siitä, kuinka monta rikosasiaa on esitutkintaviranomaisissa (poliisiyksiköt, Tulli ja Rajavartiolaitos) kesken tai avoinna henkilön ulkomaille pakenemisen vuoksi niin, että omaisuutta on vakuustakavarikossa tai takavarikossa. Kaikki mainitut viranomaiset vastasivat aikavälillä 25.4.–12.5.2025 toteutettuun kyselyyn. Tällaisia asioita oli seitsemän.

Paenneen vastaajan kuulemisesta säädetään direktiivin 24 artiklan 2 kohdassa, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki kohtuulliset toimet sen varmistamiseksi, että tällaisella henkilöllä on tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeuttaan hakea muutosta menetetyksi tuomitsemista koskevaan päätökseen, ja edellytettävä, että asianomainen henkilö kutsutaan menetetyksi tuomitsemista koskevaan menettelyyn tai että toteutetaan kohtuullisia toimenpiteitä, jotta tällainen menettely saatetaan kyseisen henkilön tietoon. Maininta kohtuullisista toimenpiteistä on uusi verrattuna vuoden 2014 direktiivin johdanto-osan 15 kappaleeseen, jota ei toisaalta ole muotoiltu velvoittavaksi vaan jäsenvaltioiden mahdollisuudeksi edellyttää kutsumista tai tietoon saattamista. Sanamuoto kohtuullisten toimenpiteiden toteuttamisesta menettelyn saattamisesta epäillyn tai syytetyn tietoon voi viitata muun ohella kuuluttamisen kaltaisiin toimiin tai joissakin valtioissa käytössä oleviin ns. in rem –tyyppisiin konfiskaatioprosesseihin, joissa menettely käydään pikemminkin omaisuutta kuin yksittäistä vastaajaa vastaan.

Tiedoksiantoa koskevat yleissäännökset ovat oikeudenkäymiskaaren 11 luvussa. Näitä säännöksiä noudatetaan yleisesti myös rikosasioissa, jollei toisin ole erikseen säädetty. Esimerkiksi rikosasian haaste, haastehakemus sekä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus on ROL 5:8.2:n nojalla annettava tiedoksi vastaajalle siten kuin tiedoksiannosta oikeudenkäymiskaaren 11 luvussa säädetään. Myös muu kuin syytteen yhteydessä käsiteltävä menettämisvaatimus esitettäisiin haastehakemuksella.

Tiedoksiannosta ulkomaille säädetään oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 § ja 9:ssä. Ensiksi mainitun mukaan jos tiedoksiannon vastaanottaja oleskelee ulkomailla ja hänen osoitteensa on tiedossa, eikä tiedoksiantoa ole 2 §:n mukaan uskottu asianosaisen huolehdittavaksi, tuomioistuimen tulee huolehtia tiedoksi annettavien asiakirjojen lähettämisestä siten kuin siitä on erikseen säädetty tai asianomaisen vieraan valtion kanssa sovittu. Lain esitöiden mukaan oleskelulla tässä yhteydessä ei tarkoiteta aivan lyhytaikaista oleskelua. Edellytyksenä ei kuitenkaan ole pysyväisluontoinen oleskelu ulkomailla, vaan esimerkiksi useamman viikon tai kuukauden ulkomaanmatka. Riittävää on siis, että tiedossa on se osoite, jossa tiedoksiannon vastaanottaja tiedoksiantohetkellä oleskelee (HE 16/1990 vp s. 16).

Tiedoksiantomenettelyn tarkemmat säännöt riippuvat siten vastaajan asuinpaikan valtion kanssa noudattavasta kansainvälisestä sopimuksesta. EU-maiden (pl. Kreikan ja Kroatian) kesken rikosasioiden tiedoksiannossa sovelletaan keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä vuonna 2000 tehtyä yleissopimusta (ns. MLA 2000- yleissopimus, SopS 56/2004). Ensiksi mainitun 5 artiklan mukaan lähtökohtana on, että jäsenvaltio lähettää toisen jäsenvaltion alueella oleskeleville henkilöille heille tarkoitetut oikeudenkäyntiasiakirjat suoraan postitse. Kyseistä sopimusta sovelletaan myös Pohjoismaiden välillä (ks. Euroopan unionin sekä Islannin tasavallan ja Norjan kuningaskunnan välillä vuonna 2003 tehty sopimus MLA 2000 -yleissopimuksen ja siihen vuonna 2001 liitetyn pöytäkirjan tiettyjen määräysten soveltamisesta, SopS 6/2013). Myös pohjoismaiden kesken lähtökohtana on siten asiakirjojen lähettäminen suoraan postitse ( HE 14/2007 vp

s. 5).

Euroopan neuvoston piirissä tiedoksiantopyyntöjä lähetetään keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (1959, CETS 030, SopS 30/1981) sekä sen toisen lisäpöytäkirjan (CETS 182, SopS 34–36/2014) nojalla. Toinen lisäpöytäkirja mahdollistaa postitiedoksiannon, jonka osa sopimusvaltioista hyväksyy. Niiden sopimusvaltioiden osalta, jotka eivät hyväksy postitiedoksiantoa, tiedoksianto lähetetään lähtökohtaisesti oikeusministeriön kautta. Sopimusta sovelletaan EU-maista Kreikan ja Kroatian kanssa tehtävässä yhteistyössä, koska nämä eivät ole liittyneet MLA 2000-yleissopimukseen. Postitiedoksianto molempiin on sallittu. Muiden EU-maiden kanssa sovelletaan lähtökohtaisesti MLA 2000-yleissopimusta, vaikka nämä olisivatkin liittyneet Euroopan neuvoston sopimukseen. Tiedoksiantoa koskevia määräyksiä on myös eräissä YK:n rikoslajikohtaisissa yleissopimuksissa (esim. Palermon sopimus ja UNCAC-sopimus).

Suomella on kahdenvälisiä sopimuksia rikosasioissa annettavasta oikeusavusta, mukaan lukien asiakirjojen tiedoksiannosta, Australian (SopS 36/1994) ja Hong Kongin (SopS 5/2012) kanssa. Niiden valtioiden osalta, joiden kanssa sopimusta ei ole, tiedoksiantopyyntö rikosasiassa voidaan lähettää vastavuoroisuusvakuutuksen nojalla. Tällöin toisella valtiolla ei kuitenkaan ole sopimukseen perustuvaa velvoitetta vastata.

Oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan jollei tiedoksiannon vastaanottajan eikä hänen tiedoksiannon vastaanottamista varten valtuuttamansa olinpaikasta voida saada tietoa, tuomioistuin huolehtii tiedoksiannon toimittamisesta kuuluttamalla. Tiedoksianto toimitetaan tällöin saman luvun 10 §:n perusteella pitämällä asiakirja liitteineen nähtävillä tuomioistuimen kansliassa ja julkaisemalla ilmoitus asiakirjan pääasiallisesta sisällöstä sekä siitä, missä tiedoksi annettavat asiakirjat ovat nähtävillä, virallisessa lehdessä jonkin kuukauden ensimmäisessä numerossa. Tiedoksiannon katsotaan tapahtuneen silloin, kun ilmoitus on julkaistu virallisessa lehdessä.

Tiedoksianto kuuluttamalla tulee lain esitöiden mukaan kysymykseen ainoastaan silloin, kun ei ole käytössä mitään muuta tiedoksiantotapaa. Kuuluttamiseen tulee ryhtyä ainoastaan silloin, kun tuomioistuin on täysin vakuuttunut siitä, että asianomaisen asuinpaikka on tuntematon (HE 16/1990 vp s. 16–17). Myös oikeuskäytännössä on korostettu kuuluttamisen viimesijaisuutta tiedoksiantotapana. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2001:46, KKO 2008:48 ja KKO 2011:40 katsonut, ettei asiassa ole edellytyksiä toimittaa tiedoksiantoa kuuluttamalla yksinomaan sillä perusteella, että tiedoksianto postitse oli epäonnistunut. Viimeksi mainitussa tapauksessa haasteen kuuluttamalla tiedoksi antaneen ja asian yksipuolisella tuomiolla ratkaisseen käräjätuomarin katsottiin syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Rikosasiassa haastetta ei oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan voida antaa vastaajalle tiedoksi kuuluttamalla. Kuuluttaminen ei siten ole mahdollista myöskään pelkkää menettämisvaatimusta koskevan asian käsittelyssä, jossa noudatetaan RL 10:11.1:n nojalla rikosasian menettelysäännöksiä (ks. myös vanhan lain ajalta Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisu I-SHO:2014:3).

Kuulutustiedoksiannon mahdollistaminen pelkkää menettämisseuraamusta koskevan asian tiedoksiantotapana olisi poikkeus rikosasian menettelysääntöihin ja laajentaisi siten entisestään rikoshyödyn poisottamista koskevaa menettelyä rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella hallitusohjelman kirjauksen mukaisesti. Tällaista poikkeusta nykyisestä sääntelystä voitaisiin sinänsä pitää suhteellisen vähäisenä, koska pelkkää menettämisvaatimusta koskevassa asiassa ei annettaisi langettavaa rikostuomiota eikä siinä tulisi muutenkaan ottaa kantaa rikoksen syyllisyyskysymykseen, koska tämä olisi syyttömyysolettaman vastaista (ks.

HE 4/2016 vp

s. 43–44). Menettämisseuraamus ei jo todetusti ole rangaistus vaan turvaamistoimi.

Esityksessä ehdotetaan, että pelkkää menettämisseuraamusta koskeva vaatimus voitaisiin jatkossa antaa tiedoksi kuuluttamalla. Kuulutustiedoksiannon käyttömahdollisuudet rajattaisiin RL 10:9.2:ssä säädettyihin tilanteisiin, joissa poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Kuuluttaminen ei siten tulisi kyseeseen pelkästään sillä perusteella, että vastaajan olinpaikasta ei voida saada tietoa. Todistustaakka karttamistarkoituksesta olisi nykyiseen tapaan menettämisvaatimuksen esittäjällä eli syyttäjällä tai asianomistajalla, mikä vastaisi myös jäljempänä selostettavan EIT:n oikeuskäytännön vaatimuksia. Täyttä näyttöä ei vaadittaisi, mutta karttamisen tulisi kuitenkin olla selvää ( HE 4/2016 vp

s. 44). Vastaajalle tulisi myös määrätä menettelyssä edunvalvoja RL 10:9.2:n mukaisesti. Tämän lisäksi olisi säätämisjärjestysperusteluissa tarkemmin selostetun EIT:n oikeuskäytännön vaatimusten mukaisesti säädettävä uudelleenkäsittelyn mahdollistamisesta, jos vastaaja myöhemmin riitauttaisi kuulutustiedoksiannon.

Poikkeus ei muuttaisi sitä lähtökohtaa, että rikosoikeudellisen vastuun edellytysten täysimääräinen selvittäminen vaatisi todisteellista tiedoksiantoa. Tällainen vähäinen poikkeus tiedoksiantosääntöihin ei toisaalta myöskään muuttaisi pelkkää menettämisseuraamusta koskevan asian luonnetta, vaan kyse olisi jatkossakin rikosoikeudellisesta menettelystä, johon soveltuisivat muut rikosoikeudellisen menettelyn oikeusturvatakeet. Tämä olisi tärkeää myös sen vuoksi, että Suomessa annettuja konfiskaatiopäätöksiä voitaisiin tunnustaa ja panna täytäntöön muissa jäsenvaltioissa konfiskaatioasetuksen mukaisesti, koska puhtaasti yksityisoikeudellisissa tai hallinnollisissa menettelyissä annetut konfiskaatiopäätökset eivät ole asetuksen soveltamisalassa.

Kuuluttaminen ei tulisi kyseeseen eikä siitä siten olisi apua tilanteissa, joissa vastaaja on tuntematon. Sen sijaan tällaisissa tilanteissa, ja muissakin tilanteissa, joissa vastaajaa ei tavoiteta, on mahdollista soveltaa pakkokeinolain 7 luvun 23 §:n 3 ja 4 momentin sekä rikostorjunnasta Tullissa annetun lain

(623/2015)

2 luvun 9 §:n säännöksiä takavarikoidun omaisuuden menettämisestä ja tätä koskevasta tiedoksiannosta.

Pakkokeinolain 7 luvun 23 §:n 3 momentin mukaan jos takavarikoitu esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikon kumoamisen jälkeen palautettava omistajalleen tai muulle henkilölle, jolla on siihen oikeus, eikä tämä nouda takavarikon kohdetta kolmen kuukauden kuluessa poliisin ilmoituksesta, esineen, omaisuuden tai asiakirjan omistusoikeus siirtyy valtiolle tai kohteen ollessa löytötavara esineen löytäjälle löytötavaralaissa

(778/1988)

säädetyllä tavalla. Pykälän 4 momentin mukaan jos palautettavan esineen, omaisuuden tai asiakirjan omistaja tai muu henkilö, jolla on siihen oikeus, ei ole poliisin tiedossa, poliisin on selvitettävä kysymystä mahdollisuuksien mukaan. Tarvittaessa on käytettävä julkista kuulutusta. Jos kukaan ei vaadi takavarikon kohdetta itselleen kuuden kuukauden kuluessa kuuluttamisesta, esine siirtyy valtiolle tai kohteen ollessa löytötavara esineen löytäjälle löytötavaralaissa säädetyllä tavalla. Tarkemmat määräykset kuuluttamisesta antaa Poliisihallitus.

Rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 2 luvun 9 §:n mukaan jos takavarikoidun tavaran omistaja tai haltija on tuntematon tai hänellä ei ole tunnettua olinpaikkaa Suomessa, hänet haastetaan julkisella haasteella saapumaan tuomioistuimeen määräpäivänä, jota ei saa asettaa aikaisemmaksi kuin seitsemänneksi päiväksi haasteen julkaisemisesta. Haaste on pantava tuomioistuimen kansliaan yleisesti nähtäville. Jos takavarikoidun tavaran laillisesti haastettu omistaja tai haltija ei saavu vastaamaan asiassa eikä näytä laillista estettä, vaatimus tavaran menettämisestä ratkaistaan hänen poissaolostaan huolimatta. Takavarikoidun tavaran luovuttamisesta, myymisestä, käyttämisestä tai menettämisestä säädetään lain 10 §:ssä, jonka 2 momentin mukaan jos tuomioistuin tuomitsee takavarikoidun tavaran menetetyksi, omistusoikeuden katsotaan siirtyneen valtiolle silloin, kun takavarikko tehtiin.

Edellä mainitut säännökset mahdollistavat takavarikoidun omaisuuden siirtämisen valtiolle, vaikka vastaajaa ei tavoitettaisikaan. Menettelyn heikkoutena on toisaalta muun ohella se, että siinä ei voida huomioida asianomistajan vahingonkorvausvaatimusta. Asian käsittely ja ratkaisu konfiskaatiokanteena voisi mahdollistaa asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen etusijan rikoslain 10 luvun 2 §:n nykyisen 6 momentin (ehdotettavan 7 momentin), tai jos omaisuutta olisi jäädytettynä vieraassa valtiossa, nykyisen 7 tai 8 momentin (ehdotettavan 8 tai 9 momentin) mukaisesti. Asianomistajalla olisi myös mahdollisuus hakea korvauksen tai edunpalautuksen suorittamista valtion varoista luvun 11 §:n 2 momentin mukaisesti. Tämä mahdollisuus kuitenkin koskisi vain tilanteita, joissa konfiskaatiokanteen johdosta tuomittaisiin RL 10:2:n tavallinen hyötykonfiskaatio. Jos tuomio koskisi uutta selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota, asianomistajan korvausvaatimusta ei voitaisi ratkaista, koska omaisuutta ei yhdistettäisi yksittäiseen rikokseen.

Kuulutustiedoksiantoa puoltaa myös se, että olisi yleisesti ottaen perusteltua, että omaisuudensuojan kumoava ratkaisu annettaisiin esitutkintaviranomaisen päätöksen sijasta tuomioistuimen tuomiolla, jolla otettaisiin kantaa omaisuuden rikolliseen alkuperään, jos tämä suinkin on mahdollista.

4.1.3

Rahanpesuun liittyvän rikoshyödyn takaisinsaamisen tehostaminen

Rahanpesurikoksista säädetään rikoslain 32 luvussa, jonka 12 §:ssä säädetään edellä selostetusti erikseen rahanpesun kohteena olleen omaisuuden tuomitsemisesta valtiolle menetetyksi tai esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Muun omaisuuden menettämisen osalta noudatetaan 10 luvun yleissäännöksiä.

Hallitusohjelman edellä mainittujen yleisten rikoshyödyn poisottamista koskevien kirjausten (näyttökynnyksen alentaminen ja menettelyn käyttöön ottaminen) toteuttamisen voidaan arvioida tehostavan rikoshyödyn takaisinsaamista erityisesti rahanpesun kaltaisissa rikoksissa, jotka ovat luonteeltaan ammattimaisia, tuottavat suuria hyötyjä ja joihin liittyy monimutkaisia järjestelyjä omaisuuden alkuperän häivyttämiseksi. Uusi selittämätöntä omaisuutta koskeva menettämisseuraamus voi soveltua esimerkiksi rahanpesurikoksen esitutkinnassa tunnistettuun omaisuuteen, jos itse rahanpesurikoksesta ei saada tuomitsemiseen riittävää näyttöä. Myös direktiivin 4 artiklan 3 kohdassa säädetty velvollisuus suorittaa varojen jäljittämistä koskevat tutkimukset välittömästi, jos rikos on omiaan tuottamaan merkittävää taloudellista hyötyä, voi tehostaa rahanpesurikosten tutkintaa. Sama koskee yleisesti muitakin direktiivin 2 luvussa säädettyjä toimia, kuten ARO-toimistojen yhteistyötä koskevia sääntöjä, joilla voidaan entistä tehokkaammin puuttua rajat ylittävän rikollisuuden tuottamiin hyötyihin. Ammattimainen rahanpesu on tyypillisesti rajat ylittävää rikollisuutta.

Rahanpesuun liittyvän rikoshyödyn takaisinsaamisen tehostaminen edellyttää myös sen varmistamista, että kaikkia lainsäädännön mahdollistamia keinoja käytetään tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Tärkeää on erityisesti se, että esitutkinta suoritetaan rahanpesun ja sen esirikosten kuten muidenkin tyypillisesti suurta hyötyä tuottavien rikosten osalta niin sanotusti hyöty edellä siten, että rikoksella saatu hyöty ja menettämisseuraamuksen edellytykset selvitetään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tutkintaa eikä vasta sen loppuvaiheessa.

Rahanpesu on RL 10:3:ssä säädetyn laajennetun hyödyn menettämisen liipaisinrikos, jonka yhteydessä voidaan siten tuomita menetetyksi myös omaisuus, jota ei voida yhdistää yksittäiseen rikokseen vaan yleisemmin rikolliseen toimintaan (ks. esim. KKO 2012:60, jossa rahanpesun kohteena ollut omaisuus tuomittiin menetetyksi RL 32:12:n nojalla, ja ennen rahanpesun tekoaikaa hankittu kiinteistö liipaisinrikoksena olleeseen törkeään veropetokseen syyllistyneen vastaajan läheiseltä RL 10:3:n nojalla). Kyse voi olla myös omaisuudesta, joka on muuttanut muotoaan (ks.

HE 4/2016 vp

s. 46). Todistustaakka omaisuuden alkuperästä on jo sanotusti vastaajalla.

Tärkeää olisikin, että rahanpesurikosten ja muiden tyypillisesti suuria hyötyjä tuottavien rikosten tutkinnassa systemaattisesti selvitettäisiin edellytykset laajennetulle hyötykonfiskaatiolle. Kuten lain esitöissä on todettu, lähtökohtana on, että poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen on rikoksen esitutkinnassa selvitettävä, mitkä omaisuuserät ovat sellaisia, että ne voivat olla rikollisesta toiminnasta peräisin. Konfiskoitaviksi voivat tulla esimerkiksi arvokkaat kiinteistöt, asunto-osakeyhtiön ja muiden yhtiöiden osakkeet tai osuudet, suuret pankkitilit ja muut vastaavat tavanomaisesta poikkeavat omaisuuserät ( HE 80/2000 vp

s. 25). Käytännössä laajennetun hyötykonfiskaation kohteena tyypillisesti olevia omaisuuseriä ovat olleet esimerkiksi käteinen raha, virtuaalivaluutat, korut ja kellot sekä autot ja veneet. Harvinaisempia esimerkkejä ovat osakeomistus ja kiinteistöt. Esitutkinnassa on selvitettävä, onko vastaajalla omistuksessaan alkuperältään epäselviä omaisuuseriä tai onko hänellä käyttö- tai muu oikeus tällaisiin. Esitutkinnassa on siten kartoitettava esimerkiksi pankkitapahtumat ja yhteydet eri yhteisöihin. Perusteellinen esitutkinta on tarpeen, jotta syyttäjä voi päättää menettämisvaatimuksen sisällöstä ( HE 80/2000 vp

s. 25, ks. myös KKO 2012:60, kohta 21). Esitutkintaviranomaisten ja syyttäjien välinen esitutkintayhteistyö onkin laajennettua hyötyä koskevissa asioissa erityisen tarpeellista ( HE 4/2016 vp

s. 46).

Huomionarvoista on, että vaatimus laajennetusta hyödyn menettämisestä voidaan RL 10:9.1:n nojalla esittää myös itse rikosasiasta erillisenä kanteena (ks. esim. ratkaisussa KKO 2023:23 selostetut käräjä- ja hovioikeuden ratkaisut). Näin on saatettu toimia esimerkiksi tilanteissa, joissa varsinainen rikosasia on pitänyt käsitellä nopeasti esimerkiksi vangittuina olevien vastaajien vuoksi, ja laajennetun hyötykonfiskaation edellytysten selvittäminen on vaatinut perusteellisempaa tutkintaa. Koska menettämisvaatimus voidaan esittää syytteestä irrallaan itsenäisenä konfiskaatiokanteena, estettä ei ole sille, että menettämisvaatimuksen edellytykset myös tutkitaan erikseen eli muusta rikoskokonaisuudesta itsenäisenä esitutkintana. Oikeuskirjallisuudessa on niin ikään katsottu, että konfiskaatiovaatimus voidaan esittää myös langettavan lainvoimaisen rikostuomion jälkeen, jos tällaista vaatimusta ei ole kyseiseen rikostuomioon johtaneessa oikeudenkäynnissä esitetty, eikä sitä siten ole voitu myöskään tutkia tai ratkaista (Rautio 2006 s. 217–218). Lakivaliokunta on vuoden 2001 menettämisseuraamusuudistuksen yhteydessä katsonut, ettei tavallista hyötykonfiskaatiota koskevan tuomion oikeusvoima estä laajennetun hyödyn menettämistä uudessa oikeudenkäynnissä (LaVM 14/2001 s. 5). Oikeuskirjallisuudessa tämän on katsottu edellyttävän, että uusi vaatimus perustuu vähintään yhteen uuteen oikeustosiseikkaan (Rautio 2006 s. 223–234; ks. myös Viljanen 2007 s. 50–52).

Tärkeää on myös, että syyttäjä rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaisesti täyttää väittämistaakkansa niistä seikoista, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Tämä edellyttää konkreettisiin seikkoihin vetoamista laajennettua hyötyä koskevan vaatimuksen tueksi. Väittämistaakka on täytettävä vetoamalla muihin kuin tiettyyn yksittäiseen rikokseen liittyviin konkreettisiin tosiseikkoihin tai olosuhteisiin, joiden perusteella omaisuuden voidaan katsoa olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Yleinen viittaus rikolliseen toimintaan ei riitä, mutta sellaisiin seikkoihin voidaan vedota, joiden perusteella voidaan katsoa rikollista toimintaa harjoitetun. Tällaisia voivat olla esimerkiksi omaisuuden tai vastaajan kuluttamien varojen ilmeinen epäsuhta tämän laillisiin tuloihin ja varallisuuteen (ks. direktiivin johdanto-osan 29 kappale), omaisuuteen liittyvät seikat kuten sen laatu ja määrä (esimerkiksi tietty määrä käteistä rahaa tai sellainen omaisuus, jota vain harvoin henkilöillä on hallussaan) sekä antajan syyllistyminen tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottaviin rikoksiin. Väittämistaakka voi koskea esimerkiksi tosiseikkoja siitä, millaisia konkreettisia omaisuuseriä vastaajalla on sekä millaiset ovat vastaajan tulot. Omaisuuden laittomaan alkuperään voi viitata myös sen kätkeminen ( HE 4/2016 vp

s. 45, 53 ja LaVM 4/2016 vp s. 10; ks. myös KKO 1999:89, KKO 2006:9 ja KKO 2025:7). Käytännössä on ilmennyt tilanteita, joissa syyttäjän haastehakemuksessa on vaadittu ensisijaisesti tavallista hyötykonfiskaatiota ja toissijaisesti laajennettua hyötykonfiskaatiota siten, että kummankin vaatimuksen perusteena on rikoksen teonkuvaus, joka ei kuitenkaan laajennetun hyötykonfiskaation osalta riitä.

Rahanpesurikoksissa on tyypillistä, että omaisuuden alkuperän häivyttämisessä käytetään niin sanottuja ammattimaisia avustajia, jotka saavat palkkion toimistaan. Koska muun omaisuuden kuin rahanpesun kohteen osalta sovelletaan RL 32 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan mitä 10 luvussa säädetään, tällainen rikoksen tekemisestä saatu palkkio voidaan tuomita menetetyksi välittömänä rikoshyötynä tai sen arvona (RL 10:2.1:n 1 ja 4 kohta). Sama koskee tällaisen välittömän hyödyn tilalle tullutta surrogaattiomaisuutta kuten rahapalkkiolla ostettua autoa (RL 10:2.1:n 2 ja 4 kohta; ks.

HE 4/2016 vp

s. 32; palkkion osalta yleisesti ks. myös Viljanen: 2007 s. 177 ja Ritva Sahavirta, Rahanpesu rangaistavana tekona, 2008, s. 400). Huomionarvoista on edelleen, että rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan RL 32:12:n nojalla tuomita menetetyksi, vaikka se olisikin muuttanut muotoaan, kunhan syy-yhteys esirikoksella hankitun hyödyn ja rahanpesun kohteena olevan omaisuuden välillä on osoitettavissa (KKO 2012:60, kohta 11).

Rikosten ennaltaehkäisyn kannalta huomionarvoista on, että rahanpesun esirikoksia ovat viime vuosina enenevässä määrin olleet tietoverkkoavusteiset petokset (TVA-petokset). Kuten vastauksista kirjallisiin kysymyksiin KKV 64/2025 vp ja KKV 340/2025 vp ilmenee, myös näiden rikosten torjuntaa ollaan muun ohella lainsäädännön keinoin tehostamassa. Tältä osin voidaan mainita muun ohella Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/886 asetusten (EU) N:o 260/2012 ja (EU) 2021/1230 sekä direktiivien 98/26/EY ja (EU) 2015/2366 muuttamisesta euromääräisten pikasiirtojen osalta (ns. pikamaksamisasetus), jonka myötä maksupalveluntarjoajien on viimeistään lokakuusta 2025 lähtien pitänyt tarjota tilisiirtojen osalta maksunsaajan nimen ja tilinumeron vertailupalvelua. Tällöin maksaja voi keskeyttää tilisiirron tekemisen, jos hänen antamansa tilinumero ja maksun saajan nimi eivät riittävällä tavalla vastaa toisiaan. Myös EU:n maksupalvelusääntelyn uudelleentarkastelussa

(ks. U 51/2023 vp) on kiinnitetty huomiota maksupetosten lisääntyneeseen määrään. Uusi maksupalveluasetus tulee todennäköisesti sisältämään lukuisia petosten torjuntaan liittyviä toimia. Ennen sitovan sääntelyn voimaantuloa on tärkeää, että pankit ja muut maksulaitokset panostavat jo itse maksupetosten ehkäisyyn nykyistä huomattavasti tehokkaammin. Lisäksi rahanpesulainsäädännön kokonaisuudistusta koskevassa hankkeessa ( HE 105/2026 vp

) toimeenpannaan EU:n uusi rahanpesusääntely.

Mahdollisena lainsäädäntömuutostarpeena rahanpesuun liittyvän rikoshyödyn takaisinsaamisen tehostamiseksi on tuotu esiin rahanpesun kohteen arvokonfiskaation mahdollistaminen. Rahanpesun kohteena olleen omaisuuden menetetyksi tuomitsemisesta säädetään nykyisin erikseen RL 32:12.1:ssä, jonka nojalla omaisuus, joka on ollut rahanpesun, törkeän rahanpesun tai tuottamuksellisen rahanpesun kohteena, on tuomittava valtiolle menetetyksi. Kyseessä on omaisuuteen kohdistuva pakollinen esinekonfiskaatio (ks. KKO 2012:60, kohta 30, ja Sahavirta 2008 s. 396). Rahanpesun kohteen arvokonfiskaatio ei siten ole mahdollinen tekijältä, jonka syyksi jää ainoastaan rahanpesu eikä rahanpesun esirikos. Lain esitöiden valossa 32 luvun erityistä konfiskaatiosäännöstä on ajateltu sovellettavan tilanteissa, joissa esirikos on tehty ulkomailla eikä siitä saatua hyötyä siten voida konfiskoida silloisen hyötykonfiskaatiota koskevan yleissäännöksen nojalla ( HE 180/1992 vp

s. 19, ks. myös Sahavirta 2008 s. 405).

Se, että rahanpesun kohde voidaan tuomita menetetyksi vain esineellisenä eikä arvona, tarkoittaa myös sitä, että turvaavana toimenpiteenä ei voida käyttää pakkokeinolain 6 luvun mukaista vakuustakavarikkoa vaan ainoastaan pakkokeinolain 7 luvun mukaista takavarikkoa ja sitä edeltäviä toimia. Rahanpesusta epäillyn omaisuuteen voidaan sinänsä kohdistaa vakuustakavarikko, jos tarkoituksena on esirikoksen asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen turvaaminen.

Siihen, ettei RL 32:12 mahdollista rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota, on kiinnitetty huomiota myös FATF:n Suomea koskevassa maaraportissa 2019 (s. 158), jossa Suomen kuitenkin arvioitiin pitkälti täyttävän (largely compliant) FATF:n menettämisseuraamuksia koskevan suosituksen 4 vaatimukset. Oikeuskirjallisuudessa Sahavirta on pitänyt kansallista lainsäädäntöä tältä osin Suomen kansainvälisten velvoitteiden vastaisena ja katsonut, että arvokonfiskaation tulisi olla mahdollinen ainakin siltä osin kuin omaisuus on viranomaistoimenpiteiden ulottumattomissa (Sahavirta 2008 s. 406–407).

Keskeisenä haasteena rahanpesun kohteen mahdollisessa arvokonfiskaatiossa on se, että jos tekijä on syyllistynyt ainoastaan rahanpesuun, mutta ei sen esirikokseen, rikoksen kohteena oleva omaisuus ei ole rikoksen hänelle tuottamaa hyötyä. Tällaisessa tilanteessa ei lähtökohtaisesti voida sanoa, että tekijän varallisuusasema olisi parantunut peitetyn tai häivytetyn omaisuuden määrällä. RL 32:12:n menettämisseuraamuksessa ei siten ole kysymys rikoksen tuottaman hyödyn, vaan rikoksen kohteen tuomitsemisesta menetetyksi (ks. KKO 2012:60, kohta 34). Rahanpesun kohteen täysimääräinen ja rajoitukseton arvokonfiskaatio voisi tämän vuoksi muodostua rangaistukselliseksi. Lisäksi tällainen voisi johtaa esimerkiksi rajat ylittävissä tilanteissa moninkertaiseen konfiskaatioon siten, että samaa omaisuutta koskeva menettämisseuraamus tuomittaisiin useita kertoja. Tämä voisi olla ongelmallista myös ne bis in idem -kiellon kannalta. Jo menettämisseuraamuksia ja rikosoikeudenkäyntiä koskevat yleiset periaatteet asettavat siten rajoituksia mahdolliselle sääntelyratkaisulle ja soveltamiskäytännölle.

Huomionarvoista on, että Ruotsissa rahanpesun kohteen arvo voidaan tuomita menetetyksi myös pelkkään rahanpesuun syyllistyneeltä. Asiasta säädetään nykyisin rikoksen kohteen tai rikosesineen (brottsföremål) menetetyksi tuomitsemista koskevassa yleissäännöksessä (Brottsbalk, BrB, 36:10, 2024:783, voimaan 8.11.2024) ja aikaisemmin rahanpesurikosten rangaistavuutta koskeneessa erityislaissa (Lag 2014:307 om straff för penningtvättsbrott, 9 §, joka kumottu 8.11.2024). Rahanpesun kohteen konfiskoinnin henkilöpiiristä säädetään erikseen viimeksi mainitun lain 11 §:ssä (voimaan 8.11.2024), jonka mukaan tällainen omaisuus voidaan tuomita menetetyksi tekijältä tai rikokseen osalliselta, vaikka omaisuus kuuluisikin toiselle.

Aikaisemman lain esitöiden (Prop. 2013/14:121, En effektivare kriminalisering av penningtvätt) perusteella rahanpesun kohteen arvokonfiskaatioon liittyviä ongelmia on tunnistettu, vaikka asiaa ei ilmeisesti olekaan nimenomaisesti kyseenalaistettu. Esitöissä on kiinnitetty huomiota siihen, ettei rahanpesun kohteena oleva omaisuus ole rahanpesun vaan esirikoksen tuottamaa hyötyä (s. 116) ja muun ohella katsottu, että rahanpesun kohteen osalta kyseeseen tulisi tavallisesti arvokonfiskaatio (s. 69). Toisaalta esitöissä on muun ohella silloisen säännöksen sanamuodossa edellytetyn kohtuullisuusarvioinnin (”Om det inte är uppenbart oskäligt”) osalta kiinnitetty huomiota tilanteisiin, jossa rahanpesun kohteena oleva omaisuus ei kuulu rahanpesuun syyllistyneelle, ja katsottu, että rahanpesijältä ei kaksinkertaisen konfiskaation ja kohtuuttoman lopputuloksen välttämiseksi tulisi konfiskoida omaisuutta, joka ei ole hänen hallussaan (s. 117, ks. myös silloista 11 §:ää koskeva s. 118).

Nykyisen lain esitöissä (Regeringens proposition 2023/24:144, En ny förverkandelagstiftning) on yleisesti katsottu, että harkittaessa, keneltä rikoksen kohde tuomitaan menetetyksi, huomiota on kiinnitettävä säännösten tarkoitukseen eli sen estämiseen, että omaisuutta käytetään rikosten tekemiseen. Rikoksen kohde tulee siten ensisijaisesti konfiskoida esineellisenä. Arvokonfiskaatio tulee kysymykseen vain poikkeuksellisesti ja edellyttää erityisiä syitä. Esimerkkeinä jälkimmäisistä on mainittu tilanteet, joissa on perusteltuja syitä epäillä, että vastaaja on antanut omaisuuden bulvaanille ja käytännössä pääsee siihen itse käsiksi (s. 429; ks. myös. s. 287, 419, 439, 440).

Esitöissä on edelleen kiinnitetty huomiota kaksinkertaisen konfiskaation välttämiseen. Tältä osin on katsottu, että rikoshyötyä ei tule konfiskoida tekijältä, jos tämä on siirtänyt sen edelleen rahanpesijälle ja se konfiskoidaan viimeksi mainitulta (s. 239, 417). Syyttäjien ohjeistuksen mukaan rahanpesun kohteen kaksinkertainen konfiskaatio tulee välttää konfiskoimalla ensisijaisesti esirikoksen tekijän saama hyöty (Brottsvinster och oförklarade tillgångar – Även om penningbeslag, Rättslig vägledning 2024:7, Uvecklingscentrum, Ekobrottsmyndigheten, Oktober 2024, s. 85).

Huomionarvoista on vielä, että Ruotsin uuden lainsäädännön myötä käyttöön otettu uusi valtioon kohdistuvaa maksuvelvollisuutta turvaava ns. suorituskonfiskaatio (BrB 36:8, syyttäjien ohjeistuksessa ”fullgörelseförverkande”), jossa on käytännössä kyse syyttäjän vaatimasta ja tuomioistuimen tuomitsemasta esinekonfiskaatiosta arvokonfiskaation turvaamiseksi, ei ole mahdollinen rahanpesun kohteen osalta (ks. RP 2023/24:144, s. 426 sekä em. syyttäjien ohjeistus s. 86 ja 29–33).

Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jota ei pidä käyttää rangaistuksen luonteisena seuraamuksena. Menettämisseuraamus on yleensä tarpeen esineen ominaisuuksien vuoksi, rikosten ennalta ehkäisemiseksi tai rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn pois saamiseksi taikka sen estämiseksi, ettei hyötyä käytettäisi uusien rikosten rahoittamiseen. Menettämisseuraamus ei saisi loukata yhdenvertaisuusperiaatetta ja sen käytön tulisi olla ennustettavaa. Tärkeää on muun ohella pyrkiä estämään se, että omaisuus voitaisiin rikoksen tekemisen jälkeisillä toimilla saattaa menettämisseuraamuksen ulottumattomiin. Menettämisseuraamuksen ei tulisi muodostua kohtuuttomaksi vaan sen tulisi olla oikeudenmukaisessa suhteessa rikokseen ( HE 80/2000 vp

s. 15).

Vaikka rahanpesun kohde ei sellaisenaan lähtökohtaisesti ole rikoshyötyä rahanpesurikoksen yksittäiselle tekijälle, joka ei ole syyllistynyt esirikokseen, laajassa merkityksessä kyse on rahanpesuun liittyvästä rikoshyödystä. Jos esirikoksesta ei tuomita ketään (esimerkiksi sen vuoksi, ettei ulkomailla tehdyn esirikoksen tekijää saada selville, tai että esirikos on vanhentunut) eikä rahanpesun kohdetta saada takavarikoitua tekijältä, rikoshyötyä jää tuomitsematta menetetyksi valtiolle. Tällöin rahanpesun kohteena ollut omaisuus päätyy osaksi laillista vaihdantaa. Vaarana on myös, että rikoksentekijä saa mahdollisuuden käyttää kätkettyä omaisuutta uusien rikosten tekemiseen. Tätä voidaan pitää menettämisseuraamusten tavoitteiden vastaisena. Rahanpesun kohteen arvokonfiskaation mahdollistaminen voisi tehostaa erityisesti ammattimaisen rahanpesun torjuntaa. Kyse ei olisi niinkään hyötykonfiskaatiolle tyypillisestä rikastumisen estämisestä kuin rikoksentekovälineen, rikosesineen ja rikoksen tuotteen konfiskoinnin kaltaisesta ennaltaehkäisevästä toimesta, jolla estettäisiin se, ettei tekijä vältä menettämisvastuuta siirtämällä omaisuuden täytäntöönpanon ulottumattomiin.

Edellä mainituista syistä rahanpesun kohteen arvokonfiskaatio voisi tehostaa rikollisen omaisuuden poisottamista lähinnä niissä tilanteissa, joissa rahanpesurikoksen tekijä ei ole syyllistynyt esirikokseen eikä esirikoksesta muutenkaan tuomita ketään, rahanpesun kohde ei ole enää rahanpesurikoksen tekijän hallussa, eikä hän ole saanut rahanpesusta palkkiota, eikä hänellä myöskään ole sellaista muusta rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta, joka voitaisiin tuomita menetetyksi laajennettuna rikoshyötynä. Kyse olisi siten siitä, että rahanpesuun syyllistyneen vastaajan sinänsä laillista omaisuutta konfiskoitaisiin enintään rahanpesun kohteena olleen omaisuuden arvoa vastaava määrä. Mahdollisen arvokonfiskaation tulisi olla toissijainen ja se tulisi tuomita vain kerran. Lisäksi tulisi edellyttää, että kohteena oleva omaisuus ei ole enää saatavilla tekijältä tai muilta henkilöiltä. Edelleen näissä tilanteissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota menettämisseuraamuksen oikeasuhtaisuuteen, mikä edellyttäisi muun ohella tekijän roolin tarkastelua tekokokonaisuudessa.

Edellä mainitun kaltaisiin seikkoihin on kiinnitettävä huomiota myös rikoslain 10 luvun 8 §:ssä säädetyssä rikoksentekovälineen tai muun omaisuuden arvon menettämisessä. Kyse on harkinnanvaraisesta ja toissijaisesta arvokonfiskaatiosta, jonka on tarkoitus kohdistua vain yhteen osapuoleen ja vain kerran. Arvokonfiskaatio on mahdollinen muun ohella tilanteissa, joissa esine tai omaisuus on kätketty tai sitä ei muutoin tavoiteta. Kätkemistapauksissa olennaista on se, että tekijällä on mahdollisuus päästä myöhemmin hyötymään omaisuudesta. Tavoittamattomuudella tarkoitetaan esimerkiksi tapauksia, joissa esineen sijaintipaikka on tiedossa, mutta siihen ei päästä käsiksi esimerkiksi siksi, että esine on ulkomailla ( HE 80/2000 vp

s. 32). Toissijaisella arvokonfiskaatiolla voi olla täytäntöönpanon turvaavaa merkitystä, koska konfiskaatiovastuuta ei vältetä saattamalla esine ulosoton ulottumattomiin esimerkiksi ulkomaille. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että näissä tilanteissa tavoitteena ei ole enää rikosten ehkäisy eikä vaarallisen esineiden saaminen valtiolle, vaan arvokonfiskaatiolla pyritään estämään esineen häivyttäminen ja varaudutaan siihen, että esine ei kuitenkaan ole konfiskoitavissa (Rautio 2006 s. 125).

Esityksessä ehdotetaan, että RL 32 luvun 12 §:ää täydennetään uudella RL 10:8:ää muistuttavalla momentilla, jonka muotoilussa otettaisiin huomioon edellä mainitut tavoitteet.

4.1.4

Laajennettu hyödyn menettäminen

Laajennettu hyötykonfiskaatio on oikein käytettynä hyvin tehokas tapa puuttua erityisesti suunnitelmallisesta rikollisuudesta peräisiin olevaan omaisuuteen. Tämä edellyttää, että RL 10:3:ssä tarkoitettujen liipaisinrikosten esitutkinnassa säännönmukaisesti selvitetään edellytykset laajennetulle hyötykonfiskaatiolle, ja että tätä koskeva vaatimus perustellaan haastehakemuksessa asianmukaisesti, mitä on selostettu tarkemmin edellä rahanpesurikosten yhteydessä.

Hallitusohjelmakirjaus rikoshyödyn poisottamisen helpottamisesta esimerkiksi vaadittavaa näyttökynnystä alentamalla antaa myös perusteen arvioida, onko käännetyn todistustaakan piirissä olevien rikoslain 10 luvun 3 §:n 1 momentin liipaisinrikosten luetteloa syytä laajentaa. Tällainen tarve on lainsoveltajien keskuudessa tunnistettu rikoslain 46 luvun 6 §:ssä säädetyn laittoman tuontitavaraan ryhtymisen osalta.

Rikoslain 46 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä tuomitaan se, joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää sellaista omaisuutta, johon nähden sitä maahan tuotaessa on tehty sanotun luvun 1–5 §:ssä tai 29 luvun 1–3 §:ssä tarkoitettu rikos, taikka muulla tavoin ryhtyy sellaiseen omaisuuteen, vaikka hän tietää, että omaisuus on tällä tavalla maahan tuotu. Pykälän 2 momentin nojalla laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä tuomitaan myös se, joka 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ryhtyy sellaiseen valmisteveron alaiseen tuotteeseen, jonka osalta on sen maahan tuonnin jälkeen tehty 29 luvun 1–3 §:ssä tarkoitettu rikos. Enimmäisrangaistus on yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Rikoksella on lievä (RL 46:6a) mutta ei törkeää tekomuotoa.

Niiden nykyisten liipaisinrikosten, joiden enimmäisrangaistus on alle neljä vuotta vankeutta, tavanomaisin enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta (rahanpesu, salakuljetus, huumausainerikos, huumausainerikoksen edistäminen, lahjusrikokset, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen, vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle). Poikkeuksia ovat lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin (yksi vuosi vankeutta), kätkemisrikos (yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta) ja paritus (kolme vuotta vankeutta). Liipaisinrikoksissa on siten pääsääntöisesti kysymys laitonta tuontitavaraan ryhtymistä ankarammin rangaistavista teoista, mikä puoltaisi viimeksi mainittujen jättämistä liipaisinrikosten ulkopuolelle.

Laittomaan tuontitavaraan ryhtymisen esirikoksia ovat maahan tuonnin yhteydessä tehdyt veropetos, säännöstelyrikos, pakoterikos tai -rikkomus ja salakuljetus. Esirikoksia koskeva luettelo on tyhjentävä ja se sisältää myös näiden rikosten törkeämmät ja lievemmät tekomuodot (HE 66/1988 vp s. 181, KKO 2011:89). Lain esitöiden mukaan maahantuonnin yhteydessä tehtävistä rikoksista veropetokset tuottavat yleensä suurimman hyödyn. Vastaavasti houkutus hankkia rikoksen johdosta edullista tavaraa on näissä tapauksissa suuri. Mainituista esirikoksista laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikoksia ovat nykyisin törkeä säännöstelyrikos (RL 46:2), törkeä pakoterikos (RL 46:3b), salakuljetus (46:4) ja törkeä veropetos (RL 29:2). Ulkopuolelle jäävät säännöstelyrikos (RL 46:1), lievä säännöstelyrikos (46:3), pakoterikos (46:3a), tuottamuksellinen pakoterikos (46:3c), pakoterikkomus (46:3d), lievä salakuljetus (46:5), veropetos (29:1) ja lievä veropetos (29:3). Kyse on eräänlaisesta laittomaan maahantuontiin liittyvästä kätkemisrikoksesta (ks. Ilkka Rautio ym., Rikosoikeus, RL 36: Maahantuontiin ja maastavientiin liittyvät rikokset, 2021), josta tuomitseminen edellyttää tekijältä tietoisuutta esirikoksesta (I-SHO:2022:6).

Tilastokeskuksen tietojen mukaan laittomia tuontitavaraan ryhtymisiä on vuosina 2020–2023 tullut viranomaisten tietoon yhteensä 508. Näistä on selvitetty 421. Vuosittaiset viranomaisten tietoon tulleet määrät ovat vaihdelleet 140:n (vuonna 2020) ja 113:n (vuonna 2023) välillä. Rangaistuksia tapauksista, joissa laiton tuontitavaraan ryhtyminen on ollut päärikoksena, on annettu ensimmäisessä oikeusasteessa vastaavalla ajanjaksolla 133 vuosittaisten määrien vaihdellessa 27:n (vuonna 2022) ja 39:n (vuonna 2020) välillä. Vastaavalla ajanjaksolla menetetyksi tuomitun omaisuuden määrä tapauksissa, joissa laiton tuontitavaraan ryhtyminen on ollut päärikoksena, on Oikeusrekisterikeskuksen tietojärjestelmistä saatujen tietojen mukaan ollut yhteensä 93 005 euroa, vuosittaisten määrien vaihdellessa 20 453 (vuonna 2022) ja 26 160 (vuonna 2021) euron välillä. Lukuihin liittyy epävarmuustekijöitä, joten niitä voidaan pitää korkeintaan suunta-antavina. Lukujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse ei ole erityisen laajamittaisesta tai suuria hyötyjä tuottavasta rikollisuudesta, mikä puoltaisi näiden rikosten jättämistä liipaisinrikosten luettelon ulkopuolelle. Toisaalta suhteellisen vähäiset menetetyksi tuomitut määrät herättävät myös kysymyksen siitä, missä määrin hyötyjä jää nykyisin pimentoon.

Tarvetta liipaisinrikosten luettelon laajentamiselle on nähty esimerkiksi nuuskan ja muiden tupakkatuotteiden salakuljetusta koskevissa tapauksissa, joissa varsinaiseen maahantuontiin osallistumaton tekijä on tuomittu laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä hänen tilattuaan tuotteita suuria määriä jälleenmyyntiä varten. Tällaisten tilausten vastaanottajilta on saattanut tutkinnassa löytyä huomattavia määriä käteisvaroja, joita ei ole voitu yhdistää yksittäisiin rikoksiin eikä siten tuomita menetetyksi. Toisaalta varsinainen ammattimainen nuuskan levittäminen tuomittaneen eri rikosnimikkeellä. Lisäksi pakotteisiin liittyvien rikosten merkityksen kasvaminen voi puoltaa lisäämistä, vaikka suurin osa tällaisista tapauksista todennäköisesti koskeekin vientiä.

Oikeuskäytännöstä voidaan mainita esimerkkinä Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisu I-SHO:2022:6, jossa vastaajan katsottiin syyllistyneen laittomaan tuontitavaraan ryhtymiseen nuorena henkilönä hänen tilattuaan ja otettuaan haltuunsa jälleenmyyntiä varten salakuljetuksesta ja törkeästä veropetoksesta tuomitulta kahdelta muulta vastaajalta yhteensä ainakin 45 laatikkoa nuuskaa. Tapauksessa KHO 2012:108 mainitussa käräjäoikeuden ratkaisussa vastaaja oli tuomittu laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä ja tupakkalain vastaisen tuotteen myymisestä hänen myytyään 690 pakkausta nuuskaa. Tapauksessa KKO 2003:18 mainitussa käräjäoikeuden ratkaisussa vastaaja oli tuomittu laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä hänen otettuaan huostaansa 20 000 savuketta, vaikka oli tiennyt, että ne oli tuotu maahan savukkeita koskevien tuontisäännösten vastaisesti.

Laajennettu hyötykonfiskaatio otettiin Suomessa käyttöön vuonna 2002

(875/2001) . Kyseessä on tavallista hyötykonfiskaatiota pidemmälle menevä toimi, koska kantajan eli käytännössä syyttäjän ei tarvitse näyttää, mistä konkreettisesta rikoksesta hyöty on peräisin ( HE 4/2016 vp

s. 45). Tarkoituksena on ennen kaikkea sellaisten rikosten torjuminen, jotka tehdään hyötymistarkoituksessa, järjestäytyneesti tai muuten suunnitelmallisesti, ja joihin liittyy monimutkaisia yritysjärjestelyjä ja muita keinoja häivyttää ja salata hyödyn syntytausta ja sen liittymä rikokseen. Tavallisen hyötykonfiskaation edellytysten toteennäyttäminen on usein tällaisissa rikoksissa vaikeaa. Oikeusturvan kannalta on kuitenkin perusteltua, että laajennettua hyötykonfiskaatiota voidaan soveltaa vain osassa tapauksia. Laajennettu hyötykonfiskaatio on tarpeen vain niissä tapauksissa, jolloin rikoksia tehdään taloudellista hyötyä tavoitellen, suunnitelmallisesti ja mahdollisesti organisoidusti, enemmän tai vähemmän kiinteän rikollisjärjestön puitteissa ( HE 80/2000 vp

s. 12–13; ks. myös KKO 2012:60, kohdat 19–20). Myös direktiivin 14 artiklaan liittyvässä johdanto-osan 29 kappaleessa laajennettua menetetyksi tuomitsemista perustellaan erityisesti tarpeella torjua tehokkaasti järjestäytynyttä rikollisuutta.

Mainitut lähtökohdat ovat sinänsä edelleen perusteltuja arvioitaessa, tulisiko laajennetun hyötykonfiskaation piiriin ottaa uusia rikoksia. Kyseisen menettämisseuraamuksen kansallisia edellytyksiä on toisaalta lievennetty vuoden 2016 lakimuutoksella, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa laajennetun hyödyn tuomitseminen menetetyksi aikaisempaa useammin ( HE 4/2016 vp

s. 40, LaVM 4/2016 vp s. 7; ks. myös KKO 2025:7, kohdat 7–8). Muutosten seurauksena liipaisinrikoksista tyypillisesti seuraavan taloudellisen hyödyn ei enää tarvitse olla huomattavaa ja menettäminen voi koskea myös vähäisestä rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta. Laajennetun hyötykonfiskaation tuomitseminen ei välttämättä edellytä toimimista rikollisjärjestössä taikka erityisen suunnitelmallisesti tai laajamittaisesti ( HE 4/2016 vp

s. 39–41). Toisaalta samassa yhteydessä käyttöön otettu käännetty todistustaakka korostaa oikeusturvakysymyksiä entisestään. Lain esitöiden mukaan laajennettu hyötykonfiskaatio voi olla varsin ankara seuraamus kohdistuessaan arvokkaaseen omaisuuteen. Menettämisseuraamus on luonteeltaan turvaamistoimi, eikä sitä saa käyttää rangaistuksellisiin tarkoituksiin (LaVM 4/2016 vp s. 7, HE 80/2000 vp

s. 15).

Laajennettu hyötykonfiskaatio on harkinnanvarainen menettämisseuraamus, joten sen tuomitseminen ei ole automaattista, vaikka tekijä tuomitaankin liipaisinrikoksesta. Harkinnanvaraisuus toimii vastapainona käännetylle todistustaakalle (LaVM 4/2016 vp s. 7) ja estää menettämisseuraamuksen muodostumista kohtuuttomaksi tai rangaistukselliseksi (KKO 2025:7, kohta 25). Lisäksi syyttäjällä on edellisessä jaksossa todetusti omaisuuden alkuperää koskevasta käännetystä todistustaakasta huolimatta väittämistaakka eli hänen on vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu, sekä näytettävä ne toteen (RL 10:9.4). Muuten kuin omaisuuden alkuperää koskevilta osin todistustaakkakin on siten syyttäjällä ( HE 4/2016 vp

s. 53). Vuoden 2016 lakimuutoksen yhteydessä säädettiin kriteereistä, jotka tuomioistuimen on laajennetun hyödyn menetetyksi tuomitsemista harkitessaan erityisesti otettava huomioon (RL 10:3.1). Nämä kriteerit sekä edellä mainitut lain esitöiden ja oikeuskäytännön kannanotot tulisi luonnollisesti ottaa huomioon myös harkittaessa laajennetun hyödyn menettämisen edellytyksiä laittoman tuontitavaraan ryhtymisen yhteydessä, jos viimeksi mainittu rikos lisätään liipaisinrikosten luetteloon.

Laittoman tuontitavaraan ryhtymisen osalta laajennetun hyötykonfiskaation edellytykset voisivat täyttyä tilanteissa, joissa tavaroita on hankittu huomattavia määriä jälleenmyyntiä varten. Sen sijaan puhtaasti omaa käyttöä varten tehdyt hankinnat jäisivät joka tapauksessa laajennetun hyötykonfiskaation ulkopuolelle. Tällaisilla rikoksilla ei tyypillisesti tavoitella taloudellista hyötyä siten kuin RL 10:3.1:ssä edellytetään (ks.

HE 80/2000 vp

s. 24 ja Viljanen 2007 s. 191). Edellytyksiä harkittaessa tulisi kiinnittää huomiota myös tekokokonaisuuteen, johon kuuluisi näissä rikoksissa myös ryhtymisrikoksen esirikos. Jos esirikos ei itsessään ole liipaisinrikos, mikä koskee säännöstelyrikosta, lievää säännöstelyrikosta, pakoterikosta, tuottamuksellista pakoterikosta, pakoterikkomusta, lievää salakuljetusta, veropetosta ja lievää veropetosta, laajennetun hyötykonfiskaation kohdistamiselle ryhtymisrikokseen olisi vähemmän perusteita. Vastaavasti perusteita olisi enemmän, jos kyseisen laittoman tuontitavaraan ryhtymisen esirikokset olisivat myös liipaisinrikoksia.

Liipaisinrikosten luettelon täydentämistä puoltavana seikkana voidaan ottaa huomioon myös se, että laitonta tuontitavaraan ryhtymistä muistuttava ja samantasoisen rangaistusasteikon piirissä oleva kätkemisrikos on niin ikään liipaisinrikos. Ryhtymisrikoksen sakolla rangaistava lievä tekomuoto jäisi liipaisinrikosten ulkopuolelle.

Edellä mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että laiton tuontitavaraan ryhtyminen lisätään laajennetun hyödyn menettämisen liipaisinrikokseksi. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, että myös uusi selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus olisi mahdollinen laittoman tuontitavaraan ryhtymisen esitutkinnassa tunnistetun omaisuuden osalta, jos mitään yksittäistä rikosta ei näytettäisi toteen.

Liipaisinrikosten luetteloon on lisäksi tehtävä se lakitekninen muutos, että RL 10:3.1:n 7 kohdassa mainittua lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin koskeva säännösviittaus RL 20 luvun kumotun 8 b §:n 2 momenttiin päivitetään koskemaan sen korvannutta 20 luvun 18 §:n 2 momenttia

(723/2022) .

4.1.5

Rikoshyödyn jäljittäminen ja tunnistaminen

Direktiivi sisältää säännöksiä rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jäljittämisestä ja tunnistamisesta. Nämä säännökset pantaisiin valtaosin täytäntöön uudessa ehdotettavassa laissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista (erillislaki).

Laissa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta (ARO-toimisto) ja toimiston tehtävistä. Toimisto olisi sijoitettu Keskusrikospoliisiin, jossa se on toiminut jo aikaisemmin. Toimiston keskeisimmät tehtävät olisivat jäljittää ja tunnistaa omaisuus, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi, jos se olisi tarpeen toisen jäljittämisestä ja tunnistamisesta vastaavan viranomaisen tukemiseksi, tai jos omaisuudesta on annettu tai saatetaan antaa toisessa EU-maassa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Jäljittämisellä ja tunnistamisella tarkoitettaisiin viranomaisten suorittamia toimia, joiden tavoitteena on määrittää rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai rikollisesta toiminnasta mahdollisesti peräisin oleva omaisuus. Jälkimmäisen rajat ylittävän tehtävän hoitamiseksi ARO-toimisto voisi käyttää pakkokeinolain mukaista etsintää. Lisäksi jälkimmäisen tehtävän hoitaminen edellyttäisi ainakin joissain tilanteissa yhteistyötä jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroisesta tunnustamisesta vastaavien viranomaisten eli syyttäjän ja Oikeusrekisterikeskuksen kanssa. Siten ehdotettaisiin myös yhteistyötä edistävistä ilmoitusvelvollisuuksista säätämistä. Lisäksi toimistolla olisi velvollisuus tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja erilaisten tahojen kanssa.

ARO-toimiston tehtävänä olisi lisäksi toteuttaa direktiivin edellyttämiä, niin kutsuttuja välittömiä toimia, joiksi voidaan katsoa pakkokeinolain mukainen väliaikainen vakuustakavarikko, lähetyksen pysäyttäminen takavarikoimista tai jäljentämistä varten ja haltuunottaminen takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten. Tällaisten toimien toteuttaminen tulisi kyseeseen, jos se olisi tarpeen rajat ylittävässä tilanteessa jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen estämiseksi. Toimista säädettäisiin erillislaissa siltä osin kuin direktiivin sääntely poikkeaa pakkokeinolain sääntelystä.

Direktiivi edellyttää, että ARO-toimiston tulee voida jäljittää ja tunnistaa omaisuutta myös tuomion antamisen jälkeisessä vaiheessa eli täytäntöönpanovaiheessa. Lisäksi direktiivi edellyttää, että täytäntöönpanovaiheen jäljittämis- ja tunnistamisvälineiden tulee olla yhtä tehokkaita kuin välineet, jotka ovat käytettävissä tämän ennen tuomion antamista toteutettavaa varojen jäljittämistä ja jäädyttämistä varten. Näiden säännösten vuoksi erillislaissa säädettäisiin ARO-toimiston mahdollisuudesta käyttää sakon täytäntöönpanosta annetun lain ja ulosottokaaren mukaisia toimivaltuuksia omaisuuden jäljittämisessä ja tunnistamisessa täytäntöönpanovaiheessa.

Direktiivissä on yksityiskohtaista sääntelyä ARO-toimiston tiedonsaantioikeuksista ja tietojen vaihtamisesta toisen EU-jäsenvaltion ARO-toimiston kanssa. Säännöksien täytäntööpanemiseksi erillislaissa säädettäisiin ARO-toimiston oikeudesta saada tietoja eräistä rekistereistä suoraan sekä muita tietoja eräiltä viranomaisilta ja muilta tahoilta pyynnöstä. Erillislain 3 ja 4 luvuissa säädettäisiin ARO-toimiston tietojen vaihtamisesta toisen jäsenvaltion ARO-toimiston kanssa, sekä tietojen vaihtamista koskevista tarpeellisista lisäsäännöistä. Viimeksi mainitut lisäsäännöt sisältäisivät esimerkiksi sääntelyä Suomesta luovutettujen tietojen käyttämisestä todisteina toisessa jäsenvaltiossa ja Suomeen luovutettujen tietojen esittämisestä todisteina Suomessa.

Lisäksi direktiivi edellyttää, että ARO-toimisto voi saada tarvittaessa nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Velvoitteen täyttämiseksi ARO-toimiston tiedonsaantioikeuksista ulosottoviranomaisilta ja Oikeusrekisterikeskuksen sakkorekisteristä ehdotetaan säädettäväksi erikseen ulosottokaaressa ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa. Lisäksi direktiivin ARO-toimistoja koskevien velvoitteiden vuoksi ehdotetaan eräitä muutoksia poliisin henkilötietolakiin, henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annettuun lakiin ja henkilötietojen käsittelystä Tullissa annettuun lakiin sekä pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annettuun lakiin.

Direktiivissä edellytetään myös varojen jäljittämistä koskevien tutkimusten suorittamista välittömästi, jos tutkinta aloitetaan rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan merkittävää taloudellista hyötyä ja joka on todennäköisesti tehty osana rikollisjärjestön toimintaa (4 artiklan 3 kohta). Tätä koskevasta velvoitteesta säädettäisiin esitutkinnan toimittamisaikaa koskevassa esitutkintalain 3 luvun 11 §:ssä.

4.1.6

Omaisuuden hallinnointi

Direktiivi sisältää säännöksiä jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisesta.

Direktiivi edellyttää nimeämään tai perustamaan vähintään yhden viranomaisen varallisuudenhoitotoimistoksi (AMO-toimisto) jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointia varten. Kansallisesti hallinnoimisella tarkoitettaisiin sellaisia toimenpiteitä, joilla pyritään siihen, että viranomaisten hallussa oleva takavarikoitu, vakuustakavarikkoon määrätty tai menetetyksi tuomittu omaisuus säilyttää arvonsa ja omaisuudelle ei aiheudu viranomaisten hallussa ollessaan tarpeetonta haittaa. Velvoite pantaisiin täytäntöön säätämällä ehdotettavassa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa varallisuudenhoitotoimistosta ja sen tehtävistä. Varallisuudenhoitotoimiston tehtävä annettaisiin Keskusrikospoliisille ja Ulosottolaitokselle. Toimiston tehtävänä olisi tarjota tukea ja asiantuntemusta menettämisseuraamuksen turvaamiseksi takavarikoidun, vakuustakavarikkoon tai väliaikaiseen vakuustakavarikkoon määrätyn omaisuuden tai menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisessa hallinnoimisesta vastaavalle kansalliselle viranomaiselle. Lisäksi toimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä omaisuuden hallinnoimiseen liittyvissä asioissa eri viranomaisten ja tahojen kanssa sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Lisäksi direktiivi edellyttää, että varallisuudenhoitotoimisto voi saada nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Velvoitteen täyttämiseksi varallisuudenhoitotoimiston tiedonsaantioikeuksista ulosottoviranomaisilta ja Oikeusrekisterikeskuksen sakkorekisteristä ehdotetaan säädettäväksi erikseen ulosottokaaressa ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa.

Omaisuuden hallinnoinnin osalta direktiivi edellyttää muutoksia myös ulosottokaaren, pakkokeinolain ja sakkotäytäntöönpanolain omaisuuden myymistä koskeviin säännöksiin.

Omaisuuden hallinnointia koskevilla muutoksilla toteutetaan osaltaan FATF:n suosituksia jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokkaasta hallinnoinnista (suositus 4, kohta h ja tulkintaohjeen kohdat 14–17).

4.1.7

Hyödyn menettämisen ja asianomistajan vahingonkorvauksen suhde rajat ylittävissä tilanteissa

Asianomistajan oikeus vahingonkorvaukseen tai edunpalautukseen on rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin nojalla ensisijainen tavalliseen hyötykonfiskaatioon nähden. Säännöksen mukaan hyötyä ei tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole esitetty tai se on vielä ratkaisematta silloin, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava. Säännöksellä pyritään paitsi turvaamaan rikoksen johdosta kärsineen yksityisen asemaa, myös varmistamaan, ettei sama taho joudu kaksinkertaiseen suoritusvastuuseen samasta teosta (Viljanen 2007 s. 151–152). Todellista hyötyä ei synny silloin, kun rikoksesta hyötynyt joutuu palauttamaan hyödyn vahinkoa kärsineelle ( HE 80/2000 vp

s. 22). Edellytyksenä on, että rikoshyöty ja asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus vastaavat toisiaan.

Edellä mainitusta aikaisemmin poikkeuksettomasta säännöstä säädettiin kuitenkin poikkeamismahdollisuus vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä. Taustalla oli se, että EU:n silloisissa rikosoikeudellisen yhteistyön instrumenteissa ei säädelty omaisuuden jäädyttämisestä tai siirtämisestä toiseen jäsenvaltioon yksityisoikeudellisen saatavan täytäntöönpanon turvaamiseksi, vaan tällaisiin tilanteisiin soveltuivat lähtökohtaisesti siviilioikeudellista yhteistyötä koskevat instrumentit. Tämän vuoksi kansainvälisessä yhteistyössä oli aiheutunut ongelmia tilanteissa, joissa toisessa jäsenvaltiossa jäädytettynä olevaa omaisuutta ei myöhemmässä oikeudenkäynnissä tuomittu valtiolle menetetyksi vaan omaisuus määrättiin palautettavaksi tai suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena.

Ongelman ratkaisemiseksi ja asianomistajan aseman parantamiseksi rikoslain 10 luvun 2 §:ään lisättiin uusi 7 momentti, jonka mukaan sen estämättä, mitä 6 momentissa säädetään, tuomioistuimen on korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjän pyynnöstä ratkaistava menettämisvaatimus ja siirrettävä korvaus- tai edunpalautusvaatimus käsiteltäväksi riita-asioiden oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä, jos vieraassa valtiossa on omaisuutta jäädytettynä tai siihen rinnastettavan toimenpiteen kohteena Suomessa tuomittavan menettämisvaatimuksen turvaamiseksi. Tuomioistuimen on tällöin myös korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjän pyynnöstä ratkaistava välituomiolla kysymys korvaus- tai edunpalautusvelvollisuudesta.

Säännöksen nojalla omaisuus voidaan edellä mainituissa rajat ylittävissä tilanteissa tuomita menetetyksi, jolloin toisessa valtiossa jäädytettyä omaisuutta voidaan käyttää Suomessa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon. Tämän jälkeen asianomistaja voi turvautua rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitettuun menettelyyn ja saada yksityisoikeudellisen saamisensa katettua täytäntöönpannusta menettämisseuraamuksesta. Asiallisesti kyse on siitä, että menettämisvaatimus ratkaistaan ja samalla yksityisoikeudellinen vaatimus jätetään tuomioistuimen ROL 3:3:n mukaisesti tekemän erottamispäätöksen nojalla odottamaan menettämisseuraamusta koskevan oikeudenkäynnin ja täytäntöönpanon loppumista. Riitaprosessissa käsiteltäväksi jää vain korvauksen tai edunpalautuksen määrä, jos tuomioistuin on asianomistajan pyynnöstä ratkaissut välituomiolla korvaus- tai edunpalautusvelvollisuutta koskevan kysymyksen ( HE 4/2016 vp

s. 37–39) eli yksityisen vaatimuksen perusteen.

Merkille pantavaa on, että esityksen eduskuntakäsittelyssä lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että turvautuminen ehdotetussa RL 10:2.7:ssä tarkoitettuun järjestelyyn ei välttämättä ole asianomistajalle edullinen ratkaisu. Tämä liittyi muun muassa siihen, että kansainvälisten täytäntöönpanoinstrumenttien mukaisesti omaisuutta ei välttämättä saada Suomeen täysimääräisenä tai lainkaan. Ehdotettua järjestelmää ei kuitenkaan lakivaliokunnan mukaan tullut tällä perusteella hylätä, koska se saattoi olla asianomistajalle ainoa todellinen mahdollisuus saada vahingonkorvaus perittyä. Lakivaliokunta pitikin lausunnossaan ehdotusta perusteltuna ja piti myönteisenä, että asianomistajan asemaa rajat ylittävässä täytäntöönpanossa oli pyritty parantamaan (LaVM 4/2016 vp s. 4–5).

RL 10:2.7:n taustalla ollut tilanne on sittemmin useimpien EU-maiden välillä konfiskaatioasetuksen johdosta muuttunut. Kyseisen asetuksen 30 artiklassa edellytetään, että täytäntöönpanoviranomainen noudattaa päätöksen antaneen valtion viranomaisen päätöstä omaisuuden palauttamisesta uhrille tai uhrille suoritettavasta korvauksesta. Tämän vuoksi asetuksen soveltamista koskevassa laissa oli tarpeen säätää erikseen asetuksen 30 artiklan soveltamisesta RL 10:2.6–7:stä poiketen. Konfiskaatioasetuksen soveltamislain 27 §:n mukaan kun Suomessa annetaan asetuksen 30 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu päätös, sen estämättä, mitä rikoslain

(39/1889)

10 luvun 2 §:n 6 momentissa säädetään, tuomioistuimen on loukatun pyynnöstä ratkaistava menettämisvaatimus. Jos menettämisseuraamus tuomitaan, tuomioistuimen on loukatun pyynnöstä ratkaistava myös vahingonkorvausta taikka edunpalautusta koskeva vaatimus. Vaatimuksen hyväksyessään tuomioistuimen tulee samalla määrätä, että menettämisseuraamus pannaan täytäntöön siltä osin kuin omaisuutta ei ole asetuksen 30 artiklan 2 kohdan mukaisesti tai muuten palautettu loukatulle taikka että menettämisseuraamus raukeaa siltä osin kuin asetuksen 30 artiklan 3 tai 4 kohdan mukaisesti menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon johdosta saatua rahaa vastaava rahamäärä on siirretty loukatulle tai siltä osin kuin vahingonkorvaus on muuten suoritettu.

Mainittu soveltamislain 27 § muistuttaa RL 10:2.7:n sääntelyä siltä osin, että siinä RL 10:2.6:stä poiketen mahdollistetaan hyötyä koskevan menettämisseuraamuksen tuomitseminen, vaikka samassa oikeudenkäynnissä tuomitaan korvaus tai edunpalautus. Säännöksessä kuitenkin poiketaan RL 10:2.7:n sääntelystä siinä, että yksityisoikeudellista vaatimusta ei jätetä odottamaan menettämisseuraamusta koskevan täytäntöönpanon loppumista toisessa valtiossa, vaan loukatun vaatimus ratkaistaan kokonaisuudessaan eli sekä perusteen ja määrän osalta samassa oikeudenkäynnissä. Samalla on säädetty menettämisseuraamuksen toissijaisuudesta sen varmistamiseksi, että sama henkilö ei joutuisi suorittamaan sekä menettämisseuraamusta että sitä vastaavaa korvausta tai edunpalautusta. Menettely soveltuu ainoastaan asetuksen 30 artiklan soveltamiseen. RL 10:2.7 jätettiin samalla ennalleen, koska sitä voidaan soveltaa suhteessa niihin jäsenvaltioihin, joiden osalta jatketaan EU:n aikaisempien jäädyttämis- ja konfiskaatioinstrumenttien soveltamista (eli käytännössä konfiskaatioasetuksen ulkopuolelle jääneisiin Irlantiin ja Tanskaan) sekä myös suhteessa muihin valtioihin eli EU:n ulkopuolisiin valtioihin. Estettä ei esitöiden mukaan olisi myöskään soveltaa mainitun 7 momentin mukaista menettelyä suhteessa asetusta soveltaviin jäsenvaltioihin ( HE 102/2020 vp

s. 51–52).

Myös mainitun esityksen eduskuntakäsittelyssä lakivaliokunta suhtautui osin varauksellisesti soveltamislain 27 §:ään ehdotettuun järjestelyyn, jossa oli kyse jo toisesta poikkeuksesta RL 10:2.6:n pääsääntöön. Vaikka valiokunta pitikin säännösehdotuksia sisällöllisesti ja asiallisesti perusteltuina ja asetuksen tavoitteiden mukaisina, se kiinnitti huomiota siihen, että poikkeusten myötä sääntely oli muodostumassa melko monimutkaiseksi. Valiokunta piti perusteltuna, että ehdotetun 27 §:n soveltamisala oli rajoitettu koskemaan vain asetusta, ja että hallituksen esityksessä oli rajauduttu vain asetuksen edellyttämän välttämättömän täydentävän lainsäädännön laatimiseen. Valiokunta kiinnitti myös huomiota siihen, että asetuksen 30 artiklan mukaisia tapauksia voitiin arvioida esiintyvän vain harvoin, joten myös ehdotettu 27 § tulisi vain harvoin sovellettavaksi. Edellä todetun valossa lakivaliokunta katsoi, että asetuksen voimaantulon vuoksi ei ollut tarpeen ryhtyä selvittämään rikoslain 10 luvun 2 §:n laajempia muutostarpeita. Mikäli rikoslain 10 luvun 2 §:n säännöksiä arvioitaisiin tulevaisuudessa jossain muussa yhteydessä, on valiokunnan näkemyksen mukaan perusteltua kuitenkin arvioida sääntelyä myös siitä näkökulmasta, onko sääntely kokonaisuudessaan riittävän selkeä ja johdonmukainen vai onko siinä joiltakin osin perusteltuja selkeyttämistarpeita (LaVM 7/2020 vp s. 7).

RL 10:2.7:n menettelyä on sovellettu yksittäisiä kertoja. Sitä sovelletaan konfiskaatioasetuksen voimaantulon jälkeenkin EU-maista Irlantiin ja Tanskaan, jotka ovat jääneet asetuksen ulkopuolelle. Yhteistyössä mainittujen valtioiden kanssa sovelletaan EU-tasolla neuvoston puitepäätöstä 2006/783/YOS vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin (jäljempänä konfiskaatiopuitepäätös ), jonka 16 artiklan nojalla menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanon johdosta saatu enintään 10 000 euron rahamäärä kuuluu täytäntöönpanovaltiolle. Jos määrä on korkeampi, täytäntöönpanovaltion on siirrettävä puolet siitä päätöksen tehneelle valtiolle. Yhdessä RL 10:2.7:n kanssa sääntely johtaa siihen, että asianomistaja voi saada yksityisoikeudellisen vaatimuksensa kattamiseksi enintään puolet täytäntöönpannun menettämisseuraamuksen määrästä, vaikka aiheutuneen vahingon määrä olisi suurempikin. Vahingon määrään ei voida tehokkaasti vedota, koska sitä ei tuossa vaiheessa ole tuomiolla ratkaistu, vaan asia on jätetty odottamaan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa toisessa valtiossa. Asianomistajan asemaa näissä tilanteissa parantaisi, jos vahingon määräkin olisi jo lopullisesti ratkaistu ja siihen voitaisiin vedota, kun menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa haetaan. Täytäntöönpanojäsenvaltiolla ei sinänsä olisi velvollisuutta palauttaa enempää kuin konfiskaatiopuitepäätöksessä edellytetty määrä, mutta tieto vahingon määrästä voisi kannustaa täytäntöönpanojäsenvaltiota sopimaan suuremman määrän palauttamisesta.

Huomionarvoista on, että vaikka täytäntöönpanovaltion velvollisuus noudattaa päätöksen antaneen valtion päätöstä omaisuuden palauttamisesta uhrille tai uhrille suoritettavasta korvauksesta koskeekin tiettävästi vain konfiskaatioasetusta soveltavien EU-maiden välistä rajat ylittävää yhteistyötä, tällainen sääntely ei ole täysin tuntematonta muissa kansainvälisissä sopimuksissa. Esimerkiksi Varsovan yleissopimuksen 25 artiklan 2 kohdassa ja sen lisäpöytäkirjan (CM(2026)2-add1final, 15.5.2026) 26 artiklan 1 kohdassa, Palermon sopimuksen 14 artiklan 2 kohdassa ja UNCAC-sopimuksen 57 artiklan 3 kohdan c alakohdassa edellytetään, että täytäntöönpanovaltio tietyin edellytyksin harkitsee ensisijaisesti

(”shall give priority consideration”) menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamista aiemmille laillisille omistajilleen tai vahingonkorvauksen maksamista rikoksen uhreille joko suoraan tai pyynnön esittäneen valtion kautta. Myös FATF:n suositusten mukaan valtioilla tulisi olla käytössään mekanismeja menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamiseksi sen laillisille omistajille tai sen käyttämiseksi rikoksen uhreille maksettaviin korvauksiin (suosituksen 4 tulkintaohje, kohta 17). Tämä puoltaisi sitä, että konfiskaatioasetuksen soveltamislain 27 §:n kaltaista menettelyä voitaisiin soveltaa myös suhteessa muihin kuin EU-jäsenvaltioihin, jos pyynnön kohteena oleva valtio voisi kansallisen lainsäädäntönsä nojalla noudattaa Suomessa annettua päätöstä omaisuuden palauttamisesta uhrille tai uhrille suoritettavasta korvauksesta.

Toisaalta soveltamislain 27 §:n sanamuoto, jossa RL 10:2.7:stä poiketen yksityisoikeudellista vaatimusta ei jätetä odottamaan menettämisseuraamusta koskevan täytäntöönpanon loppumista toisessa valtiossa, vaan loukatun vaatimus ratkaistaan kokonaisuudessaan eli sekä perusteen että määrän osalta samassa oikeudenkäynnissä, ei nimenomaisesti edellytä sitä, että yksityisoikeudellinen vaatimus olisi pantavissa täytäntöön toisessa valtiossa.

Edellä mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että jatkossa muussakin kuin konfiskaatioasetukseen perustuvassa rajat ylittävässä yhteistyössä noudatettaisiin soveltamislain 27 §:n kaltaista sääntelyä, jossa sekä menettämisseuraamus että yksityisoikeudellinen vaatimus ratkaistaisiin täysimääräisesti, minkä jälkeen täytäntöönpanoa pyytävä Suomen viranomainen (eli esimerkiksi Irlannin ja Tanskan osalta Oikeusrekisterikeskus) voisi valita, pyydetäänkö täytäntöönpanoa menettämisseuraamuksen vai yksityisoikeudellista vaatimusta koskevan päätöksen nojalla. Ensiksi mainitussa tapauksessa asianomistaja voisi nykyisen RL 10:11.2:n ja ehdotettavassa RL 10:11:n menettelyssä hakea yksityisoikeudellisen saamisensa kattamista täytäntöönpannusta menettämisseuraamuksesta. Ehdotus selkeyttäisi nykytilaa lakivaliokunnan toivomalla tavalla ja parantaisi asianomistajan asemaa siten, ettei hänen tarvitsisi nostaa erillistä riitakannetta vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen määrän määrittämiseksi.

4.1.8

Menettämisseuraamuksen ja ennallistamisen suhde ympäristörikoksissa

Valtioneuvoston kanslian vuonna 2020 julkaisemassa tutkimuksessa ”

Ympäristörikoshyötyjen tilannekuva

” (Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:56, s. 52–56) on kiinnitetty huomiota ympäristörikoksesta ympäristölle aiheutuneiden haitallisten vaikutusten poistamisesta aiheutuvien ennallistamiskustannusten ja rikoshyödyn menettämisen suhteeseen. Rikoslain 10 luvun rikoshyödyn menettämissäännöksessä ei tutkimuksen mukaan huomioida sitä, että rikoksentekijälle voidaan asettaa ympäristölainsäädännön nojalla uhkasakkolain

(1113/1990)

mukaisessa hallintopakkomenettelyssä velvollisuus ennallistaa ympäristö asianmukaiseen tilaan, ja että tämä tapahtuu tyypillisesti vasta rikosprosessin jälkeen.

Oikeuskäytännössä ei tutkimuksen mukaan ole muodostunut vakiintunutta linjaa siitä, milloin ja miten tällaiset ennallistamisvelvoitteet otetaan huomioon rikosprosessissa. Jos rikoshyöty tuomitaan valtiolle, ennallistamisen vasta rikosprosessin jälkeen suorittava menettää tosiasiassa ennallistamiskustannukset kahteen kertaan, jolloin rikoshyödyn menettäminen muodostuu ainakin osittain rangaistukselliseksi vastoin lainsäätäjän tarkoitusta. Toisaalta tulevia ennallistamiskustannuksia on tutkimuksen mukaan oikeuskäytännössä huomioitu RL 10:10:n kohtuullistamissäännöksen nojalla siten, että rikoshyöty on jätetty konfiskoimatta ennallistamiskustannusten arvioidun määrän verran. Tämä voi johtaa siihen, että tekijälle jää rikoshyötyä, jos ennallistamisvelvoitetta ei lopulta tuomita tai tekijä laiminlyö velvoitteen noudattamisen.

Viimeksi mainitun tulkinnan taustalla vaikuttaa olevan lain esitöiden kannanotto, jonka mukaan RL 10:10:n nojalla hyöty voitaisiin jättää konfiskoimatta ennallistamistilanteissa, joissa tekijä velvoitetaan palauttamaan tilanne sellaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tuomioistuin voi tarvittaessa ottaa huomioon ennallistamisen kustannukset vähennyksenä konfiskoinnista päätettäessä. Tästä ei esitetty säädettäväksi laissa, koska asia täytyy harkita tapauskohtaisesti tilanteiden moninaisuuden vuoksi ( HE 80/2000 vp

s. 22).

Mainituissa esitöissä ei sinänsä nimenomaisesti todeta, että kysymys olisi ennakoiduista eli vielä toteutumattomista ennallistamiskustannuksista. Kohtuullistamissäännöksen soveltamiselle ei kuitenkaan ole tarvetta eikä perusteita niissä tutkimuksen perusteella vähemmistönä olevissa tilanteissa, joissa kysymys on jo toteutuneista ennallistamiskustannuksista eli ennallistaminen on suoritettu jo ennen rikosoikeudenkäyntiä. Kuten tutkimuksessa on todettu, asianomistajalle, esimerkiksi rikoksella vahingollisesti muutetun kiinteistön omistajalle, aiheutuneet ennallistamiskustannukset oikeuttavat asianomistajan saamaan vahingonkorvausta, joka otetaan RL 10:2.6:n nojalla huomioon valtiolle menetettävää rikoshyötyä vähentävänä (ks. myös Rautio 2006 s. 198). Samoin jos vastaaja on itse maksanut ennallistamiskustannukset tai toteuttanut ennallistamistoimet, tästä aiheutuneet kustannukset otetaan huomioon rikoshyötyä vähentävänä. Näissä tilanteissa on verrattava todellisia ennallistamiskustannuksia rikoksen tuottamaan hyötyyn ja määrättävä valtiolle menetettäväksi vain näiden määrien erotus. Menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättäminen pelkästään sillä perusteella, että kohde on ennallistettu, ei kuitenkaan saa johtaa tilanteeseen, jossa tekijälle alhaisten ennallistamiskustannusten johdosta jää rikoshyötyä (KKO 2019:52, kohta 59).

Selvää on, että RL 10:10:n kohtuullistamissäännöksen soveltaminen vielä toteutumattomiin ennallistamiskustannuksiin voi johtaa tutkimuksessa mainittuihin ongelmiin. Tällainen lopputulos on vastoin edellä mainitusta korkeimman oikeuden ratkaisustakin ilmenevää hyötykonfiskaation tausta-ajatusta rikoksella rikastumisen estämisestä. Koska ennallistamiskustannukset tosiasiallisesti liittyvät rikoshyödyn määrän laskemiseen, rikosoikeudenkäynnin jälkeen toteutuvat ennallistamistilanteet olisi perusteltua ratkaista muulla tavoin kuin RL 10:10:n poikkeukselliseksi tarkoitettua kohtuullistamissäännöstä ennakoivasti soveltamalla. Myös oikeuskirjallisuudessa on suhtauduttu varauksellisesti tai torjuvasti tällaisiin ns. eventuaalisiin korvausvastuisiin menettämisseurauksia vähentävinä tekijöinä (Jari Salila: Konfiskaatio ympäristörikosten seuraamuksena, 1997, s. 56, Rautio 2006 s. 198).

Lainsäädännön mahdollinen puutteellisuus vaikuttaa tutkimuksen perusteella koskevan ennen kaikkea tilanteita, joissa rikos on tapahtunut rikoksentekijän omalla kiinteistöllä. Jos rikos on tapahtunut toisen eli asianomistajan kiinteistöllä eikä asianomistajan vahingonkorvausvaatimusta voida ratkaista rikosprosessissa, tuomioistuin siirtää korvausvaatimuksen käsiteltäväksi riita-asiana erilliseen oikeudenkäyntiin. Rikosprosessissa rikoshyöty on tällöin tuomittava menetettäväksi ilman vahingonkorvausvaatimuksen määrän huomioon ottamista. Jos menettämisseuraamukseen tuomittu vastaaja tuomitaan riita-asiassa vahingonkorvausvelvolliseksi, tämä voidaan nykyisen RL 10:11.2:n nojalla ottaa huomioon menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa. Jos vastaaja suorittaa korvauksen asianomistajalle, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vain korvauksen ylittävältä osin tai jo peritty rikoshyöty palauttaa vastaajalle tämän Oikeusrekisterikeskukselle tekemästä hakemuksesta. Jos taas vastaaja ei suorita korvausta asianomistajalle, asianomistaja voi hakea Oikeusrekisterikeskukselta suoritusta valtion varoista.

Esityksessä ehdotetaan RL 10:11n sääntelyn täydentämistä tutkimuksessa ehdotetusti siten, että jos menettämisseuraamukseen tuomittu on luvun 2 §:ssä tarkoitetun menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun antamisen jälkeen suorittanut rikoksella muutetun ympäristön ennallistamiskustannuksia, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä. Tämän lisäksi ehdotetaan, että jos menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön, vastaaja voisi RL 10:11:2:n nykyisen toisen virkkeen ja ehdotettavan 10:11.2:n mukaisesti hakea Oikeusrekisterikeskukselta vastaavan määrän suorittamista valtion varoista.

Ehdotuksella varmistettaisiin yhtäältä se, ettei menettämisseuraamus muodostu rangaistukselliseksi vastoin tarkoitustaan, ja toisaalta se, ettei tekijälle jää rikoshyötyä, jos ennakoitu tai tuomittu ennallistamisvelvollisuus jätetään toteuttamatta. Lisäksi ehdotus olisi omiaan parantamaan vastaajan motivaatiota ennallistamistoimenpiteiden toteuttamiseksi.

4.1.9

Menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon ja muiden rikokseen liittyvien vaatimusten yhteensovittaminen

Rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momentissa säädetään tilanteista, joissa asianomistajalle tuomittu tai suoritettu korvaus tai edunpalautus voidaan ottaa huomioon menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa. Oikeusrekisterikeskus voi joko panna menettämisseuraamuksen täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä tai päättää, että vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Sääntelyn tarkoituksena on muun ohella varmistaa, ettei menettämisseuraamus muodostu rangaistukselliseksi siten, että vastaaja menettäisi rikoksesta saadun hyödyn sekä menettämisseuraamuksena että asianomistajalle tuomittuna vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Toisaalta sääntely täydentää luvun 2 §:n 6 momenttia asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen etusijasta menettämisseuraamukseen nähden ja antaa asianomistajalle mahdollisuuden saada suoritus valtion varoista.

Sääntely on edellä mainituista syistä edelleen tärkeää ja sen perusratkaisut perusteltuja. Sääntelyä tulisi kuitenkin selkeyttää. Momentti on nykyisellään pitkä (10 virkettä) ja vaikealukuinen, minkä lisäksi sen tulkinta on herättänyt kysymyksiä. Esityksessä ehdotetaan, että säännös siirretään 11 §:n 2 momentista omaksi uudeksi 11 §:kseen ja sen sanamuotoa selvennetään muun ohella esitöiden ja oikeuskäytännön perusteella. Samalla 11 §:n nykyinen 1 ja 3 momentti siirrettäisiin uuteen 12 ja 12 a §:ään.

4.2

Pääasialliset vaikutukset

4.2.1

Ihmisiin kohdistuvat ja yhteiskunnalliset vaikutukset

Yleistä

Esityksessä laajennetaan mahdollisuuksia rikoshyödyn poisottamiseksi sekä tehostetaan yleisesti rikollisen omaisuuden takaisinhankintaa ja menetetyksi tuomitsemista. Menettämisseuraamuksilla pyritään estämään rikoksia ja poistamaan niiden vaikutuksia. Rikoshyödyn tuomitseminen menetetyksi onkin tärkeä keino rikollisuuden, erityisesti luonteeltaan järjestäytyneen tai muuten suuria taloudellisia hyötyjä tuottavan rikollisuuden torjunnassa. Nykyisin merkittävä osa menetetyksi tuomitusta omaisuudesta liittyy huumausaine- ja rahanpesurikoksiin, mitä selostetaan tarkemmin taloudellisten vaikutusten yhteydessä. Rikoshyödyn poisottamisen tehostaminen parantaa myös rikoksen uhrin asemaa, koska uhrin oikeus vahingonkorvaukseen tai edunpalautukseen on ensisijainen hyötykonfiskaation tuomitsemiseen nähden.

Ehdotetuilla muutoksilla voidaan entistä tehokkaammin ehkäistä ja torjua taloudellista hyötyä tuottavaa rikollisuutta ja lähettää yhteiskunnalle nykyistä vahvempi viesti siitä, että rikos ei kannata. Tämä on omiaan vahvistamaan myös luottamusta oikeusvaltiota ja viranomaistoimintaa kohtaan ja yleistä turvallisuuden tunnetta.

Toisaalta rikoshyödyn poisottamisessa edellytetyn näyttökynnyksen alentaminen ja menettämisseuraamuksia koskevasta rikosedellytyksestä poikkeaminen kasvattaa riskiä siitä, että menetetyksi tuomitaan myös muuta kuin luonteeltaan rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta. Tältä osin on kuitenkin merkillepantavaa, että laajennettu hyötykonfiskaatio mahdollistaa jo nykyisin omaisuuden tuomitsemisen menetetyksi, vaikka syy-yhteyttä omaisuuden ja yksittäisen rikoksen välillä ei kyetä näyttämään. Syyttäjän alennettu näyttökynnys on tältä osin hyväksytty yli 20 vuotta sitten ja sittemmin on menty tätäkin pidemmälle säätämällä käännetystä todistustaakasta, josta uudessa selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa ei olisi kyse. Kuten perustuslakivaliokunta on todennut, näyttöä tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Riskiä vääristä konfiskaatiopäätöksistä on omiaan vähentämään se, että syyttäjällä olisi näyttötaakan lisäksi myös väittämistaakka omaisuuden alkuperästä, ja että asian ratkaisisi tuomioistuin. Sääntelyn oikeasuhtaisuutta turvaisi myös se, että selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitseminen olisi rajoitettu sellaisten rikosten esitutkinnan yhteydessä tunnistettuun omaisuuteen, joita koskevan langettavan rikostuomion yhteydessä omaisuus voitaisiin nykyisin tuomita menetetyksi laajennettuna rikoshyötynä.

Muutokset toteuttavat osaltaan hallitusohjelman kirjausta, jonka mukaan kriminaalipolitiikan tavoitteena on rikosten ehkäiseminen, rikoksentekijöiden saattaminen vastuuseen teoistaan sekä uhrien auttaminen ja tukeminen.

Vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin

Muutoksilla voidaan edistää perusoikeuksien toteutumista. Tässä suhteessa merkityksellisiä perusoikeuksia ovat perustuslain 7 §:ssä mainittu oikeus henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen sekä 15 §:n mukainen omaisuuden suoja. Perustuslain 7 § korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta. Säännös edellyttää toimia myös rikosten uhrien oikeuksien turvaamiseksi ja aseman parantamiseksi (ks.

HE 309/1993 vp

s. 47). Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti katsonut, että perustuslain 15 §:n 1 momentti ei tarjoa suojaa omaisuudelle, joka on rikoksella hankittu tai joka muutoin liittyy välittömästi rikolliseen toimintaan (PeVL 8/2016 vp s. 3). Ehdotettu selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus edellyttäisi laajennetun hyötykonfiskaation tapaan sitä, että tuomioistuin katsoisi omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta.

Ehdotuksessa myös parannetaan rikoksen uhrin asemaa erityisesti rajat ylittävissä tilanteissa ja pyritään nykyistä paremmin varmistamaan, ettei menettämisseuraamus muodostu vastaajalle rangaistukselliseksi vastoin tarkoitustaan. Samoin ehdotuksessa esitetään lukuisia, osin selventäviä muutoksia menettämisseuraamusten täytäntöönpanon ja yksityisten vaatimusten yhteensovittamisesta. Edelleen ehdotuksessa esitetään direktiivistä johtuvia muutoksia, jotka parantavat jäädytetyn omaisuuden omistajan tai muun asianosaisen oikeusturvaa. Nämä muutokset toteuttavat perustuslain 6 §:ssä turvattua yhdenvertaisuutta ja 21 §:ssä turvattua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä turvaavat myös ehdotukset, jotka velvoittavat viranomaisia toimimaan nopeasti. Varojen jäljittäminen tulisi edellä selostetusti aloittaa kiireellisesti tiettyjen edellytysten täyttyessä. Esityksessä säädettäisiin myös ARO-toimistojen välisessä tiedonvaihdossa noudatettavista määräajoista, jotka perustuvat osittain aiemmin voimassa olleeseen Ruotsin puitepäätökseen. Viranomaisen velvoite toimia nopeasti ehkäisisi rikollisin keinoin saadun varallisuuden käyttämistä markkinoilla tai varallisuuden katoamista sekä edistäisi mahdollisuuksia palauttaa omaisuus henkilölle, joka on rikoksen kohteena olevan omaisuuden omistaja.

Ehdotuksissa säädettäisiin eräistä turvatakeista koskien henkilötietojen ja muiden salassapidettävien tietojen käsittelyä, millä on myönteinen vaikutus perustuslain 10 §:n mukaisen yksityiselämän suojan toteutumiseen. Lisäksi yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamisesta on säädetty Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa ja henkilötietojen suojasta 8 artiklassa. Tietojen käsittelyn turvaavia takeita olisivat muun muassa ARO-toimiston työntekijälle annettava nimitys tai valtuutus päästä tietoihin ja vaatimus lokitietojen säilyttämisestä. Ehdotuksissa ARO-toimistojen välisestä tiedonvaihdosta edellytettäisiin tietojen vaihtamista vain tarpeellisiin tarkoituksiin ja rajattaisiin vaihdettavat tiedot vain välttämättömään. ARO-toimistojen tulisi myös käyttää suojattua tietojenvaihtokanavaa. Kyseiset vaatimukset edistäisivät osaltaan myös rikosprosessin osapuolten oikeusturvaa.

Mahdollisuus menettämisseuraamuksen ja ennallistamisvelvollisuuden yhteensovittamiseen nykyistä paremmin varmistaa, ettei tekijälle jää rikoshyötyä ennakoitujen ja sittemmin toteutumattomien ennallistamiskustannusten vähentämisen myötä. Kyseinen muutos voi myös kannustaa rikoksentekijää ennallistamistoimien suorittamiseen. Tämä edistää perustuslain 20 §:ssä säädettyä vastuuta ympäristöstä.

Yksittäiseen rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhimmän vanhentumisajan pidentäminen 15 vuoteen voi lisätä riskiä siitä, että menetetyksi tuomitaan omaisuutta, johon on kohdistettu verotusta. Lainsäädännön nykytilaa ja mahdollisuutta vähentää kyseistä riskiä on käsitelty muiden toteuttamisvaihtoehtojen yhteydessä.

Rikoslain 10 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän vaatimuksesta. Myös asianomistaja voi esittää menettämisvaatimuksen ajaessaan yksin syytettä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun mukaisesti. Sanamuoto näyttää siten rajaavan pois sellaisen mahdollisuuden, että asianomistaja vaatisi pelkästään menettämisseuraamuksen tuomitsemista, mutta oikeuskirjallisuudessa on puollettu toisenlaistakin kantaa (Rautio 2006 s. 281, Viljanen 2007 s. 44–46). Tästä riippumatta ehdotetulla menettämisvaatimuksen lyhimmän vanhentumisajan pidentämisellä 15 vuoteen ei arvioida olevan merkityksellistä vaikutusta asianomistajan kanneoikeuden kannalta. Jo asianomistajien yksin ajamat syytteet ovat harvinaisia ja asianomistajien ajamat konfiskaatiokanteet vielä tätäkin harvinaisempia. Lisäksi asianomistajan olisi todennäköisesti käytännössä hyvin vaikeaa esittää menettämisvaatimuksen perusteena olevasta rikoksesta sellainen näyttö, joka riittäisi rikoksesta tuomitsemiseen, jos rikoksesta on kulunut useita vuosia.

Vaikutukset yrityksiin

Ehdotetut muutokset parantaisivat markkinoiden toimivuutta sekä yritysten tasapuolisia kilpailuedellytyksiä rajoittamalla rikollisin keinoin saadun varallisuuden käyttämistä laillisesti toimivilla markkinoilla. Ehdotetut muutokset voisivat parantaa myös markkinoilla olevien piraatti- ja väärennöstuotteiden poisottamista. Markkinoiden toimivuuden parantamisella olisi myös myönteinen vaikutus työllisyyteen ja kuluttajina toimivien kansalaisten asemaan.

Sukupuolivaikutukset

Menettämisseuraamusten aineellisia edellytyksiä ja niihin liittyvää menettelyä koskeva sääntely ei ole sukupuolisidonnaista eikä sääntelyä koskevilla uudistuksilla tavoitella erityisesti sukupuolisidonnaisia vaikutuksia. Toisaalta tilastoista ilmenee, että selvitettyihin rikoksiin syylliseksi epäillyistä on selvästi suurempi osuus miehiä, esimerkiksi vuonna 2024 yli 78 % ja naisia vastaavasti alle 22 %. Myös rikosten uhreista suurin osa on tilastojen mukaan miehiä, mutta osuus on selvästi pienempi – esimerkiksi vuonna 2024 miesten osuus kaikista uhreista oli alle 52 %. Näin ollen rikosoikeudellista sääntelyä, mukaan lukien menettämisseuraamuksia, koskevat uudistukset vaikuttavat suoraan erityisesti miehiin.

Ehdotettujen muutoksen tarkoituksena on tehostaa erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa. Järjestäytynyt rikollisuus on hankalasti määriteltävä kokonaisuus eikä sille ole yhtä, tarkkarajaista määritelmää. Yleisesti ammattimaisen ja järjestäytyneen rikollisuuden rikosaloja ovat muassa huumausaineiden valmistaminen, salakuljetus ja kauppa, asekauppa sekä rikoshyödyn pesuun erikoistunut talousrikollisuus. Myös aseellinen väkivalta on yleistä järjestäytyneissä rikollisryhmissä ja -verkostoissa (Järjestäytynyt rikollisuus Suomessa. Katsaus järjestäytyneen rikollisuuden toimijoihin ja markkinoihin. Poliisiammattikorkeakoulun katsauksia 32, s. 4 ja 27).

Tilastokeskuksen rikos- ja pakkokeinotilaston mukaan tietoon tulleisiin huumausainerikoksiin (RL 50:1–4) epäiltyjä on ollut vuonna 2024 yhteensä 25 288. Näistä miesten osuus on ollut 21 557 ja naisten 3 731. Tilastojen valossa suurin osa huumausainerikoksista epäillyistä on miehiä. Tutkimusten valossa myös talousrikoksissa miehet ovat olleet selkeästi yliedustettuina. Vuonna 2023 vero-, kirjanpito- ja velallisen rikoksista epäillyistä 82 prosenttia on ollut miehiä. Myös suurin osa poliisin tietoon tulleiden väkivaltarikosten tekijöistä on miehiä (Ilari Kolttola (toim.): Rikollisuustilanne 2023: Rikollisuuskehitys tilastojen ja tutkimusten valossa. Krimon katsauksia 65/2024, s. 46).

Vaikka rikoshyötyä koskevien menettämisseuraamusten voi tilastotietojen perusteella arvioida kohdistuvan jatkossakin yleisemmin miehiin, rikoshyödyn poisottamisen tehostamisella voi olla välillistä vaikutusta myös naisiin ja lapsiin. Esityksellä helpotetaan rikoshyödyn poisottamista tekijän perheenjäseniltä ja muilta läheisiltä, joiden osalta ei enää tarvitsisi arvioida näiden perusteltua vilpitöntä mieltä siirron tarkoituksesta. Käytännössä muutos on kuitenkin vähäinen, koska kyseisissä tilanteissa siirronsaajalla olisi todennäköisesti nykysääntelynkin nojalla vähintäänkin perusteltu syy epäillä, että siirron tarkoituksena on ollut menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen. Koska kyse on joka tapauksessa siirronsaajan ansiottomasta omaisuudenlisäyksestä, muutos ei johtaisi epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen.

Lisäksi rikollisjärjestöjen taloudellisen toiminnan heikentäminen voi lisätä yleistä turvallisuutta, mikä voi vaikuttaa myönteisesti erityisesti naisten kokemaan turvallisuuteen. Tutkimuksen valossa naiset ovat esimerkiksi kantaneet miehiä enemmän huolta väkivallan kohteeksi joutumisesta (Beuker & Näsi 2024; Rikollisuustilanne 2023, s. 60). Täten voidaan myös arvioida, että esityksellä voi olla vaikutusta sukupuolten tasa-arvoon etenkin turvallisuuden tunteen osalta.

Vaikutukset henkilötietojen suojaan

Ehdotettavilla laeilla kansallisille viranomaisille säädettäisiin uusia tiedonsaantioikeuksia kansallisista rekistereistä tai tietokannoista (6 artikla) ja tai jäädytetystä tai menetetyksi tuomitusta omaisuudesta (27 artikla). Lisäksi ehdotettavilla laeilla säädettäisiin ARO-toimistojen välisestä tiedonvaihdosta (9 artikla). Tiedonsaantioikeuksien piiriin ja ARO-toimistojen välillä vaihdettaviin tietoihin voisi kuulua henkilötietoja sekä muita salassa pidettäviä tietoja.

Ehdotetulla sääntelyllä ei vaikuteta henkilötietoja koskevaan unionin sääntelyyn heikentävästi. Konfiskaatiodirektiivin johdanto-osan 52 kappaleen mukaisesti konfiskaatiodirektiivin sääntely on pyritty yhdenmukaistamaan rikosasioiden tietosuojadirektiivin kanssa. ARO-toimistojen henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan rikosasioiden tietosuojadirektiiviä. Lisäksi yleistä tietosuoja-asetusta sovelletaan AMO-toimistojen henkilötietojen käsittelyyn.

Voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö täyttää konfiskaatiodirektiivin 7 ja 8 artiklan vaatimukset, jotka koskevat ARO-toimistojen tiedonsaannin edellytyksiä ja lokitietojen säilyttämistä ja siten myös henkilötietojen suojan turvaamista. Voimassa olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädetään esimerkiksi direktiivin edellyttämästä ARO-toimiston henkilöstön erityistaitojen varmistamisesta sekä teknisistä ja organisatorisista toimenpiteistä tietoturvallisuuden toteuttamiseksi. Kansallisessa lainsäädännössä säädetään lokitietojen säilyttämisestä, mikä ehkäisee tietojen väärinkäytöksiä.

Ehdotettavalla lailla varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista säädettäisiin EU:n jäsenvaltioiden ARO-toimistojen välisestä tiedonvaihdosta direktiivin 9 artiklan mukaisesti. ARO-toimistot ovat pystyneet vaihtamaan tietoja aiemmin voimassa olleen Ruotsin puitepäätöksen ja kyseisen puitepäätöksen täytäntöönpanoa koskeneen tiedon ja tiedustelutiedon vaihtamisesta annetun lain nojalla, joihin on kuulunut myös henkilötietojen suojaa turvaavaa sääntelyä. Ehdotettavat lait turvaisivat henkilötietojen suojaa, koska tiedonvaihdon tulee täyttää tarpeellisuuden edellytys ARO-toimiston tehtävien hoitamisen kannalta ja toimitettavat henkilötiedot tulee määrittää tapauskohtaisesti. Toimitettavat henkilötiedot olisi rajoitettu vain asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa lueteltuihin henkilötietoryhmiin tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kieltäytymisperusteet ARO-toimiston tietojen toimittamisesta turvaisivat myös henkilötietojen suojaa, koska tiedon toimittamisesta voitaisiin kieltäytyä esimerkiksi jos se aiheuttaisi välittömän uhan henkilön hengelle tai fyysiselle koskemattomuudelle tai olisi selvästi epäsuhteessa tai merkityksetöntä niihin tarkoituksiin nähden, joihin niitä on pyydetty.

SIENA-sovelluksen käyttöönottamisella ARO-toimistojen välisessä tiedonvaihdoissa olisi henkilötietojen suojaa vahvistava vaikutus, koska sovellus tarjoaa vahvasti suojatun kanavan viranomaisten väliseen tietojenvaihtoon. SIENA-sovelluksen käyttöönotolla voidaan myös pyrkiä välttämään se, että jäsenvaltioissa käytettäisiin useita erilaisia tiedonvaihtokanavia yhden tiedonvaihtokanavan sijaan. SIENA-sovelluksen laaja käyttö vahvistaisi Europolin roolia Euroopan lainvalvonnan tiedonvaihdon keskuksena.

4.2.2

Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Yleistä

Esitys mahdollistaa menettämisseuraamusten edellytysten selvittämisen, vaatimisen, tuomitsemisen sekä täytäntöönpanon turvaamisen nykyistä laajemmin. Tämä voi tehostaa ja myös helpottaa rikosprosessiketjun viranomaisten työtä. Toisaalta rikosprosessissa käsiteltävien menettämisvaatimusten lisääntyminen ja varsinkin direktiivistä aiheutuvat uudet tehtävät ja muut velvoitteet kasvattavat viranomaisten työmäärää. Viimeksi mainituilta osin lisätyön määrä on pyritty pitämään esityksessä mahdollisimman vähäisenä tukeutumalla mahdollisimman pitkälti nykyiseen kansalliseen sääntelyyn, johon on tehty direktiivin edellyttämiä tai muuten perustelluiksi katsottuja muutoksia. Direktiivin edellyttämät uudet tehtävät on mahdollisimman pitkälti pyritty antamaan niille kansallisille viranomaisille, jotka hoitavat vastaavia tai samankaltaisia tehtäviä jo nykyisin.

Talouspoliittinen ministerivaliokunta on 6.2.2024 linjannut, että uusien EU:sta tulevien ja kansallisesta lainsäädännöstä tulevien velvoitteiden myötä tulevat tehtävät resursoidaan pääsääntöisesti luopumalla olemassa olevista tehtävistä tai tehostamalla nykyisten tehtävien hoitamista. Linjaus tarkoittaa tehtävien hoitamista nykyisten määrärahojen puitteissa. Linjaus on toistettu huhtikuussa 2024 hallituksen kehysriihen yhteydessä. Esityksessä ei ehdoteta luopumista nykyisistä tehtävistä, joten uudet tehtävät on resursoitava tehostamalla nykyisten tehtävien hoitamista.

Esityksessä ehdotetaan rikoshyödyn poisottamiseen vaadittavan näyttökynnyksen alentamista hallitusohjelman ja EU:n uuden konfiskaatiodirektiivin mukaisesti. Nykyisin menettämisseuraamus edellyttää joko langettavaa rikostuomiota tai rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä. Näyttökynnyksen alentamisen seurauksena rikoshyöty voidaan tuomita menetetyksi myös tilanteissa, joissa mitään yksittäistä rikosta ei kyetä näyttämään toteen.

Esityksellä lievennetään menettämisseuraamuksiin liittyvää rikosedellytystä ja laajennetaan merkittävästi mahdollisuuksia tuomita rikoshyöty menetetyksi varsinaisen rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella. Jatkossa rikoshyötyä voitaisiin tuomita menetetyksi esimerkiksi tilanteessa, jossa syyte hylätään kokonaisuudessaan, mutta omaisuuden katsotaan silti olevan alkuperältään rikollista. Tämä edellyttäisi, että syyttäjä on tavallisen ja/tai laajennetun hyödyn menettämisen lisäksi vaatinut viimesijaisesti selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista. Toisaalta vaatimus voitaisiin esittää myös itsenäisenä kanteena, jos syytekynnys ei ylittyisi tai syytettä ei muista syistä nostettaisi minkään rikoksen osalta. Esityksen voidaankin arvioida lisäävän nykyisellään varsin harvinaisten erillisten konfiskaatiokanteiden määrää.

Konfiskaatiokanteiden määrää jossain määrin lisännee myös kuulutustiedoksiannon käyttöönotto, joka mahdollistaa rikoshyödyn menetetyksi tuomitsemisen jatkossa myös tilanteissa, joissa vastaajaa ei tavoiteta todisteellista tiedoksiantoa varten. Vaikka säännöksen konkreettisten soveltamistilanteiden voidaankin nykytilanteen valossa arvioida jäävän suhteellisen harvinaisiksi, mahdollisuus kuulutustiedoksiantoon voi itsessään tehostaa rikoshyödyn jäljittämistä ja muuta tutkintaa tilanteissa, joissa esitutkintaa ei nykyisin saatettaisi loppuun vastaajan tavoittamattomuuden vuoksi.

Edellä mainittujen muutosten voidaan arvioida aiheuttavan jonkin verran juttumäärien lisääntymistä ja muuta lisätyötä esitutkintaviranomaisille, syyttäjille, tuomioistuimille ja täytäntöönpanoviranomaisille. Tarkempien lukumäärien arvioimiseen liittyy kuitenkin epävarmuustekijöitä.

Laajennettua hyödyn menettämistä koskevien vaatimusten ja itsenäisten konfiskaatiokanteiden lukumääristä ei ole saatavilla kattavia tilastotietoja ennen AIPA-järjestelmän käyttöönottoa rikosasioissa 27.5.2024. AIPAa edeltäneestä Sakari-järjestelmästä ei löydy omaa nimikettä kummallekaan mainitulle asiaryhmälle eikä niistä siksi ole mahdollista hakea lukumäärätietoja tietokantahaulla. Esimerkiksi pelkkää menettämisvaatimusta koskevat asiat on Sakari-järjestelmässä todennäköisesti kirjattu nimikkeelle ”1432 MUU TUTKINTA”, joka sisältää monia muitakin asioita, joten konfiskaatiokanteiden lukumäärän selvittäminen edellyttäisi suuren aineiston manuaalista läpikäyntiä.

AIPAn tietojen mukaan aikavälillä 27.5.2024–13.11.2025 laajennettua hyödyn menettämistä on vaadittu 21 asiassa. Osa näistä asioista sisältää useampia vaatimuksia siten, että laajennetun hyödyn menettämistä koskevien vaatimusten kokonaislukumäärä on 27. Vastaajia, joihin vaatimus on kohdistettu, on ollut 28. Asiat, joiden yhteydessä laajennettua hyötykonfiskaatiota on vaadittu, ovat päävaatimuksensa perusteella lähes aina koskeneet huumausainerikoksia (6 törkeää huumausainerikosta, 11 huumausainerikosta ja yksi huumausainerikoksen edistäminen). Muita päävaatimuksia ovat olleet törkeä maksuvälinepetos, törkeä pahoinpitely ja törkeä petos.

Konfiskaatiokanteiden osalta saapuneita asioita, joissa ainoa vaatimus on menettämisseuraamus, on ollut samalla aikavälillä yhdeksän. Näistä asioista neljä on koskenut rikoksentekovälineen tai muun omaisuuden menettämistä, kolme rikoksella saavutetun hyödyn menettämistä, yksi rikosesineen menettämistä ja yksi ampuma-aseen menettämistä.

Edellä mainittujen tietojen perusteella voidaan ennakoida, että selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista tultaisiin vuositasolla vaatimaan yhteensä joitakin kymmeniä kertoja, sisältäen sekä syytteen ja laajennetun hyötykonfiskaation yhteydessä esitetyt viimesijaiset vaatimukset että itsenäiset konfiskaatiokanteet. Keskeistä tältä osin on ennen kaikkea se, missä määrin selittämätöntä omaisuutta saadaan esitutkintojen kautta tunnistettua, jäljitettyä ja takavarikoitua, jotta tällaisen omaisuuden menettämistä voidaan prosessin myöhemmässä vaiheessa vaatia.

Ehdotus ennallistamisvelvoitteen huomioon ottamisesta menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa on omiaan sujuvoittamaan ympäristörikosten esitutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä, koska väitteitä tulevaisuudessa mahdollisesti aiheutuvista ennallistamiskustannuksista ei enää tarvitsisi ottaa huomioon rikoshyödyn määrää laskettaessa. Toisaalta ehdotus voi jonkin verran lisätä Oikeusrekisterikeskuksen työmäärää. Tapauksia voidaan kuitenkin arvioida olevan vähemmän kuin kohtuullistamisvaatimuksia nykyisin. Todennäköisesti osa ennallistamisvelvoitteista jää toteuttamatta.

Ehdotettujen muutosten voidaan arvioida tehostavan viranomaisten välistä yhteistyötä varojen takaisinhankintaa ja menetetyksi tuomitsemista koskevissa menettelyissä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. ARO-toimiston tulisi tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja esimerkiksi muiden jäsenvaltioiden viranomaisten ja EPPO:n kanssa direktiivin edellyttämällä tavalla. Direktiivin mukaiset ARO-toimistoa koskevat tiedonvaihtovelvoitteet eivät olisi täysin uusia, sillä ARO-toimistot ovat voineet vaihtaa tietoja perustuen aiemmin voimassa olleisiin rikoshyötypäätökseen ja Ruotsin puitepäätöksen. Lisäksi AMO-toimistoille säädettäisiin yhteistyövelvoitteita niiden viranomaisten kanssa, jotka vastaavat omaisuuden jäljittämisestä ja tunnistamisesta, jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta. Rajat ylittävissä tapauksissa AMO-toimistojen tulisi tehdä yhteistyötä muiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa, jotka vastaavat jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista. ARO- ja AMO-toimistojen tulisi tehdä yhteistyötä EU:n tiettyjen virastojen, kuten Europolin ja Eurojustin, kanssa direktiivissä tarkoitetulla tavalla. Direktiivissä edellytettyjen yhteyspisteiden nimeäminen tehostaisi sekä ARO-toimistojen että AMO-toimistojen välistä yhteistyötä.

Direktiivissä tarkoitetulla kansallisen varojen takaisinhankintaa koskevalla strategian laatimisvelvoitteella olisi myös viranomaisten työmäärää lisäävä vaikutus, joka kuitenkin olisi pääasiassa kertaluonteinen strategian ensimmäisen laatimisen yhteydessä. Myöhempien päivitysten, jotka tulee tehdä viiden vuoden välein, voidaan arvioida vaativan vähemmän lisätyötä.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavat toimistot ja muut esitutkintaviranomaiset

Esitutkintaviranomaisista direktiivin velvollisuudet edellyttävät merkittävästi lisää tehtäviä ja siitä aiheutuvaa lisätyötä erityisesti varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle (ARO-toimistolle), joka ehdotuksen mukaan toimisi jatkossakin Keskusrikospoliisin (KRP) yhteydessä. Keskusrikospoliisi toimisi jatkossa myös Suomen toisena varallisuudenhoitotoimistona (AMO-toimistona) Ulosottolaitoksen ohella. Kansallisessa ARO-toimistossa työskentelee nykyisin päätoimisesti kaksi henkilöä. ARO-toimisto on yksi osa Keskusrikospoliisin talousrikostiedustelutoimintoa, jolla on Suomea koskeviin kansainvälisiin velvoitteisiin liittyviä muitakin keskeisiä tehtäviä kuin ARO-toimiston tehtävät. Näitä tehtäviä ovat mm. valtakunnallisen tason korruptiontorjunta, ympäristörikosten torjunta, liiketoimintakiellon valvonta sekä näihin liittyvät kansainväliset tehtävät ja velvoitteet sekä muut operatiiviset taloudellista rikollisuutta estävät tehtävät sekä rajat ylittävä tiedonvaihto.

Direktiivistä ARO-toimistoille aiheutuviin uusiin tehtäviin kuuluisi jäljittää ja tunnistaa omaisuus, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi, kun se on tarpeen toisen viranomaisen tukemiseksi tai rajat ylittävissä tilanteissa. Lisäksi direktiivin edellyttämät yhteistyövelvoitteet kansallisella ja kansainvälisellä tasolla tarkoittaisivat ARO-toimistolle nykyistä laajempia yhteistyön tekemiseen liittyviä tehtäviä. Muita uusia velvoitteita olisivat esimerkiksi välittömien toimien toteuttaminen omaisuuden jäädyttämiseksi rajat ylittävissä tilanteissa. ARO-toimistosta ja sen tehtävistä, toimivaltuuksista, tiedonsaantioikeuksista ja tietojen vaihtamisesta säädettäisiin jatkossa ehdotettavassa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa.

Ehdottavalla erillislailla ARO-toimistojen toimivaltaa laajennettaisiin tuomion jälkeiseen täytäntöönpanovaiheeseen, mikä merkitsisi muutosta nykytilaan ARO-toimiston toimivallan ollessa nykyisin rajoittunut tuomiota edeltävään esitutkintavaiheeseen. Muutoksilla olisi vaikutusta vakiintuneeseen jaotteluun, jossa esitutkintaviranomaiset vastaavat tutkintavaiheen jäljittämistoimenpiteistä, kun taas menetetyksi tuomitsemisen jälkeen tehtävistä toimenpiteistä säädetään sakkotäytäntöönpanolaissa ja niistä vastaavat täytäntöönpanoviranomaiset. Käytännössä direktiivin sääntely edellyttää, että ARO-toimistot voivat käyttää sellaisia toimivaltuuksia, joita menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa voidaan käyttää. Esityksessä ehdotetaan, että ARO-toimistolle annettaisiin mahdollisuus käyttää sakkotäytäntöönpanolain ja ulosottokaaren mukaisia toimivaltuuksia omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi täytäntöönpanovaiheessa. Vaihtoehtoinen ratkaisu olisi ollut ehdottaa Ulosottolaitoksen nimittämistä toiseksi kansalliseksi ARO-toimistoksi, joka voisi vastata täytäntöönpanovaiheessa tapahtuvasta omaisuuden jäljittämisestä ja tunnistamisesta. KRP toimii jo nykyisin ARO-toimistona, ja ARO-toimistojen tehtävänkuva on myös direktiivin voimaanpanon myötä sellainen, että ARO-toimiston tehtävien voidaan viranomaisten toimivaltasuhteet huomioon ottaen luontevimmin katsoa kuuluvan jatkossakin yksin KRP:lle.

Ehdotetut erillislain säännökset muuttaisivat osittain kansallisen ja muiden EU:n jäsenvaltioiden ARO-toimistojen välisen tiedonvaihdon edellytyksiä ja tiedonvaihdossa noudatettavia määräaikoja aiemmin voimassa olleeseen sääntelyyn nähden. Viranomaisille asetettaisiin velvoitteita toimia nopeasti tietyissä tilanteissa. Ehdotettujen muutosten myötä ARO-toimistojen tulisi käyttää oletusarvoisena tiedonvaihdonkanavana SIENA-sovellusta. Suomessa toimivalla ARO-toimistolla on jo nykyisin pääsy SIENA-sovellukseen.

ARO-toimistojen rajat ylittävän tiedonvaihdon, jota hoitaa tällä hetkellä päätoimisesti yksi henkilö, voidaan ennakoida jonkin verran kasvavan. Konfiskaatiodirektiivin mukaiset tietojen toimittamisen määräajat ovat tiukempia kuin aikaisemmin sovelletussa Ruotsin puitepäätöksessä mutta vastaavat hiljattain voimaan tullutta tietojenvaihtolakia, jota sovelletaan konfiskaatiodirektiivin edellyttämien säännösten voimaantuloon saakka. Päivystysvelvoitetta edellyttävät kiireelliset tietopyynnöt, joista direktiivissä säädetään 10 artiklan 1 kohdan b alakohdassa, ovat nykyisin suhteellisen harvinaisia (1–2 pyyntöä vuodessa). Näissäkin tilanteissa tietojen toimittamista olisi mahdollista viivyttää artiklan sallimissa poikkeustilanteissa.

Päivystysvelvoite voisi olla mahdollista hoitaa KRP:n nykyisten päivystysvelvoitteiden ja mahdollisten ylityömääräysten avulla. Pyyntöihin vastaaminen voi edellyttää syyttäjäyhteistyötä, miltä osin tulisi hyödyntää syyttäjien päivystysjärjestelyjä. Oikeusviranomaisten roolin korostuminen EU:n rajat ylittävässä yhteistyössä edellyttää muutoinkin sen varmistamista, että yhteistyö poliisin ja syyttäjien välillä toimii myös kiiretilanteissa.

Yleisesti ja alustavasti voidaan arvioida, että uudet tehtävät edellyttävät Keskusrikospoliisissa ainakin päivystysjärjestelyiden tarkistamista tai uudelleen organisointia, mahdollisesti operatiivisen henkilöstön tehtävänkuvien tarkastelua sekä todennäköisesti myös ylimääräisen päällystövastaavan tehtävien tarkastelua. Lisäksi nykyisiä tehtäviä muun muassa ennalta estävässä toiminnassa voidaan joutua priorisoimaan.

Edellä mainittujen tehtävien lisäksi Keskusrikospoliisi ehdotetaan nimettäväksi toiseksi varallisuudenhoitotoimistoksi Ulosottolaitoksen ohella. Keskusrikospoliisin tulisi ehdotettavassa varallisuudenhoitotoimiston roolissa direktiivin 22 artiklan 2 kohdan nojalla tarjota tukea ja asiantuntemusta muille toimivaltaisille viranomaisille ja tehdä yhteistyötä niin kansallisten kuin muidenkin maiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Kansallisissa tilanteissa tämä tarkoittaisi yhteistyötä erityisesti ARO-toimiston, esitutkintaviranomaisten ja ulosottoviranomaisten kanssa. Varallisuudenhoitotoimistojen nimeämisen ja tehtävienjaon taustalla olisi nykyinen kansallinen sääntely, jonka nojalla jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua omaisuutta hallinnoivat tilanteesta riippuen esitutkintaviranomaiset ja ulosotto. Tarkoituksena on, että Keskusrikospoliisi tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoi poliisi tai muu esitutkintaviranomainen (esimerkiksi pakkokeinolain 7 luvun mukaisen takavarikon kohteena olevan omaisuuden osalta), ja vastaavasti Ulosottolaitos tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoi ulosotto (esimerkiksi pakkokeinolain 6 luvun mukaisten vakuustakavarikoiden ja väliaikaisten vakuustakavarikoiden kohteena olevan omaisuuden osalta).

Käytettävissä olevien tietojen pohjalta voidaan arvioida, että uusista tehtävistä aiheutuu Keskusrikospoliisissa toimivalle ARO-toimistolle vähintään kolmen henkilötyövuoden lisätarve.

Ehdotetut muutokset tulevat kasvattamaan kaikkien esitutkintaviranomaisten työmäärää, koska rikoshyödyn jäljittäminen tehdään esimerkiksi poliisin suorittamissa esitutkinnoissa rikoslajineutraalisti paikallispoliisitasolla. Työmäärää kasvattaa myös direktiivistä aiheutuva velvollisuus aloittaa varojen jäljittäminen kiireellisesti, jos kyse on järjestäytyneen rikollisryhmän toiminnassa tehdystä rikoksesta, joka voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä. Tältä osin velvoite on toteutettu direktiivissä edellytetyllä vähimmäistasolla. Toisaalta voidaan arvioida, että yleisesti ottaen näissä tilanteissa varojen jäljittäminen aloitetaan nykyisinkin ripeästi. Lisäksi uudet, nykyistä laajemmat konfiskaatiosäännökset edellä lausutusti lisäävät työmäärää esitutkinnassa, koska menettämisseuraamusten edellytyksiä tulisi selvittää nykyistä laajemmin.

Syyttäjälaitos

Syyttäjälaitokselle aiheutuu edellä lausutusti lisätyötä juttumäärien kasvamisesta, koska menettämisvaatimuksen edellytysten laajentaminen tulee todennäköisesti kasvattamaan tällaisten vaatimusten lukumäärää. Tämän ohella lisätyötä voi aiheutua rajat ylittävästä yhteistyöstä. Menettämisseuraamusten uudet EU-tason vähimmäissäännöt ja ARO-toimistojen kiireelliset jäädyttämisvaltuudet (niin kutsutut välittömät toimet) voivat lisätä konfiskaatioasetuksen nojalla muista EU-maista Suomeen tunnustettaviksi ja täytäntöönpantaviksi toimitettavien jäädyttämispyyntöjen määriä. Tällaisten pyyntöjen määrät ovat tähän asti olleet melko vähäisiä (tunnustettujen pyyntöjen osalta 2 kpl vuonna 2024, 7 kpl vuonna 2023 ja 3 kpl 2022).

Tuomioistuinlaitos

Tuomioistuinlaitokselle lisätyötä arvioidaan aiheutuvan ennen kaikkea menettämisvaatimusten lisääntymisestä. Uusia vaatimuksia selittämättömän omaisuuden menettämisestä voidaan esittää joko viimesijaisena vaatimuksena syytteen yhteydessä tai itsenäisenä konfiskaatiokanteena. Ensiksi mainituissa tilanteissa tuomioistuinten työtä jonkin verran hankaloittaisi se, että samassa asiassa voidaan esittää kolme vaihtoehtoista vaatimusta, joita kaikkia koskee erilainen todistustaakka. Kokonaisuudessaan vaikutusten ei kuitenkaan arvioida olevan tuomioistuinten kannalta merkittäviä.

Ulosottolaitos

Direktiivistä johtuvat velvoitteet tulevat kasvattamaan myös ulosoton työmääriä. Tällainen vaikutus aiheutuu varsinkin ehdotetusta Ulosottolaitoksen nimeämisestä toiseksi direktiivin mukaiseksi varallisuudenhoitotoimistoksi KRP:n ohella. Myös puhtaasti kansallisista muutoksista aiheutuva yleinen rikoshyödyn poisottamisen tehostuminen tulee kasvattamaan työmäärää muun muassa ulosoton täytäntöönpanemien vakuustakavarikkojen ja väliaikaisten vakuustakavarikkojen määrän lisääntymisenä. Työmäärien kasvaminen koskee niin Ulosottolaitoksen täytäntöönpanotehtäviä kuin hallintoakin.

Ulosottolaitoksessa konfiskaatiodirektiivin mukaisista täytäntöönpanotoimista käytännössä vastaisivat Ulosottolaitoksen erityistäytäntöönpanon toimintayksikössä sekä laajan täytäntöönpanon toimintayksiköissä työskentelevät ulosottoylitarkastajat. Elokuussa 2025 Ulosottolaitoksessa työskenteli yhteensä 395 ulosottoylitarkastajaa. Ulosottoylitarkastajien lähiesihenkilöinä toimivat kihlakunnanvoudit. Tietojenkäsittely Ulosottolaitoksen täytäntöönpanotehtävien hoitamisessa on pitkälti automatisoitua.

Ulosoton rooli varallisuudenhoitotoimistona sinänsä sopii hyvin yhteen ulosoton nykyisen perustehtävän kanssa. Ulosottolaitoksella on kokemusta ja osaamista direktiivin 22 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista, varallisuudenhoitotoimistolle kuuluvien tehtävien kaltaisista täytäntöönpanotehtävistä, kuten pakkokeinolain 6 luvun mukaisista vakuustakavarikoista ja väliaikaisista vakuustakavarikoista sekä näiden toimien kohteena olevan omaisuuden hallinnoinnista kuten 20 artiklan 4 kohdan mukaisesta suunnittelusta.

Ulosottolaitoksen tulisi varallisuudenhoitotoimiston roolissa direktiivin 22 artiklan 2 kohdan nojalla tarjota tukea ja asiantuntemusta muille toimivaltaisille viranomaisille ja tehdä yhteistyötä niin kansallisten kuin muidenkin maiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Kansallisissa tilanteissa tämä tarkoittaisi yhteistyötä erityisesti varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavana toimistona ja toisena varallisuudenhoitotoimistona toimivan Keskusrikospoliisin sekä muiden esitutkintaviranomaisten kanssa. Kuten edellä on todettu, tarkoituksena on, että Ulosottolaitos tarjoaisi varallisuudenhoitotoimistona tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa jäädytettyä tai menetetyksi tuomittua omaisuutta myös hallinnoi ulosotto.

Ulosotto tekee jo nykyisin laajaa yhteistyötä kansallisten viranomaisten kanssa. Tehtävän yhteistyön määrä ja sen myötä ulosoton työmäärät tulevat direktiivin voimaanpanon myötä jonkin verran nousemaan, joskin tarkkaa määrää on vaikeaa arvioida. Ulosoton rajat ylittävä yhteistyötoiminta on ollut tähän asti melko vähäistä, mutta yhteistyön määrän voidaan arvioida selvästi lisääntyvän direktiivin myötä.

Alustavan arvion mukaan direktiivistä aiheutuva lisätyö saattaisi edellyttää uuden ulosottoylitarkastajan viran perustamista Ulosottolaitokseen. Kyseinen viranhaltija keskittyisi direktiivin 22 artiklan 2 kohdan mukaiseen operatiivisen tason yhteistoimintaan muiden kansallisten viranomaisten kanssa tarjoamalla näille tukea ja asiantuntemusta.

Tämän lisäksi direktiivi saattaisi edellyttää uuden hallintovoudin tai erityisasiantuntijan viran perustamista Ulosottolaitoksen keskushallintoon. Kyseisen viran viranhaltija voisi toimia Ulosottolaitoksen yhdyshenkilönä rajat ylittävissä yhteistyötoiminnassa. Lisäksi kyseinen viranhaltija voisi tehdä strategisemman tason yhteistyötä, koordinointia ja suunnittelutyötä ulosoton tietojärjestelmiin liittyen sekä muiden kansallisten viranomaisten kanssa, jotta direktiivin asianmukainen ja mahdollisimman kitkaton voimaanpano Suomessa varmistetaan. Niin ikään kyseiselle viranhaltijalle voisi ainakin direktiivin voimaantulon alkuvaiheessa kuulua koulutustehtäviä muille ulosottoylitarkastajille sekä näiden esihenkilöinä toimiville kihlakunnanvoudeille.

Oikeusrekisterikeskus

Esityksessä ehdotetaan lukuisia muutoksia menettämisseuraamusten täytäntöönpanon ja yksityisen vaatimuksen yhteensovittamisen osalta. Muutokset selkeyttävät menettelyä ja siten helpottavat Oikeusrekisterikeskuksen työtä. Lisäksi muutosten voidaan arvioida vähentävän perusteettomia hakemuksia, joiden määrä on nykyisin verrattain suuri. Toisaalta ennallistamisvelvoitteiden huomioon ottaminen täytäntöönpanossa voi jonkin verran lisätä Oikeusrekisterikeskuksen työtä. Kansallisista syistä ehdotettavien muutosten kokonaisvaikutuksen voidaan kuitenkin arvioida olevan Oikeusrekisterikeskuksen työmäärää vähentävä.

Toisaalta direktiivistä aiheutuvat uudet tehtävät kasvattavat myös Oikeusrekisterikeskuksen työmäärää. Oikeusrekisterikeskuksessa on käynnissä täytäntöönpanojärjestelmän uudistaminen, johon menettämisseuraamusta koskevat asiat saataisiin tämänhetkisen arvion mukaan vuoden 2028 aikana. ARO- ja AMO-toimistoilta Oikeusrekisterikeskukselle kohdistuvien tietopyyntöjen määrän arvioidaan olevan vähäinen. Vaikutusten arvioidaan jäävän vähäisiksi, jos direktiivin 27 artiklaan perustuvat tietojen luovutukset tapahtuvat esityksessä ehdotetusti erillisten pyyntöjen perusteella. Muita henkilöstövaikutuksia Oikeusrekisterikeskukselle aiheutuu ARO-tehtävien osalta rajatusti rajat ylittävästä täytäntöönpanosta. Koska esityksessä ehdotetaan, että Oikeusrekisterikeskus voisi pyytää poliisilta virka-apua omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi tuomion jälkeen, vaikutusten arvioidaan tältäkin osin jäävän vähäisiksi.

Direktiivin tilastointivelvoitteista ei itsessään arvioida aiheutuvan ORK:lle tai muille viranomaisille lisätyötä, koska velvoitteet käytännössä vastaavat nykyistä EU-lainsäädäntöä.

Entistä kattavammat EU-tason vähimmäissäännöt ja rajat ylittävän yhteistyön tehostuminen voivat lisätä ORK:lle muista jäsenvaltioista konfiskaatioasetuksen nojalla toimitettavien menettämisseuraamusten tunnustamis- ja täytäntöönpanopyyntöjen määrää. Tällaisten pyyntöjen määrä on tähän asti ollut suhteellisen vähäinen (tunnustettujen pyyntöjen osalta 1 kpl vuonna 2024, 0 kpl vuonna 2023 ja 1 kpl vuonna 2022). Oikeusrekisterikeskuksen muihin EU-jäsenvaltioihin konfiskaatioasetuksen nojalla lähettämien täytäntöönpanopyyntöjen määrä on ollut tätä suurempi (12 kpl vuonna 2024, 3 kpl vuonna 2023 ja 15 kpl vuonna 2022), ja myös näiden määrien voidaan olettaa direktiivin myötä jonkin verran kasvavan.

Koulutus

Esityksessä ehdotetut muutokset edellyttävät koulutusta kaikille viranomaisille, joita varojen takaisinhankintamenettely nykyisin koskettaa. Koulutustarve koskee sekä uusia aineellisia sääntöjä että viranomaisyhteistyötä ja muuta menettelyä.

Poliisin osalta konfiskaatiosäännöksiin ja niiden käytännön soveltamiseen (esim. rikoshyödyn määrittely, jäljittäminen ja poisottaminen sekä takavarikko, vakuustakavarikko ja vahingonkorvaukset) tähtäävää koulutusta annetaan Poliisiammattikorkeakoulussa. Koulutusta annetaan niin perusopiskelijoille (AMK-tutkinto) kuin jatko-opiskelijoille (YAMK-päällystökurssi ja alipäällystökurssi). Lisäksi teemoja käsitellään tietyillä ammatillisen osaamisen kehittämiseen tähtäävillä täydentävillä kursseilla (mm. talousrikoskurssi, kyberrikostorjunta ja kryptovarat). Erityisen syvälliseksi koulutusta ei voida nykyisellään luonnehtia, mutta toisaalta on tärkeää, että koulutusta on saatavilla eri vaiheissa opiskeleville tai työelämässä oleville poliiseille.

Lisäksi KRP:n kansallinen rikoshyötykoordinaattori toimii puheenjohtajana poliisilaitosten rihy-verkostossa, jossa pidetään yllä tilannekuvaa rikoshyödyn poisottamisen tilanteesta sekä jaetaan kokemuksia ja parhaita käytänteitä kokemusten perusteella. ARO-toimiston henkilöstöllä on mahdollisuus valtionhallinnon matkustussäännön puitteissa osallistua kansainvälisiin seminaareihin aihealueeseen liittyen mm. Europolissa ja CARIN-verkostossa, joissa jaetaan parhaita käytänteitä ja seurataan rikoshyödyn poisottamisen vaikuttavuutta jäsenvaltiossa. Valtakunnallinen rikoshyötykoordinaattori osallistuu myös erilaisiin Suomea koskeviin maatarkastuksiin, jotka liittyvät hänen tehtäväänsä.

Poliisin osalta yleinen lisäkoulutustarve koskee erityisesti omaisuuden nykyistä nopeampaa jäljittämistä, pakkokeinoihin ja toimivaltuuksiin liittyviä muutoksia ja uusia konfiskaatiosäännöksiä. Erityistä koulutustarvetta on lisäksi ARO-toimiston henkilökunnalle ARO-toimistojen ja AMO-toimistojen uusien tehtävien vuoksi. Käytännössä kaikki edellä ehdotetut muutokset tulevat edellyttämään kattavaa viranomaisohjeistuksen päivittämistä sekä poikkihallinnollisten menettelytapojen läpikäymistä. Konfiskaatiodirektiivin lisäksi tätä edellyttävät myös sakon täytäntöönpanosta annetun lain uudistamiseen liittyvät muutokset. Poliisin lisäksi esitutkintaviranomaisia ovat myös Tulli ja Rajavartiolaitos, joten poliisin ohjeistusta on tarkoituksenmukaista hyödyntää myös näissä organisaatioissa.

Koulutustarpeiden ja yleisempienkin resurssitarpeiden osalta voidaan viitata myös Poliisiammattikorkeakoulun 12.6.2025 julkaisemaan raporttiin ”Katujengirikollisuuden nykytila, torjunta ja rikoshyödyn poisottaminen”. Hankkeessa selvitettiin laajassa yhteistyössä poliisihallinnon asiantuntijoiden kanssa sitä, miten jengit toimivat, hankkivat rahaa ja omaisuutta sekä miten ja mihin jengiläiset tätä käyttävät.

Hankkeen tavoitteena oli kartoittaa ja tuoda esiin järjestäytyneen rikollisuuden ja katujengeihin liittyvän rikollisuuden rikoslajineutraalia rikoshyödyn jäljittämisen ja poisottamisen keinovalikoimaa. Hankkeen aikana huomio kiinnittyi katujengi-ilmiön lisäksi erityisesti siihen, kuinka eri tavoin rikoshyötyä koskevat toimet ovat yksiköissä esillä rikostorjunnan ja ennalta ehkäisyn päivittäisessä keinovalikoimassa.

Haastatteluissa ja muussa aineistonkeruussa ilmeni, että rikoshyötyä koskevat toimet vaihtelevat poliisiyksiköittäin. Katujengeihin liittyvässä rikostorjunnassa rikoshyöty ei ole tähän asti ollut keskeisenä painopisteenä. Juttukohtaiseen rikoshyödyn jäljittämiseen ja poisottamiseen panostetaan eri yksiköissä vaihtelevasti. Haastatteluissa kävi ilmi, kuinka rikoshyödyn takaisin saamiseen liittyvät hyödyt kyllä tunnistetaan, mutta arkisessa toiminnassa siihen kohdistuvat toimet näyttävät jäävän taka-alalle – kuten eräs haastateltava totesi, ”rikoshyöty on lapsenkengissä”. Hankkeen aikana esitettiin kuitenkin toisenlaisiakin näkemyksiä, joten ongelman laajuutta on vaikea arvioida. Joka tapauksessa hankkeessa todettiin, että rikoshyöty on vaikea kokonaisuus, ja siihen kohdennettavat resurssit ja osaaminen eivät ole riittävät.

Syyttäjälaitoksella on nykyisin tarjolla useita koulutuksia, joissa käsitellään menettämisseuraamuksia koskevia kysymyksiä. Syyttäjän peruskurssin Syyttäjän ratkaisutoiminta -osiossa on hyötyä koskeva osio. Kaikille syyttäjille on vuosittain tarjolla päivän mittainen rikoshyötyä koskeva kurssi (rikoshyötypäivä), jonka sisältönä ovat muun ohella omaisuuden jäljittäminen sekä rikoshyödyn ja rahanpesun kohteen menetetyksi tuomitseminen. Pakkokeinokurssi on vuosittain toistuva koulutuspäivä, joka on tarkoitettu kaikille syyttäjille ja jossa käydään läpi omaisuuteen kohdistuvia pakkokeinoja sekä omaisuuden jäädyttämistä. Kansainväliset liitynnät esitutkinnasta lainvoimaiseen tuomioon on vuosittain toistuva kahden päivän kurssi, jossa käsitellään omaisuuden jäädyttämistä toisessa valtiossa. Lisäksi rikoshyötyyn liittyviä kysymyksiä käsitellään lukuisilla eri rikoslajeja koskevilla kursseilla (mm. ympäristörikokset, velallisen rikokset). Ehdotetuista muutoksista aiheutuva koulutustarve koskee erityisesti uutta selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisvaatimuksen esittämistä.

Tuomioistuinlaitoksen osalta Tuomioistuinvirastolla ei ole viime vuosina ollut erikseen koulutusta menettämisseuraamuksista. Aihetta on käsitelty lyhyesti uusien puheenjohtajien koulutuksessa ja mahdollisesti muidenkin yleisempien koulutusten yhteydessä.

Ulosottolaitoksen sisäinen koulutustoiminta on valtakunnallista, suunnitelmallista ja systemaattista. Kaikki ulosoton uudet virkamiehet käyvät samansisältöisen ulosoton peruskurssin, jonka jälkeen teoreettista osaamista täydennetään kullekin henkilöstöryhmälle suunnatuilla erityiskoulutuksilla.

Ulosottolaitoksessa parhaiden käytäntöjen vaihtaminen tapahtuu paljolti valtakunnallisen koulutustoiminnan myötä. Koulutusten sisältöjä ja organisoimista koordinoidaan Ulosottolaitoksen keskushallinnossa ja koulutusten sisällölliseen suunnitteluun osallistuu, koulutuksen sisällöstä ja kohderyhmästä riippuen, eri henkilöstöryhmien edustajia Ulosottolaitoksen eri toimintayksiköistä eripuolilta maata. Parhaiden käytäntöjen vaihtamiseksi voidaan katsoa myös Ulosottolaitoksessa tehtävä lainkäytön yhtenäistämiseen tähtäävä työ, kuten Ulosottolaitoksen keskushallinnon laatimat menettelysuositukset. Kokemuksia ja parhaita käytäntöjä vaihdetaan myös esimerkiksi Ulosottolaitoksen täytäntöönpanon johtoryhmän kokouksissa sekä paikallisissa kihlakunnanvoutien ja ulosottoylitarkastajien kokouksissa. Ulosottolaitoksen virkamiehiä osallistuu myös Ulosottolaitoksen ulkopuolisten tahojen, kuten esimerkiksi poliisin ja Tullin järjestämiin koulutuksiin.

Ulosottolaitoksen osalta lainsäädäntömuutosten arvioidaan edellyttävän ulosottoylitarkastajille ja kihlakunnanvoudeille kohdennettua erityiskoulutusta. Ulosottolaitoksen sisäisen selvityksen mukaan ulosottoylitarkastajien työtä johtavilla kihlakunnanvoudeilla on yleisemminkin selvää tarvetta koulutukselle EU-oikeuteen liittyen. Ulosoton täytäntöönpanotehtäviä hoitaville kihlakunnanvoudeille ja ulosottoylitarkastajille annettava koulutus ja tämän myötä EU-oikeuden tunnettavuuden lisääminen olisivat omiaan varmistamaan direktiivin asianmukaista täytäntöönpanoa.

Oikeusrekisterikeskus on aktiivisesti mukana konfiskaatioasioissa toimivaltaisten viranomaisten yhteistyössä (mm. EJN-verkosto) ja henkilöstö osallistuu mahdollisuuksien mukaan myös muiden konfiskaatioasioita käsittelevien toimijoiden järjestämiin koulutuksiin. Oikeusrekisterikeskus järjestää säännöllisesti henkilöstölle koulutusta eri teemoista vuosittain. Tällainen koulutus on järjestetty myös rikosprosessista, johon myös rikoshyötyasiat liittyvät. Lisäksi Oikeusrekisterikeskuksessa rajat ylittävien konfiskaatioasioiden käsittely on keskistetty muutamalle asiantuntijalle, millä varmistetaan se, että henkilöstöllä on riittävästi erityisosaamista konfiskaatioasioissa. Esityksen osalta lisäkoulutustarvetta aiheuttavat erityisesti menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon ja yksityisen vaatimuksen yhteensovittamista koskevat kansalliset muutokset sekä direktiivin uudet säännökset omaisuuden hallinnoinnista ja viranomaisyhteistyöstä.

4.2.3

Taloudelliset vaikutukset

Yleistä

Rikoshyödyn poisottamisen tavoitteet eivät edellä lausutusti ole fiskaalisia vaan kriminaalipoliittisia. Ehdotetulla lainsäädännöllä on kuitenkin myös valtiontaloudellisia vaikutuksia. Rikoshyödyn tehokkaamman poisottamisen ja muiden esityksessä ehdotettujen toimenpiteiden voidaan arvioida kasvattavan valtiolle menetetyksi tuomitun omaisuuden määrää. Näitä valtiontaloudelle myönteisiä vaikutuksia on omiaan kasvattamaan se, että ehdotettujen muutosten voidaan arvioida tehostavan rikoshyödyn takaisinsaamista erityisesti merkittäviä hyötyjä tuottavissa rikoksissa, jotka ovat luonteeltaan ammattimaisia ja joihin liittyy monimutkaisia järjestelyjä omaisuuden alkuperän häivyttämiseksi. Tällaisia rikoksia ovat muun ohella rahanpesurikokset, joiden osalta esityksessä ehdotetaan lisäksi rahanpesun kohteen arvokonfiskaation mahdollistamista. Myös direktiivistä seuraava velvoite aloittaa varojen jäljittäminen kiireellisesti tietyissä tilanteissa on omiaan tehostamaan rikoshyödyn poisottamista.

Määrien tarkempaa arvioimista hankaloittaa kattavien tilastotietojen puute. Esimerkiksi Tilastokeskuksen tilastot eivät sisällä tietoja menettämisseuraamuksista. Sakari- ja AIPA-järjestelmistä saatujen tietojen perusteella rahanpesurikoksiin (rahanpesu, törkeä rahanpesu, rahanpesurikkomus, tuottamuksellinen rahanpesu) kytkeytyvien menettämisseuraamusten osuus kaikista käräjäoikeuksissa tuomituista arvon tai hyödyn menettämisseuraamuksista on jo nykyisin merkittävä, vaihdellen vuosien 2022 ja 2025 välillä 25 prosentista (vuonna 2022) 51 prosenttiin (vuonna 2023).

Rahanpesu pää- tai sivurikoksena (osuus): arvon tai taloudellisen hyödyn menettämisseuraamukset (€) käräjäoikeuksissa 2022–2025 (lähde: Sakari- ja AIPA-järjestelmät)

Vuosi

Rahanpesu pää- tai sivurikoksena

Kaikki arvon tai hyödyn menettämis-seuraamukset yhteensä

Rahanpesuun kytkeytyvien menettämisten osuus

2022

11 710 075

46 106 567

25 %

2023

16 554 728

32 310 467

51 %

2024

10 068 377

38 897 641

26 %

2025

30 330 227

70 895 838

43 %

Tilanteet, joissa rahanpesu on sivurikoksena, liittyvät pääasiallisesti törkeisiin huumausainerikoksiin, joiden määrät ovat Tilastokeskuksen rikos- ja pakkokeinotilastojen mukaan myös vahvassa kasvussa. Vuonna 2016 viranomaisten tietoon tuli 1179 törkeää huumausainerikosta, kun vuonna 2025 lukumäärä oli 1895. Rikosilmoituksesta tuomioon menee näissä tapauksissa keskimäärin 1–2 vuotta, joten ne näkyvät viiveellä myös tuomiotilastoissa. Tapaukset, joissa vakavin rikosnimike on törkeä huumausainerikos, muodostavat jo nykyisin merkittävän osan kaikista taloudellisen arvon tai hyödyn menettämisseuraamuksista, osuuksien vaihdellessa viime vuosina 44 prosentista (vuonna 2022) 83 prosenttiin (vuonna 2025). Törkeiden huumausainerikosten määrän kasvun vuoksi on oletettavaa, että myös näihin rikoksiin liittyvä rahanpesu on kasvussa.

Viranomaisten tietoon tulleet törkeät huumausainerikokset vuosina 2016–2025 (lähde: Tilastokeskus)

Vuosi

Viranomaisten tietoon tulleet törkeät huumausainerikokset (lkm.)

2016

1179

2017

1284

2018

1251

2019

1548

2020

1447

2021

1645

2022

1331

2023

1886

2024

1986

2025

1895

Törkeä huumausainerikos päärikoksena (osuus): arvon tai taloudellisen hyödyn menettämisseuraamukset (€) käräjäoikeuksissa 2022–2025 (lähde: Sakari- ja AIPA-järjestelmät)

Vuosi

Törkeä huumausainerikos päärikoksena

Kaikki arvon tai hyödyn menettämisseuraamukset yhteensä

Törkeisiin huumausainerikoksiin päärikoksena kytkeytyvien menettämisten osuus

2022

20 212 301

46 106 567

44 %

2023

26 274 522

32 310 467

81 %

2024

27 974 881

38 897 641

72 %

2025

58 811 217

70 895 838

83 %

Oikeusrekisterikeskukselta saatujen täytäntöönpanotietojen perusteella on merkille pantavaa, että esimerkiksi käännetyn todistustaakan käyttöönotto laajennetun hyötykonfiskaation osalta (laki 356/2016, voimaan 1.9.2016) ei kasvattanut tuomittujen ja täytäntöönpantujen esinekonfiskaatioiden lukumääriä. Vuonna 2015 tuomittiin 2540 ja pantiin täytäntöön 2484 esineellistä menettämisseuraamusta (omaisuuden menetys). Vuonna 2016 kyseiset lukemat olivat 2 244 ja 2 055, vuonna 2017 taas 1 906 ja 1 736 ja seuraavana vuonna 1 843 ja 1 672. Vuonna 2024 kyseiset lukemat olivat 1 589 ja 1 109 eli vähemmän kuin ennen käännetyn todistustaakan käyttöönottoa. Kyseisten lukujen osalta ei ole saatavissa tietoa rahamäärästä eikä jaottelua siitä, missä määrin kyse on ollut tavallisesta ja missä määrin laajennetusta hyötykonfiskaatiosta.

Rahamääräisinä tuomittujen menettämisseuraamusten määrä taas on ollut Oikeusrekisterikeskuksen täytäntöönpanotietojen perusteella viime vuosina selvässä kasvussa. Vuonna 2024 tällaisia menettämisseuraamuksia tuomittiin yhteensä 1 735 ja niiden kokonaisarvo oli 55 212 426,98 euroa. Vuonna 2023 vastaavat luvut olivat 1 779 ja 38 852 147,31 euroa, vuonna 2022 taas 1 528 ja 17 957 275,26 euroa, ja tätä edeltävänä vuonna 1419 ja 13 434 850,56 euroa. Perityksi saadut määrät ovat kuitenkin säännönmukaisesti olleet selvästi tuomittuja määriä pienempiä: 2 702 156,73 euroa vuonna 2024, 3 289 355,84 euroa vuonna 2023, 3 634 578,12 euroa vuonna 2022 ja 4 835 740,90 euroa vuonna 2021. Selvää on, että lukujen taustalla on muitakin kuin lainsäädäntöön liittyviä tekijöitä (esimerkiksi koronaviruspandemia), joiden vaikutusta ei ole käytössä olevilla tiedoilla mahdollista tarkasti arvioida.

Tarkempia Oikeusrekisterikeskuksen täytäntöönpanotietoihin perustuvia tilastoja tuomioistuinten määräämistä menettämisseuraamuksista ja niiden täytäntöönpanosta esitetään taulukossa, joka on luettavissa osoitteessa https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-400-713-9 .

Esityksellä parannettaisiin mahdollisuuksia menettämisseuraamuksen ja ennallistamisvelvoitteen yhteensovittamiseksi ympäristörikoksissa. Tästä aiheutuvat vaikutukset voivat olla kahtalaisia. Mahdollisuus yhteensovittamiseen, joko panemalla menettämisseuraamus täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä tai suorittamalla vastaava määrä valtion varoista, voi yksittäisissä tapauksissa vähentää valtion ympäristörikoksista saamia konfiskaatiotuloja. Tätä voidaan kuitenkin pitää hyväksyttävänä, koska menettämisseuraamusten ei tule muodostua rangaistuksellisiksi vastoin tarkoitustaan eikä vastaajaa tulisi tuomita menettämään enempää kuin tosiasiallinen hyöty, riippumatta siitä, missä menettelyissä ja missä järjestyksessä asiaa on käsitelty. Lisäksi säännöksen konkreettisten soveltamistilanteiden voidaan arvioida olevan suhteellisen harvinaisia. Tilastokeskuksen tietojen mukaan rikoslain 48 luvun ympäristörikoksista tuomittujen rangaistusten määrät ovat vuosina 2019–2023 vaihdelleet 89:n (vuosina 2019 ja 2023) ja 119:n (vuonna 2021) välillä.

Toisaalta menettämisseuraamuksen ja ennallistamisvelvoitteen entistä parempi yhteensovittaminen voi myös kasvattaa konfiskaatiotuloja, koska oikeuskäytännössä on ollut tilanteita, joissa menettämisseuraamuksia on rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla kohtuullistettu tulevien ennallistamiskustannusten arvioidulla määrällä. Tämä on voinut johtaa siihen, että rikoshyötyä on tosiasiassa jäänyt tekijälle, jos ennallistamisvelvollisuutta ei lopulta ole tuomittu tai tekijä on laiminlyönyt velvoitteen noudattamisen.

Kokonaisuutena voidaan yleisellä tasolla arvioida, että puhtaasti kansallisista lainsäädäntömuutoksista saatavat taloudelliset hyödyt ylittävät kyseisistä muutoksista viranomaisille aiheutuvan lisätyön ja muut kustannukset. Arvio on kuitenkin summittainen ja siihen liittyy epävarmuustekijöitä. Se, missä määrin uudistuksilla saadaan tosiasiallisesti lisättyä rikollisen omaisuuden poisottamista, riippuu olennaisesti uudistusten jalkauttamisesta. Edellä koulutustarpeiden yhteydessä selostetusta Poliisiammattikorkeakoulun raportista ilmenee, että rikoshyödyn jäljittämiseen ja poisottamiseen panostetaan poliisiyksiköissä vaihtelevasti. Rikoshyödyn takaisinsaamisen hyödyt tunnistetaan, mutta siihen kohdennettavat resurssit ja osaaminen eivät ole riittäviä. Tämä koskee myös vakavia talousrikoksia.

Jatkossa onkin keskeistä, että erityisesti laajennetun hyötykonfiskaation ja selittämättömän omaisuuden konfiskaation liipaisinrikosten esitutkinnassa säännönmukaisesti selvitetään edellytykset mainituille menettämisseuraamuksille ja hyöty pyritään jäljittämään ja takavarikoimaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa esitutkintaa siten, että esitutkinta suoritetaan hyöty edellä. Toisaalta voidaan olettaa, että suurin osa menetetyksi tuomitusta ja takaisinsaadusta rikoshyödystä muodostuu jatkossakin RL 10:2:n tavallisesta hyötykonfiskaatiosta. Myös tätä perinteistä menettämisseuraamusta voidaan soveltaa nykyistä tehokkaammin. Jos esitutkinta on esimerkiksi vangittuina olevien vastaajien vuoksi suoritettava nopeasti, rikoshyödyn jäljittäminen voidaan perusteellisemmin tutkia ja sitä koskeva vaatimus esittää rikosprosessista erillisenä konfiskaatiokanteena.

Direktiivin taloudelliset vaikutukset

Komission alkuperäisen direktiiviehdotuksen yhteydessä julkaistussa vaikutustenarvioinnissa on arvioitu direktiivistä jäsenvaltioille aiheutuvia taloudellisia vaikutuksia. Arvion mukaan ehdotuksella ei ole vaikutusta EU-budjettiin, mutta sillä on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia jäsenvaltioille. Jäsenvaltioiden julkishallinnolle aiheutuu lisäkustannuksia, sillä sekä ARO-toimistot että varallisuudenhoitotoimistot tarvitsevat riittävät resurssit tehtäviensä hoitamiseen. Komission mukaan kustannusarvio jäsenvaltioiden hallinnoille on yhteensä noin 30–40 miljoonaa euroa, joista noin puolet olisi kertaluonteisia kustannuksia ja puolet jatkuvia kulueriä. Esimerkiksi ARO-toimistojen jatkuvan lisäresurssitarpeen arvioitiin olevan noin 4,39 miljoonaa euroa ja varallisuudenhoitotoimistojen perustamisesta aiheutuva jatkuva lisäresurssitarve 2,8–7 miljoonaa euroa.

Komission mukaan lisäkustannukset kompensoitaisiin ehdotuksen toimenpiteillä, jotka tehostavat koko omaisuuden takaisinhankintaprosessia. Suunniteltujen toimenpiteiden on arvioitu voivan noin kaksinkertaistaa takaisin hankitun rikollisen omaisuuden määrän, joka on nykyisin miljardi euroa vuodessa. Komissio arvioi, että kokonaisuutena julkishallinnon kustannukset jäisivät pienemmiksi kuin edellä mainitut tulot. Toisaalta on myös todettu, että saavutettavia tehokkuushyötyjä ei voida määrittää täsmällisesti etukäteen (ks. U 73/2022 vp s. 27–28).

Koska komission arviointi koski EU-tasoa eli kaikille jäsenvaltioille aiheutuvia yhteisvaikutuksia, siinä ei ole tarkasti otettu huomioon yksittäisten jäsenvaltioiden olosuhteita ja tarpeita. Mainittuihin arvioihin on siten joka tapauksessa suhtauduttava suuntaa-antavina.

Lopullisesta direktiivistä aiheutuvien kustannusten voidaan kuitenkin perustellusti arvioida jäävän alhaisemmiksi kuin mitä komission ehdotuksesta olisi aiheutunut. Tämä johtuu siitä, että direktiivi ei sisällä eräitä komission ehdotuksessa olleita velvoitteita, joiden toteuttaminen olisi aiheuttanut jäsenvaltioille merkittäviä kustannusvaikutuksia. Tältä osin merkityksellistä on varsinkin keskusrekisterien perustamisen muuttuminen vapaaehtoiseksi. Komission arvion mukaan rekisterien perustamisesta olisi aiheutunut yhteensä 13,5 miljoonan euron kertaluonteiset ja 2,16 miljoonan euron jatkuvat kustannukset. Kustannuksia olisi aiheutunut myös tietojen syöttämisestä rekisteriin ja niiden myöhemmästä muuttamisesta. Neuvottelujen aikana arvioitiin, että keskusrekisterin toteuttamisesta voisi Suomessa aiheutua Oikeusrekisterikeskukselle toteuttamistavasta riippuen 500 000–900 000 euron perustamiskustannukset sekä vuositasolla 50 000–150 000 euron jatkuvat kustannukset, jotka olisivat muodostuneet henkilötyöstä sekä järjestelmän ylläpidosta ja kehittämisestä.

Edelleen direktiivin kustannusvaikutuksia vähentää se, että direktiiviin ei otettu uusia tilastointivelvoitteita nykyiseen EU-lainsäädäntöön verrattuna. Komissio oli arvioinut, että tilastotiedonkeruuta koskevien velvoitteiden täytäntöönpanosta aiheutuisi 1,05 miljoonan euron välitön kertaluonteinen kustannus. Myös ARO-toimistojen suora pääsy kansallisiin rekistereihin voidaan Suomessa toteuttaa nykyisten pääsyoikeuksien pohjalta ilman merkittäviä tietojärjestelmämuutoksia. Komission arvion mukaan ARO-toimistojen pääsystä relevantteihin tietokantoihin olisi aiheutunut yhteensä 2,43 miljoonan euron kertaluonteiset kustannukset.

Edellä mainittujen, direktiiviehdotukseen sen neuvottelujen aikana tehtyjen muutosten ei voida arvioida merkittävästi vähentävän direktiivin myönteisiä vaikutuksia, koska rikollisen omaisuuden tehokkaan poisottamisen kannalta merkittävimpiä toimia ovat omaisuuden jäljittäminen ja muut tutkintatoimet sekä menettämisseuraamusten aineelliset edellytykset, joiden osalta lopputulos suurelta osin vastaa komission alkuperäistä ehdotusta. Direktiiviin neuvotteluissa saatu joustovara mahdollistaa alkuperäistä direktiiviehdotusta paremmin tukeutumisen nykyiseen kansalliseen järjestelmään erityisesti omaisuuden hallinnoinnin osalta, mikä vähentää kansallisille viranomaisille aiheutuvaa lisätyötä ja hallinnollista taakkaa. Omaisuuden hallinnointi on koettu Suomessa jo nykyisin tehokkaaksi ja toimivaksi. Direktiiviin neuvotteluvaiheessa tehtyjen muutosten jälkeen on siten enemmän perusteita sille komission alkuperäiselle arviolle, että direktiivistä saatavat hyödyt ylittävät siitä aiheutuvat haitat. Joka tapauksessa EU-velvoitteista aiheutuvat uudet tehtävät on edellä mainitun talouspoliittisen linjauksen mukaisesti hoidettava nykyisten määrärahojen puitteissa.

5

Muut toteuttamisvaihtoehdot

5.1

Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

5.1.1

Hallitusohjelmakirjaukset

Vaihtoehtoisia malleja toteuttaa hallitusohjelman kirjaukset rikoshyödyn poisottamisessa vaadittavan näyttökynnyksen alentamisesta ja rikoshyödyn poisottamista koskevan menettelyn käyttöönottamisesta rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella voitaisiin hakea muiden valtioiden lainsäädännöistä. Kuten seuraavasta jaksosta ilmenee, muissa EU-jäsenvaltioissa on omaksuttu varsin monenlaisia ratkaisuja rikostuomiosta riippumattomien menettämisseuraamusten suhteen. Esimerkkeinä voidaan mainita Ruotsin tuore lainsäädäntö ns. itsenäisestä menettämisseuraamuksesta sekä eräissä jäsenvaltioissa ja kolmansissa valtioissa käytössä olevat, siviili- tai hallinto-oikeudelliset konfiskaatiomallit.

Tällaiset Suomen oikeusjärjestelmälle vieraat sääntelyratkaisut edellyttäisivät kuitenkin todennäköisesti muutoksia lukuisiin kansallisiin lakeihin ja viranomaisten tehtäviin, kuten esimerkiksi Ruotsin uutta lainsäädäntöä koskevasta kuvauksesta ilmenee. Jos asiaa käsiteltäisiin muussa kuin luonteeltaan rikosoikeudellisessa menettelyssä, olisi säädettävä Ruotsin tapaan tarkasti muun muassa asian tutkinnasta ja käytettävistä pakkokeinoista. Esimerkiksi siviilioikeudellisen konfiskaation suhteen tulisi arvioida perusteellisesti suhdetta ulosottoon ja ulosottoviranomaisten rooliin. Myös ARO-toimistojen osalta tarvittaisiin merkittävästi lisäsääntelyä, koska nykyisin ARO-toimistojen toimivaltuudet perustuvat keskeisesti poliisi-, esitutkinta- ja pakkokeinolakiin, ja myös yhteistyö ARO-toimistojen ja muiden kansallisten viranomaisten välillä perustuu rikosoikeudellisen menettelyn tarkoituksiin kuten rikosten selvittämiseen. Lisäksi tällaiset muussa kuin luonteeltaan rikosoikeudellisessa menettelyssä annettavat päätökset eivät välttämättä olisi tunnustamis- ja täytäntöönpanokelpoisia muissa EU-jäsenvaltioissa. Tällaisten vaihtoehtojen tarkempi arvioiminen edellyttäisi perusteellisempaa selvittämistä kuin hankkeen ja EU-lainsäädännön täytäntöönpanon aikataulun puitteissa on mahdollista.

Hallitusohjelman kirjaukset edellyttävät periaatteellisesti merkittäviä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön ja laajentavat huomattavasti mahdollisuuksia tuomita omaisuutta menetetyksi ilman langettavaa rikostuomiota. Sama koskee direktiivin 16 artiklassa säädettyä selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemista. Esityksessä on tämän vuoksi pidetty perustelluimpana ratkaisuna pysyä mahdollisimman lähellä yhtäältä uuden EU-lainsäädännön vaatimuksia ja toisaalta nykyisen kansallisen lainsäädännön vakiintuneita lähtökohtia. Tällaisen ratkaisun voidaan myös arvioida edesauttavan uuden menettämisseuraamuksen tehokasta soveltamista ja sitä koskevan asiantuntemuksen kertymistä. Itsenäisen, rikosprosessista irrallisen menettämisseuraamuksen säätämistä ei myöskään ole pidetty tarpeellisena. Asian tulisi käynnistyä normaalisti rikosta koskevana esitutkintana ja uusi selittämätöntä omaisuutta koskeva menettämisseuraamus tulisi kysymykseen vain siinä tapauksessa, että muut menettämisseuraamukset kuten tavallinen tai laajennettu hyötykonfiskaatio eivät ole mahdollisia.

Rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden laitonta alkuperää koskevan näyttökynnyksen osalta vaihtoehtoja ehdotetulle syyttäjän alennetulle näyttökynnykselle eli todennäköisyysnäytölle olisivat yhtäältä vielä alhaisempi näyttökynnys eli laajennettua hyötykonfiskaatiota aikaisemmin koskenut syytä olettaa -näyttökynnys tai kyseisessä menettämisseuraamuksessa nykyisin noudatettava käännetty todistustaakka, ja toisaalta korkeampi näyttökynnys, esimerkiksi Ruotsin uutta itsenäistä menettämisseuraamusta koskeva korkea todennäköisyysnäyttö. Esityksessä on keskeisissä ehdotuksissa todetusti pidetty perusteltuna, että näyttökynnys olisi korkeampi kuin laajennetussa hyödyn menettämisessä, koska vastaajaa ei uudessa selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa tuomita mistään rikoksesta. Tämä toteutettaisiin edellyttämällä todennäköisyysnäyttöä, jota on EIT:n oikeuskäytännössä pidetty riittävänä menettämisseuraamuksen oikeasuhtaisuusvaatimuksen kannalta. Alhaisempi näyttökynnys olisi EIT:n oikeuskäytännön valossa riskialtis. Lisäksi useat muutkin jäsenvaltiot ovat suunnitelleet soveltavansa direktiivin 16 artiklan osalta todennäköisyysnäyttöä. Alhaisempi näyttökynnys aiheuttaisi riskin siitä, että Suomessa annettuja konfiskaatiopäätöksiä ei välttämättä pantaisi täytäntöön muissa jäsenvaltioissa, ottaen myös huomioon, että ehdotettu sääntely menee joka tapauksessa useilta osin direktiivin vähimmäisvaatimuksia pidemmälle. Näyttökynnyksen täyttymisen arvioinnissa keskeistä olisi EIT:n oikeuskäytäntöä vastaavasti omaisuuden ilmeinen epäsuhta vastaajan laillisiin tulonlähteisiin nähden, mikä muistuttaisi laajennetussa hyödyn menettämisessä aikaisemmin noudatettua syytä olettaa -näyttökynnystä. Asian valtiosääntöisiä reunaehtoja arvioidaan tarkemmin säätämisjärjestysperusteluissa.

5.1.2

Direktiivin soveltamisala

Konfiskaatiodirektiivin soveltamisala on rajoitettu direktiivin 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin, mikä merkitsee sitä, että direktiivissä säädetyt velvoitteet esimerkiksi rikoshyödyn tunnistamiseksi ja jäljittämiseksi, menetetyksi tuomitsemiseksi ja varallisuuden hoitamiseksi on rajattava kyseisessä artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin. Direktiivin 2 artiklassa luetellut rikokset on säädetty Suomen lainsäädännössä rangaistavaksi, minkä vuoksi rikoslain 10 luvun menettämisseuraamuksia koskevat säännökset sekä pakkokeinolain 6 luvun vakuustakavarikkoa ja 7 luvun mukaista takavarikkoa koskevat säännökset soveltuvat kyseisiin rikoksiin. Direktiivi ei velvoita soveltamaan direktiivin velvoitteita muihin kuin 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin. Ei ole kuitenkaan estettä sille, että direktiivin täytäntöönpanossa päätettäisiin soveltaa direktiivin velvoitteita myös laajemmin muihin kuin direktiivissä tarkoitettuihin rikoksiin, koska direktiivissä on kyse vähimmäisvelvoitteista jäsenvaltioille.

Jos direktiivin velvoitteita sovellettaisiin vain direktiivin soveltamisalassa oleviin rikoksiin, tämä edellyttäisi kansallisessa lainsäädännössä erillisten säännösten säätämistä kyseisille rikoksille. Lain soveltamisen kannalta tämä voi olla monimutkainen ratkaisu, mikä on todettu myös ensimmäisen konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä arvioitaessa sitä, sovelletaanko direktiivin velvoitteita kansallisesti vain direktiivin soveltamisalassa oleviin rikoksiin ( HE 4/2016 vp

s. 11). Selvyyden vuoksi ja aiemman konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanoa vastaavasti tässä esityksessä esitetään, että direktiivin edellyttämät lainsäädäntömuutokset sisällytetään pääosin menettämisseuraamuksia koskevaan rikoslain 10 lukuun, jolloin ne soveltuisivat myös muihin kuin direktiivin 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin liittyviin menettämisseuraamuksiin. Näin ollen tässä esityksessä ei ehdotettaisi rajattavan direktiivin velvoitteita ainoastaan direktiivin 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin, ellei ehdotuksessa toisin esitetä.

Direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mukaan rikoksentekovälineiden, rikoshyödyn tai omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista koskevia II luvun säännöksiä sovelletaan kaikkiin kansallisessa lainsäädännössä määriteltyihin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Tämä tarkoittaa, että direktiivin ARO-toimiston tehtäviä, toimivaltuuksia, tietojensaantia ja tiedonvaihtoa koskevat ehdotettavat säännökset voitaisiin rajata soveltamisalaltaan sellaisiin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Näin ei kuitenkaan ole ehdotettu, vaan kansallisessa täytäntöönpanossa mentäisiin siten tältä osin direktiivin vähimmäisedellytyksiä pidemmälle, lukuun ottamatta tietojen toiselle EU-maan ARO-toimistolle luovuttamisesta kieltäytymistä, jonka osalta säädettäisiin kieltäytymisperusteeksi se, että kyse on 2 artiklan 4 kohdan mukaisesta rikoksesta, josta ankarin rangaistus on alle yksi vuosi vankeutta tai pyyntö liittyy tekoon, joka ei ole Suomen lain mukaan säädetty rangaistavaksi. Kansallisten täytäntöönpanosäännösten ulottamista direktiivin edellyttämää pidemmälle perustelevat ennen muuta käytännön syyt. Lainsäädännön soveltaminen voisi osoittautua käytännössä hankalaksi, jos jokaisessa käytännön tilanteessa tulisi erikseen arvioida kyseessä olevan rikoksen mahdollista ankaruutta.

5.1.3

ARO-toimiston tehtävien järjestäminen

Direktiivin 5 artikla velvoittaa jäsenvaltiot perustamaan vähintään yhden ARO-toimiston. Direktiivi jättää siten jäsenvaltioille kansallista harkintavaltaa, perustetaanko jäsenvaltioon useampi ARO-toimisto vai keskitetäänkö tehtävät vain yhdelle toimistolle. Esityksessä ehdotetaan, että ARO-toimiston tehtävä annetaan yksinomaan Keskusrikospoliisille.

Nykyisin ARO-toimisto on sijoitettu Keskusrikospoliisin yhteyteen. ARO-toimisto on erikoistunut kansainvälisten rikoshyödyn jäljityspyyntöjen välittämiseen sekä muista jäsenmaista vastaanotettuihin pyyntöihin vastaamiseen. Siten kansallisessa täytäntöönpanossa voidaan varsin luontevasti keskittää direktiivin mukaiset ARO-toimiston tehtävät KRP:lle. Tällaisen ratkaisun etuna on se, että jo saatua asiantuntemusta ARO-toimiston tehtävistä ja olemassa olevia hallinnollisia rakenteita voitaisiin hyödyntää perustuen aiemman rikoshyötypäätöksen soveltamisesta saatuihin kokemuksiin. Lisäksi EU-maiden lainvalvontaviranomaisten tiedonvaihtoa koskevan tietojenvaihtolain mukainen yhteyspiste toimii niin ikään KRP:ssä. Siten ARO-toimiston tehtävien keskittämisellä KRP:n yhteyteen voidaan saavuttaa synergiaetuja tiedonvaihdossa.

Toinen vaihtoehto olisi antaa ARO-toimiston tehtävä jollekin toiselle viranomaiselle tai jakaa ARO-toimiston tehtävä kahdelle tai useammalle viranomaiselle. Luontevinta joka tapauksessa olisi, että ainakin osa ARO-toimiston tehtävistä olisi annettu poliisiviranomaiselle, koska toimiston direktiivissä säädetyt tehtävät ovat rikosten ennalta estämiseen ja esitutkintaan vahvasti liittyviä. Koska toimistolle toisaalta annetaan direktiivillä myös menettämisseuraamusten täytäntöönpanoon liittyviä tehtäviä, jotka ovat nykytilanteeseen nähden selvästi uusia, olisi yksi vaihtoehto antaa ARO-toimiston tehtävä tältä osin menettämisseuraamuksien täytäntöönpanosta vastaavalle viranomaiselle, kuten Ulosottolaitokselle. Siten vaihtoehtoinen ratkaisu olisi ollut ehdottaa Ulosottolaitoksen nimittämistä toiseksi kansalliseksi ARO-toimistoksi, joka voisi vastata täytäntöönpanovaiheessa tapahtuvasta omaisuuden jäljittämisestä ja tunnistamisesta. Tällöin ARO-toimistolle ei olisi välttämättä ollut tarvetta antaa täytäntöönpanovaiheeseen ajoittuvia toimivaltuuksia erikseen, kuten nyt ehdotettavassa mallissa on tehty, vaan tehtäviä voitaisiin toteuttaa täytäntöönpanosta vastaavalla viranomaisella olevien nykyisten toimivaltuuksien perusteella. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan saanut tukea perusvalmistelussa tai lausuntokierroksella, vaan perusteltuna on pidetty sitä, että ARO-toimiston tehtäviä hoitaa jatkossakin KRP.

5.1.4

AMO-toimistojen tehtävien järjestäminen

Direktiivin 21 artikla velvoittaa jäsenvaltiot perustamaan tai nimeämään vähintään yhden varallisuudenhoitotoimiston jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointia varten. Suomessa ei aikaisemmin ole toiminut direktiivin tarkoittamaa varallisuudenhoitotoimistoa. Esityksessä ehdotetaan, että AMO-toimiston tehtävä jaettaisiin niin, että sitä hoitaisivat Keskusrikospoliisi ja Ulosottolaitos. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa AMO-toimiston tehtävä vain yhdelle viranomaiselle. Toisaalta tehtävän jakaminen poliisiviranomaisen ja Ulosottolaitoksen kesken on luontevaa, sillä kyseiset viranomaiset ovat keskeisimmät omaisuutta nykyisen lainsäädännön perusteella hallinnoivista viranomaisista.

Direktiivissä on jätetty AMO-toimistolle annettavien tehtävien suhteen jäsenvaltioille liikkumavaraa. AMO-toimiston tehtävänä on varmistaa jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokas hallinnointi joko hallinnoimalla jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua omaisuutta suoraan tai tarjoamalla tukea ja asiantuntemusta muille jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaaville toimivaltaisille viranomaisille.

Esityksessä ehdotetaan, että AMO-toimistojen tehtävänä olisi tarjota tukea ja asiantuntemusta muille omaisuuden hallinnoinnista vastaaville viranomaisille. Jos AMO-toimistojen tehtäväksi annettaisiin omaisuuden hallinnointi suoraan, tarkoittaisi tämä merkittäviä muutoksia nykyisten viranomaisten tehtävänjakoon. Siten ehdotettu malli olisi toteutettavissa helpommin, eikä muutoksesta aiheutuisi suurta hallinnollista taakkaa.

5.1.5

ARO-toimiston ja AMO-toimistojen tietojen saannin toteuttaminen

Direktiivi sisältää paljon varsin yksityiskohtaista sääntelyä ARO-toimiston tietojen saamiseen ja tiedonvaihtoon liittyen. Esityksessä ehdotetaan siten pääosin pitäydyttäväksi konfiskaatiodirektiivin edellyttämässä erityissääntelyssä sen varmistamiseksi, että henkilötietojen suojan taso säilyy yhdenmukaisena EU:n jäsenvaltioissa. Ehdotetussa sääntelyssä kuitenkin käytettäisiin kansallista liikkumavaraa huomioimalla tietojen arkaluonteisuus ja salassapitointressien suojaamisen tarpeet. Siltä osin kuin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tietojensaantioikeuden piiriin kuuluisi erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tai arkaluonteisia ja salassapidettäviä tietoja, toimistoille ehdotetaan säädettäväksi oikeus tällaisiin tietoihin vain silloin, kun tiedot olisivat välttämättömiä sen laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi. Sääntelyllä otettaisiin huomioon perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskeva lausuntokäytäntö sekä käytäntö, jossa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittely on syytä rajata täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain välttämättömään (esim. PeVL 3/2017 vp s. 5 ja PeVL 48/2018 vp s. 4). Lisäksi siltä osin kuin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimistojen tietojensaantioikeus kohdistuisi tietosisältöihin, joita ei ole mahdollista yksilöidä, säädettäisiin oikeus tietoihin vain silloin kun se olisi välttämätöntä toimistojen tehtävien hoitamisen kannalta (ks. laajemmin aiheesta mietinnön jakso 12.6).

Direktiivin 6 artiklan 5 kohdassa säädetään mahdollisuudesta asettaa lisäedellytyksiä tiettyjen arkaluonteisten tietojen saamiselle, joihin ARO-toimistolla on direktiivin mukaan oltava oikeus. Tätä liikkumavaraa käytettäisiin säätämällä lisäedellytyksistä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa. Myös tällä sääntelyliikkumavaran käytöllä olisi myönteinen vaikutus henkilötietojen suojaan.

Direktiivin 27 artiklassa säädetään jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden tehokkaasta hallinnoinnista. Artiklan 1 kohdan mukaan jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimiseksi jäsenvaltioiden on varmistettava, että varallisuudenhoitotoimistot ja tarvittaessa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavat toimistot ja muut tämän direktiivin mukaisia tehtäviä hoitavat toimivaltaiset viranomaiset pystyvät hankkimaan nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava tämän direktiivin nojalla. Tätä varten jäsenvaltioiden on otettava käyttöön tehokkaita välineitä jäädytetyn tai menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimiseksi, kuten yksi keskusrekisteri tai muut rekisterit tämän direktiivin nojalla jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta.

Esityksessä ei ehdoteta yhden keskusrekisterin perustamista. Hallinnoitavaa omaisuutta koskevia tietoja on nykyisin useissa eri viranomaisten rekistereissä. Kokonaan uuden keskusrekisterin perustaminen olisi työlästä ja siitä aiheutuisi kustannuksia, jotka todennäköisesti eivät olisi vähäisiä. Tietojen saaminen hallinnoitavasta omaisuudesta varmistettaisiin lainsäädäntömuutoksilla, jotka mahdollistaisivat AMO-toimistojen sekä AMO- ja ARO-toimiston välisen tietojenvaihdon.

5.1.6

Menettämisseuraamusten ja verotuksen suhde

Toisin kuin rikoshyödyn menettämisen ja yksityisen oikeuden suhteesta, menettämisseuraamuksen ja verotuksen suhteesta ei ole säädetty nimenomaisesti. Verotuksessa laillisena tulona ilmoitettu ja verotettu tulo voi myöhemmin osoittautua rikoshyödyksi, joka tuomitaan menetetyksi. Jos vero- ja rikosprosessia ei soviteta yhteen, rikoshyödystä saatetaan sekä tuomita menettämisseuraamus että periä vero, jolloin rikoksentekijä menettää saman omaisuuserän kahteen kertaan ja menettämisseuraamus muodostuu rangaistukselliseksi vastoin tarkoitustaan (aiheesta yleisesti ks. Reima Kukkonen: Rikoshyödyn menettäminen. Osa III – Rikoshyödyn verotettavuus ja rikos- ja veroprosessien yhteensovittaminen, Defensor Legis N:o 1/2017, s. 64–83, ja siinä viitattu oikeuskirjallisuus). Ehdotettu uusi selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus ja yksittäiseen rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhyimmän vanhentumisajan pidentäminen 15 vuoteen voivat lisätä riskiä siitä, että verotettuun tuloerään kohdistetaan myöhemmin menettämisseuraamus.

Oikeuskäytännössä (esim. KKO 2011:35, kohta 14) ja oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että verotettavaa ei ole sellainen tulo, joka on peräisin toiminnasta, jota ei voida harjoittaa laillisesti (esimerkiksi anastusrikokset, huumekauppa, ihmiskauppa). Veronalaisia voivat sen sijaan olla sinänsä laillisesta liiketoiminnasta kertyneet tulot, joiden saamiseen liittyy rikollista toimintaa, esimerkiksi harjoittamalla elinkeinotoimintaa ilman asianmukaista lupaa tai lupamääräyksiä rikkoen (KKO 2011:35, kohta 15, ja siinä viitattu Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen Salumets-ratkaisu, C455/98, tuomio 29.6.2000, sekä KKO 1983 II 36 ja KKO 1995:181). Arvioinnissa keskeistä on se, voivatko toiminta tai tuotteet kilpailla laillisilla markkinoilla olevien palveluiden ja tuotteiden kanssa, ja siten vääristää kilpailua laitonta liiketoimintaa harjoittavien hyväksi.

Oikeuskirjallisuudessa on puollettu kantaa, jonka mukaan menettämisseuraamus on veroon nähden ensisijainen, koska rikoshyödyn menettämisen jälkeen ei lähtökohtaisesti jää verotettavaa tuloa. Kantaa on perusteltu myös muun ohella asianomistajan oikeuksien turvaamisella RL 10:2.6:n nojalla, jota vastaavaa sääntelyä ei verotuksessa ole, ja sillä, että rikoksella saatujen varojen verottaminen ja muuttaminen siten laillisiksi veronsaajille jaettaviksi varoiksi olisi vastoin RL 32 luvun 6–11 §:stä ilmenevää rahanpesun kieltoa. Oikeuskirjallisuudessa on myös ratkaisuun KKO 1995:181 tukeutuen katsottu, että rikoksesta jo maksettu vero tulisi vähentää rikoshyödystä menettämisseuraamusta määrättäessä (Rautio 2006 s. 199–200 ja 326; Korkka 2015 s. 174).

Tuoreempi oikeuskäytäntö vaikuttaa puoltavan menettämisseuraamuksen ensisijaisuutta mutta ei maksetun veron vähennyskelpoisuutta. Korkein oikeus on katsonut, että tuomittaessa rikoksen tuottama hyöty menetetyksi rikoksentekijälle ei jää sellaista tuloa, josta tulisi määrätä veroa. Tästä syystä myöskään veron määrää ei vähennetä valtiolle menetettäväksi tuomittavasta rikoshyödystä (KKO 2017:56, kohta 18, ja KKO 2005:17, kohta 23). Tämä viittaa siihen, että verotuksen ja menettämisseuraamuksen mahdollisen yhteensovittamisen tulisi tapahtua verotusmenettelyssä esimerkiksi palauttamalla vero tai vähentämällä konfiskoitu määrä verotuksessa (Kukkonen 2017 s. 77 ja siinä viitattu oikeuskirjallisuus). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että jos jo maksettua veroa ei huomioida menettämisseuraamusta määrättäessä, tuomion perustelut tulisi kirjoittaa siten, että vastaaja voi korjata verotustaan myöhemmin perusteettomasti maksetun veron osalta (Korkka 2015 s. 175 ja Kukkonen 2017 s. 82).

Verolainsäädännössä on vaihtelua sen suhteen, voidaanko jo maksettua veroa muuttaa myöhemmin tuomitun menettämisseuraamuksen vuoksi. Elinkeinoverotuksen osalta menettämisseuraamusta on oikeuskäytännössä pidetty elinkeinotulon verottamisesta annetun lain

(360/1968)

7 §:ssä tarkoitettuna vähennyskelpoisena menona niissä tapauksissa, joissa menetettyä hyötyä on verotettu ( HE 187/2005 vp

s. 3–4). Tätä on perusteltu muun muassa lain 16 §:n 5 kohdalla, jonka nojalla vähennyskelpoisia eivät ole sanktionluonteiset maksuseuraamukset. Menettämisseuraamukset ovat turvaamistoimia eikä niitä saa käyttää rangaistuksina. Menetys on lain 22 §:n 2 momentin nojalla lähtökohtaisesti sen verovuoden kulua, jonka aikana se on todettu. Vähennettävien menetysten on oikeuskäytännössä tullut olla lopullisia, mikä menettämisseuraamusten osalta tarkoittaa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa (Kukkonen 2017, s. 78–79, 82–83). Sen sijaan tuloverolaissa

(1535/1992)

vähennyskelpoisuus on elinkeinotuloa rajatumpaa eikä sen osalta tiettävästi ole vastaavaa oikeuskäytäntöä.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että verotusta tulisi voida kaikissa tulolähteissä oikaista, jos menettämisseuraamusta on aikaisemmin verotettu verovelvollisen tulona. Tätä on perusteltu sillä, että aikaisemmin verotettu erä ei kuulu verovelvolliselle eikä siten ole veronalainen. Kysymys ei siten olisi varsinaisesti menettämisseuraamukseen perustuvasta vähennyskelpoisesta menetyksestä (Kukkonen 2017 s. 79, 83, ja siinä viitattu Nykänen Pekka: Menetysten vähennyskelpoisuudesta tuloverolain mukaisessa verotuksessa, Edita 2014, s. 291–292, 299).

Rikosprosessi voi kuitenkin kestää niin kauan, ettei verotuksen muuttaminen ole määräaikojen kulumisen vuoksi enää mahdollista. Verotuksen muuttaminen maksuunpannun veron osalta voi tapahtua oikaisumenettelyllä tai ylimääräisellä muutoksenhaulla. Verotusmenettelystä annetun lain

(1558/1995)

55 §:n nojalla verotuksen oikaisu verovelvollisen hyväksi on tehtävä kolmen vuoden kuluessa verovuoden päättymistä seuraavan vuoden alusta. Oikaisuvaatimuksen johdosta annettuun päätökseen saa lain 66 §:n mukaan hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen. Mahdollista voi olla myös oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain

(808/2019)

117 §:n mukainen purkuhakemus esimerkiksi sillä perusteella, että asiaan on tullut uutta selvitystä, joka olisi voinut olennaisesti vaikuttaa asiaan, eikä johdu hakijasta, että selvitystä ei ole aikanaan esitetty. Purkua on lain 119 §:n nojalla lähtökohtaisesti haettava viiden vuoden kuluessa siitä, kun purettavaksi haettu päätös sai lainvoiman. Lisäksi Verohallinto voi veronkantolain

(11/2018)

47 §:n nojalla hakemuksesta myöntää vapautuksen verosta, jos veron periminen on erityisestä syystä ilmeisesti kohtuutonta.

Oikeuskirjallisuudessa Kukkonen onkin katsonut, että menettämisseuraamusten verokohtelusta olisi syytä säätää yhtenevästi kaikissa eri verolajeissa (Kukkonen 2017 s. 83). Tässä esityksessä ei ole mahdollisuutta arvioida tarkemmin verotuslainsäädäntöä. Kansallisen lainsäädännön perusperiaate on kuitenkin se, että menettämisseuraamus on luonteeltaan turvaamistoimi eikä se saa muodostua rangaistukselliseksi. Vastaajan tilanne ei myöskään saisi muodostua erilaiseksi sen perusteella, onko ensin ehditty määrätä vero vai tuomita menettämisseuraamus.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on edellä lausutusti katsottu, että rikoksentekijälle ei hyödyn konfiskoimisen jälkeen jää tuloa, josta tulisi määrätä veroa. Tämän vuoksi veron määrää ei tule myöskään vähentää hyödyn määrästä. Vähentäminen voisi myös johtaa edellä ennallistamistilanteiden yhteydessä kuvattuihin ongelmiin, koska veroa ei välttämättä ole vielä lainvoimaisesti ratkaistu ja peritty menettämisseuraamuksen tuomitsemishetkellä. Jos veroa esimerkiksi asianosaisen oikaisupyynnön johdosta muutettaisiin tai se jäisi muusta syystä perimättä, tekijälle jäisi rikoshyötyä. Myös menettämisseuraamuksen osalta valtiolle tosiasiallisesti päätyvä rikoshyöty ratkeaa vasta täytäntöönpanovaiheessa.

Perusteltua kuitenkin olisi, että rikosprosessissa kiinnitettäisiin mahdollisuuksien mukaan huomiota hyötykonfiskaatiovaatimuksen ja verotuksen suhteeseen. Jos tutkittavana olevasta rikoksesta saadussa hyödyssä on kyse sellaisista sinänsä laillisesta liiketoiminnasta kertyneistä tuloista, joiden saamiseen liittyy rikollista toimintaa, ja jotka tämän vuoksi voivat periaatteessa olla verotuksen kohteena, esitutkintaviranomaisen tulisi menettämisseuraamuksen edellytyksiä esitutkintalain 1 luvun 2 §:n mukaisesti selvittäessään pyrkiä selvittämään myös se, onko epäilty rikoshyöty ollut verotuksen kohteena, ja tarvittaessa kiinnittää epäillyn ja tämän avustajan huomiota mahdollisuuteen vaatia verotuksen muuttamista. Tätä voidaan perustella mainitun pykälän 2 momentilla, jonka mukaan esitutkinnassa asia on valmisteltava siten, että muun ohella asianosaisten etujen valvominen voidaan suorittaa asianmukaisesti. Myös syyttäjän tulisi kiinnittää asiaan huomiota syyteharkinnassa ja tarvittaessa rikosasian pääkäsittelyssä. Syyttäjän tehtävänä on syyttäjälaitoksesta annetun lain

(32/2019)

9 §:n mukaan on huolehtia rikosoikeudellisen vastuun toteuttamisesta hänen käsiteltävänään olevassa asiassa tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti asianosaisten oikeusturvan ja yleisen edun edellyttämällä tavalla. Samoin tuomioistuimen tulisi kiinnittää vastaajan huomiota asiaan ja ottaa asia huomioon tuomion perusteluissa siten, että vastaaja voi korjata verotustaan myöhemmin perusteettomasti maksetun veron osalta.

5.2

Muiden jäsenvaltioiden suunnittelemat tai toteuttamat keinot

5.2.1

Ruotsi

Asian tausta

Ruotsin voimassa olevan konfiskaatiolainsäädännön pääpiirteet otettiin käyttöön rikoskaaren (brottsbalk, 1962:700) 36 lukuun vuonna 1968, jonka jälkeen sääntelyä on uudistettu useaan otteeseen. Laajennetun hyödyn menettäminen on ollut mahdollista vuodesta 2008 alkaen rikoskaaren 36 lukuun lisätyn 1 b §:n nojalla. Rikoskaaren lisäksi konfiskaatiota koskevia säännöksiä on eräissä erityislaeissa, kuten huumausainerikoslaissa (narkotikastrafflag, 1968:64), sekä menetetyksi tuomitsemista koskevissa menettelylaeissa (1986:1009, 2008:369).

Ruotsin hallitus esitti 29.5.2024 julkaistussa hallituksen esityksessä (Prop. 2023/24:144) uutta menetetyksi tuomitsemista koskevaa lainsäädäntöä. Esityksen keskeisimmät ehdotukset ovat uusi itsenäisen menettämisen muoto, uusi rikoskaaren 36 luku, uusi laki omaisuuden menetetyksi tuomitsemista ja yhteisösakon määräämistä koskevasta menettelystä sekä rahatakavarikon laajentaminen yleiseksi pakkokeinoksi. Ehdotus on osa Ruotsin kansallista strategiaa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Viime vuosien rikollisuuskehitys, etenkin järjestäytyneen rikollisuuden leviäminen, on hallituksen mukaan osoittanut, että tarvitaan nykyistä paremmin mukautettua menetetyksi tuomitsemista koskevaa lainsäädäntöä. Ehdotuksen taustalla on tarkoitus vähentää rikoksen tekemisen kannustimia ja rikollisuuden taloudellista kannattavuutta estämällä tehokkaammin mahdollisuus kerätä rikoksen tuottamia voittoja riippumatta siitä, onko henkilö ollut osallinen rikokseen tai voidaanko hänet saattaa siitä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ehdotuksella pyritään varmistamaan, että sääntelykehys on johdonmukainen, tehokas ja yhteensopiva suhteessa EU-lainsäädäntöön ja muihin Ruotsia sitoviin kansainvälisiin sitoumuksiin. Uusi lainsäädäntö astui voimaan 8.11.2024.

Itsenäinen menettämisseuraamus, BrB 36:5

Uuden konfiskaatiolainsäädännön merkittävin uudistus on niin sanotun itsenäisen menettämisseuraamuksen (självständigt förverkande) käyttöönottaminen. Omaisuus voidaan määrätä itsenäisesti menetetyksi, jos on selvästi todennäköisempää, että se on peräisin rikollisesta toiminnasta, kuin että se ei ole (”Om det är klart mera sannolikt att egendom härrör från brottslig verksamhet än att så inte är fallet, ska egendomen förverkas (självständigt förverkande)”).

Itsenäisen menettämisseuraamuksen edellytyksenä ei ole, että henkilö voitaisiin saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen jostakin rikoksesta. Itsenäinen menettämisseuraamus mahdollistaa siten omaisuuden tuomitsemisen menetetyksi sillä perusteella, että omaisuuden omistus ei ole suhteessa yksilön laillisiin tulonlähteisiin tai muihin varallisuussuhteisiin. Omaisuuden suhteettomuus haltijan varallisuussuhteisiin nähden tarkoittaa myös sitä, että perintönä, osinkona tai lahjana väitetysti saatu omaisuus voidaan tuomita menetetyksi. Hallituksen esityksen mukaan lähtökohtana on, että itsenäisesti menetetyksi tuomittava omaisuus on löydetty. Menetetyksi on kuitenkin mahdollista tuomita myös omaisuuden arvo.

Rikollisesta toiminnasta saatu omaisuus voidaan tuomita menetetyksi siltä, jolta se löydetään ja jota voidaan siten pitää sen omistajana. Tutkintaa ja kannetta itsenäisestä menettämisestä voidaan ajaa myös lasta ja nuorta sekä sitä vastaan, jolla on tai on ollut vakava mielenterveyden häiriö. Omaisuutta ei kuitenkaan voida tuomita menetetyksi luovutuksensaajalta, joka on maksanut siitä kohtuullisen korvauksen, ellei tämä ole tiennyt tai pitänyt tietää omaisuuden yhteydestä rikolliseen toimintaan.

Omaisuuden tuomitseminen menetetyksi on riippumatonta rikollisen toiminnan ajankohdasta tai omaisuuden arvosta. Menetetyksi tuomitsemisen kannalta merkitystä ei siten ole sillä, milloin rikollinen toiminta on tapahtunut tai mikä henkilön rooli tai osallisuus rikollisen toimintaan on ollut, vaan sillä, että henkilön hallusta löydetään tiettynä ajankohtana omaisuutta, jota ei voida selittää. Menetettäväksi tuomitun omaisuuden arvoon liittyen hallituksen esityksessä on kuitenkin todettu, että itsenäinen menetetyksi tuomitseminen ei yleensä tule kysymykseen vähäisen rahamäärän tai arvoltaan vähäisen omaisuuden menetetyksi tuomitsemiseksi, vaikka varsinaista minimiarvoa lainsäädännössä ei haluttu asettaa. Lainsäädäntö ei myöskään sisällä itsenäistä menetetyksi tuomitsemista koskevia vanhentumissääntöjä.

Mahdollisuuksia puuttua selittämättömään omaisuuteen (oförklarade tillgångar) laajennettiin myös alentamalla laajennetun menettämisseuraamuksen näyttötaakkaa rikoskaaren 36 luvun 6 §:ssä. Jatkossa omaisuus voidaan tuomita menetetyksi ns. näyttöenemmyysperiaatteella (”Om det är övervägande sannolikt att egendom härrör från brottslig verksamhet, ska egendomen förverkas, om någon döms för ett brott för vilket det är föreskrivet fängelse i fyra år eller mer och brottet har varit sådant att det skulle kunna ge vinst (utvidgat förverkande)”).

Todistustaakka sekä itsenäisen menettämisseuraamuksen että laajennetun menettämisseuraamuksen edellytyksistä on syyttäjällä. Hallituksen esityksessä (s. 422–424) näyttövaatimuksia on kuvattu siten, että itsenäisessä menettämisseuraamuksessa vaadittu näyttökynnys (klart mera sannolikt) on alempana kuin langettavassa rikostuomiossa mutta ylempänä kuin laajennetussa menettämisseuraamuksessa (”Beviskravet är lägre än vad som krävs för en fällande brottmålsdom, där rimliga alternativa förklaringar praktiskt sett ska kunna uteslutas, men högre än vad som gäller för utvidgat förverkande”). Laajennetussa menettämisseuraamuksessa (övervägande sannolikt) taas on kyse siitä, että on todennäköisempää, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta kuin että näin ei ole (”Beviskravet övervägande sannolikt innebär att det ska vara mera sannolikt att egendomen härrör från brottslig verksamhet än att så inte är fallet”).

Vertailtaessa Ruotsin lainsäädäntöä Suomen nykyiseen lainsäädäntöön ja esityksen ehdotuksiin voidaan todeta, että Suomessa laajennetun hyötykonfiskaation todistustaakka on edelleen Ruotsin laajennettua menettämisseuraamusta alempana, koska kyse on käännetystä todistustaakasta eikä syyttäjän alennetusta näyttövelvollisuudesta. Myös rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen ehdotettu näyttökynnys eli todennäköisyysnäyttö on Ruotsissa edellytettyä korkeaa todennäköisyysnäyttöä alempana.

Toisaalta Ruotsin lainsäädännössä molemmat selittämättömän omaisuuden menettämistavat voivat koskea myös arvokonfiskaatiota. Arvokonfiskaation yhdistäminen laajennetussa hyötykonfiskaatiossa edellytettyyn käännettyyn todistustaakkaan olisi kuitenkin vastaajan oikeusturvan näkökulmasta haastavaa. Perustuslakivaliokunta on käännettyä todistustaakkaa arvioidessaan osalta katsonut muun ohella, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu, ja että menettelyssä ei tulisi asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi (PeVL 8/2016 vp s. 4–5). Arvokonfiskaatio näissä tilanteissa tarkoittaisi, että vastaajan pitäisi osoittaa sellaisen omaisuuden laillinen alkuperä, jota ei ole tavattu hänen hallustaan. Tällaisen todistustaakan täyttäminen voisi olla vastaajalle hyvin vaikeaa tai käytännössä mahdotonta.

Menettely

Päätöksen itsenäisen menetetyksi tuomitsemiseen liittyvän tutkinnan aloittamisesta tekee lähtökohtaisesti syyttäjä. Selvitys voidaan käynnistää, jos on syytä olettaa, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta. Menetetyksi tuomitsemista koskevan tutkinnan tarkoituksena on tutkia, onko omaisuus peräisin rikollisesta toiminnasta, selvittää kenelle se kuuluu, ottaa kantaa siihen, onko menetetyksi tuomitsemista koskevan kanteen nostamiselle riittävät perusteet sekä varmistaa, että asiassa on esitettävissä riittävät todisteet väitteen tueksi.

Kysymys siitä, onko tietty omaisuus peräisin rikollisesta toiminnasta, on aina ratkaistava tapauskohtaisen kokonaisharkinnan perusteella. Hallituksen esityksen mukaan syytä olettaa -vaatimus ei edellytä esimerkiksi sitä, että omaisuus löydettäisiin rikostutkinnan yhteydessä, tai että omaisuus voitaisiin liittää rikolliseen henkilöön tai ryhmään. Edellä mainituilla seikoilla voi kuitenkin yhdessä muiden seikkojen kanssa olla merkitystä kokonaisharkinnassa. Arvioinnin kannalta merkitystä on myös olosuhteilla, joissa omaisuus löydetään. Hallituksen esityksessä esimerkkinä on mainittu tilanne, jossa asunnosta, autosta tai varastosta, josta käsin harjoitetaan rikollista toimintaa, löydetään suuria määriä käteistä. Lisäksi esimerkiksi se, että arvokas omaisuus on väitetysti hankittu käteismaksua vastaan laatimatta myyntiasiakirjoja, voi puoltaa sitä, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta.

Hallituksen esityksen mukaan todistustaakka väitteestä, jonka mukaan omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta, on syyttäjällä. Kun syyttäjä on esittänyt väitteen tueksi riittävän näytön, omaisuuden omistajan on menetetyksi tuomitsemisen välttääkseen selitettävä, miten hän on saanut kyseisen omaisuuden. Omaisuus on tuomittava menetetyksi vasta, jos henkilö ei kykene esittämään riittävää selitystä omaisuuden alkuperästä. Siten, vaikka puhtaan semanttisesti saattaa vaikuttaa siltä, että selittämättömien varojen konfiskaatiossa on kyseessä käännetty todistustaakka, on hallituksen esityksen mukaan pikemminkin kyse siitä, että jos syyttäjä on täyttänyt todistustaakkansa, annetaan henkilölle selitystaakka (förklaringsbörda) siitä, miten hän on laillisesti saanut omaisuuden. Tällainen selitysvelvollisuuden siirtyminen vastaajalle, kun kantaja on täyttänyt näyttövelvollisuutensa, on Suomessa yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden mukaista.

Tehokkaan tutkinta- ja täytäntöönpanomenettelyn varmistamiseksi on hallituksen mukaan välttämätöntä antaa tutkintaviranomaisille mahdollisuus käyttää pakkokeinoja itsenäistä menetetyksi tuomitsemista koskevissa asioissa. Käytössä olevat pakkokeinot ovat takavarikko, rahatakavarikko, vakuustakavarikko, asiakirjan jäljentäminen, biometrinen tunnistaminen, kotietsintä, henkilöntarkastus ja etäetsinnän suorittaminen. Ellei erityisiä syitä ole, takavarikon, rahatakavarikon ja vakuustakavarikon kesto ei saa ylittää yhtä vuotta. Hallituksen esityksen mukaan tällaisia erityisiä syitä voisivat olla esimerkiksi selvityksen laajuus tai monimutkaisuus taikka se, että toimenpiteen kohteena olevan henkilön voidaan epäillä tahallisesti pakoilevan tutkinnan loppuunsaattamisen estämiseksi. Tutkinnan kohteelle tulee ilmoittaa itsenäistä menettämistä koskevasta tutkinnasta viimeistään silloin, kun omaisuus on takavarikoitu.

Päätöksen menetetyksi tuomitsemisesta tekee tuomioistuin. Asian ratkaiseminen on mahdollista pääkäsittelyssä tai ilman sitä. Tietyissä tilanteissa, joissa menetettävän omaisuuden arvo ei ylitä sosiaalivakuutuslain (socialförsäkringsbalk, 2010:110) tuloperusmäärään perustuvan laskukaavan mukaista summaa, menetetyksi tuomitsemista koskevan asian voi ratkaista syyttäjä, poliisi tai muu toimivaltainen poliisin tai turvallisuuspoliisin viranomainen. Hovioikeuteen valittaminen itsenäistä menettämisseuraamusta koskeneesta tuomiosta edellyttää hovioikeuden myöntämää valituslupaa.

Hallituksen esityksen mukaan olemassa oleva salassapitosääntely ei suojaa riittävästi itsenäistä menettämistä koskevaan selvitykseen sisältyviä tietoja, minkä vuoksi on tarpeen ottaa käyttöön uusia luottamuksellisuutta koskevia sääntöjä. Käyttöönotettavia uusia salassapitosäännöksiä on perusteltu viranomaisen tarpeella suojata itsenäistä menettämistä koskevaan selvitykseen liittyvää tietoa ja siten turvata tutkintaa sekä tutkinnan kohteena olevan henkilön henkilökohtaisten ja taloudellisten tietojen suojalla.

Perustelut sekä perus- ja ihmisoikeusnäkökulmat

Uutta itsenäistä menetetyksi tuomitsemisen muotoa on hallituksen esityksessä perusteltu tarpeella torjua järjestäytynyttä rikollisuutta ja jengiytymiseen liittyvää muuta rikollisuutta. Järjestäytynyttä rikollisuutta ajaa suurelta osin halu taloudellisen hyötyyn, minkä takia rikostorjunnassa tulisi yksittäisten rikosten syytteeseenpanon sijaan siirtää painopistettä taloudellisen kannattavuuden estämiseen. Järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa lainvalvontaviranomaisten haasteena on, että rikollisverkoston johtajat ovat harvoin rikosoikeudellisesti vastuussa rikoksista, koska he osallistuvat rikolliseen toimintaan vain rajoitetusti. Koska voimassa olevat menettämissäännökset edellyttävät, että henkilö voidaan saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen rikoksesta, rikolliset, jotka hyötyvät rikoksista eniten, voivat monissa tapauksissa pitää itsellään rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta. Laajennetusta rikoshyödyn menettämisestä poiketen itsenäinen menettämisseuraamus ei edellytä niin sanotusti menettämisseuraamuksen ”laukaisevaa” rikosta, jonka takia itsenäisellä menettämisseuraamuksella pystytään puuttumaan sellaiseen selittämättömään omaisuuteen, johon laajennetulla menetetyksi tuomitsemisella ei voida puuttua.

Hallituksen esityksen perusteluissa on lisäksi huomioitu, että menetetyksi tuomitsemiseen liittyen on tapahtunut merkittävää oikeudellista kehitystä niin Ruotsissa kuin EU:ssa että kansainvälisesti. Laajennetun menetetyksi tuomitsemisen lisäksi useissa muissa oikeusjärjestyksissä, kuten Irlannissa, menetetyksi tuomitseminen on muodoltaan sellaista, että siitä aiheutuu yksilölle selvitystaakka.

Perus- ja ihmisoikeuksien suojan kannalta itsenäisen menettämismuodon käyttöönotossa merkitystä saavat etenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 17 artiklassa suojattu omaisuuden suoja, sekä ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan ja perusoikeuskirjan 47 artiklan mukainen oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Hallituksen mukaan perusoikeuksien suoja ei estä uutta itsenäistä menettämismuotoa, mutta asettaa vaatimuksia sääntelyn muotoilulle. Lainsäädännön on sekä aineelliselta että menettelylliseltä kannalta oltava sellaista, ettei sen, jonka edun mukaista on, että omaisuutta ei määrättäisi menetettäväksi, ole suhteettoman vaikeaa vedota oikeuteensa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä seuraa, että valtion mahdollisuudet rajoittaa omaisuuden suojaa menettämislainsäädännöllä ovat verrattain laajat. EIT on ratkaisukäytännössään tunnistanut yhteiskunnan tarpeen torjua järjestäytyneen rikollisuuden taloudellisia voimia sellaiseksi yleiseksi eduksi, jonka perusteella omaisuuden suojaa on mahdollista rajoittaa. Hallituksen esityksessä katsotaan, että omaisuuden suojan rajoittaminen ottamalla käyttöön itsenäinen menettämisseuraamus on yleisen edun perusteella sallittu perus- ja ihmisoikeusrajoitus.

Esityksen perusteluiden mukaan esitys on myös YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen, vaikka itsenäisen menetetyksi tuomitsemisen soveltamisalan ulottaminen lapsiin merkitseekin lapsen omaisuuteen ja henkilökohtaiseen piiriin puuttumista. Perusteluiden mukaan soveltamisalan rajaaminen koskemaan vain yli 15-vuotiaita saattaisi kannustaa rikollisryhmiä käyttämään lapsia rikollisessa toiminnassa vielä enemmän kuin nykyään, jos alle 15-vuotiaaseen ei voitaisi kohdistaa itsenäistä menettämisseuraamusta. Lasten omaisuuteen kohdistuvan menettämisseuraamuksen mahdollistaminen on hallituksen mukaan välttämätöntä, jotta lapsia voidaan tehokkaammin suojella rikolliseen toimintaan värväämiseltä.

Uusi rikoskaaren 36 luku

Konfiskaatiolainsäädännön uudistuksessa rikoskaaren 36 luku korvattiin uudella 36 luvulla. Yhteiskunnassa sekä rikosoikeudellisessa lainsäädännössä tapahtuneista muutoksista huolimatta menetetyksi tuomitsemista koskevan lainsäädännön kokonaisvaltaista tai laajempaa tarkistamista ei ollut aiemmin toteutettu. Uutta rikoskaaren 36 lukua perustellaan tarpeella selkeyttää ja yksinkertaistaa sääntelykehystä sen varmistamiseksi, että konfiskaatiolainsäädäntö on selkeää, tehokasta ja ennakoitavaa.

Hallituksen esityksessä käsitellyt ehdotukset uudeksi lainsäädännöksi merkitsevät kokonaisuutena merkittäviä muutoksia rikoskaaren 36 luvun säännöksiin. Aikaisemmasta poiketen uuden luvun soveltamisala rajautuu vain menetetyksi tuomitsemiseen ja yrityssakkoon. Uuteen lukuun sisällytettiin uusi selittämättömän varallisuuden käsite, jonka lisäksi otettiin käyttöön uusi rikoksella saadun hyödyn menetetyksi tuomitsemista koskeva perussääntö. Rikoshyödyn käsitteen muuttamista perusteltiin sillä, että voittolähteinen käsitteenmuutos ilmentää paremmin seuraamuksen tarkoitusta eli rikoksesta saatujen voittojen neutralisointia. Uuden käsitteen tarkoituksena on myös laajentaa rikosvoittona menetettävien ansioiden soveltamisalaa kattamalla paremmin myös epäsuoremmat voitot ja säästöt. Uudistuksessa poistettiin myös alle 15-vuotiaisiin rikoksentekijöihin ja vakavan mielenterveyden häiriön alaisena toimineisiin henkilöihin kohdistettavaan menettämisseuraamuksen liittyvä erityinen kohtuullisuussääntö. Lisäksi luvun sääntelyyn tehtiin tarkennuksia ja eräitä muualla lainsäädännössä olleita konfiskaatioon ja yrityssakkoon liittyviä säännöksiä siirrettiin uuteen 36 lukuun.

Uusi laki omaisuuden menetetyksi tuomitsemista ja yrityssakon määräämistä koskevasta menettelystä

Osana konfiskaatiolainsäädännön uudistusta säädettiin uusi laki omaisuuden menetetyksi tuomitsemista ja yhtiösakon määräämistä koskevasta menettelystä (lag om förfarandet vid förverkande av egendom och åläggande av företagsbot, 2024:782). Uudella lailla kumottiin aikaisemmat menetetyksi tuomitsemista säännelleet menettelylait (lait 1986:1009 ja 2008:369). Laissa säädetään itsenäiseen menettämisseuraamukseen liittyvästä selvityksestä, lainvalvontaviranomaisten tietyissä tapauksissa tekemistä päätöksistä, asian käsittelystä tuomioistuimessa, kolmannen osapuolen osallistumisesta menetetyksi tuomitsemista koskevaan tuomioistuinkäsittelyyn kuten myös oikeudelliseen avustajaan ja tiedoksiantoon sekä lapsiin ja nuoriin liittyvistä asioista. Tuomioistuinkäsittelyn osalta lain soveltamisalan ulkopuolelle jäävät tilanteet, joissa kysymys omaisuuden menettämisestä tai yrityssakon määräämisestä on osa rikosvastuuta koskevaa kysymystä.

Hallituksen esityksessä uutta lakia perustellaan sääntelyn selkeyteen ja johdonmukaisuuteen liittyvillä argumenteilla. Monet menetetyksi tuomitsemista koskeviin menettelyihin liittyvät kysymykset ovat aikaisemmassa lainsäädännössä epäselviä tai joissakin tapauksissa täysin sääntelemättömiä. Selkeät menettelylliset puitteet voivat auttaa välttämään epäselvyyksiä ja rajanveto-ongelmia, joita menettelytilanteissa aiheutuu. Myös vuoden 2020 yrityssakkouudistuksen valossa on hallituksen esityksen mukaan tärkeää, että menettely yrityssakkokanteen käsittelystä täyttää oikeusvarmuuden vaatimukset.

Oikeusvaliokunnan kanta

Oikeusvaliokunta (Justitieutskottet) yhtyi mietinnössään 2024/25:JuU3 hallituksen arvioon siitä, että Ruotsissa tarvitaan nykyistä paremmin mukautettua menetetyksi tuomitsemista koskevaa lainsäädäntöä. Valiokunta suhtautui myönteisesti hallituksen ehdotukseen uudesta konfiskaatiolainsäädännöstä, ja kannatti ehdotusta lainsäädännöksi uudesta itsenäisestä menettämisseuraamuksesta. Valiokunta ehdotti lakitekstiin ainoastaan kolmea pientä toimituksellista tarkistusta, ja katsoi, että eduskunnan tulisi hyväksyä hallituksen esitys kokonaisuudessaan.

5.2.2

Norja

Menetetyksi tuomitsemisesta säädetään Norjan rikoslain ( lov om straff (straffeloven )) 13 luvussa, jonka nojalla on tällä hetkellä mahdollista rikoksentekovälineen, rikoshyödyn sekä laajennetun hyödyn menettäminen. Voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota, mutta asiaa koskeva lainvalmisteluprosessi on aloitettu. Oikeus- ja yleisen turvallisuuden ministeriö asetti syksyllä 2023 työryhmän valmistelemaan ehdotukset siviilioikeudellisia menettämisseuraamuksia koskevista säännöistä, ja työryhmä jätti mietintönsä syksyllä 2024 (Selvstendig inndragning av utbytte fra straffbare handliger, Rapport fra arbeidsgruppe, 20.9.2024). Työryhmän toisen mietinnön, joka käsittelee menetetyksi tuomitsemista koskevien vaatimusten suojaan ja rajoittamiseen liittyviä kysymyksiä, on määrä valmistelua keväällä 2025.

Työryhmä ehdottaa uuden itsenäisen menetetyksi tuomitsemisen seuraamuksen käyttöönottamista sisällyttämällä sen oikeusperusta rikoslakiin, ja noudattamalla rikosprosessilain ( lov om rettergangsmåten i straffesaker (straffeprosessloven )) menettelysääntöjä. Uusi menettämisseuraamus mahdollistaisi omaisuuden, tai poikkeustapauksissa sen arvon, menetetyksi tuomitsemisen ilman, että omaisuus voitaisiin yhdistää tiettyyn rikokseen tai rikoksiin. Olennaista itsenäisessä menettämisseuraamuksessa olisi se, että omaisuus on peräisin rikoksesta, eikä se, mistä tietystä rikollisesta teosta tai teoista se on peräisin. Menetetyksi tuomitsemisesta määräisi tuomioistuin.

Työryhmän ehdotus sisältää kaksi vaihtoehtoista näkemystä siitä, mikä näyttökynnyksen tulisi olla arvioitaessa sitä, onko omaisuus rikoshyötyä. Mietinnön mukaan omaisuus voitaisiin tuomita itsenäisesti menetetyksi, joko jos se on selvästi todennäköisesti tai todennäköisesti rikoksen tuottamaa hyötyä. Sidosryhmien odotetaan lausuntokierroksella lausuvan muun muassa näyttökynnykseen liittyvistä vaihtoehdoista.

Työryhmän näkemys on, että kuten rikostuomioon perustuvien menettämisseuraamuksien kohdalla, myös itsenäisen menettämisseuraamuksen osalta todistustaakka näytöstä tulisi olla syyttäjällä. Rikoslain 68 §:n mukaisen laajennetun hyödyn kohdalla todistustaakka siitä, että omaisuus on hankittu laillisella tavalla, siirtyy kuitenkin rikoksentekijälle, kun menetetyksi tuomitsemisen edellytykset täyttyvät. Työryhmä ei päätynyt ehdottamaan vastaavaa sääntöä itsenäisen menettämisseuraamuksen kohdalla. Tuomioistuimen arvioidessa omaisuuden alkuperää keskeisinä tekijöinä voitaisiin pitää omaisuuden löytymiseen liittyviä olosuhteita, epäselviä tai riittämättömiä asiakirjoja omaisuuden alkuperästä, rahoituksesta tai hankinnasta, omaisuuden rekisteröintitietoja sekä sitä, vastaako omaisuuden arvo sen omistajan taloudellista tilaa.

Työryhmä ehdottaa, että lainsäädäntöön otettaisiin nimenomainen säännös siitä, että syytteen nostamisen edellytysten täyttyessä syytteeseenpano tulisi asettaa etusijalle menetetyksi tuomitsemiseen nähden. Lisäksi työryhmä ehdottaa perustettavaksi uutta virallista menetetyksi tuomitsemista käsittelevää yksikköä, joka toimisi talous- ja ympäristörikosten tutkinta- ja syytetoimista vastaavan kansallisen viranomaisen alla.

Työryhmän mietintö sisältää lisäksi työryhmän jäsenen valmisteleman työryhmän esityksestä eriävän esityksen, joka sisältää kaksi vaihtoehtoista siviilioikeudellisen menettämisseuraamuksen toteutustapaa.

5.2.3

Tanska

Tanskassa menettämisseuraamuksista säädetään rikoslain ( straffeloven ) 75–77a §:ssä. Rikoksesta epäillyn kuolemaa koskevaa poikkeusta lukuun ottamatta menetetyksi tuomitseminen edellyttää, että syytetty on todettu syylliseksi rikokseen, joten selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitseminen ei ole Tanskan lainsäädännön nojalla mahdollista. Konfiskaatiodirektiivi ja vuoden 2014 konfiskaatiodirektiivi eivät sido Tanskaa eikä niitä sovelleta Tanskaan.

5.2.4

Viro

Virossa menettämisseuraamuksista säädetään rikoslain ( karistusseadustik ) 7 luvussa, jonka säännöksien nojalla tuomioistuin voi tuomita menetetyksi rikoksentekovälineen, rikoshyödyn tai laajennetun hyödyn. Menetetyksi tuomitseminen edellyttää rikostuomiota, eikä Viron lainsäädännössä ole selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevia sääntöjä.

5.2.5

Latvia

Latviassa selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisesta säädetään rikoslain 70.10 ja 70.11 §:ssä sekä rikosprosessilain 126 ja 356 §:ssä. Omaisuus voidaan tuomita menetetyksi esimerkiksi rikollisjärjestön jäseneltä tai terrorismirikokseen tai hyötyä tuottavaan rikokseen syyllistyneeltä, jos omaisuuden arvo on epäsuhteessa kyseisen henkilön laillisiin tuloihin eikä tämä osoita omaisuuden olevan alkuperältään laillinen. Säännöstä tullaan direktiivin johdosta laajentamaan myös läheisten hallussa olevaan omaisuuteen. Menettämisseuraamus voidaan tuomita itsenäisessä menettelyssä, jossa näkökulma omaisuuden alkuperään on siviilioikeudellinen. Todistustaakkaa on kuvattu jaetuksi. Kantajan on tarjottava näyttöä omaisuuden rikollista alkuperää koskevan olettaman tueksi. Tällaista voi olla esimerkiksi omaisuuden tai vastaajan elinkustannusten epäsuhta heidän tuloihinsa nähden. Jos vastaaja katsoo omaisuuden olevan laillista alkuperää, hänellä on mahdollisuus tarjota tästä näyttöä. Jos vastaaja ei tee näin määräajassa, hän menettää oikeutensa saada korvausta vahingosta, joka omistusoikeutta koskevista rajoituksista on aiheutunut.

5.2.6

Saksa

Rikostuomioon perustumattomasta menetetyksi tuomitsemisesta säädetään Saksan rikoslain ( Strafgesetzbuch , StGB) 76a §:ssä, joka sisältää kaksi menetetyksi tuomitsemisen mekanismia. Menetetyksi tuomitseminen 76a §:n 1–3 momentin nojalla on mahdollista tilanteissa, joissa henkilön asettaminen syytteeseen tai tuomitseminen rikoksesta on mahdotonta esimerkiksi epäillyn kuoleman tai pakenemisen johdosta tai syyteoikeuden vanhentumisen takia. Kaikkien muiden menetetyksi tuomitsemisen edellytysten tulee kuitenkin täyttyä.

76a §:n 4 momentin nojalla tuomioistuin voi tuomita menetetyksi laitonta alkuperää olevan omaisuuden, joka on takavarikoitu 4 momentissa luetellun epäillyn rikoksen rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä, ilman, että asianomainen henkilö tai henkilöt asetetaan syytteeseen ja tuomitaan rikoksesta. Menetetyksi tuomitseminen ei myöskään edellytä varsinaista näyttöä tietystä taustalla olevasta rikoksesta. Rikoslakirikoksista 4 momentin rikosluettelo sisältää esimerkiksi vakavan valtiota vaarantavan väkivaltarikoksen valmistelun, terrorismin rahoittamisen, rikollis- tai terrorismijärjestön perustamisen, parituksen, ihmiskaupan ja rahanpesun. Lisäksi luettelo sisältää muun muassa huumausainelaissa ( Betäubungsmittelgesetz

) ja ampuma-aselaissa ( Waffengesetz

) kriminalisoituja tekoja. Luettelo on laadittu sisältämään järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin kannalta keskeisimmät teot.

Vaikka 76a §:n 4 momentin mukainen itsenäinen menetetyksi tuomitseminen ei edellytä, että henkilö olisi tuomittu rikoksesta, tuomioistuimen tulee olla vakuuttunut omaisuuden laittomasta alkuperästä. Menetetyksi tuomitsemisen näyttökynnyksen on katsottu olevan ”ei varteenotettavaa epäilyä” -kynnys, josta todistustaakka on syyttäjällä. Rikosprosessilain ( Strafprozeßordnung

, StPO) 437 §:n mukaan päättäessään itsenäisestä menetetyksi tuomitsemisesta StGB 76a §:n 4 momentin nojalla tuomioistuin voi perustaa arvionsa omaisuuden laittomasta alkuperästä muun ohella omaisuuden arvon ja asianomaisen henkilön laillisten tulojen räikeään epäsuhtaisuuteen, menettelyyn johtaneen tutkinnan tuloksiin, omaisuuden löytämisolosuhteisiin ja vastaajan henkilökohtaiseen ja taloudelliseen tilanteeseen kokonaisuudessaan. Mainitun 76a §:n mukaisen menetetyksi tuomitsemisen vanhentumisaika on 30 vuotta laskettuna siitä hetkestä, jolloin lainvastainen teko, jolla rikoshyöty on saatu, on loppunut (StGB 76b.1 §).

5.2.7

Alankomaat

Rikoshyödyn menettämisestä säädetään rikoslain ( Wetboek van Strafrecht ) 36 e §:ssä. Alankomaiden voimassa oleva lainsäädäntö ei sisällä rikostuomioon perustumatonta menetetyksi tuomitsemista tai itsenäistä menettämisseuraamusta. Osana lainsäädäntötoimia järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan Alankomaissa ollaan kehittämässä järjestelmää, joka mahdollistaisi tuomioon perustumattoman menetetyksi tuomitseminen. Alkuperäinen lakiehdotus ja sitä koskeva perustelumuistio julkaistiin syksyllä 2021.

Ehdotuksen mukaan vähintään 25 000 euron arvoinen omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi, vaikka henkilöä ei olisi tuomittu rikoksesta, jos omaisuus on kokonaan tai suurilta osin peräisin rikoksesta. Lakiehdotuksen perustelujen mukaan vähimmäisarvon asettaminen edistää menettelyn tasapainoista ja oikeasuhtaista soveltamista ja on kannatettavaa menettelyyn liittyvästä kustannus-hyöty-näkökulmasta. Vähimmäisarvoa laskettaessa kyseeseen voi tulla useiden eri esineiden yhteenlaskettu arvo, jos kyseinen omaisuus on löydetty yhdessä. Lakiehdotuksen perusteluissa on todettu, että yksinään se seikka, että asianomaisella ei ole tuloja, mutta hänellä on pääsy arvokkaaseen omaisuuteen, ei riitä päättelemän omaisuuden olevan peräisin laittomasta toiminnasta. Todistustaakka omaisuuden alkuperästä on syyttäjällä. Rikostuomioon perustumattomaan menetetyksi tuomitsemiseen ehdotettiin noudatettavaksi siviiliprosessilain ( Wetboek van Burgerlijke Rechtsvordering

)

sääntöjä.

Alankomaiden oikeus- ja turvallisuusministeriö tiedotti keväällä 2024, että lakiehdotukseen tullaan tekemään muutoksia EU:n uuden konfiskaatiodirektiivin ((EU) 2024/1260) johdosta. Direktiivin asettamien velvollisuuksien takia lakiehdotusta muutetaan siten, että siviiliprosessilain sijaan tuomioon perustumattomaan menettämisseuraamukseen tullaan soveltamaan rikosprosessuaalisia sääntöjä.

5.2.8

Tšekin tasavalta

Tšekissä hallituksen esitys direktiivin edellyttämäksi kansalliseksi lainsäädännöksi on annettu vuoden 2026 alussa. Esityksessä ehdotetaan, että direktiivin 16 artiklan osalta näyttökynnys olisi sama kuin laajennetussa konfiskaatiossa nykyisin ja vuoden 2014 direktiiviin perustuen. Sanamuoto voitaisiin kääntää esimerkiksi tuomioistuimen vakuuttumiseksi (englanniksi ”court is satisfied”) konfiskaatiodirektiivin 16 artiklan ja vuoden 2014 direktiivin 5 artiklan tavoin. Perustuslakituomioistuin on tulkinnut kynnyksen olevan jossakin riita-asian ja rikosasian tuomiokynnyksen välillä. Todistustaakka on syyttäjällä eikä siirry vastaajalle, jonka intressissä kuitenkin olisi tarjota selvitystä omaisuuden alkuperästä. Tuomioistuin ottaisi johtopäätöksissään huomioon kaikki tapauksen olosuhteet ja menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tulee perustua tiettyihin epäilyttäviin olosuhteisiin, jotka näytettäisiin toteen. Esityksessä ei edellytetä, että tunnistettu omaisuus olisi peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta ja että kyseinen toiminta olisi omiaan tuottamaan huomattavaa suoraa tai välillistä taloudellista hyötyä, vaan menetetyksi voitaisiin tuomita mistä tahansa rikollisesta toiminnasta peräisin oleva omaisuus.

5.2.9

Slovakia

Alustavien tietojen mukaan direktiivin 16 artikla on Slovakiassa ajateltu implementoitavan itsenäisenä turvaamistoimena, kuten rikostuomiosta riippumaton menettämisseuraamus ja laajennettu menetetyksi tuomitseminen nykyisin. Tarkoitus on pysyä mahdollisimman lähellä direktiivin sanamuotoa, mikä koskisi myös tuomiokynnystä eli tuomioistuimen vakuuttumista. Lisäksi saatetaan määritellä ajanjakso, jonka kuluessa omaisuuden voidaan katsoa syntyneen rikollisesta toiminnasta.

5.2.10

Slovenia

Sloveniassa rikosoikeudellisessa menettelyssä tuomittava, rikostuomiosta riippumaton menettämisseuraamus edellyttää nykyisin rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä rikoksen tunnusmerkistötekijöistä (rikosprosessilain 498a pykälä ja rikoslain 77a pykälä). Sääntelyn uudistamistarpeita arvioidaan direktiivin täytäntöönpanon vuoksi. Sloveniassa on lisäksi säädetty laittomien varojen menetetyksi tuomitsemisesta siviilioikeudellisessa menettelyssä, jossa todistustaakka on käännetty (reversed burden of proof).

5.2.11

Romania

Romaniassa direktiivin 16 artiklan implementoinnissa on suunniteltu samanlaista todennäköisyysnäyttöön tai näyttöenemmyyteen (balance of probabilities) perustuvaa näyttökynnystä kuin laajennetussa menetetyksi tuomitsemisessa jo nykyisin (tuomioistuimen vakuuttuminen). Taustalla ovat muun ohella direktiivin 14 ja 16 artiklan toisiaan muistuttavat edellytykset. Rikollisen toiminnan, josta selittämätön omaisuus olisi peräisin, edellytettäisiin olevan omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä, miltä osin kynnysarvona olisi 10 000 euroa. Taustalla olisi nykyinen kansallinen sääntely, jonka nojalla virkamies voidaan tuomita hallinnollisesti menettämään viranhoidon aikana saatu vähintään 10 000 euron oikeuttamaton varallisuudenlisäys tai maksamaan tätä vastaava korvaus.

5.2.12

Ranska

Ranskan rikosoikeudellisessa järjestelmässä menettämisseuraamus ( la peine complémentaire de confiscation ) on vankeus- tai sakkorangaistuksen lisäksi määrättävä lisärangaistus, josta säädetään rikoslain ( code pénal ) 131-21 artiklassa. Varsinainen menetetyksi tuomitseminen perustuu rikostuomioon, mutta tietyissä rikosprosessilaissa ( code de procédure pénale)

säädetyissä tilanteissa takavarikoitu rikoshyöty tai rikoksentekoväline voidaan jättää palauttamatta (non-restitution), vaikka epäiltyä vastaan ei nostettaisi syytettä rikoksesta (ks. Ranskan rikosprosessilaki, code de procédure pénale, 41-4 §, 41-5.4 § ja rikoslaki 131-21.7 §.

Selittämätön omaisuus on mahdollista tuomita menetetyksi, jos henkilö tuomitaan rikoslain 321-6 artiklan nojalla. Artiklan 1 mukaan henkilö voidaan tuomita kolmen vuoden vankeusrangaistukseen ja 75 000 euron sakkoon, jos hän ei pysty selittämään hallussaan olevan omaisuuden alkuperää tai osoittamaan sen olevan oikeasuhtainen tavanomaisen elintasonsa kanssa. Rikoksen tunnusmerkistö edellyttää lisäksi yhteydenpitoa rikoksentekijöihin tai uhreihin. Kyseisestä rikoksesta tuomitulta takavarikoidut varat on tuomittava menetetyksi, jos hän ei kykene osoittamaan niiden laillista alkuperää. Todistustaakka omaisuuden alkuperästä on siten syytetyllä. Menettämisseuraamusta ei tarvitse perustella, mutta sitä voidaan erityisillä perusteilla kohtuullistaa.

Lisäksi rahanpesua koskevan 324-1-1 artiklassa säädetään omaisuuden laitonta alkuperää koskevasta olettamasta, jos toimenpiteen aineellisille, oikeudellisille tai taloudellisille olosuhteille ei ole muuta perusteltua syytä kuin varojen tai tulojen alkuperän tai todellisen edunsaajan salaaminen.

Molemmissa edellä mainituissa tilanteissa selittämätön omaisuus johtaa vastaajan tuomitsemiseen rikoksesta, jolloin myös selittämättömän omaisuuden menettäminen tapahtuu rikosoikeudenkäynnissä rikostuomion yhteydessä. Säännösten edellytykset myös muistuttavat direktiivin 16 artiklan 2 kohdan valinnaisia kriteerejä omaisuuden uskottavan laillisen alkuperän puuttumisesta ja asianomaisen henkilön kytköksistä rikollisjärjestöön liittyviin henkilöihin. Sen sijaan itsenäistä rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista ilman rikostuomiota Ranskassa ei ole.

Laajennettu menetetyksi tuomitseminen on rikoslain 131-21 artiklan 6 kohdan nojalla mahdollista, jos vastaaja on tuomittu vähintään viiden vuoden vankeusrangaistuksen mahdollistavasta, hyötyä tuottaneesta rikoksesta. Todistustaakka omaisuuden alkuperästä on vastaajalla. Artiklan 7 kohta mahdollistaa tuomitun koko omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen tiettyjen rikosten yhteydessä.

5.2.13

Italia

Italiassa rikostuomioon perustumaton menetetyksi tuomitseminen on mahdollista mafian vastaisen lain ( Codice Antimafia

) nojalla. Mafian vastaisen lain toimenpiteitä voidaan soveltaa henkilöihin, joiden epäillään kuuluvan rikoslain ( Codice Penale

) 416-bis §:ssä määriteltyyn mafian kaltaiseen yhdistykseen, sekä henkilöihin, joiden epäillään syyllistyneen erityisen vakavaan rikokseen. Mafian vastaisen lain 4 §:ssä viitatut erityisen vakavat rikokset kattavat esimerkiksi valtion sisäistä turvallisuutta vastaan tehtyjä rikoksia sekä terrorismirikokset. Mafian vastaisen lain menettämisseuraamusta koskevassa oikeuskäytännössä on todettu, että jotta henkilön voidaan katsoa olevan laissa tarkoitetulla tavalla epäiltynä, riittävää on, että henkilö on lisätty tutkinnan kohteena olevien henkilöiden rekisteriin tai että tätä vastaan voitaisiin aloittaa rikosoikeudellinen menettely.

https://www.ijpl.eu/wp-content/uploads/2022/10/8.Allena.pdf

Mafian vastaisen lain 24 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi tuomita menetetyksi omaisuuden, jonka alkuperää henkilö ei pysty selittämään, ja joka on suhteeton henkilön tuloverotuksen mukaisiin tuloihin tai taloudelliseen toimintaan nähden. Menetetyksi voidaan tuomita myös tarkoitettua omaisuutta vastaava arvo tai omaisuus. 24 §:n mukainen menetetyksi tuomitseminen on laissa kategorisoitu ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi, mutta kyse on todellisuudessa toimenpiteestä, joka kohdistuu omaisuuteen, jonka väitetään hankitun sellaisella rikollisella toiminnalla, johon asianomaisen henkilön epäillään jo syyllistyneen.

Allena 2019, s. 200

Menetetyksi tuomitsemista koskevaa näyttökynnystä ei ole laissa määritelty, mutta näyttökynnyksen on katsottu olevan matalampi kuin rikosoikeudellisen vastuun kohdalla.

Allena 2019, s. 201

Omaisuuden tuomitsemista menetettäväksi hakee syyttäjä tai muu 17 §:n 1 momentissa tarkoitettu viranomainen.

Omaisuus voidaan tuomita menetetyksi myös silloin, kun toimenpiteen kohteena oleva epäilty kuolee tai on paennut. Epäillyn kuollessa menetetyksi tuomitsemista koskeva menettely jatkuu perillisiä tai muita luovutuksensaajia vastaan. Vaikka mafian vastaisen lain mukainen menetetyksi tuomitseminen on rikosoikeudellisesta menettelystä erillinen ja riippumaton toimenpide, menetetyksi tuomitseminen voidaan kohdistaa myös sellaiseen omaisuuteen, joka on jo takavarikoitu osana rikosoikeudellista menettelyä. Vapauttava rikosoikeudellinen tuomio ei myöskään itsessään ole syy muuttaa tai kumota ennalta ehkäisevää menetetyksi tuomitsemista koskevaa päätös.

Analysis of non-conviction based confiscation measures in the European Union, European Commission, 2019, s. 14

6

Lausuntopalaute

6.1.1

Yleistä

Oikeusministeriö pyysi lausuntoa 69 taholta. Lausunnon antamisaika oli 18.12.2025–20.2.2026. Muillekin kuin jakelussa mainituille annettiin mahdollisuus antaa lausunto lausuntopalvelu.fi-sivustolla. Lausuntoja saapui yhteensä 30. Kaikki lausunnonantajat eivät lausuneet kaikkiin kohtiin tai ilmaisseet selvää kantaa siitä, kannattavatko tai vastustavatko he ehdotusta. Lausunnot ovat saatavilla hankesivulta ( OM062:00/2023 ) ja niistä on laadittu erillinen tiivistelmä.

Lausunnon antoivat seuraavat tahot: Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Helsingin käräjäoikeus, Helsingin hovioikeus, Helsingin poliisilaitos, Itä-Suomen yliopisto (professori Matti Tolvanen), Juristiliitto – Juristförbundet ry, Kanta-Hämeen käräjäoikeus, Keskusrikospoliisi, oikeuskansleri (esittelijäneuvos Juho Lehtimäki), Oikeusrekisterikeskus (ORK), Oulun käräjäoikeus, Pohjois-Karjalan käräjäoikeus, Poliisihallitus, Puolustusministeriö, Rajavartiolaitos, Rovaniemen hovioikeus, Sisäministeriön poliisiosasto, Sisä-Suomen poliisilaitos, Suomen Asianajajat, Suomen Poliisijärjestöjen Liitto – SPJL ry, Suomen syyttäjäyhdistys ry, Syyttäjälaitos – Valtakunnansyyttäjän toimisto, Tulli, Tuomioistuinvirasto, Turun hovioikeus, ulkoministeriö, Ulosottolaitos, Valtiovarainministeriö, Verohallinto ja yksi yksityishenkilö.

Yleisesti voidaan todeta, että esitykseen on lausuntopalautteen johdosta tehty sellaisia muutoksia, jotka ovat olleet tarpeellisia esityksen taustalla olevan lainsäädäntöhankkeen tehtävänannon kannalta. Hankkeessa tehtävänä on ollut toteuttaa hallitusohjelman rikoshyödyn poisottamista koskevat kirjaukset ja panna kansallisesti täytäntöön konfiskaatiodirektiivi. Lisäksi hankkeessa on voitu tehdä muitakin muutosehdotuksia menettämisseuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön, miltä osin perusvalmistelussa on tunnistettu neljä tarpeellista muutostarvetta (keskeiset ehdotukset 4 ja 7–9). Enempien, muiden kuin hallitusohjelmaan tai direktiiviin perustuvien muutosehdotusten valmistelu ei muutenkaan ole ollut mahdollista ottaen huomioon hankkeen aikataulu, joka on perustunut direktiivin täytäntöönpanon määräaikaan 23.11.2026. Joissakin lausunnoissa ehdotettiin muutoksia, jotka eivät ole edellä mainittujen, hankkeen tehtävänantoon perustuvien keskeisten ehdotusten toteuttamiseksi tarpeellisia. Huomionarvoista on myös, että esimerkiksi pakkokeinolain muutostarpeista ja sakon täytäntöönpanosta annetun lain uudistamisesta on omat lainsäädäntöhankkeensa (OM055:00/2023, OM032:00/2021, OM018:00/2025). Nyt kyseessä olevassa hankkeessa on tehty pakkokeinojen ja tuomion jälkeisen vaiheen osalta ainoastaan sellaisia muutoksia, jotka on arvioitu välttämättömiksi konfiskaatiodirektiivin täytäntöönpanemiseksi.

6.1.2

Keskeiset ehdotukset

Työryhmämietinnön keskeisiä ehdotuksia kokonaisuudessaan kannatettiin laajasti ja sääntelyn tavoitetta eli rikoshyödyn tehokkaampaa poisottamista pidettiin tärkeänä.

Rikoshyödyn poisottamisessa vaadittavan näyttökynnyksen alentaminen

Eniten periaatteellisia ja myös käytännön soveltamista kysymyksiä herätti näyttökynnyksen alentamista koskeva ehdotus eli uusi selittämätöntä omaisuutta koskeva menettämisseuraamus erityisesti siltä osin kuin ehdotuksessa mentäisiin direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle. Selvä enemmistö lausunnonantajista tuki ehdotettua syytä olettaa -näyttökynnystä (mm. esitutkintaviranomaiset, syyttäjät, useat tuomioistuimet), mutta sitä pidettiin myös varsin alhaisena (Turun hovioikeus, EK, professori Tolvanen). Oikeuskansleri korosti muutosehdotuksen merkittävyyttä ja toivoi tarkempaa valtiosääntöistä punnintaa sekä erityisesti selvitystä kansallisen liikkumavaran käytöstä ja suhteellisuusarvioinnista. Samoin sisäministeriö, Poliisihallitus, Oulun käräjäoikeus, Juristiliitto ja Suomen Asianajajat toivat esiin muutokseen liittyviä perusoikeusriskejä. Sisäministeriö ja Poliisihallitus katsoivat näiden edellyttävän tarkkaa sääntelyä, pidättyvää soveltamiskäytäntöä ja vahvaa tuomioistuinvalvontaa. Yksityishenkilö kiinnitti huomiota yhdenvertaisuusnäkökohtiin, kuten vastaajien erilaiseen mahdollisuuteen esittää selvitystä omaisuuden alkuperästä ja menettämisseuraamusten kohdistumisesta tosiasiallisesti useammin tiettyihin väestöryhmiin kuten maahanmuuttajiin ja käteisvaltaisten alojen toimijoihin.

Useat lausunnonantajat (Helsingin käräjäoikeus, Helsingin hovioikeus, Rovaniemen hovioikeus, Tulli) myös toivoivat, että uuden menettämisseuraamuksen edellytyksiä tarkennetaan vähintään perustelutasolla. Selvennystä toivottiin muun ohella siitä, mitä esitutkinnassa on selvitettävä ja miten vältetään kaksinkertaisen konfiskaation riski. Useat poliisin edustajat näkivät haasteena direktiivin 16 artiklan edellytyksen esitutkinnan aloittamisesta. Tältä osin esitettiin muun ohella kysymys siitä, millä rikosnimikkeellä tutkinta aloitettaisiin, jos epäillyn hallussa on selittämätöntä omaisuutta.

Esityksessä on lausuntopalautteen johdosta tarkennettu uuden selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisseuraamuksen edellytyksiä. Edellytetty näyttökynnys on EIT:n oikeuskäytäntöön perustuen korotettu todennäköisyysnäyttöön, minkä lisäksi säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty näytön arvioinnissa huomioon otettavien seikkojen osalta. Säännöstasolla on myös täsmennetty uuden menettämisseuraamuksen viimesijaisuutta, minkä lisäksi sen vanhentumisaika on lyhennetty viiteen vuoteen omaisuuden takavarikoimisesta tai esitutkinnan aloittamisesta. Samoin ehdotukseen on uuden menettämisseuraamuksen osalta lisätty siirtymäsäännös, jonka mukaan 10 luvun 3 a §:ää sovelletaan, jos esitutkinta 3 §:n 1 momentissa mainitusta rikoksesta on aloitettu lain voimaantulon jälkeen ja rikoksen epäilty tekopäivä on lain voimaantulon jälkeen. Säännöksellä varmistettaisiin, että ehdotettu sääntely on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon mukainen. Lisäksi esityksen perusteluja on täydennetty erityisesti säännöskohtaisten perustelujen ja säätämisjärjestysperustelujen osalta. Viimeksi mainituissa on oikeuskanslerin lausunnossa edellytetysti arvioitu myös ehdotusten suhdetta itsekriminointisuojaan.

Rikoshyödyn poisottamista koskevan menettelyn ottaminen käyttöön rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella

Rikoshyödyn poisottamista koskevan menettelyn käyttöön ottamista koskevaa ehdotusta tuettiin valtaosin ehdotetun kuuluttamistiedoksiannon osalta. Jotkut lausunnonantajat (Juristiliitto, Rovaniemen hovioikeus, Helsingin hovioikeus) halusivat selvennettäväksi, että kuuluttaminen on mahdollinen vain kun oikeudenkäynnin karttaminen on selvää. Ehdotusta ei tältä osin ole muutettu, koska mainittu seikka ilmenee jo ehdotetusta sanamuodosta (vastaajan poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta). Toisaalta Kanta-Hämeen käräjäoikeus katsoi, ettei kynnystä menettelyn soveltamiselle saa nostaa liian ylös. Oulun käräjäoikeus taas arveli, että näyttöä karttamistarkoituksesta tai pakoilusta voi olla erityisen hankalaa esittää tilanteissa, joissa on aihetta olettaa vastaajan oleskelevan valtiossa, jonka kanssa Suomella ei ole mitään sopimusta tiedoksiannoista tai kansainvälisestä oikeusavusta. Kuulutustiedoksiannon käyttö saattaa jäädä edellä mainituista syistä vähäiseksi. Pohjois-Karjalan käräjäoikeus toivoi kannanottoa siitä, jääkö vastaajalle määrätyn edunvalvojan palkkio valtion vahingoksi ja onko kuluvastuuta tarkoitus käsitellä myöhemmässä prosessissa. Esityksen perusteluja nykyisen lain sanamuodosta ja sisällöstä on tarkennettu tältä osin. Lisäksi kuulutustiedoksiannon valtiosääntöisiä reunaehtoja koskevaa arviointia on oikeuskanslerin huomioiden perusteella siirretty keskeisistä ehdotuksista säätämisjärjestysperusteluihin.

Useat lausunnonantajat (oikeuskansleri, Juristiliitto, Suomen syyttäjäyhdistys, EK, Turun hovioikeus, Helsingin käräjäoikeus, professori Tolvanen, sisäministeriö, Helsingin poliisi) pitivät ehdotusta menettämisseuraamuksen lyhyimmän vanhentumisajan pidentämisestä 15 vuoteen merkityksellisempänä kuin mietinnössä oli arvioitu. Kannat ehdotuksen suhteen jakautuivat: myönteisesti siihen suhtautuivat professori Tolvanen, sisäministeriö ja Helsingin poliisi, kriittisesti taas oikeuskansleri, Juristiliitto, EK ja Suomen syyttäjäyhdistys. Helsingin käräjäoikeus ja Turun hovioikeus katsoivat ehdotuksen lisäävän tuomioistuinten työmäärää. Esityksen perusteluja muutostarpeesta ja kansallisen liikkumavaran käyttämisestä on täydennetty tältä osin (direktiivin suhde kansalliseen lainsäädäntöön direktiivin 2 ja 15 artiklan osalta sekä säätämisjärjestysperustelut rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen osalta). Lisäksi säännöskohtaisia perusteluja on oikeuskanslerin huomioiden johdosta täydennetty niiden tilanteiden osalta, joissa rikos on vanhentunut, mutta menettämisvaatimus ei. Samoin vaikutustenarvioinnissa on arvioitu vanhentumisajan pidentymisen merkitystä asianomistajalla olevan kanneoikeuden kannalta. Edelleen uuden selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen vanhentumisaikaa on edellä lausutusti lyhennetty viiteen vuoteen, koska direktiivin sääntelyn 15 vuoden vanhentumisajasta voidaan tulkita koskevan vain tilanteita, joissa yksittäinen rikos voidaan näyttää toteen.

Rahanpesuun liittyvän rikoshyödyn takaisinsaamisen tehostaminen

Rahanpesuun liittyvän rikoshyödyn takaisinsaamisen tehostamista koskevaa ehdotusta rahanpesun kohteen arvokonfiskaation mahdollistamisesta ei lausuntopalautteessa nimenomaisesti vastustettu. Helsingin käräjäoikeus ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeus näkivät kuitenkin vaaran siitä, että arvokonfiskaatio muodostuu rangaistukselliseksi erityisesti varsinaisesta rikossuunnitelmasta ja hyötymisestä etäämmällä olevien ns. rahakuriirien osalta, ja toivoivat siksi, että tekijän roolin huomioimista perusteltaisiin nykyistä laajemmin. Juristiliitto halusi arvioitavaksi, miten ehdotus vaikuttaa sivullisiin ja heidän asemaansa. Tulli taas katsoi ehdotettujen kriteerien voivan olla liian rajoittavia ja Syyttäjälaitos halusi poistaa säännöskohtaisista perusteluista viittauksen rahanpesun tarkoitustahallisiin tekomuotoihin. Ulosottolaitos korosti ehdotuksen lisäävän vaativien ulosottoasioiden määrää. Esityksen perusteluja on täydennetty mainituilta osin.

Useat lausunnonantajat kiinnittivät huomiota ehdotukseen rahanpesun kohteen arvokonfiskaation ja asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen yhteensovittamisesta. Jotkut (Verohallinto, Turun hovioikeus, KRP) pitivät ehdotusta hyvänä, toiset (Syyttäjälaitos, Suomen syyttäjäyhdistys, ORK) epäselvänä. Esityksen perusteluja on täydennetty tältäkin osin.

Laajennettu hyödyn menettäminen

Enemmistö asiaan kantaa ottaneista lausunnonantajista kannatti ehdotusta laittoman tuontitavaraan ryhtymisen lisäämisestä laajennetun hyödyn menettämisen liipaisinrikokseksi. Ehdotusta vastustivat Rovaniemen hovioikeus, Turun hovioikeus ja Helsingin hovioikeus. Kyseiset tuomioistuimet katsoivat muun ohella, että perusteet laittoman tuontitavaraan ryhtymisen lisäämisestä liipaisinrikokseksi eivät ole riittävät, koska kyseisestä rikoksesta tuomitut ovat yleensä niin sanottuja loppukäyttäjiä, jotka ovat ostaneet salakuljetettua tupakkaa tai nuuskaa omaan käyttöönsä. Esitystä ei tältä osin ole muutettu, koska jo esitysluonnoksen perusteluissa on tuotu esiin, että laittoman tuontitavaraan ryhtymisen osalta laajennetun hyötykonfiskaation edellytykset voisivat täyttyä tilanteissa, joissa tavaroita on hankittu huomattavia määriä jälleenmyyntiä varten. Sen sijaan puhtaasti omaa käyttöä varten tehdyt hankinnat jäisivät joka tapauksessa laajennetun hyötykonfiskaation ulkopuolelle. Perusteluihin on Helsingin käräjäoikeuden ja ulkoministeriön huomioiden vuoksi tehty vähäisiä täsmennyksiä muun muassa laajennetun hyödyn menettämisen nykyisten harkintakriteerien ja kokonaisharkinnan sekä pakotteisiin liittyvien rikosten osalta.

Rikoshyödyn jäljittäminen ja tunnistaminen

Ehdotuksia rikoshyödyn jäljittämisestä ja tunnistamisesta tuettiin yleisesti, mutta yksityiskohdista esitettiin lukuisia huomioita. Poliisihallitus ja Keskusrikospoliisi suhtautuivat varauksellisesti ehdotukseen siitä, että ARO-toimistolle eli KRP:lle annettaisiin ulosoton toimivaltuuksia tuomion jälkeisessä vaiheessa. Esitystä ei ole tältä osin muutettu, mutta perusteluja ehdotettavalle sääntelyratkaisulle on keskeisissä ehdotuksissa ja muissa toteuttamisvaihtoehdoissa selvennetty. Ainoa direktiivin vaatimukset täyttävä vaihtoehto mainitulle ehdotukselle olisi nimetä Ulosottolaitos toiseksi ARO-toimistoksi. Kyseinen vaihtoehto ei saanut kannatusta sen enempää perusvalmistelun aikana kuin lausunnoissakaan. Lisäksi perusteluihin on tehty eräitä Ulosottolaitoksen ehdottamia tarkennuksia.

Useat lausunnonantajat (sisäministeriö, Poliisihallitus, KRP, Ulosottolaitos) kiinnittivät huomiota siihen, että direktiivissä ei säädetä tarkemmin ARO- ja AMO-toimistojen rajat ylittävästä tiedonvaihdosta ja muusta rajat ylittävästä yhteistyöstä esimerkiksi muiden unionin virastojen ja kolmansien valtioiden kanssa. KRP esitti asian selventämistä kansallisella sääntelyllä. Ehdotusta ei ole esityksessä toteutettu, koska direktiiviä pidemmälle menevät täydentävät kansalliset säännökset saattaisivat olla ristiriidassa muun EU-oikeuden kanssa ja johtaa eriäviin ratkaisuihin jäsenvaltioiden välillä. Esityksessä on selvennetty mainittuihin kysymyksiin nykyisin soveltuvaa EU-tason sääntelyä komissiolta saatujen tietojen valossa.

Keskusrikospoliisi esitti lukuisia huomioita direktiivin ARO- ja AMO-toimistoja koskevista säännöksistä ja ehdotti niiden pohjalta useita direktiiviä pidemmälle meneviä kansallisia sääntöjä (esimerkiksi säätäminen erikseen muiden viranomaisten ARO-toimistoa tukevasta roolista yleisen virka-apusääntelyn sijaan ja direktiivissä tarkoitettujen välittömien toimien soveltamisesta myös Irlantiin, Tanskaan, Islantiin ja Norjaan). Tällaisia poliisiyhteistyötä koskevia säännöksiä, joita direktiivin täytäntöönpano ei edellytä, ei esityksessä ole toteutettu. Esityksen perusteluja on kuitenkin KRP:n lausunnon johdosta täydennetty sikäli kuin direktiivin herättämiä kysymyksiä on ollut mahdollista selventää, kuten esimerkiksi siltä osin, että direktiivin oikeusperusta koskee myös esitutkinnan aloittamista edeltävän vaiheen toimia.

Ehdotettuihin säännöksiin on tehty muun ohella Verohallinnon ja valtiovarainministeriön ehdottamia, direktiivin täytäntöönpanon kannalta tarpeellisia muutoksia. ARO-toimiston direktiivin 6 artiklassa edellytettyä oikeutta päästä keskitettyihin pankkitilirekistereihin sekä tilisiirtoja ja tilisaldoja koskeviin tietoihin on täsmennetty varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 11 ja 12 §:ssä, minkä lisäksi asiaa koskevat säännökset on ehdotettu lisättäväksi pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 3, 17 a ja 17 c §:ään. Myös ARO-toimiston pääsyoikeutta verotietoihin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 12 §:ssä on täsmennetty. Edelleen esityksessä on ehdotettu, että henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetun lain ja henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain säännöksiin henkilötietojen luovuttamisesta EU-jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle lisätään samanlainen informatiivinen viittaus varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettuun lakiin kuin esitysluonnoksessa oli ehdotettu poliisin henkilötietolain 25 §:n 4 momentin osalta.

Professori Tolvanen kiinnitti lausunnossaan huomiota siihen, että ehdotettu esitutkintalain 3 luvun 11 §:n 5 momentti, joka koskee velvollisuutta aloittaa varojen jäljitystoimet kiireellisesti, olisi koskenut myös alle 15-vuotiaiden rikollisia tekoja, mitä ei ollut yksityiskohtaisissa perusteluissa nimenomaisesti käsitelty. Säännöksestä on jatkovalmistelussa poistettu viittaus alle 15-vuotiaiden rikollisia tekoja koskevaan esitutkintalain 3 luvun 5 §:n 2 momentin 1 ja 2 kohtaan. Ehdotuksen taustalla oleva direktiivin 4 artiklan 3 kohta koskee ainoastaan rikosten tutkintaa, minkä lisäksi esitutkinta alle 15-vuotiaan tekemäksi epäillystä rikollisesta teosta on jo nykyisin toimitettava kiireellisesti (esitutkintalain 3 luvun 11 §:n 2 momentti). Erillinen kiirevelvoite varojen jäljittämisen suhteen on tämän vuoksi alle 15-vuotiaiden osalta tarpeeton.

Puolustusministeriön lausunnon johdosta on tehty tarkennuksia direktiivin suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön koskevaan jaksoon direktiivin 5 artiklan osalta (viittaukset sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa annettuun lakiin) ja lisätty varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettavan lain 17 §:n säännöskohtaisiin perusteluihin maininta mahdollisuudesta tiedottaa tietopyynnöstä niitä turvallisuusviranomaisia, joita luovutettava tieto koskisi.

Omaisuuden hallinnointi

Myös omaisuuden hallinnointia koskevat ehdotukset saivat lausunnonantajien enemmistön tuen. Sisä-Suomen poliisilaitos halusi esityksessä tarkasteltavaksi ulosottolaitoksen ja esitutkintaviranomaisten vastuunjaon omaisuuden hallinnoinnissa konfiskaatiotuomioiden jälkeen. Esitystä ei tältä osin ole muutettu, koska mainittua kysymystä on jo arvioitu kootusti sakkotäytäntöönpanolain muuttamista koskevassa hankkeessa.

Yksityishenkilö esitti kysymyksiä siitä, miten turvataan tehokas oikeussuojakeino tilanteissa, joissa omaisuus on jäädytetty tai myyty ennen menettämisseuraamuksen lopullista ratkaisua, ja onko esityksessä arvioitu menettämisseuraamuksen ja pitkäkestoisen jäädyttämisen yhteisvaikutuksia henkilön ihmisarvoon ja toimeentuloon tilanteissa, joissa omaisuutta ei lopulta tuomita menetetyksi. Ensiksi mainitun kysymyksen osalta merkityksellistä on, että vastaajan oikeussuojakeinoja jäädytetyn omaisuuden myymistä koskevissa tilanteissa parannetaan entisestään pakkokeinolain 7 lukuun ehdotetuilla muutoksilla. Jälkimmäisen kysymyksen osalta esityksessä ei ehdoteta vakuustakavarikon, väliaikaisen vakuustakavarikon ja takavarikon enimmäiskeston pidentämistä nykyisestä.

Ulosottolaitoksen lausunnossa kiinnitettiin ulosottokaaren 3 luvun 70 ja 72 §:n ehdotettujen muutosten osalta huomiota siihen, että ulosottomiehen oma-aloitteinen tiedonanto-oikeus ulosottokaaren 3 luvun 72 §:ssä olisi muiden viranomaisten kuin kansallisen ARO-toimiston ja AMO-toimistojen osalta edelleen sidottu tiettyihin rikoksiin ja rangaistusasteikkoon, minkä muun ohella katsottiin jarruttavan rikoshyödyn poisottamiseen liittyvää yhteistyötä. Esitystä ei lausunnon johdosta ole muutettu, koska ulosottomiehen oikeus antaa tietoja oma-aloitteisesti muille viranomaisille on tätä hanketta laajempi kysymys, jonka käsittely edellyttäisi perusteellisempaa arviointia ja valmistelua. Mainittuihin tiedonantosäännöksiin on tässä hankkeessa tehty vain direktiivin edellyttämät muutokset, jotka liittyvät omaisuuden hallinnointiin.

Esityksen perusteluihin on Keskusrikospoliisin ja Ulosottolaitoksen huomioiden perusteella tehty eräitä tarkennuksia muun ohella takavarikoidun omaisuuden myymistä koskevan päätöksenteon, Ulosottolaitoksen roolin ja tilastotietojen osalta.

Muut keskeiset ehdotukset

Enemmistö asiaan kantaa ottaneista lausunnonantajista tuki myös muita keskeisiä ehdotuksia, jotka koskivat hyödyn menettämisen ja asianomistajan vahingonkorvauksen suhdetta rajat ylittävissä tilanteissa, menettämisseuraamuksen ja ennallistamisen suhdetta ympäristörikoksissa sekä menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon ja muiden rikokseen liittyvien vaatimusten yhteensovittamista. Viimeksi mainitun ehdotuksen osalta perusteluihin on Helsingin käräjäoikeuden ehdotuksesta lisätty maininta kantajan velvollisuudesta eritellä vaatimuksensa perusteet. Ensiksi mainitun ehdotuksen osalta taas esityksen säännöskohtaisiin perusteluihin on Oikeusrekisterikeskuksen huomioiden vuoksi lisätty maininta tuomiolauselman muotoilusta ja esimerkkejä soveltamistilanteista.

Jatkovalmistelussa on edelleen Oikeusrekisterikeskuksen pyynnöstä arvioitu siirtymäsäännöksen tarvetta RL 10:2.7:n suhteen. Siirtymäsäännöstä ei ole pidetty tarpeellisena, koska ratkaisevaa olisi tuomioistuimen ratkaisun antamishetki. Säännöskohtaisia perusteluja on täydennetty tältä osin.

Menettämisseuraamuksen ja ennallistamisen suhdetta koskevan ehdotuksen osalta Poliisihallitus ja Sisä-Suomen poliisilaitos halusivat arvioitavaksi lisäkeinoja ympäristörikosten esitutkinnan tehostamiseksi ja toivat esiin haasteita hyödyn määrän arvioimisessa. Esitystä ei tältä osin ole muutettu. Ensiksi mainittu kysymys on nyt kyseessä olevaa esitystä huomattavasti laajempi. Jälkimmäisestä kysymyksestä taas ei voida lainsäädännön tasolla antaa täsmällistä ohjausta tilanteiden moninaisuuden vuoksi. Mainitut tahot ehdottivat myös, että vakuustakavarikolla turvattu omaisuus voitaisiin tilittää ennallistamisesta vastaavan viranomaisen tilille. Ehdotus vaikuttaisi velkojien etusijajärjestykseen, minkä vuoksi sitä ei ole toteutettu. Perusteluihin on lisätty EK:n, Rovaniemen hovioikeuden ja Helsingin hovioikeuden huomioiden johdosta maininta siitä, että ympäristörikoksissa hyöty muodostuu usein ympäristönsuojelua koskevia säännöksiä rikkomalla syntyneestä kustannussäästöistä, ja KRP:n huomion johdosta maininta siitä, että ehdotus voi parantaa vastaajan motivaatiota ennallistamisen toteuttamiseksi.

6.1.3

Muut toteuttamisvaihtoehdot

Asiaan kantaa ottaneet pitivät yleisesti työryhmän ehdotuksia parempina kuin mietinnössä arvioituja muita toteuttamisvaihtoehtoja. KRP katsoi, että Ruotsin lainsäädännön soveltamisesta saatavia kokemuksia tulee seurata siltä varalta, että nyt ehdotettavat muutokset eivät osoittautuisi riittäviksi.

Mietinnössä arvioiduista vaihtoehtoisista toteuttamistavoista eniten lausuntopalautetta herätti menettämisseuraamuksen ja verotuksen suhde (Verohallinto, EK, Rovaniemen hovioikeus, Turun hovioikeus, Helsingin hovioikeus, KRP). Asiasta lausuneet tuomioistuimet katsoivat, ettei kysymystä ole käsitelty mietinnössä riittävän täsmällisesti ja toivoivat selkeämpiä linjauksia laissa (esimerkiksi esitutkintalaissa) tai vähintään perustelutasolla. Ehdotettujen uusien menettämisseuraamusten ja menettämisvaatimuksen vanhentumisajan pidentämisen nähtiin lisäävän riskiä siitä, että samaan tuloerään kohdistetaan sekä verotusta että menettämisseuraamus, jolloin menettämisseuraamus muodostuu rangaistukselliseksi. KRP taas vastusti nimenomaisesti sitä, että esitutkintaviranomaisten tehtäviä tältä osin lisättäisiin. Muun ohella edellä mainitun riskin vähentämiseksi uuden selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen vanhentumisaikaa on edellä lausutusti lyhennetty viiteen vuoteen omaisuuden takavarikoinnista tai esitutkinnan aloittamisesta. Lisäksi esityksen perusteluja lainsäädännön nykytilasta ja mahdollisuuksista ottaa asia huomioon nykyisen lainsäädännön puitteissa on tältä osin täydennetty. Laajempi puuttuminen asiaan vaatisi verotuslainsäädännön muuttamista, mikä ei olisi ollut tässä hankkeessa mahdollista.

SM, VM ja näiden hallinnonalan esitutkintaviranomaiset (Poha, KRP, Sisä-Suomen poliisilaitos, Tulli) toivoivat jatkovalmistelussa arvioitavaksi rahanpesun (RL 32:6) esirikoksen näyttökynnyksen ja tahallisuusvaatimuksen laskemista. Pyyntöä perusteltiin sillä, että rahanpesun esirikoksen näyttökynnys on oikeuskäytännössä muodostunut muissa kuin huumausainerikoksissa korkeaksi, ja että rahanpesun ensimmäinen tekomuoto (RL 32:6.1:n 1 kohta) edellyttää tarkoitustahallisuutta. Korkean näyttökynnyksen ja tahallisuusvaatimuksen katsottiin vaikeuttavan rahanpesurikosten saamista tuomiolle. Lisäksi rahanpesurikoksen ja siihen liittyvän rikoshyödyn konfiskaation katsottiin muodostavan kokonaisuuden, jota tulisi käsitellä yhdessä. Ehdotusta ei ole jatkovalmistelussa toteutettu yhtäältä hankkeen tehtävänannon sisällön ja aikataulun vuoksi, ja toisaalta siksi, että uusi rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus koskee nimenomaisesti tilanteita, joissa omaisuutta ei voida yhdistää mihinkään yksittäiseen rikokseen. Jatkossa olisi siten mahdollista tuomita alennetulla näyttökynnyksellä menetetyksi esimerkiksi rahanpesurikoksen esitutkinnassa tunnistettu omaisuus, vaikka näyttö ei riittäisikään vastaajan tuomitsemiseen rahanpesusta ja omaisuuden taustalla oleva yksittäinen rikos jäisi epäselväksi. Rahanpesusta tuomitseminen taas ei nykyisinkään edellytä, että kaikki esirikosta koskevat tosiseikat tai olosuhteet olisi selvitetty, mitä on korostettu muun ohella kansallisen lain esitöissä ( HE 183/2020

, s. 15). Tarkoitustahallisuuden näyttövaikeuksien osalta merkille pantavaa on, että tarkoitustahallisuus ei yleensä vaadi juuri lisänäyttöä, vaan se voidaan päätellä olosuhteista ( HE 183/2020

s. 12–14 ja esim. KKO 2009:59). Lisäksi rahanpesun toinen tekomuoto (RL 32:6.1:n 2 kohta) ei edellytä tarkoitustahallisuutta ja rahanpesu on rangaistavaa myös tuottamuksellisena (RL 32:9).

Puolustusministeriö ehdotti, että jatkovalmistelussa huomioidaan maakaareen ja erityisesti lainhuudatusprosessiin liittyvät kysymykset tilanteissa, joissa menettämisseuraamuksen kohteena on kiinteistöomaisuus. Ehdotusta ei ole jatkovalmistelussa arvioitu, koska se koskee yleisesti menettämisseuraamusten täytäntöönpanoa, jota on käsitelty sakkotäytäntöönpanolain muuttamista koskevassa hankkeessa. Vastaava ehdotus on tehty myös kyseisen hankkeen yhteydessä, jossa sen toteuttamista ei ole pidetty tarpeellisena.

Sisä-Suomen poliisilaitos ehdotti, että vakuustakavarikkojen osalta on poistettava viranomaisen ankara vahingonkorvausvastuu tilanteissa, joissa vakuustakavarikko osoittautuu tarpeettomaksi. Ehdotusta ei ole jatkovalmistelussa toteutettu, koska vahingonkorvausvastuu on tärkeä vastaajan oikeusturvan tae, josta on tärkeää huolehtia, kun menettämisseuraamuksia laajennetaan. Toisaalta kysymys pakkokeinoihin ja yleisemmin turvaamistoimiin liittyvästä vahingonkorvaustavastuusta on nyt kyseessä olevaa hanketta laajempi.

6.1.4

Huomiot ehdotusten vaikutuksista

Yleisesti ottaen lausuntopalautteessa katsottiin, että mietinnössä oli tunnistettu hyvin vaikutuksia ja toisaalta niihin liittyviä epävarmuustekijöitä. Ihmisiin kohdistuvien ja yhteiskunnallisten vaikutusten osalta lausunnoissa tuotiin muun ohella esiin, että rikoshyödyn poisottaminen on kriminaalipoliittisesti perusteltua (professori Tolvanen) ja korostettiin tämän myönteisiä vaikutuksia kuten yleisestävyyttä (Tolvanen, Poliisihallitus). Suomen Asianajajat sitä vastoin katsoi, että ehdotukset ovat omiaan heikentämään yhteiskunnallista luottamusta oikeusvaltioon. Juristiliitto korosti tarvetta seurata muutoksen vaikutuksia erityisesti näyttötaakan alentamisen osalta. Oulun käräjäoikeus, Juristiliitto ja yksityishenkilö toivat niin ikään esiin vaikutukset erilaisiin heikommassa asemassa oleviin henkilöihin, joilla ei esim. ole varaa tai muutoin resursseja hankkia näyttöä.

Viranomaistoimintaan kohdistuvien vaikutusten osalta kaikki viranomaiset, joihin ehdotukset keskeisesti vaikuttavat (poliisi, syyttäjät, tuomioistuimet, Ulosottolaitos, ORK) katsoivat ehdotusten ja niistä aiheutuvien uusien tehtävien lisäävän työmääräänsä. Esimerkkeinä mainittiin muun ohella velvollisuus aloittaa varojen jäljittäminen kiireellisesti tietyissä tilanteissa (professori Tolvanen, poliisi), esitutkintayhteistyön tarve (Syyttäjälaitos), erilaisten menettämisseuraamusten erilaiset näyttökynnykset (tuomioistuimet), vaativien ulosottoasioiden määrän lisääntyminen (Ulosottolaitos) sekä rajat ylittävän yhteistyön ja täytäntöönpanovaiheen yhteensovittamisen lisääntyminen (ORK). Lausunnoissa korostettiinkin tältä osin tarvetta riittäville resursseille ja koulutukselle.

Oikeuskansleri toivoi nimenomaista kannanottoa Talpo-linjauksen toteuttamistavasta, eli ollaanko viranomaisten nykyisiä tehtäviä karsimassa. Esityksen perusteluja on täydennetty tältä osin. Lausunnoissa esitettiin muutenkin huolta siitä, että uudet tehtävät voivat hidastaa asioiden käsittelyä (Juristiliitto, Suomen Asianajajat, Syyttäjälaitos, Suomen syyttäjäyhdistys) ja korostettiin tarvetta nykyisen työtaakan keventämiseen (Sisä-Suomen poliisilaitos) esimerkiksi rikosprosessia sujuvoittamalla (Syyttäjälaitos).

Taloudellisten vaikutusten osalta Juristiliitto piti arviota taloudellisista vaikutuksista (taloudelliset hyödyt ylittävät viranomaisille aiheutuvan lisätyön ja muut kustannukset) liian optimistisena, professori Tolvanen taas perusteltuna. Tuomioistuinvirasto katsoi, että ehdotukset aiheuttanevat AIPAan muutostarpeita, joiden kustannusarvio on säädösten sisällöstä riippuen noin 20 000–70 000 euroa. Pohjois-Karjalan käräjäoikeus katsoi kuulutustiedoksiannon voivan lisätä valtion maksamia avustajien palkkioita, jos vastaajalle määrätyn edunvalvojan palkkio jää valtion vahingoksi. Esityksen vaikutuksiin on tehty lausuntopalautteen johdosta eräitä täydennyksiä.

7

Säännöskohtaiset perustelut

7.1

Rikoslaki

2 a luku

Sakosta, muuntorangaistuksesta ja rikesakosta

7 §.

Uhkasakon muuntamatta jättäminen . Pykälään säädettäisiin ne muutokset, jotka on siihen jo hyväksytty tässä esityksessä kumottavaksi ehdotetussa laissa rikoslain muuttamisesta (638/2026, ks.

HE 26/2026 vp

s. 69). Muutos olisi puhtaasti lakitekninen ja johtuisi 10 luvun 11 §:ään mainitussa laissa 638/2026 hyväksyttyjen ja tässä esityksessä ehdotettavien muutosten yhteensovittamisesta. Muutos tulisi kumottavaksi ehdotetussa laissa 638/2026 tarkoitetusti voimaan 1.3.2028.

8 luku

Vanhentumisesta

9 §.

Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen . Pykälään tehtäisiin direktiivin 15 ja 16 artiklaan liittyviä muutoksia. Samalla pykälän rakennetta muutettaisiin lisäämällä siihen uusi 2 momentti, jolloin pykälän nykyinen sisältö siirtyisi 1 momentiksi.

Pykälän yksilöitävissä olevaan rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika korotettaisiin 15 vuoteen. Muutos perustuisi direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohtaan, mutta koskisi kaikkia eli muitakin kuin direktiivin soveltamisalassa olevia rikoksia. Muutoksen taustaa on käyty läpi direktiivin sisältöä ja suhdetta Suomen lainsäädäntöön koskevassa jaksossa 2 ja 15 artiklan yhteydessä. Lisäksi säännöksen kieliasua päivitettäisiin nykyisiä lainkirjoitusohjeita vastaavaksi.

Muutos tarkoittaisi, että esitutkintaviranomaisten ja syyttäjien tulisi nykyistä useammin selvittää edellytykset menettämisvaatimuksen esittämiselle tilanteessa, jossa menettämisvaatimuksen perusteena oleva rikos on vanhentunut. Harkinnassa olisi kuitenkin otettava huomioon, että menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttäisi näissä tilanteissa rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä. Ajan kuluminen vaikeuttaa tällaisen näytön esittämistä, millä olisi vaikutusta arvioitaessa syyttäjän mahdollisuutta jättää menettämisvaatimus esittämättä rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 8 b:n mukaisesti. Menettämisvaatimus voidaan mainitun säännöksen nojalla jättää esittämättä esimerkiksi silloin, jos vaatimuksen perusteiden selvittämisestä tai sen käsittelemisestä tuomioistuimessa aiheutuisi asian laatuun nähden ilmeisen kohtuuttomia kustannuksia. Lisäksi edellytyksenä on aina se, ettei yleinen etu vaadi menettämisvaatimuksen esittämistä. Näiden edellytysten arvioinnissa huomioon otettavia seikkoja on selostettu lain esitöissä. Esimerkiksi kustannusten kohtuuttomuus ilmenisi käytännössä esimerkiksi siten, että vaatimuksen perusteena olevien seikkojen toteen näyttäminen johtaisi suhteettoman laajaan todisteluun tai asian käsittelyn pitkittymiseen. Harkinnassa olisi otettava huomioon niin valtiolle kuin asiaan osallisille aiheutuvat kustannukset. Yleinen etu taas voi edellyttää menettämisvaatimuksen esittämistä prosessitaloudelliset näkökohdat sivuuttaen esimerkiksi silloin, kun kyseessä on arvokas omaisuus tai rikollinen toiminta on erityisen törkeää ( HE 80/2000 vp

s. 48–49).

Pykälän uusi

2 momentti koskisi uutta selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta, josta säädettäisiin 10 luvun uudessa 3 a §:ssä. Viimeksi mainitulla säännöksellä poiketaan menettämisseuraamuksia nykyisin koskevasta rikosedellytyksestä siten, että yksittäistä rikollista tekoa ei yksilöitäisi. Tämän vuoksi vanhentumisajan alkamisajankohdaksi ei voida 1 momentin tavoin säätää menettämisvaatimuksen perusteena olevan rikollisen teon vanhentumista.

Esityksessä ehdotetaan, että rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämistä koskevan vaatimuksen vanhentumisaika alkaisi omaisuuden takavarikointipäivästä, tai, jos omaisuutta ei ole takavarikoitu, esitutkinnan aloittamispäivästä. Ensiksi mainittu päivämäärä tulisi todennäköisesti käytännössä kyseeseen useammin, koska esitutkintaa selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen edellytysten selvittämiseksi tuskin aloitettaisiin, jos omaisuus ei olisi takavarikoitavissa. Takavarikointi ei kuitenkaan ole tutkinnan muodollinen edellytys, minkä vuoksi on perusteltua säätää myös vaihtoehtoisesta alkamisajankohdasta eli esitutkinnan aloittamispäivästä. Jos omaisuus olisi takavarikoitu useita kertoja (ja palautettu niiden välissä), vanhentumisaika laskettaisiin myöhäisimmästä takavarikointipäivästä. Vanhentumisajasta säätämistä on pidetty tarpeellisena, jotta tutkintaa ei tarvitsisi pitää vireillä loputtomiin.

Esityksessä ehdotetaan, että rikoslain 10 luvun 3 a §:n mukaisen selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisvaatimuksen vanhentumisajan pituus olisi viisi vuotta, mikä vastaisi aikaisempaa menettämisvaatimuksen lyhyintä vanhentumisaikaa. Direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohdan edellä mainitun sääntelyn viidentoista vuoden vanhentumisajasta ei voida tulkita koskevan 16 artiklassa tarkoitettua selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta. Ensiksi mainitussa osoitetaan syy-yhteys yksittäisen rikoksen ja menetetyksi tuomittavan omaisuuden välillä, minkä vuoksi myös vanhentumisaikaa koskeva edellytys on kytketty rikoksen lyhyimpään vanhentumisaikaan kansallisessa lainsäädännössä. Sen sijaan 16 artiklan tilanteissa yksittäisiä rikoksia ei tarvitse näyttää toteen. Tulkintaa tukee myös direktiivin johdanto-osan 29 kappaleen kirjaus, jonka mukaan jäsenvaltiot voisivat määritellä vaadittavan ajanjakson, jonka kuluessa omaisuuden voidaan katsoa syntyneen rikollisesta toiminnasta. Perusteltua ei muutenkaan olisi, että esitutkintaa voitaisiin näissä tilanteissa pitää vireillä tai omaisuutta takavarikoituna 1 momentissa tarkoitetun 15 vuoden ajan. Ajan kuluminen vaikeuttaa selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen edellytysten arvioimista ja vastaajan puolustautumismahdollisuuksia esimerkiksi siltä osin, onko omaisuus epäsuhtainen vastaajan laillisiin tuloihin nähden. Lyhyempää vanhentumisaikaa voidaan pitää perusteltuna myös uuden menettämisseuraamuksen viimesijaisuuden varmistamiseksi. Edelleen lyhyempi vanhentumisaika vähentäisi riskiä siitä, että menettämisseuraamus kohdistettaisiin tuloihin, jotka ovat aikaisemmin olleet verotuksen kohteena.

Jos rikoslain 10 luvun 3 a §:ään perustuvaa menettämisvaatimusta ei olisi esitetty viidessä vuodessa esitutkinnan aloittamispäivästä tai omaisuuden takavarikointipäivästä, asiassa olisi periaatteessa edelleen mahdollista esittää 1 momentin mukainen menettämisvaatimus. Tämä kuitenkin edellyttäisi, että omaisuus voidaan yhdistää yksittäiseen rikokseen.

10 luku

Menettämisseuraamuksista

1 §.

Menettämisseuraamuksen yleiset edellytykset . Pykälään lisättäisiin uusi

4 momentti , jossa viitattaisiin luvun uuteen 3 a §:ään rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisesta. Viittaus olisi tarpeen, koska 3 a §:llä poikettaisiin menettämisseuraamuksia nykyisin koskevasta 1 §:n 1–3 momentin rikosedellytyksestä.

Selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisessa omaisuutta ei yhdistetä yksittäiseen rikokseen vaan yleisemmin rikolliseen toimintaan. Tämän vuoksi myöskään rikoksesta tuomitsemiseen riittävää näyttöä ei edellytettäisi. Uusi menettämisseuraamus myös poikkeaa 3 §:ssä säädetystä laajennetusta hyötykonfiskaatiosta siinä, että tekijää ei tuomittaisi mistään rikoksesta. Laajennetussa hyötykonfiskaatiossa liipaisinrikoksesta annettu tuomio täyttää rikosedellytyksen. Uusi poikkeussäännös olisi näistä syistä tarpeellinen myös rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta.

Poikkeussäännöksellä ei muutettaisi sitä lähtökohtaa, että menettämisseuraamus on rikosoikeudellisessa menettelyssä tuomittava rikosoikeudellinen seuraamus. Tämä koskee myös selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista, jossa omaisuus yhdistetään yksittäisen rikoksen sijaan rikolliseen toimintaan. Myös kyseinen uusi menettämisseuraamus perustuu siten siihen, että jokin rikos on tehty, vaikka tätä ei voidakaan tuomiossa yksilöidä. Vastaavasti kuin laajennetun hyötykonfiskaation osalta, rikollista toimintaa pidettäisiin yläkäsitteenä, joka kattaa ainakin yhden rikoksen (ks. Rautio 2006 s. 168).

2 §.

Hyödyn menettäminen . Pykälän yksittäisiin momentteihin tehtäisiin muutoksia, joiden seurauksena koko pykälä muutettaisiin.

Pykälän

1–3 momentti säilyisivät nykyisessä asussaan.

Pykälän laajennettaisiin nykyisen 4 momentin perusteita, joilla kolmansille osapuolille siirretty omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi. Muutoksen myötä menettämisseuraamuksen määrääminen olisi mahdollista tilanteissa, joissa kolmas osapuoli on 3 momentissa tarkoitettuun henkilöön tai hänen läheiseensä 3 §:n 3 momentissa tarkoitetussa suhteessa. Tällä tarkoitettaisiin siten ensinnäkin sellaista kolmatta, joka on tekijään, osalliseen tai siihen, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty, sellaisessa suhteessa, jota tarkoitetaan takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain

(758/1991)

3 §:n 1 momentissa (läheinen). Toiseksi säännöksellä tarkoitettaisiin yksityistä elinkeinonharjoittajaa, yhtiötä, muuta yhteisöä tai säätiötä, joka on tekijään, osalliseen tai siihen, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty tai hänen läheiseensä, sellaisessa suhteessa, jota tarkoitetaan takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 3 §:n 2 momentin 1 tai 2 kohdassa.

Säännöksen muutoksilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohta, joka edellyttää menetetyksi tuomitsemisen mahdollistamista, jos omaisuus on siirretty epäillyn tai syytetyn lähipiirille, ja se on pysynyt epäillyn tai syytetyn tosiasiallisessa määräysvallassa. Jo nykyisen lainsäädännön perusteella on katsottu, että rikoslain 10 luvun 2 §:n nojalla menettämisseuraamuksen määrääminen on mahdollista tilanteissa, joissa omaisuus on siirtynyt läheiselle, mutta se on pysynyt epäillyn tai syytetyn tosiasiallisessa määräysvallassa (ks.

HE 4/2016 vp

s. 52). Muutoksen tarkoituksena on selventää säännöksen soveltamisessa huomioon otettavia seikkoja konfiskaatiodirektiivin vaatimusten mukaisesti. Säännös olisi edellä 13 artiklan yhteydessä lausutusti tarpeellinen myös siksi, että omaisuuden siirtäminen lähipiirille on nykyisin mainittu erikseen laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevan 3 §:n 4 momentissa. Riskinä on, ettei tämän tulkita olevan mahdollista tavallisen hyötykonfiskaation osalta, jos asiasta ei mainita erikseen.

Kyse olisi momentissa nykyisinkin säädetysti harkinnanvaraisesta menettämisseuraamuksesta, jonka tuomitseminen edellyttäisi, että hyöty tai omaisuus on siirtynyt menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi. Muutos täydentäisi momentin nykyistä sisältöä, jonka mukaan menetetyksi tuomitseminen on mahdollista tilanteissa, joissa siirron saaja on tiennyt omaisuuden siirtymisen tarkoituksena olleen menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen tai jos tällä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos tämä on saanut omaisuuden lahjana tai muuten vastikkeetta. Viimeksi mainittujen edellytysten ei siten tarvitsisi täyttyä tilanteessa, jossa omaisuus olisi siirretty läheiselle. Näissä tilanteissa omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi, vaikka siirron saaja olisi perustellusti vilpittömässä mielessä tai siirto olisi vastikkeellinen. Tuomioistuin voisi kuitenkin ottaa myös viimeksi mainitut seikat huomioon harkitessaan sitä, olisiko läheiseen kohdistuva menettämisseuraamus tuomittava. Harkinnassa tulisi muutenkin ottaa huomioon, että menettämisseuraamus ei ole rangaistus vaan turvaamistoimi. Esimerkiksi omaisuudesta mahdollisesti maksettu vastike voisi vaikuttaa siten, että omaisuuden siirtäneeltä konfiskoitaisiin vastike tai sen arvo, ja siirronsaajalta taas omaisuuden arvon ja vastikkeen välinen erotus. Huomionarvoista on, että oikeat oikeustoimet, kuten esimerkiksi tekijän puolison perintönä saama omaisuus, ovat yleensä helposti selvitettävissä siirronsaajan toimesta.

Momenttiin tehtäisiin lisäksi se tekninen muutos, että olosuhteet, joissa hyöty voidaan tuomita menetetyksi siirronsaajalta, muutettaisiin selkeyssyistä luettelomuotoon. Samalla pykälän nykyinen viimeinen virke siirrettäisiin lakiteknisistä syistä uudeksi

5 momentiksi ja sen sanamuotoon tehtäisiin tästä johtuva muutos. Pykälän siirrettäisiin nykyisen 5 momentin sisältö yhteisvastuullisuudesta ja pykälän

7 momenttiin nykyisen 6 momentin sisältö hyödyn menettämisen ja loukatun yksityisoikeudellisen vaatimuksen suhteesta.

Pykälän siirrettäisiin nykyisen 7 momentin sisältö menettämisseuraamuksen ja loukatun korvausvaatimuksen yhteensovittamisesta rajat ylittävissä tilanteissa. Samalla säännöksen sisältö muutettaisiin vastaamaan konfiskaatioasetuksen soveltamislain 27 §:n sääntelyä. Momentti koskee tilanteita, joissa vieraassa valtiossa on omaisuutta jäädytettynä tai siihen rinnastettavan toimenpiteen kohteena Suomessa tuomittavan menettämisvaatimuksen turvaamiseksi. Näissä tilanteissa nykyisen 6 momentin ja ehdotetun 7 momentin pääsääntö hyötykonfiskaation tuomitsematta jättämisestä voi heikentää asianomistajan asemaa, koska rikosoikeudellista yhteistyötä koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa ei välttämättä säädellä omaisuuden jäädyttämisestä tai siirtämisestä toiseen valtioon yksityisoikeudellisen saatavan täytäntöönpanon turvaamiseksi, vaan tällaisiin tilanteisiin soveltuvat siviilioikeudellista yhteistyötä koskevat sopimukset ( HE 4/2016 vp

s. 38). Nykyistä menettelyä ehdotetaan keskeisissä ehdotuksissa mainituista syistä yksinkertaistettavaksi siten, että tuomioistuin voisi menettämisseuraamuksen tuomittuaan loukatun pyynnöstä ratkaista lopullisesti myös vahingonkorvausta taikka edunpalautusta koskevan vaatimuksen. Lisäksi säädettäisiin menettämisseuraamuksen ja loukatulle tuomitun vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen yhteensovittamisesta täytäntöönpanovaiheessa kaksinkertaisen konfiskaation välttämiseksi.

Asian ratkaiseminen lopullisesti eli sekä perusteen että määrän osalta helpottaisi asianomistajan tai muun loukatun asemaa, koska hänen ei enää tarvitsisi nostaa erillistä riitakannetta vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen määrän määrittämiseksi. Kansallisen viranomaisen harkittavaksi jäisi, pyydetäänkö täytäntöönpanoa toisesta valtiosta menettämisseuraamuksen vai loukatulle tuomitun vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen perusteella. Jos täytäntöönpanoa pyydettäisiin menettämisseuraamuksen perusteella, kyseinen viranomainen voisi myös tarvittaessa vedota vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen määrään perusteena sille, että täytäntöönpanovaltio suostuisi palauttamaan Suomeen enemmän omaisuutta kuin sovellettavassa sopimuksessa edellytetyn vähimmäismäärän (joka voi nykyisin olla esimerkiksi puolet täytäntöönpanon johdosta saadusta määrästä). Jos täytäntöönpanoa pyydettäisiin menettämisseuraamuksen perusteella, asianomistaja tai muu loukattu voisi RL 10:11.2:n menettelyssä hakea yksityisoikeudellisen saamisensa kattamista täytäntöönpannusta menettämisseuraamuksesta.

Sääntely tarkoittaisi, että tuomioistuimen ei tulisi säännöksen soveltamistilanteissa jättää tuomitsematta menettämisseuraamusta asianomistajan vahingonkorvausta vastaavalta osin. Tuomioistuimen tulisi säännöksen edellytysten täyttyessä sekä tuomita menettämisseuraamus että ratkaista loukatun vahingonkorvausta tai edunpalautusta koskeva vaatimus ja antaa samalla määräykset näiden yhteensovittamisesta. Nämä seikat tulisi mainita tuomiolauselmassa, jotta ratkaisu on pantavissa täytäntöön ongelmitta. Säännöksen mukainen päätös voisi olla konfiskaatioasetuksen soveltamislain esitöissä todetusti esimerkiksi esinekonfiskaatiota koskeva tuomio, jossa käteis- tai tilirahat tuomittaisiin valtiolle menetetyksi ja myös palautettavaksi loukatulle määräyksin, että menettämisseuraamus pannaan täytäntöön vain siltä osin kuin omaisuutta ei ole palautettu loukatulle. Vastaavasti arvokonfiskaation osalta voitaisiin esimerkiksi tuomita menetettäväksi valtiolle rikoshyötynä 10 000 euroa ja loukatulle vahingonkorvausta 10 000 euroa määräyksin, että menettämisseuraamus raukeaisi siltä osin kuin menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon johdosta saatua rahaa vastaava rahamäärä olisi siirretty loukatulle tai siltä osin kuin vahingonkorvaus olisi muuten suoritettu. Vahingonkorvausvaatimuksen hyväksymisen osalta edellytyksenä on, että rikoksella saatu hyöty vastaa rikoksella aiheutettua vahinkoa (ks.

HE 102/2020 vp

s. 74).

Sääntely tarkoittaisi sitä, että nykyisestä mahdollisuudesta ratkaista vahingonkorvausta tai edunpalautusta koskevan vaatimuksen peruste välituomiolla ja siirtää asia sen jälkeen ratkaistavaksi riita-asioiden käsittelyjärjestyksessä luovuttaisiin. Jos loukattu ei pyytäisi vahingonkorvausta tai edunpalautusta koskevan vaatimuksen ratkaisemista, hänellä olisi edelleen mahdollisuus esittää vaatimuksensa sekä perusteen että määrän osalta erillisenä riitakanteena.

Momentin kieliasua ehdotetaan selkeytettäväksi siten, että siinä käytettäisiin konfiskaatioasetuksen soveltamislain 27 §:n tapaan rikoslain 10 luvun 2 §:n nykyisessä 6 momentissa ja ehdotetussa 7 momentissa käytettyä loukatun käsitettä, joka voi periaatteessa kattaa muunkin kuin asianomistajan (ks.

HE 102/2020 vp

s. 74). Käsite vastaisi momentissa nykyisin käytettyä käsitettä korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjästä, joten kyse ei olisi asiallisesta muutoksesta.

Yleisen periaatteen mukaan oikeudenkäyntimenettelyä koskevia säännöksiä ryhdytään soveltamaan heti niiden voimaan tultua myös niissä asioissa, jotka on pantu vireille ennen lain voimaantuloa (ks. esim.

HE 82/1995 vp

s. 155, HE 271/2004 vp

s. 70, HE 46/2014 vp

s. 124). Jos tuomioistuin olisi ennen lain voimaantuloa ehtinyt ratkaista korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen esittäjän nykyisen RL 10:2.7:n mukaisen pyynnön menettämisvaatimuksen ratkaisemisesta ja korvaus- tai edunpalautusvaatimuksen siirtämisestä käsiteltäväksi riita-asioiden oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä, asian käsittelyä jatkettaisiin riita-asiana eikä menettämisseuraamuksen ja yksityisoikeudellisen vaatimuksen ratkaiseminen kokonaisuudessaan uuden lain mukaisesti tulisi enää kyseeseen. Jos taas tuomioistuimen ratkaisua ei olisi vireillä olevassa asiassa vielä tehty uuden lain voimaantullessa, loukatulla olisi mahdollisuus pyytää sekä menettämisseuraamuksen että yksityisoikeudellisen vaatimuksen ratkaisua ja yhteensovittamista uuden lain mukaisesti.

Pykälän nykyinen 8 momentti, jossa viitataan konfiskaatioasetukseen ja sen soveltamislakiin, siirtyisi uudeksi

9 momentiksi.

3 §.

Laajennettu hyödyn menettäminen . Pykälään tehtäisiin keskeisissä ehdotuksissa selostetut muutokset. Ensinnäkin laiton tuontitavaraan ryhtyminen lisättäisiin liipaisinrikokseksi 1 momentin uudeksi 9 kohdaksi.

Laajennetun hyödyn menettämisen yleiset edellytykset pysyisivät ennallaan ja koskisivat siten myös laitonta tuontitavaraan ryhtymistä. Rikoksen tulisi olla RL 10:3.1:n mukaisesti luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa taloudellista hyötyä. Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa olisi muiden seikkojen ohella otettava erityisesti huomioon, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta ja onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista. Näiden kriteerien tulkinnan osalta voidaan viitata lain esitöihin ja oikeuskäytännön kannanottoihin. Kyseiset harkintakriteerit eivät ole yksinomaisia tai kumulatiivisia, vaan ne otetaan huomioon muiden seikkojen ohella eikä kaikkien käsillä oloa edellytetä. Kyse on kokonaisharkinnasta. Jos esimerkiksi on selvää, että omaisuutta käytetään uusien rikosten tekemiseen, jo tämä voi olla riittävä syy tuomita menettämisseuraamus. Toisaalta säännöksessä tarkoitetut muut seikat voivat olla jo yksinään riittäviä perustelemaan menettämisseuraamuksen, vaikka pykälään kirjatut harkintakriteerit eivät tapaukseen juuri soveltuisikaan (LaVM 4/2016 vp s. 7–8, HE 4/2016 vp

s. 40–41; ks. myös KKO 2025:7).

Kuten yleisperusteluissa on todettu, laittoman tuontitavaraan ryhtymisen osalta laajennetun hyötykonfiskaation edellytykset voisivat täyttyä tilanteissa, joissa tavaroita on hankittu huomattavia määriä jälleenmyyntiä varten. Sen sijaan mainittuun rikokseen syyllistyminen hankkimalla tavaroita puhtaasti omaa käyttöä varten jäisi joka tapauksessa laajennetun hyötykonfiskaation ulkopuolelle, koska tällaisilla rikoksilla ei tyypillisesti tavoitella taloudellista hyötyä siten kuin RL 10:3.1:ssä edellytetään (ks.

HE 80/2000 vp

s. 24 ja Viljanen 2007 s. 191).

Edellytyksiä harkittaessa tulisi kiinnittää huomiota tekokokonaisuuteen, johon kuuluisi näissä rikoksissa myös ryhtymisrikoksen esirikos. Jos esirikos ei itsessään ole liipaisinrikos, mikä koskee säännöstelyrikosta, lievää säännöstelyrikosta, pakoterikosta, tuottamuksellista pakoterikosta, pakoterikkomusta, lievää salakuljetusta, veropetosta ja lievää veropetosta, laajennetun hyötykonfiskaation kohdistamiselle ryhtymisrikokseen olisi vähemmän perusteita. Vastaavasti perusteita olisi enemmän, jos kyseisen laittoman tuontitavaraan ryhtymisen esirikokset olisivat myös liipaisinrikoksia.

Muutoksen johdosta nykyinen yritystä koskeva 9 kohta siirtyisi uudeksi 10 kohdaksi ja nykyiseen 8 kohtaan tehtäisiin tekninen muutos. Lisäksi 7 kohdan lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin koskeva säännösviittaus päivitettäisiin koskemaan rikoslain 20 luvun 18 §:n

(723/2022)

2 momenttia, jossa 20 luvun kumotussa 8 b §:n 2 momentissa tarkoitetusta teosta nykyisin säädetään (ks.

HE 13/2022 vp

s. 132 ja HE 4/2016 vp

s. 14).

3 a §.

Rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettäminen . Pykälällä toteutettaisiin hallitusohjelman kirjaus rikoshyödyn poisottamisessa vaadittavan näyttökynnyksen alentamisesta ja pantaisiin täytäntöön direktiivin 16 artikla rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitsemisesta. Menetetyksi tuomittavaa omaisuutta ei yhdistettäisi yksittäiseen rikokseen eikä yksittäistä rikosta muutenkaan näytettäisi toteen (direktiivin johdanto-osan 29 ja 34 kappale), joten uudella menettämisseuraamuksella poikettaisiin menettämisseuraamuksia nykyisin koskevasta rikosedellytyksestä (RL 10:1).

Pykälän säädettäisiin selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen edellytyksistä, jotka pitkälti vastaisivat direktiivin 16 artiklaa, mutta menisivät joiltakin osin direktiivissä edellytettyä vähimmäistasoa pidemmälle. Menettämisseuraamuksen kohteena olisi direktiivin 16 artiklassa edellytetysti rikosasian esitutkinnassa tunnistettu omaisuus. Rikokset, joiden esitutkinnan seurauksena selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitseminen olisi mahdollista, olisivat momentin 1 kohdan nojalla samoja kuin laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikokset, miltä osin mentäisiin 16 artiklan 4 kohdan vähimmäistasoa (neljän vuoden enimmäisrangaistustason rikokset) pidemmälle. Siinä missä laajennetun hyötykonfiskaation edellytyksenä on liipaisinrikoksesta annettu tuomio, uudessa menettämisseuraamuksessa liipaisimena toimisi esitutkinnan aloittaminen vastaavista rikoksista. Artiklan sanamuoto rikostutkinnan yhteydessä tunnistetusta omaisuudesta tarkoittaisi, että kyse olisi konkreettisesta, omaisuudesta. Direktiivin määritelmä omaisuudesta on edellä 3 artiklan yhteydessä todetusti laaja ja kansallinen lainsäädäntö on sopusoinnussa määritelmän kanssa. Omaisuudeksi voidaan katsoa myös digitaalisessa muodossa olevat varallisuuserät kuten virtuaalivaluutat ja niitä koskevat virtuaalilompakot.

Ehdotetussa rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa olisi siten laajennetun hyödyn menettämisen tapaan kyse esinekonfiskaatiosta. Tämä tarkoittaisi, että menetetyksi voitaisiin tuomita sellainen omaisuus, joka on tuomitsemishetkellä tallella. Koska arvokonfiskaatio ei olisi mahdollinen, menetetyksi ei voitaisi tuomita omaisuutta, jonka vastaaja olisi tuomitsemishetkeen mennessä ehtinyt hävittää tai tuhlata. Tämänkin vuoksi olisi tärkeää, että uusi menettämisseuraamus olisi viimesijainen, ja ennen sen vaatimista tulisi selvittää tavanomaisen hyötykonfiskaation edellytykset, joiden täyttyessä olisi sovellettava RL 10 luvun 2 §:ää. Uusi menettämisseuraamus voisi kuitenkin laajennetun hyödyn menettämisen tapaan koskea omaisuutta, joka on muuttanut muotoaan, jos syy-yhteys rikollisen toiminnan ja tunnistetun omaisuuden välillä on osoitettavissa (ks. laajennetun hyödyn menettämisen osalta Viljanen 2007 s. 215–216 ja 218 sekä Rautio 2006 s. 183).

Toisena edellytyksenä selittämättömän omaisuuden konfiskaatiolle olisi, että omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi muiden menettämisseuraamuksia koskevien säännösten nojalla (1 momentin 2 kohta). Tämä vastaisi direktiivin 16 artiklaa, jossa säädetyn uuden menettämisseuraamuksen edellytyksenä on, että 12–15 artiklan mukaisia menetetyksi tuomitsemista koskevia toimenpiteitä ei voida kansallisen lainsäädännön mukaisesti soveltaa. Kyse olisi viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta, joka tulisi kyseeseen, jos omaisuutta ei voitaisi tuomita menetetyksi esimerkiksi tavallisen (RL 10:2) tai laajennetun hyötykonfiskaation (10:3) nojalla, rahanpesun kohteena (32:12) tai nykyisen kaltaisella konfiskaatioprosessilla (10:9), jossa osoitetaan omaisuuden olevan syy-yhteydessä yksilöitävissä olevaan rikokseen tai rangaistavaan tekoon.

Ensisijaisesti rikosprosessissa tulisi siten aina selvittää edellytykset muiden menettämisseuraamusten soveltamismahdollisuuksille ja syyttäjän tulisi esittää tätä koskevaa selvitystä selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisvaatimuksen tueksi. Tämä olisi tärkeää muun ohella asianomistajan oikeuksien turvaamiseksi. Nykyisessä 10 luvun 2 §:n 6 momentissa ja ehdotetussa 7 momentissa säädetty asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen etusija koskee ainoastaan tavallista hyötykonfiskaatiota, ei laajennettua hyötykonfiskaatiota tai uutta selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota, joissa omaisuutta ei yhdistetä yksittäiseen rikokseen eikä siten myöskään yksittäisestä rikoksesta asianomistajalle aiheutuneeseen vahinkoon. Laajennettu hyödyn menettäminen on jo nykyisin toissijainen tavalliseen hyödyn menettämiseen nähden, mikä ilmenee muun ohella siitä, että ensiksi mainitussa on kyse harkinnanvaraisesta ja viimeksi mainitussa pakollisesta menettämisseuraamuksesta (ks. Viljanen 2007 s. 216 ja 234–235).

Oikeuskäytännössä on jo nykyisin tavallista, että rikoshyötyä saatetaan vaatia liipaisinrikosta koskevan syytteen yhteydessä menetetyksi ensisijaisesti tavallisena hyötykonfiskaationa ja toissijaisesti laajennettuna hyötykonfiskaationa (jos näyttö ei riittäisi osoittamaan omaisuuden syy-yhteyttä liipaisinrikokseen). Jatkossa tällaisissa tilanteissa olisi siten mahdollista vaatia viimesijaisesti selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota, jos näyttö ei riittäisi liipaisinrikoksesta tuomitsemiseen. Olennaista olisi nykyiseen tapaan se, että syyttäjä täyttää väittämistaakkansa rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaisesti esittämällä haastehakemuksessa perusteet myös toissijaisille vaatimuksille, koska pelkkä vetoaminen syytteen teonkuvaukseen ei riitä osoittamaan, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta. Jos tällaisia rinnakkaisia menettämisvaatimuksia ei esitetä yhdellä kertaa, asian arvioinnissa on otettava huomioon vireilläolovaikutus (lis pendens) ja oikeusvoimavaikutus (res judicata). Jos syyttäjä esimerkiksi on vaatinut ainoastaan tavallista hyötykonfiskaatiota ja vaatimus on hylätty, tuomion oikeusvoima estää tutkimasta vaatimusta vastaavan omaisuuden konfiskoimisesta laajennettuna rikoshyötynä tai selittämättömänä omaisuutena, ellei vaatimuksen tueksi esitetä vähintään yhtä uutta oikeustosiseikkaa.

Selittämätöntä omaisuutta koskeva menettämisvaatimus voitaisiin kuitenkin esittää direktiivin johdanto-osan 35 kappaleessa todetusti myös itsenäisenä kanteenaan RL 10:9:n mukaisesti, jos syytekynnys ei liipaisinrikoksen osalta ylittyisi. Syyttäjän tulisi näissä tilanteissa esittää selvitystä siitä, ettei omaisuutta voida tuomita menetetyksi muiden säännösten nojalla. Asian tutkinnassa ja käsittelyssä sovellettaisiin nykyisin konfiskaatioprosessin tapaan rikosasian käsittelysääntöjä (RL 10:11.1 ja ehdotettu 10:12) eli soveltuvin osin ennen kaikkea esitutkintalakia, pakkokeinolakia ja rikosoikeudenkäyntilakia. Tämän vuoksi menettelysäännöistä ei tarvitsisi säätää erikseen, vaan myös pelkkää selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevan asian käsittely alkaisi liipaisinrikoksen esitutkinnalla ja edellyttäisi siten tällaista rikosta koskevan esitutkintakynnyksen ylittymistä. Kyseeseen voisi tapauksen olosuhteista riippuen tulla esimerkiksi kätkemisrikos, rahanpesu, salakuljetus, törkeä varkaus tai muu tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottava, RL 10:3.1:ssä mainittu rikos. Rikosoikeudellisen menettelyn piirissä pysyminen olisi tärkeää sen varmistamiseksi, että Suomessa annettuja uusia selittämätöntä omaisuutta koskevia konfiskaatiopäätöksiä ja sitä edeltäviä jäädyttämispäätöksiä voitaisiin panna täytäntöön muissa EU-jäsenvaltioissa vuoden 2018 konfiskaatioasetuksen mukaisesti.

Kolmantena edellytyksenä selittämättömän omaisuuden konfiskaatiolle olisi, että omaisuus olisi varsin todennäköisesti peräisin rikollisesta toiminnasta, joka voi tuottaa taloudellista hyötyä (1 momentin 3 kohta). Tältäkin osin säännös olisi 16 artiklaa laajempi, koska viimeksi mainittu edellyttää säätämään konfiskaatiosta tilanteissa, joissa kyse on rikollisjärjestön piirissä puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta, joka on omiaan tuottamaan huomattavaa suoraa tai välillistä taloudellista hyötyä. Säännös muistuttaisi tältäkin osin laajennettua hyötykonfiskaatiota sillä erolla, että viimeksi mainitussa edellytys taloudellisen hyödyn tuottamisesta kohdistuu liipaisinrikokseen, kun taas uudessa menettämisseuraamuksessa se kohdistuisi rikolliseen toimintaan. Säännöksen sanamuotona olisi direktiivissä käytetyn ”on omiaan tuottamaan taloudellista hyötyä” sijasta ”voi tuottaa taloudellista hyötyä”, jota on käytetty myös vuoden 2014 direktiivin laajennettua menetetyksi tuomitsemista koskevan 5 artiklaa täytäntöönpantaessa. Sanamuodoilla ei olisi asiallista eroa. Sanamuoto tarkoittaisi, että rikollisesta toiminnasta tulisi tyypillisesti seurata tällaista hyötyä (ks. laajennetun hyödyn menettämisen osalta

HE 4/2016 vp

s. 39). Laajennetun hyötykonfiskaation osalta kyseisen edellytyksen on katsottu sulkevan pois henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, joilla ei tyypillisesti tavoitella taloudellista hyötyä ( HE 80/2000 vp

s. 24).

Vaikka selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa yksittäistä rikosta ei näytettäisikään toteen, syyttäjän tulisi vedota rikollisen toiminnan luonteeseen tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavana, ja kyseinen edellytys tulisi ottaa huomioon näyttökynnyksen täyttymistä arvioitaessa. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että myös laajennetun hyötykonfiskaation taustalla olevan rikollisen toiminnan täytyy olla hyötyä tuottavaa, vaikka tätä ei RL 10:3.1:ssä nimenomaisesti edellytetäkään. Muutoin omaisuuden ei laajennetussa hyötykonfiskaatiossa aikaisemmin noudatetun syyttäjän alennetun näyttövelvollisuuden mukaisesti voitaisi olettaa olevan tällaisesta rikollisesta toiminnasta peräisin. Tämän vuoksi on katsottu, että rikoslain 10:3:ää soveltavan tuomioistuimen täytyy ottaa jokin kanta edellytetyn rikollisen toiminnan laatuun, mutta muunlainen täsmentäminen olisi ongelmallista aikaisemmin sovelletun alhaisen näyttökynnyksen (syytä olettaa) vuoksi (Viljanen 2007 s. 198, Rautio 2006 s. 170). Rikollista toimintaa on luonnehdittu kompleksiseksi oikeustosiseikaksi, jota kantajan tulee konkretisoida todistusteemoiksi soveltuvilla seikoilla, ja jota koskee jäljempänä selostetusti väittämistaakka (Rautio 2006 s. 172–173).

Vaikka rikollisesta toiminnasta tyypillisesti seuraavan hyödyn ei edellytettäisi olevan huomattavaa, tunnistetun omaisuuden määrä voitaisiin kuitenkin ottaa huomioon menettämisseuraamuksen edellytyksiä, ennen kaikkea näyttökynnyksen täyttymistä arvioitaessa. Esimerkiksi suurien käteissummien säilyttämistä kotioloissa on pidetty jo vanhassa oikeuskäytännössä epätavallisena ja puoltavan sitä, että varat ovat peräisin laittomasta toiminnasta ja pyrkimyksenä on välttää niiden ilmitulo viranomaisille (KKO 2006:51, kohdat 5–6). Toisaalta menettelyyn ryhtyminen hyvin vähäisen hyödyn osalta ei välttämättä ole järkevää, vaan tältä osin menettämisvaatimus voitaisiin jättää esittämättä vähäisyysperusteella rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 8 b §:n mukaisesti.

Kuten laajennetussa hyödyn menettämisessä ja sitä koskevassa direktiivin 14 artiklassa, myös selittämättömän omaisuuden menettämisessä omaisuuden tulisi olla peräisin rikollisesta toiminnasta. Tämä tarkoittaa, että rikollisen toiminnan ja omaisuuden välillä tulee olla syy-yhteys (ks. laajennetun hyödyn menettämisen osalta Rautio 2006 s. 182). Syy-yhteysvaatimus ilmenee myös 16 artiklan ja ehdotetun pykälän otsikosta, ja se on säätämisjärjestysperusteluissa selostetusti tärkeä vastaajan omaisuudensuojan kannalta.

Direktiivissä ei ole tarkasti määritelty 16 artiklan edellyttämää näyttökynnystä, joka on muotoiltu tuomioistuimen vakuuttumiseksi. Kansallisesti säädettäisiin syyttäjän alennetusta näyttökynnyksestä, jonka mukaan omaisuuden tulisi varsin todennäköisesti olla peräisin rikollisesta toiminnasta. Kyse olisi siten todennäköisyysnäytöstä, jota on säätämisjärjestysperusteluissa tarkemmin kuvatusti pidetty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä riittävänä näyttökynnyksenä menettämisseuraamuksen oikeasuhtaisuuden kannalta.

Näyttökynnyksen täyttymistä arvioitaessa olisi erityisesti otettava huomioon 16 artiklan 2 kohdassa mainitut seikat eli omaisuuden arvon huomattava epäsuhtaisuus asianomaisen henkilön laillisiin tuloihin nähden, omaisuuden uskottavan laillisen alkuperän puuttuminen ja asianomaisen henkilön mahdolliset kytkökset rikollisjärjestöön liittyviin henkilöihin. Direktiivin johdanto-osan 34 kappaleessa on lisäksi mainittu merkityksellisinä seikkoina tilanne, jossa omaisuus löydettiin tai viitteet osallistumisesta rikolliseen toimintaan. Myös EIT:n oikeuskäytännöstä ilmenee, että todennäköisyysnäyttö on voitu perustaa siihen, että vastaajan laillisten tulojen ja omaisuuden välillä on ollut huomattava epäsuhta.

Laajennetun hyödyn menettämisen käännetystä todistustaakasta säädettäessä lakivaliokunta saamansa selvityksen perusteella lausui, että laajennettu hyöty oli aikaisemman lain eli tuolloin voimassa olleen syytä olettaa -näyttökynnyksen aikana oikeuskäytännössä tuomittu menetetyksi lähinnä silloin, kun etsinnässä oli löytynyt merkittäviä summia kätkettyä käteistä rahaa, jonka määrä on ollut selvässä epäsuhteessa vastaajan taloudelliseen asemaan nähden eikä vastaaja ole pystynyt esittämään mitään uskottavaa näyttöä rahojen laillisesta alkuperästä (LaVM 4/2016 vp s. 8). Vaikka syytä olettaa -näyttökynnys onkin muodollisesti ollut nyt edellytettyä todennäköisyysnäyttöä alempana, sitä on edellä mainitun esityölausuman perusteella sovellettu oikeuskäytännössä tavalla, joka täyttää EIT:n oikeuskäytännössä hyväksyttävänä pidetyn todennäköisyysarvioinnin. Myös nyt edellytettävän todennäköisyysnäytön arviointi voidaan siten perustaa vastaavanlaisiin seikkoihin kuin laajennetussa hyötykonfiskaatiossa aikaisemmin edellytetyssä syytä olettaa -näytössä. Merkityksellisiä tekijöitä ovat siten muun ohella omaisuuden määrä, laatu, säilytystapa ja selkeä epäsuhtaisuus vastaajan taloudelliseen asemaan yhdistettynä vastaajan puuttuvaan vastanäyttöön.

Näytön arvioinnissa keskeistä olisi varsinkin omaisuuden ilmeinen epäsuhta asianomaisen laillisiin tulonlähteisiin tai ansaintamahdollisuuksiin taikka varallisuuteen nähden. Mitä suurempi epäsuhta on, sitä perustellummin omaisuuden laillinen alkuperä voidaan kyseenalaistaa. Vaikka euromääräistä rajaa ei voida asettaa, perusteltua olisi, ettei alle nelinumeroista summaa ole syytä lähteä kyseenalaistamaan (aikaisemman lainsäädännön osalta ks. Rautio 2006 s. 173–175; ks. myös Viljanen 2007 s. 200). Vastaavasti mitä vähäisempi epäsuhta omaisuuden ja laillisten tulonlähteiden osalta on, sitä enemmän muuta näyttöä omaisuuden laittomasta alkuperästä tarvittaisiin, jotta edellytetty näyttökynnys täyttyisi.

Omaisuuden arvolla olisi merkitystä myös arvioitaessa, onko omaisuus 2 momentissa mainitulla tavalla ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta. Lähtökohdaksi voitaisiin ottaa se, että jos omaisuuden arvo olisi alle 1 000 euroa, kysymys ei ole välttämättä vähäistä vakavammasta rikollisesta toiminnasta peräisin olevasta omaisuudesta ( HE 4/2016 vp

s. 40).

Edelleen näyttökynnyksen täyttymistä arvioitaessa merkitystä on omaisuuden mahdollisesti tavallisuudesta poikkeavalla laadulla. Tältä osin oikeuskirjallisuudessa on laajennetun hyötykonfiskaation aikaisemman näyttökynnyksen osalta mainittu esimerkkeinä arvokkaat yksittäiset omaisuuserät kuten irtojalokivet ja kultaharkot tai huomattava määrä käteistä rahaa sekä tyypillisesti rikoksiin liittyä esineistö (ks. Rautio 2006 s. 174–175, Viljanen 2007 s. 200–201). Tällaisia voivat olla myös tyypilliset rikollisen elämän statussymbolit, kuten arvokkaat korut, kellot ja design-vaatteet. Toisaalta jos omaisuuden laatu antaa vahvat perusteet epäillä sen olevan anastettua, asiassa tulisi uuden menettämisseuraamuksen viimesijaisuuden mukaisesti selvittää edellytykset palauttaa tällainen omaisuus oikealle omistajalleen. Omaisuuden laadun lisäksi merkitystä on omaisuuden mahdollisesti tavallisuudesta poikkeavalla säilyttämistavalla kuten omaisuuden kätkemisellä eri puolille vastaajan asuntoa (laajennetun hyötykonfiskaation osalta ks. LaVM 4/2016 vp s. 8, KKO 2006:9 sekä Rautio 2006 s. 174–175, Viljanen 2007 s. 200–201), mihin direktiivin johdanto-osan 34 kappaleessa mainituilla löytämisolosuhteillakin viitataan.

Se, ettei mitään yksittäistä rikosta näytettäisi toteen, vaikuttaisi luonnollisesti omaisuuden alkuperää koskevan näytön arviointiin. Laajennetussa hyötykonfiskaatiossa aikaisemmin noudatetun näyttökynnyksen osalta oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että jos esimerkiksi huumausainekauppiaan hallusta löydetään lukuisia kannettavia tietokoneita ja matkapuhelimia, niiden voidaan olettaa tulleen hänelle maksuna huumeista (Rautio 2006 s. 173–174, Viljanen 2007 s. 200). Vastaavaa perustelua ei voida esittää, jos vastaajaa ei tuomita rikoksesta. Toisaalta huomioon voidaan ottaa direktiivin 16 artiklan 2 kohdassa mainitusti vastaajan mahdolliset kytkökset rikollisjärjestöön liittyviin henkilöihin. Myös oikeuskirjallisuudessa on laajennetun hyötykonfiskaation aikaisemman näyttökynnyksen osalta katsottu, että merkitystä voidaan antaa vastaajan tiiviille yhteydenpidolle tunnettuihin tai epäiltyihin rikollisiin ja rikollisjärjestöihin. Vastaajan elämäntapa voi muutenkin viitata omaisuuden rikolliseen alkuperään, esimerkiksi jos hänen elintasonsa on selvässä epäsuhteessa hänen laillisiin tulonlähteisiinsä (esimerkiksi ylellinen asuminen, veroparatiisiin rekisteröityjen yhtiöiden nimissä olevien kalliiden veneiden ja autojen käyttäminen). Merkitystä voidaan antaa myös vastaajan rikoshistorialle ja myös toimenpiteistä luopumisille, kuten syyttämättäjättämispäätöksille (ks. Rautio 2006 s. 179, Viljanen 2007 s. 201–202).

Kuten perustuslakivaliokunta on katsonut, tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu (PeVL 8/2016 vp s. 4). Kun kysymys on laillisesta omaisuudesta, sen haltijan on lähtökohtaisesti helppo hankkia tarvittava näyttö ja saattaa todennäköiseksi omaisuuden laillinen alkuperä (LaVM 4/2016 vp s. 8). Direktiivin johdanto-osan 34 kappaleessa on samansuuntaisesti todettu, että laillisesti hankitun omaisuuden alkuperä voidaan yleensä selittää. Niin ikään EIT:n oikeuskäytännössä merkitystä on annettu uskottavan vastanäytön puuttumiselle. Mainitut seikat voidaan ottaa huomioon, vaikka todistustaakka onkin syyttäjällä. Oikeuskirjallisuudessa on aikaisemman lain osalta katsottu, että esimerkiksi laillista saantoa osoittavien tavanomaisten asiakirjojen puuttuminen on omiaan herättämään epäilyksiä omaisuuden alkuperästä (Viljanen 2007 s. 201).

Jos syyttäjä täyttää näyttötaakkansa, selitysvelvollisuus omaisuuden alkuperästä voi siirtyä vastaajalle yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden mukaisesti (ks. esim. KKO 2017:93, kohta 10 ja siinä mainitut ratkaisut sekä KKO 2018:3, kohta 15). Selitysvelvollisuutta arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon asian olosuhteet, kuten vastaajan asema. Esimerkiksi yksityishenkilöltä ei voida edellyttää samanlaista selvitystä omaisuuden alkuperästä kuin kirjanpitovelvolliselta elinkeinonharjoittajalta (ks. KKO 2021:60, kohdat 13–14). Vastaajalta ei myöskään voida edellyttää itsensä tai läheistensä saattamista syytteen vaaraan itsekriminointisuojan ja läheiskriminointisuojan vastaisesti (ks. säätämisjärjestysperusteluissa todettu sekä Rautio 2006 s. 177–178, Viljanen 2007 s. 201). Edelleen huomioon on otettava ajan kuluminen ja sen vaikutus vastaajan puolustautumismahdollisuuksiin. Mitä vanhemmasta omaisuudesta on kyse ja mitä kauemmin sen siirtymisestä vastaajan varallisuuspiiriin on, sitä vahvempaa näyttöä syyttäjältä tulisi näyttökynnyksen täyttymiseksi edellyttää. Menettämisseuraamuksen edellytysten arvioinnissa tulisi niin ikään ottaa huomioon direktiivin 16 artiklan 3 kohdan vaatimukset vilpittömässä mielessä toimineiden kolmansien osapuolien oikeuksista.

Syyttäjän todistustaakan ja tätä koskevan näyttökynnyksen lisäksi on kiinnitettävä huomiota rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentissa säädettyyn väittämis- eli vetoamistaakkaan, joka koskee kaikkia menettämisseuraamuslajeja ja siten myös ehdotettua uutta menettämisseuraamusta. Säännöksen mukaan kantajan on vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu. Väittämistaakka asetetaan siten poikkeuksetta kantajalle eli RL 10:3 a:n mukaisen menettämisvaatimuksen osalta syyttäjälle, jonka on vedottava niihin seikkoihin, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden alkuperän rikolliseksi. Väittämistaakka koskee konkreettisia tosiseikkoja tai olosuhteita. Pelkkä viittaus rikolliseen toimintaan ei riitä eikä väittämistaakkaa muutenkaan täytetä vetoamalla rikoslain säännöksessä oleviin abstrakteihin tunnusmerkistötekijöihin. Sitä vastoin väittämistaakka voi koskea esimerkiksi tosiseikkoja siitä, millaisia konkreettisia omaisuuseriä vastaajalla on sekä millaiset ovat vastaajan tulot. Samaten pätevästi voidaan vedota esimerkiksi siihen, että vastaajalta on löytynyt tietty määrä käteistä rahaa. Väittämistaakkaa koskevalla sääntelyllä varmistetaan, että omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite on objektiivisesti perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu. Vastaava vaatimus koskee yleisestikin menettämisseuraamuksia riippumatta siitä, miten todistustaakan jaosta on säädetty (ks. LaVM 4/2016 vp s. 9–10).

Selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitseminen olisi laajennetun hyötykonfiskaation tapaan harkinnanvarainen menettämisseuraamus. Pykälän säädettäisiinkin laajennettua hyötykonfiskaatiota vastaavasti seikoista, jotka tuomioistuimen tulisi muiden seikkojen ohella erityisesti ottaa huomioon selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota harkittaessa. Näiden seikkojen arvioimisen osalta voidaan viitata rikoslain 10 luvun 3 §:n esitöihin, joita on selostettu myös yleisperusteluissa laajennetun hyödyn menettämisen osalta. Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen arvioiminen olisi kyseisissä esitöissä todetusti kokonaisharkintaa, jossa otetaan huomioon kolmen erikseen mainitun kriteerin ohella myös muut seikat ( HE 4/2016 vp

s. 40–41). Harkintakriteerit eivät ole yksinomaisia tai kumulatiivisia, ja niiden tarkoituksena olisi RL 10:3:n tapaan varmistaa, että kynnys menettämisseuraamuksen tuomitsemiselle ei muodostu liian korkeaksi (ks. LaVM 4/2016 vp s. 7–8).

Pykälään liittyisi siirtymäsäännös, jonka mukaan sitä sovelletaan, jos esitutkinta 3 §:n 1 momentissa mainitusta rikoksesta on aloitettu lain voimaantulon jälkeen ja rikoksen epäilty tekopäivä on lain voimaantulon jälkeen. Säännöksellä varmistettaisiin, että ehdotettu sääntely on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon mukainen, mitä on selostettu tarkemmin voimaantuloa ja säätämisjärjestystä koskevissa perusteluissa.

7 §.

Menettämisseuraamuksen raukeaminen . Pykälään säädettäisiin ne muutokset, jotka on siihen jo hyväksytty tässä esityksessä kumottavaksi ehdotetussa laissa rikoslain muuttamisesta (638/2026, ks.

HE 26/2026 vp

s. 70). Muutos olisi puhtaasti lakitekninen ja johtuisi 10 luvun 11 §:ään mainitussa laissa 638/2026 hyväksyttyjen ja tässä esityksessä ehdotettavien muutosten yhteensovittamisesta. Muutos tulisi kumottavaksi ehdotetussa laissa 638/2026 tarkoitetusti voimaan 1.3.2028.

9 §.

Menettämisseuraamusasian käsittely . Pykälän tehtäisiin selventävä tarkennus. Momentissa säädetään ainoastaan menettämisseuraamusta koskevan asian tutkimisesta ja ratkaisemisesta vuoden 2014 direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa ja uuden direktiivin 15 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetuissa pakenemistilanteissa. Momentin mukaan vastaajalle on näissä tilanteissa viran puolesta määrättävä edunvalvoja, jonka palkkioon ja korvaukseen sovelletaan, mitä rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 10 ja 11 §:ssä säädetään puolustajan palkkiosta ja korvauksesta. Lain esitöiden mukaan edunvalvoja saisi valtion varoista palkkion ja korvauksen, jotka jäisivät valtion vahingoksi, jos vaatimus hylätään. Vastaaja olisi puolestaan velvollinen korvaamaan mainitun 2 luvun mukaisesti valtiolle sen varoista maksetun palkkion ja korvauksen, jos hänet tuomittaisiin menettämisseuraamukseen ( HE 4/2016 vp

s. 44).

Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 11 §:ssä säädetään rikokseen syyllistyneen epäillyn velvollisuudesta korvata valtiolle sen varoista 10 §:n nojalla maksetut korvaukset. Ainoastaan menettämisseuraamusta koskevan asian ratkaisussa ei oteta kantaa rikoksen syyllisyyskysymykseen. Tämän vuoksi rikoslain 10 luvun 9 §:n 2 momenttiin lisättäisiin uusi viides virke, jonka mukaan menettämisseuraamukseen tuomitun vastaajan velvollisuuteen korvata valtiolle edunvalvojan palkkio ja korvaus sovelletaan, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 11 §:ssä säädetään rikokseen syyllistyneen epäillyn korvausvelvollisuudesta. Muutos olisi luonteeltaan selventävä ja sillä varmistettaisiin, että sääntelyn sisältö vastaa sen esitöissä mainittua tarkoitusta. Samalla momentin neljännen virkkeen viittaus rikosoikeudenkäyntilakiin muutettaisiin koskemaan 2 luvun 10 §:ää.

11 §.

Menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon ja muiden rikoksesta johtuvien vaatimusten yhteensovittaminen

. Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi nykyistä 11 §:n 2 momenttia, joka koskee menettämisseuraamuksen ja yksityisoikeudellisten vaatimusten yhteensovittamista menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa. Koska momentti on nykyisellään hyvin pitkä, se siirrettäisiin selkeyssyistä omaksi pykäläkseen eli uudeksi 11 §:ksi, joka jaettaisiin useampaan momenttiin. Samalla nykyisen 11 §:n 1 momentti siirrettäisiin uuteen 12 §:ään. Pykälän nykyinen 3 momentti on ehdotettu kumottavaksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisen yhteydessä ( HE 26/2026 vp

).

Pykälän otettaisiin nykyisen 2 momentin ensimmäisen virkkeen sisältöä vastaava sääntely, jonka mukaan jos korvausta taikka edunpalautusta on suoritettu tai tuomittu suoritettavaksi 2 §:n nykyisessä 6 momentissa eli ehdotettavassa 7 momentissa tarkoitetun menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun antamisen jälkeen, menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön vastaavalla määrällä vähennettynä. Sääntelyä selkeytettäisiin toteamalla nimenomaisesti ja nykyistä oikeustilaa vastaavasti, että Oikeusrekisterikeskus päättäisi asiasta asianomaisen henkilön kirjallisesta hakemuksesta. Tämä tarkoittaisi, kuten nykyisessä ja ehdotetussa 2 momentissa, että Oikeusrekisterikeskus ratkaisisi hakemuksen perusteella, onko korvausvaatimus oikeutettu (ks. ehdotetun 2 momentin osalta

HE 2/2013 vp

s. 7).

Lisäksi momenttiin otettaisiin uusi säännös ennallistamistilanteista. Säännös mahdollistaisi menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon ennallistamisvelvollisuuden määrällä vähennettynä, jos ennallistamisvelvollisuus perustuisi samaan rikokseen kuin menettämisseuraamus ja se olisi myös täytetty.

Ympäristörikoksissa hyöty muodostuu usein säästyneistä kustannuksista, esimerkiksi jätehuollon, päästöjen hallinnan tai lupaehtojen noudattamisen laiminlyönnistä. Samanaikaisesti rikoksentekijälle voidaan asettaa hallinnollisessa menettelyssä velvollisuus ennallistaa ympäristö tai korvata vahinko. Muutoksella pyrittäisiin yleisperusteluissa mainitusti yhtäältä estämään menettämisseuraamuksen muodostuminen rangaistukselliseksi siten, että tekijä menettäisi ympäristöön kohdistuneella rikoksella saadun hyödyn sekä menettämisseuraamuksena että ympäristön ennallistamiskustannuksina. Toisaalta muutoksella estettäisiin rikoksesta hyötyminen siten, että ennakoituihin ennallistamiskustannuksiin ei enää voitaisi vedota menettämisseuraamuksen kohtuullistamisen perusteena, koska tällaisten ennallistamiskustannusten jääminen toteutumatta voi johtaa siihen, että tekijälle jää rikoshyötyä. Muutos olisi myös omiaan parantamaan vastaajan motivaatiota ennallistamisen toteuttamiseksi, sillä lainsäädäntö mahdollistaisi kaksinkertaisten kulujen välttämisen.

Säännöksen soveltaminen edellyttäisi, että menettämisseuraamus ja ennallistamisvelvollisuus vastaavat toisiaan, samoin kuin menettämisseuraamus ja loukatun yksityisoikeudellinen vaatimus nykyisin. Riittävää ei olisi, että ennallistamisvelvollisuus on tuomittu, vaan sen tulisi olla myös täytetty. Tämä olisi tärkeää sen estämiseksi, että tekijälle jäisi vähentämisen jälkeen rikoshyötyä, esimerkiksi jos tuomittu ennallistamisvelvollisuus jätetään täyttämättä. Kuten nykyisinkin, hakijan tehtävänä olisi näyttää toteen edellytykset hakemuksen hyväksymiselle, kuten tässä tapauksessa muun ohella ennallistamisvelvollisuuden täyttäminen. Selvityksenä voisivat olla menettämisseuraamusta koskevan tuomion lisäksi esimerkiksi ennallistamisvelvollisuutta koskeva ratkaisu ja kunnallisen valvontaviranomaisen kannanotto siitä, että ennallistamisvelvollisuus on lopullisesti täytetty.

Edelleen momentissa säädettäisiin hakemuksen tekemisen määräajasta, joka olisi viisi vuotta lainvoiman saaneen menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun antamispäivästä. Nykyisin hakemuksen tekemiselle ei ole määräaikaa, mikä mahdollistaa hakemuksen tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun menettämisseuraamuksen täytäntöönpano on RL 8:14:n nojalla päättynyt. Käytännössä on ollut tilanteita, joissa samaa asiaa koskeva hakemus on laitettu vireille useita kertoja. Määräaika pitkälti vastaisi aikaisempaa lakia eli vuoden 2001 menettämisseuraamusuudistuksen yhteydessä säädettyä alkuperäistä RL 10:11.2:ää

(875/2001) , jonka mukaan vahingonkärsijän oli nostettava kanne asiasta käräjäoikeudessa viiden vuoden kuluessa siitä päivästä, jona menettämisseuraamusta koskeva tuomio sai lainvoiman.

Pykälän säädettäisiin 11 §:n nykyisen 2 momentin toisen virkkeen tapaan tilanteista, joissa menettämisseuraamus on jo pantu täytäntöön. Tällöin Oikeusrekisterikeskus voisi nykyiseen tapaan asianomaisen henkilön hakemuksesta päättää, että vastaava määrä suoritetaan valtion varoista. Oikeusrekisterikeskus ratkaisisi hakemuksen perusteella, onko korvausvaatimus oikeutettu ( HE 2/2013 vp

s. 7), sekä päättäisi korvauksen maksamisesta hakijalle.

Lisäksi säädettäisiin, että 1 momenttiin otettava viiden vuoden määräaika koskisi myös 2 momentissa tarkoitetun hakemuksen tekemistä. Asianomaisella henkilöllä tarkoitettaisiin esimerkiksi menettämisseuraamusta koskevan asian vastaajaa tai rikoksen asianomistajaa. Kyseeseen voisi kuitenkin tulla myös muu vahingonkärsijä kuin asianomistaja. Joissakin tapauksissa on mahdollista, että vahingonkorvausta vaativaa ei ole kuultu rikosasian esitutkinnassa tai tuomioistuinkäsittelyssä. Hänestä ei ole ehkä oltu lainkaan tietoisia. Tällaisen henkilön olisi ensin ajettava vahingonkorvauskannetta rikoksentekijää vastaan ennen kuin hän voisi tehdä nyt ehdotetun 2 momentin mukaisen hakemuksen, sillä vahingonkorvauksen perusteen ja määrän pitää olla selvillä (ks.

HE 80/2000 vp

s. 36).

Kuten 1 momentissa tarkoitettu täytäntöönpanon mukauttaminen, myös 2 momentissa tarkoitetun korvauksen suorittaminen edellyttäisi nykytilan mukaisesti sitä, että tuomittu vahingonkorvaus tai edunpalautus vastaa tuomittua menettämisseuraamusta (ks.

HE 4/2016 vp

s. 7) ja perustuu samaan tekoon. Sama edellytys koskisi 1 momenttiin ehdotetun muutoksen myötä myös ennallistamisvelvollisuutta.

Vastaavuuden täyttyminen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa edellyttää sitä, että tuomittu menettämisseuraamus ja sen jälkeen annettuun tuomioistuimen ratkaisuun perustuva vahingonkorvaus tai edunpalautus ovat päällekkäisiä. Kyse on tuomitun menettämisseuraamuksen ja sen jälkeen annettuun tuomioistuimen ratkaisuun perustuvan vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen välisen päällekkäisyyden poistamisesta yhteensovittamisen keinoin. Vastaavuusarviointi on käytännössä voinut olla haastavaa esimerkiksi tilanteissa, joissa rikoshyödyn määrä on arvioitu ja asiassa on useita vastaajia ja/tai korvauksenhakijoita. Tärkeää onkin, että menettämisvaatimuksen esittäjä eli syyttäjä tai asianomistaja haastehakemuksessaan yksilöi, mistä vaadittu menettämisseuraamus koostuu (esim. mitkä osuudet arvioidusta määrästä ovat peräisin mistä rikoksesta), ja että yksilöinti ilmenee myös tuomioistuimen ratkaisusta. Vastaavasti asianomistajan on vahingonkorvausvaatimuksessaan tärkeää yksilöidä, mihin hänelle aiheutunut vahinko täsmällisesti perustuu. Yksilöinti voi ilmetä esimerkiksi tuomion perusteluista tai tuomioistuimen vahvistamasta sovinnosta. Korvausta voidaan maksaa vain tahoille, joille on aiheutunut rikoksesta välitöntä vahinkoa. Käytännössä on ilmennyt tilanteita, joissa esimerkiksi sijoitusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta on hakenut korvausta sijoitusyhtiön omistaja henkilökohtaisella hakemuksellaan.

Vastaavuusedellytys johtaa myös siihen, että korvausta voidaan suorittaa ainoastaan tavanomaisen hyötykonfiskaation (RL 10:2) yhteydessä ja tilanteissa, joissa RL 10:11:n soveltamisesta on erikseen säädetty (esim. nykyinen RL 32:12.3 ja ehdotettu RL 32:12.5–6 rahanpesun osalta tai konfiskaatioasetuksen soveltamislain 29 §). Sen sijaan laajennetun hyötykonfiskaation (RL 10:3) ja ehdotetun selittämättömän omaisuuden konfiskaation (ehdotettu RL 10:3 a) osalta valtion varoista suoritettava korvaus ei tule kyseeseen. Näissä tilanteissa hyötyä ei yhdistetä yksittäiseen rikokseen, joten se ei myöskään voi vastata asianomistajalle yksittäisestä rikoksesta aiheutunutta vahinkoa (ks. myös Viljanen 2007 s. 241–242).

Edelleen pykälän 2 momenttiin otettaisiin uutta sääntelyä, jonka mukaan korvaus voitaisiin suorittaa valtion varoista menettämisseuraamuksen täytäntöönpanokertymää vastaavin varoin. Muutokset vastaisivat nykylain esitöitä ja olisivat siten luonteeltaan selkeyttäviä. Oikeusrekisterikeskuksen harkintaan siitä, onko korvausvaatimus oikeutettu, kuuluisi ensinnäkin se, ettei hakija ole saanut suoritusta muualta. Lisäksi olisi tarkistettava 1 momentin vastaavuusedellytyksen täyttyminen eli verrattava, vastaako tuomittu vahingonkorvaus, edunpalautus tai ennallistamisvelvollisuus tuomittua menettämisseuraamusta ja perustuvatko ne samaan tekoon. Vielä olisi tarkistettava, että tuomittu vahingonkorvaus tai edunpalautus olisi aiheellinen sekä perusteiltaan että määrältään, koska riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomio voidaan perustaa esimerkiksi myöntämiseen, jolloin tuomioistuin ei enemmälti tutki vaatimuksen perusteita tai määrää. Jos Oikeusrekisterikeskus katsoo vaatimuksen perustelluksi, se määräisi vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen maksettavaksi hakijalle valtion varoista (ks.

HE 2/2013 vp

s. 7).

Jos hakemuksen yhteydessä ei esitetä lainvoimaista vahingonkorvaus- tai edunpalautusvelvollisuuden perustavaa ratkaisua (tuomiota, yksipuolista tuomiota tai tuomioistuimen vahvistamaa sovintoa) tai selvitystä ennallistamisvelvollisuuden täyttämisestä, Oikeusrekisterikeskus voi hylätä hakemuksen. Oikeusrekisterikeskuksen päätös ei saavuta oikeusvoimaa, joten hakija voi myöhemmin tehdä uuden hakemuksen ja liittää siihen mukaan tiedot hakemuksen perusteena olevasta ratkaisusta tai nostaa kanteen ehdotetun 5 momentin mukaisesti.

KKO on ennakkopäätöksessään KKO 2024:14 vahvistanut sen vanhan lain esitöiden mukaisen kannan, että vahingonkorvausta koskeva tuomio, joka on Oikeusrekisterikeskukselle osoitetun hakemuksen perusteena, ei ole valtiota sitova (kohta 11, vanhan lain esitöiden osalta ks.

HE 80/2000 vp

s. 36). Oikeusrekisterikeskuksen on tutkittava korvausvelan aiheellisuus ennen kuin korvaus voidaan suorittaa valtiolle menetetyiksi tuomituista varoista (kohta 12). Kyse on hallintomenettelystä, jossa ei ole muita asianosaisia kuin hakija. Kysymys on siten vahingonkärsijän ja valtion välisestä asiasta, jossa Oikeusrekisterikeskus edustaa valtiota (kohta 13). Oikeusrekisterikeskuksella on hakemuksesta päättäessään oikeus tutkia korvausvelan mahdollinen vanhentuminen (kohta 14).

Hakemuksen tekijän vastuulla olisi kyseisen ennakkopäätöksen mukaisesti huolehtia, ettei rikoksentekijän vahingonkorvausvelvollisuus vanhennu. Muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuva vahingonkorvaus vanhenee velan vanhentumisesta annetun lain

(728/2003)

4 §:n ja 7 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla kolmen vuoden kuluttua siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. KKO:n mainitussa ratkaisussa vanhentumisajan katsottiin alkaneen syytteen nostamispäivästä, jolloin asiasta oli muun ohella valtakunnansyyttäjänviraston ja käräjäoikeuden tiedotteiden vuoksi laajalti uutisoitu.

Lisäys siitä, että korvaus voitaisiin suorittaa valtion varoista menettämisseuraamuksen täytäntöönpanokertymää vastaavin varoin, olisi luonteeltaan nykytilaa selkeyttävä. Lain esitöissä on katsottu, että yksityisoikeudellinen saatava voidaan tyydyttää valtion varoista siltä osin kuin hyötykonfiskaatio on pantu täytäntöön ( HE 2/2013 vp

s. 1 ja 7). Säännöksellä varmistettaisiin, että korvausta voidaan suorittaa vain menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta kertyneistä varoista eli Suomen valtion omaisuuden tosiasiallisesta lisääntymisestä (netto-osuudesta), joka menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta on esimerkiksi säilytys- ja täytäntöönpanokustannusten vähentämisen jälkeen saatu. Rajat ylittävissä tilanteissa täytäntöönpanokertymä saattaa jäädä vähäisemmäksi kuin kansallisissa tilanteissa. Esimerkiksi konfiskaatioasetuksen 30 artiklan 7 kohdan nojalla täytäntöönpanokertymä jaetaan lähtökohtaisesti puoliksi päätöksen antaneen valtion ja täytäntöönpanovaltion välillä, jos täytäntöönpanon johdosta saatu määrä on yli 10 000 euroa.

Lisäksi nykytilaa selkeytettäisiin toteamalla nimenomaisesti, ettei valtion varoista maksettavalle korvaukselle makseta viivästyskorkoa. Säännös vastaisi lain esitöissä (LaVM 4/2013 vp s. 2) ja oikeuskäytännössä (I-SHO 2024:7) omaksuttua kantaa. Muutosta puoltaa sekin, että myöskään tuomitulle menettämisseuraamukselle ei kerry viivästyskorkoa (KKO 1991:152). Lisäksi viivästyskoron maksaminen voisi kannustaa hakijaa laittamaan korvaushakemuksen vireille mahdollisimman myöhään eli esimerkiksi lähellä nyt ehdotettavaa viiden vuoden määräaikaa. Ehdotettu säännös mahdollistaisi päätösten antamisen ja korvausten suorittamisen vaatimusten mukaisessa suhteessa täytäntöönpanokertymän karttuessa ennen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon päättymistä, koska viivästyskorkojen vaikutusta täytäntöönpanokertymän varojen riittävyydessä ei tarvitsisi ottaa huomioon. Säännös koskisi kaikenlaisia viivästyskorkoja, riippumatta siitä, mistä päivästä lukien niitä on vaadittu.

Pykälän otettaisiin sellaisenaan nykyisen 11 §:n 2 momentin kolmannen virkkeen sääntely, jonka mukaan sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään salassapitovelvollisuudesta, asianomaisella henkilöllä on oikeus saada hakemuksen tekemistä varten Oikeusrekisterikeskukselta tietoja edellä tarkoitetun menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta.

Pykälän otettaisiin nykyisen 11 §:n 2 momentin neljännen ja viidennen virkkeen kaltaista sääntelyä, johon tehtäisiin eräitä vähäisiä muutoksia. Nykyisen neljännen virkkeen mukaan jos samaan rikokseen perustuvia hakemuksia tehdään useampia kuin yksi, hakemukset on ratkaistava samalla kertaa, jollei siitä aiheudu kohtuutonta haittaa hakijoille. Ehdotetussa 4 momentissa sanamuotoa muutettaisiin siten, että jos samaan rikokseen perustuvasta yhdestä tai useammasta menettämisseuraamuksesta tehtäisiin useampia hakemuksia, ne olisi ratkaistava samalla kertaa, jollei hakemusten ratkaisemiseen erikseen olisi erityistä syytä.

Muutoksella korostettaisiin, että hakemusten ratkaiseminen yhdessä olisi selvä pääsääntö ja kynnyksen tästä poikkeamiselle tulisi olla korkea. Toisaalta perusteita poikkeamiseen muutettaisiin yleisemmiksi. Säännöksessä edellytetty erityinen syy voisi jatkossakin olla hakijoille aiheutuva kohtuuton haitta, mutta muukin syy voisi tulla kysymykseen. Asiaa tulisi tarkastella erityisesti hakijan näkökulmasta, mutta myös viranomaiselle hakemusten erillisestä käsittelystä mahdollisesti aiheutuvat vaikeudet voitaisiin ottaa harkinnassa huomioon.

Lisäksi ehdotetussa 4 momentissa säädettäisiin, että jos täytäntöönpanokertymää vastaavat varat eivät riitä kaikkien korvausten suorittamiseen, korvaukset suoritetaan suhteellisten osuuksien mukaisesti noudattaen, mitä konkurssilain

(120/2004)

18 ja 19 luvussa säädetään. Nykyisen 11 §:n 2 momentin viidennen virkkeen mukaan jollei täytäntöönpantu menettämisseuraamus riitä kaikkien saatavien maksamiseen, maksu suoritetaan saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa noudattaen, mitä konkurssilain 17 ja 18 luvussa säädetään. Uudessa säännöksessä puhuttaisiin täytäntöönpanokertymää vastaavista varoista, millä korostettaisiin ehdotetun 2 momentin tapaan sitä, että kyse olisi täytäntöönpanosta kertyneistä nettovaroista. Maininta saatavista poistettaisiin, koska se voi luoda käsityksen siitä, että kyse olisi valtion velkasuhteesta hakijalle. Lisäksi viittaus konkurssilain 17 ja 18 lukuun päivitettäisiin koskemaan 18 ja 19 lukua. Konkurssilain 17 luku koskee konkurssipesään kuuluvan omaisuuden hoitoa ja myyntiä sekä panttivelkojaa koskevia säännöksiä eikä siten sovi nyt kyseessä olevan sääntelyn asiayhteyteen. Viittauksen olisi luontevampaa koskea konkurssilain 18 ja 19 lukua, jotka koskevat jako-osuuksien maksamista sekä konkurssipesän lopputilitystä ja jälkiselvitystä.

Pykälän otettaisiin nykyisen 11 §:n 2 momentin kuudenteen, seitsemänteen ja kymmenenteen virkkeeseen sisältyvää sääntelyä eräin tarkennuksin. Nykyisen mainitun sääntelyn mukaan Oikeusrekisterikeskuksen päätökseen tyytymättömällä on oikeus ajaa kannetta kantajan kotipaikan tai Helsingin käräjäoikeudessa. Kanne on nostettava kuukauden kuluessa Oikeusrekisterikeskuksen päätöksestä. Vastaajana asiassa on valtio, jota edustaa Oikeusrekisterikeskus.

Asian luonne on lain esitöiden valossa jossain määrin epäselvä. Lakivaliokunta on arvioidessaan kysymystä siitä, onko Oikeusrekisterikeskuksella velvollisuus korvata korvauksenhakijan kuluja korvauksen hakemisen johdosta katsonut, että kysymyksessä omatyyppisensä (sui generis) asia. Käräjäoikeudessa asiallisesti haetaan muutosta hallintoviranomaisen päätökseen, minkä vuoksi asiaa ei voitaisi pitää tavanomaisena riita-asiana eikä myöskään rikosasiana. Siksi näitä asioita koskevat oikeudenkäyntikulusäännökset eivät tule sovellettaviksi. Koska oikeudenkäyntikuluista ei myöskään erikseen säädetä, osapuolet vastaisivat omista kuluistaan. Korvausta hakeva voi saada valtion varoista oikeusapua asian käsittelyä Oikeusrekisterikeskuksessa ja tuomioistuimessa varten siten kuin oikeusapulaissa

(257/2002)

säädetään (LaVM 4/2013 vp s. 2).

Vaikka käräjäoikeudessa haetaankin asiallisesti muutosta ORK:n päätökseen, kysymys ei oikeudellisesti ole muutoksenhausta vaan uudesta alkavasta oikeudenkäynnistä, kuten termistä kanne ilmenee. Sääntelyn esikuvana on lain esitöiden ( HE 2/2013 vp

s. 7) mukaan sakkotäytäntöönpanolain silloinen 45 §, jossa noudatettiin sen esitöiden ( HE 218/2001 vp

s. 50) mukaan riita-asioiden käsittelyjärjestystä. Vastaavanlaista sääntelyä on myös laissa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta

(422/1974) . Kyseisen lain 7 §:n mukaan Valtiokonttorin päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla, mutta päätökseen tyytymätön voi nostaa kanteen valtiota vastaan käräjäoikeudessa riita-asioissa säädetyssä järjestyksessä.

Sääntelyä selkeytettäisiin viimeksi mainittua säännöstä vastaavasti mainitsemalla erikseen, että Oikeusrekisterikeskuksen päätökseen ei saisi hakea muutosta valittamalla, ja että kanteen ajaminen tapahtuisi riita-asioiden käsittelyjärjestyksessä. Lisäksi kanteen nostamisen määräaikaa tarkennettaisiin siten, että määräaika olisi 30 päivää Oikeusrekisterikeskuksen päätöksen tiedoksiantopäivästä. Muutos olisi tärkeä päätöksen kohteen eli hakijan oikeusturvan parantamiseksi, koska hakija ei välttämättä heti saa tietoa Oikeusrekisterikeskuksen päätöksen antamisesta. Tällaiset päätökset annetaan hakijalle todisteellisesti tiedoksi, joten määräajan noudattamisen valvominen käräjäoikeudessa olisi yksinkertaista. Nykyistä sääntelyä vastaavasti vastaajana asiassa olisi valtio, jota edustaisi Oikeusrekisterikeskus.

Pykälän otettaisiin sellaisinaan 11 §:n 2 momentin nykyiset kahdeksas ja yhdeksäs virke tilanteista, joissa samaan rikokseen perustuvien hakemusten johdosta nostetaan useampi kanne.

Pykälän otettaisiin uusi oikeudenkäyntikuluja koskeva säännös. Momentin mukaan 5 ja 6 momentissa tarkoitetussa asiassa asianosaiset vastaisivat itse oikeudenkäyntikuluistaan. Tuomioistuin voisi kuitenkin erityisestä syystä velvoittaa sen, jolle tuomioistuimen päätös on vastainen, osittain tai kokonaan korvaamaan vastapuolelleen oikeudenkäynnistä aiheutuneet kulut noudattaen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä.

Koska asian käsittelyssä noudatettaisiin ehdotetun 5 momentin mukaan riita-asioiden käsittelyjärjestystä, oikeudenkäyntikulujen osalta tulisivat ilman erillissääntelyä noudatettavaksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännökset. Asian luonteen vuoksi on pidetty perusteltuna, että asianosaiset vastaisivat pääsääntöisesti itse oikeudenkäyntikuluistaan. Kulut jäisivät osapuolten omaksi vahingoksi eli ”kuittiin”. Tästä voitaisiin kuitenkin erityisestä syytä poiketa. Sääntely muistuttaisi tältä osin ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 1 momentin sääntelyä ulosottoasian oikeudenkäyntikuluista. Myös viimeksi mainituissa tilanteissa on kysymys täytäntöönpanovaihetta koskevasta riita-asiasta. Kyseisestä sääntelystä poiketen korvausvelvollisuus ei koskisi ainoastaan sitä, jolle käräjäoikeuden päätös on vastainen, joten se voisi koskea myös asian voittanutta osapuolta.

Se, mitä erityisellä syyllä tarkoitettaisiin, vaihtelisi ulosottokaaren mainitun säännöksen tavoin tilanteittain (ks.

HE 83/2006 vp

s. 78). Kysymys voisi olla esimerkiksi sellaisesta epälojaalista prosessaamisesta, josta säädetään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 ja 5 §:ssä, kuten tarpeettoman oikeudenkäynnin aiheuttamisesta, aiheettomaksi tiedetyn väitteen esittämisestä tai oikeudenkäynnin muusta pitkittämisestä, jolla on aiheutettu toiselle asianosaiselle kustannuksia. Kyse olisi kuitenkin poikkeuksellisesta tilanteesta, joten pelkästään asian lopputuloksen muuttuminen kanteen johdosta toiseksi kuin hakemusvaiheessa tai täydentävien väitteiden esittäminen menettelyn kuluessa ei aiheuttaisi korvausvastuuta. Kyse olisi oikeudenkäynnissä eli kanteesta ja siihen vastaamisesta aiheutuneista kuluista, minkä vuoksi myös erityisen syyn täyttymistä tulisi arvioida oikeudenkäyntivaiheen tapahtumien valossa.

Momenttia sovellettaisiin ulosottokaaren 11 luvun 20 §:n 1 momentin tavoin käräjäoikeudessa ja ylemmissä oikeusasteissa syntyneiden kulujen korvaamisessa. Ylemmissä oikeusasteissa syntyneiden muutoksenhakukulujen osalta edellä mainitut perusteet jättää kulut asianosaisten vahingoksi eivät kuitenkaan yleensä olisi niin painavat kuin käräjäoikeudessa syntyneiden kulujen osalta ( HE 83/2006 vp

s. 78). Tarpeettomien oikeudenkäyntien ja niistä aiheutuvien kulujen välttämiseksi olisi toisaalta tärkeää, että hakija esittäisi kattavat perusteet vaatimukselleen jo oikeudenkäyntiä edeltävässä hakemusvaiheessa.

12 §.

Erinäisiä säännöksiä . Pykälään siirrettäisiin nykyisen 11 §:n 1 momentin erinäiset säännökset, joihin tehtäisiin yleisperusteluissa mainittuja muutoksia tiedoksiannon osalta.

Pykälän ensimmäisessä virkkeessä säädettäisiin nykytilaa vastaavasti siitä, että pelkkää menettämisseuraamusta koskevan asian käsittelyssä noudatetaan rikosasian käsittelyjärjestystä. Poikkeuksena tästä lisättäisiin uutta sääntelyä kuulutustiedoksiannosta. Ehdotuksen mukaan asiassa, joka koskee ainoastaan menettämisseuraamusta, menettämisvaatimus ja kutsu oikeudenkäyntiin voitaisiin kuitenkin antaa vastaajalle tiedoksi myös kuuluttamalla noudattaen oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:ää. Tällöin asian tutkiminen ja ratkaiseminen edellyttäisi, että vastaajan poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta rikoslain 10 luvun 9 §:n 2 momentin mukaisesti. Jos vastaaja tällöin tuomittaisiin menettämisseuraamukseen, hänellä olisi oikeus saattaa asia käsiteltäväksi uudelleen viimeistään viiden vuoden kuluessa siitä päivästä, jona menettämisseuraamusta koskeva tuomio sai lainvoiman.

Sääntely täydentäisi 9 §:n 2 momentin loppuosan tilanteita, joissa vastaaja karttaa tiedoksiantoa. Asian tutkiminen ja ratkaisu edellyttäisi siten, että vastaajan poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta. Pelkästään se, että vastaajan olinpaikasta ei ole voitu saada tietoa ja tällä perusteella on tehty kuuluttamistiedoksianto oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 9 §:n mukaisesti, ei näin ollen vielä riittäisi asian tutkimiseen ja ratkaisemiseen.

Karttamistarkoituksen näyttövelvollisuutta ei muutettaisi, eli niin sanottua täyttä näyttöä ei vaadittaisi, mutta karttamisen tulisi kuitenkin olla selvää. Karttamisella tarkoitettaisiin pyrkimystä välttää oikeudenkäynti kokonaan tai ainakin pidemmällä aikavälillä. Arvioinnissa voitaisiin nykyiseen tapaan ottaa huomioon muun ohella tuloksettomat tavoittamisyritykset ja muut olosuhteet ( HE 4/2016 vp

s. 44).

Toisaalta arvioinnissa tulisi ottaa huomioon, että todisteellista tiedoksiantoa vastaajalle ei enää vaadittaisi. Karttamistarkoituksen osoittaminen on lähtökohtaisesti helpompaa tilanteessa, jossa vastaaja on asiasta todisteellisesti tiedon saatuaan jäänyt pois ilman laillista estettä. Kuuluttamistiedoksiannon yhteydessä mahdollisuudet näytön esittämiselle karttamistarkoituksesta ovat vähäisemmät. Näytön arvioinnissa on siten otettava huomioon se, millaista näyttöä karttamistarkoituksesta on realistisesti mahdollista esittää, jottei kynnys asian tutkimiselle ja ratkaisemiselle kuulutustilanteissa nouse liian korkeaksi. Karttamistilanteissa ei sovelleta 9 §:n 2 momentissa viitatun rikosoikeudenkäyntilain 8 luvun 11 §:n 10 000 euron rajaa, vaan menetetyksi voidaan tuomita suurempikin määrä (ks.

HE 4/2016 vp

s. 43).

Vastaajan oikeusturvasta huolehdittaisiin ensinnäkin 9 §:n 2 momentissa jo nykyisin säädetyllä velvollisuudella määrätä tälle viran puolesta edunvalvoja, jolle maksettaisiin valtion varoista palkkio ja korvaus rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 10 ja 11 §:n mukaisesti. Siten edunvalvoja saisi palkkion ja korvauksen valtion varoista, jotka jäisivät valtion vahingoksi, jos vaatimus hylätään. Vastaaja olisi puolestaan velvollinen korvaamaan valtiolle sen varoista maksetun palkkion ja korvauksen, jos hänet tuomittaisiin menettämisseuraamukseen ( HE 4/2016 vp

s. 44 ja ehdotettu 9 §:n 2 momentin muutos).

Lisäksi vastaajalle säädettäisiin oikeus saattaa asia käsiteltäväksi uudelleen. Oikeus olisi yleinen eikä edellyttäisi mitään erityistä perustetta kuten laillisen esteen olemassaoloa. Määräaika uudelleenkäsittelyä koskevan vaatimuksen tekemiselle olisi viisi vuotta menettämisseuraamusta koskevan tuomion lainvoimaiseksi tulemisesta. Määräajan asettaminen olisi perusteltua, koska tämä rajaisi uudelleenkäsittelyä suhteessa ylimääräiseen muutoksenhakuun, jossa menettämisseuraamusta koskevan tuomion purkamiselle vastaajan eduksi ei ole määräaikaa (OK 11:8a ja 10). Määräaikaa puoltaa sekin, että käytännössä vastaaja voinee vain harvoin olla tietämätön siitä, että hänen omaisuutensa on tuomittu menetetyksi ja sitä ennen todennäköisesti takavarikoitu.

Määräajan tulisi vastaajan oikeusturvan kannalta olla suhteellisen pitkä, koska sen alkamista ei ole kytketty tosiasialliseen tiedoksisaamiseen vaan tuomion lainvoimaiseksi tulemiseen. Koska vastaajana asiassa olisi valtio, pitkää määräaikaa ei myöskään ole pidettävä oikeusturvasyistä ongelmallisena. Ehdotettu viiden vuoden määräaika muistuttaisi velan vanhentumisaikaa sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio (laki velan vanhentumisesta, 728/2003, 13 §:n 2 momentti).

12 a §.

Vakuusoikeuden saajan asema . Pykälään siirrettäisiin väliaikaisesti 11 §:n 3 momentin nykyinen sisältö. Säännös olisi voimassa helmikuun 2028 loppuun, koska 11 §:n 3 momentin nykyinen sääntely siirretään sakkotäytäntöönpanolain 45 a §:ään

(637/2026)

1.3.2028 alkaen ( HE 26/2026 vp

s. 66–67, 70). Säännöksellä siten varmistettaisiin, että sitä koskeva sääntely pysyy voimassa tässä esityksessä ehdotettujen muutosten voimaantulon ja 1.3.2028 välisen ajan.

17 luku

Rikoksista yleistä järjestystä vastaan

23 a §.

Eläinsuojelurikokseen liittyvä menettämisseuraamus . Pykälän

2 ja 3 momenttiin säädettäisiin ne muutokset, jotka on siihen jo hyväksytty tässä esityksessä kumottavaksi ehdotetussa laissa rikoslain muuttamisesta (638/2026, ks.

HE 26/2026 vp

s. 70 ja LaVM 12/2026 vp s. 10–11). Lisäksi 2 momentin toisessa virkkeessä viitattuihin säännöksiin lisättäisiin ehdotettu 10 luvun uusi 12 a §, johon 11 §:n 3 momentin nykyinen sääntely väliaikaisesti siirrettäisiin. Muutoksella varmistettaisiin, että viimeksi mainittu sääntely soveltuu 2 momentin tilanteissa myös ennen sakkotäytäntöönpanolain 45 a §:n voimaantuloa.

32 luku

Kätkemis- ja rahanpesurikoksista

12 §.

Menettämisseuraamus . Pykälään lisättäisiin yleisperusteluissa mainituista syistä rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota koskevat säännökset, minkä seurauksena koko pykälä muutettaisiin.

Pykälän sanamuoto vastaisi lailla 638/2026 hyväksyttyä (ks.

HE 26/2026 vp

s. 70). Mainittu laki 638/2026 ehdotetaan tässä esityksessä lakiteknisistä syistä kumottavaksi ja sen sisältämä sääntely ehdotetaan sisällytettäväksi tähän esitykseen. Säännöksen sanamuodon selventävä viittaus rikoslain 10 lukuun kattaisi myös luvun uuden 12 a §:n.

Pykälän

2 momentti säilyisi nykyisellään.

Pykälän otettaisiin uudet säännökset rahanpesun tai törkeän rahanpesun kohteena olleen omaisuuden harkinnanvaraisesta arvokonfiskaatiosta. Kyse olisi rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota koskevasta erityissäännöksestä, jota sovellettaisiin 10 luvun 8 §:n rikoksen kohteen arvokonfiskaatiota koskevan yleissäännöksen sijasta. Kyse olisi viimeksi mainitun säännöksen tavoin viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta, jonka on tarkoitus kohdistua vain yhteen osapuoleen ja vain kerran ( HE 80/2000 vp

s. 32).

Arvokonfiskaation edellytyksenä olisi, että 1 momentissa tarkoitettu esinekonfiskaatio ei ole mahdollinen. Tämä voisi johtua esimerkiksi siitä, että omaisuus on kätketty tai sitä ei muusta syystä yrityksistä huolimatta tavoiteta, vaikka näitä 10 luvun 8 §:ssä mainittuja seikkoja ei mainittaisikaan ehdotettavassa säännöksessä erikseen. Lisäksi edellytettäisiin, että esirikoksen tekijää ei voida tuomita menettämään rahanpesun kohteena ollutta omaisuutta rikoksen tuottamana hyötynä 10 luvun 2 §:n nojalla. Ensisijaisesti rahanpesuun liittyvä omaisuus tulisi siten konfiskoida rahanpesijältä esineellisenä 32 luvun 12 §:n 1 momentin mukaisesti tai esirikoksen tekijältä rikoshyötynä (esineellisesti tai arvona) 10 luvun 2 §:n mukaisesti, ja vasta viimesijaisesti rahanpesijältä arvona. Viimesijaisuus olisi tärkeää myös sen varmistamiseksi, että samaa omaisuutta ei tuomita esimerkiksi rajat ylittävissä tilanteissa menetetyksi useita kertoja.

Arvokonfiskaatio kohdistuisi rahanpesun tekijän lailliseen omaisuuteen ja sen turvaamiseksi voitaisiin käyttää pakkokeinolain 6 luvun mukaista väliaikaista vakuustakavarikkoa ja vakuustakavarikkoa. Jos tekijällä olisi hallussaan omaisuutta, jonka laillista alkuperää hän ei kykenisi todistamaan, tällainen omaisuus voitaisiin nykyiseen tapaan tuomita menetetyksi laajennettuna rikoshyötynä, jos 10 luvun 3 §:n edellytykset täyttyisivät. Jos taas rahanpesurikoksen esitutkinnassa on tunnistettu omaisuutta, mutta vastaajaa ei tuomita mistään rikoksesta, omaisuus voitaisiin tuomita valtiolle menetetyksi, jos 10 luvun uuden 3 a §:n edellytykset täyttyvät.

Arvokonfiskaatio voisi koskea tekijää tai rikokseen osallista, mikä vastaisi myös keskeisissä ehdotuksissa selostettua Ruotsin uutta lainsäädäntöä. Sen sijaan säännös ei 10 luvun 8 §:stä poiketen koskisi henkilöitä, joiden puolesta tai suostumuksin rikos on tehty, eikä siirronsaajia, jotka eivät ole olleet perustellussa vilpittömässä mielessä tai jotka ovat saaneet omaisuuden vastikkeetta. Tällaiset tahot olisivat käytännössä useimmiten itsekin sellaisia rahanpesijöitä, joihin ehdotetulla arvokonfiskaatiosäännöksellä haluttaisiin puuttua. Osallisuuskysymysten kannalta merkityksellinen olisi myös 32 luvun 11 §:n 2 momentti, jonka mukaan 32 luvun säännöksiä ei sovelleta rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvaan, joka ainoastaan käyttää tai kuluttaa rikoksentekijän yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin hankkimaa omaisuutta.

Pykälän uudessa säädettäisiin seikoista, jotka tulisi erityisesti ottaa huomioon rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota harkittaessa. Seikat vastaisivat pitkälti laajennetun hyötykonfiskaation ja uuden selittämättömän omaisuuden konfiskaation harkinnassa huomioon otettavia seikkoja. Erotuksena olisi, että 4 momentin kriteereissä ei mainittaisi erikseen sitä, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta, koska menettämisseuraamuksen edellytyksiä tulisi harkita ensisijaisesti rahanpesun eikä sen esirikoksen luonteen perusteella. Sen sijaan kriteereinä mainittaisiin laajennetun hyötykonfiskaation ja ehdotetun selittämättömän omaisuuden konfiskaation tapaan, onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista.

Kriteereillä korostettaisiin osaltaan sitä, että rahanpesun kohteen arvokonfiskaation tarkoituksena olisi yleisperusteluissa lausutusti puuttua ennen kaikkea ammattimaisiin rahanpesijöihin, jotka syyllistyvät rahanpesuun toistuvasti, ja estää se, että tällaisen rikollisuuden kohteena olevasta omaisuudesta hyödytään myöhemmin tai sitä käytetään rikollisen toiminnan jatkamiseen. Molemmat tavoitteet ovat menettämisseuraamusten yleisten periaatteiden mukaisia ( HE 80/2000 vp

s. 15). Myös esimerkiksi rikoksentekovälineen konfiskaatiossa (RL 10:4.3) on kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. Rikosten ehkäisemiseen sisältyy myös rikoksella hyötymisen estäminen. Rahanpesun ammattimaisuuteen viittaisivat esimerkiksi toiminnan suunnitelmallisuus, jatkuvuus ja hyödyn tavoittelu, mikä voi tapahtua järjestäytyneesti tai muuten organisoidusti. Edellä mainituilla perusteilla arvokonfiskaation edellytykset täyttyisivät lähtökohtaisesti helpommin rahanpesun törkeässä kuin perusmuotoisessa tekomuodossa. Viimeksi mainittujen osalta arvokonfiskaation edellytykset täyttynevät käytännössä useammin 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa, joita koskee korotettu tahallisuusvaatimus. Rahanpesun kohteen arvokonfiskaatio olisi kuitenkin mahdollinen myös 2 kohdassa tarkoitettujen tekojen osalta, jos kysymys olisi luonteeltaan ammattimaisesta toiminnasta.

Kuten laajennetussa hyötykonfiskaatiossa ja selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa, kriteerit eivät rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiossakaan olisi tyhjentäviä tai kumulatiivisia, vaan ne tulisi ottaa huomioon muiden seikkojen ohella eikä kaikkien käsillä oloa edellytettäisi. Kyse olisi kokonaisharkinnasta ja tätä ohjaavista kriteereistä, ei menettämisseuraamuksen tuomitsemisen lisäedellytyksistä (ks. laajennetun hyödyn menettämisen osalta KKO 2025:7, kohta 25). Jos esimerkiksi olisi selvää, että omaisuutta käytetään uusien rikosten tekemiseen, jo tämä voisi olla riittävä syy tuomita menettämisseuraamus. Toisaalta jos rikollisella toiminnalla saadaan toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista, menettämisseuraamuksen tuomitseminen ei edellyttäisi toimimista rikollisjärjestöissä taikka erityisen suunnitelmallisesti tai laajamittaisesti. Lisäksi säännöksessä tarkoitetut muut seikat voisivat olla jo yksinään riittäviä perustelemaan menettämisseuraamuksen, vaikka pykälään kirjatut harkintakriteerit eivät tapaukseen juuri soveltuisikaan (laajennetun hyödyn menettämisen osalta ks. LaVM 4/2016 vp s. 7–8, HE 4/2016 vp

s. 40–41).

Muiden syiden osalta tulisi yleisperusteluissa lausutusti ottaa huomioon erityisesti menettämisseuraamusten yleiset tavoitteet, joihin rahanpesun kohteen arvokonfiskaation mahdollistamisella ei ole tarkoitus puuttua. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jota ei pidä käyttää rangaistuksen luonteisena seuraamuksena. Menettämisseuraamus ei saisi loukata yhdenvertaisuusperiaatetta ja sen käytön tulisi olla ennustettavaa. Menettämisseuraamuksen ei myöskään tulisi muodostua kohtuuttomaksi vaan sen tulisi olla oikeudenmukaisessa suhteessa rikokseen ( HE 80/2000 vp

s. 15–16). Rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota harkittaessa tulisi yleisperusteluissa mainitusti kiinnittää erityistä huomiota rangaistuksellisuuden välttämiseen ja menettämisseuraamuksen oikeasuhtaisuuteen, mikä edellyttäisi muun ohella tekijän roolin tarkastelua rikoskokonaisuudessa.

Arvokonfiskaatiota ei siten tulisi tuomita pelkästään sillä perusteella, että tekijän syyksi luettu rahanpesurikos liittyisi suunnitelmalliseen, pitkäkestoiseen ja merkittäviä hyötyjä tuottaneeseen rikolliseen menettelyyn, jos tekijän rooli rikoskokonaisuudessa olisi ollut vähäinen. Mitä etäämmällä tekijä olisi varsinaisen rikossuunnitelman tekemisestä ja rikoksella hyötymisestä, sitä suurempi riski olisi siitä, että menettämisseuraamus muodostuisi rangaistukselliseksi. Arvokonfiskaation tuomitseminen voisi sitä vastoin tulla kyseeseen, jos tekijä olisi olennaisella tavalla myötävaikuttanut rikoskokonaisuuden toteuttamiseen. Tämä voisi toteutua esimerkiksi silloin, jos tekijän rahanpesutoimet ilmentäisivät jatkuvaa ja suunnitelmallista pyrkimystä peittää tai häivyttää omaisuuden laitonta alkuperää. Arvioinnissa merkityksellistä olisi esimerkiksi tekijän toiminnan aktiivisuus ja määrätietoisuus sekä se, kuinka vahvat yhteydet hänellä olisi muihin tekokokonaisuuteen osallistuneisiin henkilöihin. Samoin merkitystä tulisi antaa sille, onko tekijä erityisesti valittu rahanpesijäksi ammattitaitonsa tai -asemansa vuoksi, mistä on lain esitöissä mainittu esimerkkeinä juristit, kirjanpitäjät, pankin tai muun rahoituslaitoksen henkilökunta sekä muut sen kaltaiset ammatin- ja elinkeinonharjoittajat ( HE 53/2002 vp

s. 37). Vastaavasti perusteita arvokonfiskaatiolle olisi vähemmän, jos tekijän rooli rikoskokonaisuudessa olisi päätekijöille alisteinen tai muuten epäitsenäinen.

Edellä mainituista syistä rahanpesun kohteen arvokonfiskaatiota tulisi myös olla mahdollista kohtuullistaa. Tämän vuoksi momentin toisessa virkkeessä mainittaisiin, että menettämisseuraamukseen sovelletaan, mitä 10 luvun 10 §:ssä säädetään menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta. Rahanpesun kohteen esinekonfiskaation osalta kohtuullistaminen ei olisi jatkossakaan mahdollista.

Pykälän siirrettäisiin nykyisen 3 momentin sisältö. Lisäksi momentin ensimmäisen virkkeen viittaus rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momenttiin muutettaisiin koskemaan mainitun pykälän 7 momenttia ja viimeisen virkkeen viittaus 10 luvun 11 §:n 2 momenttiin muutettaisiin koskemaan 11 §:ää.

Pykälän

6 momentilla täydennettäisiin 5 momentiksi siirrettävän nykyisen 3 momentin sääntelyä rahanpesun kohteen menettämisseuraamuksen ja asianomistajan korvausvaatimuksen yhteensovittamisesta ehdotetussa 3 momentissa mainittujen arvokonfiskaatiotilanteiden osalta. Säännöksen mukaan sen estämättä, mitä 3 momentissa säädetään, rahanpesun kohteena olleen omaisuuden arvo voidaan valtiolle menetetyksi tuomitsemisen asemesta tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena, jos vahingonkorvausta tai edunpalautusta ei ole hänelle suoritettu, noudattaen 10 luvun 2 §:n 7 momenttia. Jos omaisuuden arvoa ei voida tuomita loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena mainitussa momentissa tarkoitetun esteen vuoksi, ja omaisuuden arvo tuomitaan menetetyksi, esirikoksella loukatun oikeudesta saada valtion varoista vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaava määrä noudatetaan mainitun luvun 11 §:ää.

Nykyisen 3 momentin eli ehdotetun 5 momentin taustalla on se, että rikoslain 10 luvun 2 §:n nykyisen 6 momentin ja ehdotetun 7 momentin säännöstä vahingonkorvauksen ja menettämisseuraamuksen yhteensovittamisesta ei välttämättä voida soveltaa tilanteessa, jossa esirikoksen tekijä määrätään korvaamaan asianomistajalle samalla esirikoksella aiheutettu vahinko kuin mistä saatu hyöty tuomitaan rahanpesijältä rikoksen kohteena valtiolle menetetyksi. Tämä johtuu siitä, että mainittu säännös kokee vain tilanteita, jossa seuraamukset on tuomittu samalle vastaajalle ( HE 138/2011 vp

s. 7). Lisäksi viimeksi mainittu säännös koskee nimenomaisesti rikoksen hyötyä, jota rahanpesun kohteena oleva omaisuus ei sellaisenaan rahanpesun tekijälle ole.

Lain esitöissä on mainittu esimerkkinä tilanne, jossa rahanpesun esirikoksena on verorikos. Tällöin esirikoksen tekijä määrätään yleensä korvaamaan Verohallinnolle vältetyn veron määrä, minkä lisäksi rahanpesijältä tulee RL 32:12:n perusteella konfiskoida se omaisuus, jonka esirikoksen tekijä on hänelle siirtänyt. Asianomistajalla ei näissä tilanteissa ollut mahdollisuutta saada esirikoksen perusteella tuomitulle vahingonkorvaukselle suoritusta myöskään rahanpesijältä konfiskoidusta mutta esirikoksesta peräisin olevasta omaisuudesta. Jos konfiskaatio voidaan panna täytäntöön vain rahanpesijää vastaan, vahingonkorvauksen ja menettämisseuraamuksen yhteensovittaminen ei ole mahdollista ( HE 138/2011 vp

s. 7).

Näistä syistä nykyisellä 3 momentilla, joka siirtyisi 5 momentiksi, on haluttu parantaa asianomistajan asemaa turvaamalla se, että asianomistaja ei menetä oikeuttaan edunpalautukseen tai vahingonkorvaukseen 1 momentin pakottavan sanamuodon perusteella. Säännös mahdollistaa pestyyn omaisuuteen liittyvän edunpalautuksen esirikoksen uhrille samaan tapaan kuin tilanne on kätkemisrikoksissa. Toiseksi se mahdollistaa sen, että asianomistajan mahdollinen vahingonkorvausvaatimus kyetään sovittamaan yhteen konfiskaation kanssa. Säännöksessä mainittu ilmaisu "laadultaan sopiva" viittaa siihen, että asianomistajan vaade voi saada etusijan lähinnä vain silloin, kun kyseessä on raha. Ei nimittäin olisi mielekästä taata asianomistajan oikeuksia mahdollistamalla edunpalautus sellaiseen omaisuuslajiin, jota asianomistaja ei ole alkuaan omistanut. Vaatimuksella siitä, että vahingonkorvausta tai edunpalautusta ei ole esirikoksen asianomistajalle suoritettu, on haluttu varmistaa se, että esirikoksen asianomistaja saa oikeutensa toteutetuksi vain kerran ( HE 138/2011 vp

s. 12; ks. myös LaVM 2/2014 vp s. 4 ja KKO 2015:54, kohdat 15–23).

Lisäksi omaisuuden tuomitseminen esirikoksella loukatulle edellyttää, että vaatimus siitä on tehty ja se ratkaistaan ajoissa siten kuin 10 luvun 2 §:n nykyisessä 6 momentissa ja ehdotetussa 7 momentissa säädetään. Jos vaatimus tai ratkaisu tehdään mainitussa momentissa säädetyin tavoin liian myöhään tai omaisuus on laadultaan sellaista, että sitä ei voida käyttää vahingonkorvauksen tai edunpalautuksen kattamiseen, omaisuus olisi tuomittava valtiolle menetetyksi. Tällöin esirikoksella loukatulla olisi kuitenkin oikeus saada vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaava määrä siten kuin 10 luvun nykyisessä 11 §:n 2 momentissa (eli ehdotetussa 11 §:ssä) säädetään. Viittaus tarkoittaa muun ohella sitä, että kun rahanpesun kohteena ollutta omaisuutta koskeva menettämisseuraamus on pantu täytäntöön, esirikoksella loukatulla olisi oikeus saada vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaava määrä valtion varoista. Valtion vastuu rajoittuu kuitenkin rahanpesun kohteena olleen omaisuuden arvon määrään ( HE 138/2011 vp

s. 12).

Vaikka ehdotettu rahanpesun kohteen arvokonfiskaatio ei ole 1 momentissa tarkoitetun esinekonfiskaation tapaan pakollinen vaan harkinnanvarainen menettämisseuraamus, asianomistajan yksityisoikeudellisen vaatimuksen ja rahanpesun kohteena olevan omaisuuden suhteesta on perusteltua säätää selkeästi myös tilanteissa, joissa rahanpesun kohde tuomitaan menetetyksi arvomääräisenä uuden 3 momentin nojalla. Koska arvokonfiskaation tuloksena saatava omaisuus olisi lähtökohtaisesti aina rahaa, säännökseen ei olisi tarvetta ottaa viittauksia siihen, onko omaisuus laadultaan sopivaa vahingonkorvaukseen tai edunpalautukseen. Säännöksessä säädettäisiin nykyisen 3 momentin ja ehdotetun 5 momentin tavoin myös esirikoksella loukatun oikeudesta saada vahingonkorvausta tai edunpalautusta vastaava määrä valtion varoista. Näissä tilanteissa ei nykyisen 3 momentin ja ehdotetun 5 momentin sanamuodosta poiketen säädettäisi omaisuuden pakollisesta tuomitsemisesta menetetyksi, koska ehdotettu arvokonfiskaatio olisi harkinnanvarainen seuraamus.

Ehdotettu 6 momentti voisi tulla sovellettavaksi esimerkiksi tilanteissa, joissa rahanpesun esirikoksen tekijää ei saada selville, mutta esirikoksesta ja sillä loukatulle aiheutetusta vahingosta esitetään tuomitsemiseen riittävä näyttö. Tällaisessa tilanteessa voisi olla perusteltua, että rahanpesun kohteen toissijaisen arvokonfiskaation sijasta kyseinen arvo tuomittaisiin esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Kyse voisi olla esimerkiksi nykyisen 3 momentin esitöissä mainitusti veropetoksesta, jolla on aiheutettu vahinkoa Verohallinnolle. Rahanpesuun syyllistynyt voidaan jo nykyisin tuomita korvausvastuuseen esirikoksen asianomistajalle aiheutuneesta vahingosta (KKO 2026:31). Jos sen sijaan esirikoksen tekijä saataisiin selville ja hänet myös tuomittaisiin esirikoksesta, rahanpesun kohteen toissijaiselle arvokonfiskaatiolle ja ehdotetun 6 momentin soveltamiselle ei olisi edellytyksiä. Näissä tilanteissa menettämisvaatimus tulisi rahanpesun kohteen arvon sijasta kohdistaa esirikoksen tekijän saamaan hyötyyn (joko esineellisenä tai arvona) ja hyötykonfiskaation yhteensovittamisessa loukatun yksityisoikeudellisen vaatimuksen kanssa sovellettaisiin 10 luvun 2 §:n ehdotettua 7 momenttia.

7.2

Esitutkintalaki

3 luku

Esitutkinnan toimittamisen yleiset säännökset

11 §.

Esitutkinnan toimittamisaika . Pykälän 5 momenttia muutettaisiin siten, että siinä säädettäisiin velvollisuudesta aloittaa esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu menettämisseuraamuksen ja sen täytäntöönpanon sekä asianomistajan omaisuuden palauttamisen ja hänelle tulevan vahingonkorvauksen edellytysten selvittäminen kiireellisesti, jos tutkinta aloitetaan rikoksesta, joka voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä ja joka on todennäköisesti toteutettu osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Säännös perustuisi direktiivin 4 artiklan 3 kohtaan, jonka mukaan varojen jäljittämistä koskevat tutkimukset on suoritettava välittömästi, jos tutkinta aloitetaan rikoksesta, joka on omiaan tuottamaan merkittävää taloudellista hyötyä. Tällaisten tutkimusten soveltamisala voidaan rajoittaa rikoksiin, jotka on todennäköisesti tehty osana rikollisjärjestön toimintaa. Samalla nykyinen 5 momentti esitutkintatoimenpiteiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen siirtyisi 6 momentiksi.

Säännökseen liittyvän johdanto-osan 14 kappaleen mukaan sen varmistamiseksi, että talousrikostutkinta asetetaan kaikissa jäsenvaltioissa tärkeysjärjestyksessä riittävän korkealle, jotta voidaan puuttua rajat ylittävään rikollisuuteen, on tarpeen edellyttää, että toimivaltaiset viranomaiset aloittavat varojen jäljittämisen heti kun epäillään rikollista toimintaa, joka on omiaan tuottamaan huomattavaa taloudellista hyötyä. Määrittäessään, onko taloudellinen hyöty todennäköisesti huomattava, jäsenvaltioiden olisi voitava asettaa odotetulle hyödylle vähimmäisarvo tai sallia toimivaltaisten viranomaisten suorittama tapauskohtainen arviointi.

Velvoitteen keskeisenä sisältönä on varojen jäljittämisen nopea aloittaminen, minkä vuoksi arviointi hyödyn huomattavuudesta olisi tehtävä esitutkinnan aloittamishetken tietojen perusteella. Edellytyksenä ei olisi, että hyöty olisi myös konkreettisesti huomattavaa: riittävää olisi abstrakti arviointi eli se, että kyseessä oleva rikos tyypillisesti tuottaisi huomattavaa hyötyä. Tällaisia rikoksia ovat tavallisesti esimerkiksi törkeät huumausainerikokset ja talousrikosten törkeät tekomuodot, joissa huomattava hyöty on jäljempänä lausutusti kvalifiointiperusteena.

Huomattavuuden vähimmäisarvoa ei määritettäisi lain tasolla. Hyödyn huomattavuuden arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon, miten vastaavaa käsitettä on tulkittu lukuisissa rikoslain tunnusmerkistöissä, joissa hyödyn huomattavuuteen viitataan ankaroittamisperusteena. Tällaisia rikoksia ovat korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:52 viitatusti muun muassa törkeä veropetos (RL 29:2), törkeä työeläkevakuutusmaksupetos (29:4 b), törkeä avustuspetos (29:6), törkeä petos (36:1), törkeä kiskonta (36:7), törkeä velallisen epärehellisyys (39:1a) ja törkeä velallisen petos (39:3). KKO on mainitussa ratkaisussaan lain esitöihin tukeutuen katsonut, että rikoksella saadun hyödyn huomattavuutta koskevan tulkinnan pitäisi lähtökohtaisesti olla pitkälle sama eri rikoksissa tai ainakin toisiaan vastaavissa rikoksissa (kohdat 10–14, ks. myös KKO 2016:39, kohta 53). Esimerkiksi tapauksessa KKO 2016:39 katsottiin, että lahjusten 34 843 euron yhteisarvo ylitti selvästi sen tason, jota oikeuskäytännössä on pidetty huomattavan rahamäärän alarajana (kohta 53). Sen sijaan veropetoksella tavoiteltua ja saatua 14 570,89 euron hyötyä ei pidetty RL 29:2:ssä tarkoitetuin tavoin huomattavana (KKO 2007:102, kohta 8).

Myös rikoslain 10 luvun 3 §:ssä säädetyn laajennetun hyötykonfiskaation yhtenä edellytyksenä oli aikaisemmin eli ennen vuoden 2016 lakimuutosta se, että rikos on luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä

(875/2001) . Lain esitöissä arvioitiin, että tyypillisesti luonteeltaan tällaisia rikoksia ovat huumausainerikokset, suurten alkoholi- ja väkiviinaerien salakuljettaminen ja myyminen sekä erilaiset talousrikokset. Talousrikoksista kyseeseen tulevat esimerkiksi velallisen rikokset, petokset, veropetokset ja kätkemisrikokset, erityisesti rahanpesu. Hyödyn huomattavuuden vuoksi RL 10:3:n tuli koskea nimenomaan törkeitä tekomuotoja. Esitöissä katsottiin edelleen, että sanamuoto sulkee pois sellaiset rikokset, jotka kohdistuvat esimerkiksi henkeen tai terveyteen, koska tällaisilla rikoksilla ei tyypillisesti tavoitella taloudellista hyötyä, vaikka ne yksittäisessä tapauksessa saattavat sitä tuottaakin. Toisaalta säännöstä voitaisiin soveltaa tilanteissa, joissa huomattavaa hyötyä on tavoiteltu, vaikka sitä ei ole konkreettisesti saatu, kuten yrityksen asteelle jääneisiin tekoihin. Esimerkkinä säännöksen piirissä olleista rikoksista on erikseen mainittu yritysasteelle jäänyt huumausaineen salakuljetus (ks.

HE 80/2000 vp

s. 13 ja 24). Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä rikoksina, jotka ovat luonteeltaan tyypillisesti huomattavaa taloudellista hyötyä tuottavia, on mainittu muun muassa huumausainerikos (KKO 2006:9, kohta 8) ja veropetokset (KKO 2012:60, kohta 19; ks. myös

HE 4/2016 vp

s. 5–6).

Pelkkä hyödyn tyypillinen huomattavuus ei kuitenkaan vielä itsessään loisi velvoitetta aloittaa menettämisseuraamuksen ja sen täytäntöönpanon edellytysten selvittäminen kiireellisesti. Lisäksi edellytettäisiin direktiivin 4 artiklan 3 kohdassa mahdollistetusti, että rikos on todennäköisesti toteutettu osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Kyse olisi rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetusta järjestäytyneestä rikollisryhmästä. Arviointi tehtäisiin tässäkin tapauksessa esitutkinnan aloittamishetken tietojen perusteella. Kyse ei olisi hyödyn huomattavuuden tapaan abstraktista vaan konkreettisesta arvioinnista. Riittävää olisi, että esitutkinnan aloittamishetken tietojen perusteella on todennäköistä (yli 50 prosentin todennäköisyys), että rikos on tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Jos mainitut kriteerit täyttyisivät, säännöksessä viitatut toimet menettämisseuraamuksen ja sen täytäntöönpanon sekä asianomistajan omaisuuden palauttamisen ja hänelle tulevan vahingonkorvauksen selvittämiseksi tulisi aloittaa välittömästi. Rikoksella saatu hyöty ja asianomistajalle aiheutunut vahinko ovat usein saman asian kaksi puolta, joiden yhteensovittaminen tapahtuu tuomiossa.

Estettä ei luonnollisesti olisi sille, että varojen jäljittäminen aloitettaisiin kiireellisesti muissakin kuin velvoitteen piirissä olevissa tilanteissa. Rikoshyödyn takaisinsaannin tosiasiallinen tehostaminen edellyttää nimenomaisesti sitä, että varojen jäljittäminen ja muut toimet rikollisen omaisuuden poisottamiseksi aloitetaan varsinkin hyötyä tyypillisesti tuottavien rikosten osalta mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esitutkintaa. Tämä tulisi ottaa huomioon asetettaessa esitutkintatoimenpiteitä tärkeysjärjestykseen.

7.3

Pakkokeinolaki

7 luku

Takavarikoiminen ja asiakirjan jäljentäminen

13 §.

Takavarikon kohteen säilyttäminen . Pykälään tehtäisiin direktiivin 21 ja 23 artiklan edellyttämiä muutoksia.

Pykälän nykyisin mukaan poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voi määrätä kohteen myytäväksi heti, kun ilmenee, että se on helposti pilaantuva, pian häviävä, arvoltaan nopeasti aleneva tai erittäin kallishoitoinen. Myymisen mahdollistaviin olosuhteisiin lisättäisiin direktiivin 21 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetut tilanteet, joissa omaisuuden hoito edellyttää erityisolosuhteita ja asiantuntemusta, jota ei ole helposti saatavilla. Kyse voisi olla esimerkiksi arvokkaasta tai muuten laadultaan poikkeuksellisesta omaisuudesta kuten esimerkiksi huvijahdeista tai eläimistä. Tällaisissa tilanteissa voisivat täyttyä myös säännöksen muut, direktiivin 21 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtaa vastaavat myymiskriteerit, kuten kallishoitoisuus. Toisaalta esimerkiksi kallishoitoisuutta tulisi tulkita direktiivin sanamuodon mukaisesti vertaamalla varastointi- ja ylläpitokustannuksia omaisuuden markkina-arvoon: esimerkiksi arvokkaan omaisuuden hallinnoinnista voi aiheutua kustannuksia, jotka ovat viranomaisen kannalta merkittäviä, mutta omaisuuden markkina-arvoon nähden vähäisiä. Tällaisissa tilanteissa omaisuuden myyminen voisi olla mahdollista erityisolosuhteita ja asiantuntemusta koskevan uuden edellytyksen nojalla, vaikka kallishoitoisuutta koskeva kriteeri ei täyttyisikään. Myymistä koskevassa päätöksenteossa tulisi kaikissa tilanteissa ottaa direktiivin 21 artiklan 2 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaisesti huomioon asianomaisen henkilön edut, mukaan lukien se, onko myytävä omaisuus helposti korvattavissa. Säännöksessä tarkoitettu virkamies päättäisi kuitenkin asiasta itsenäisesti eikä siten olisi sidottu takavarikon kohteen omistajan tai muun asianomaisen henkilön näkemykseen siitä, tulisiko esine myydä vai ei.

Momentin ensimmäisen virkkeen mukaan takavarikon kohde on säilytettävä sellaisenaan ja sitä on hoidettava huolellisesti. Velvoite on yleinen ja sen tulkinnassa tulisi jatkossa ottaa huomioon myös direktiivistä aiheutuvat EU-tasolla uudet velvoitteet, joita viranomaisissa jo nykyisin käytännössä noudatetaan. Tällaisia ovat erityisesti 20 artiklan 1 kohdan velvollisuus varmistaa sellaisten yhteisöjen hallinnointi, jotka on säilytettävä toiminnan jatkuvuuden vuoksi, kuten yritykset, ja 20 artiklan 4 kohdan velvoite arvioida omaisuutta koskevat erityiset olosuhteet sen hallinnointikustannusten minimoimiseksi ja arvon säilyttämiseksi. Viimeksi mainittu arviointi tulisi esitutkintaviranomaisten nykyisinkin noudattaman käytännön mukaisesti tehdä tilanteissa, joissa tämä on perusteltua omaisuuden luonteen vuoksi. Tältäkin osin kyse olisi laadultaan tai muuten jossain määrin poikkeuksellisesta omaisuudesta, joten velvoite olisi osaltaan yhteydessä myymistä koskeviin edellytyksiin. Jos kyse on tavanomaisesta omaisuudesta, johon ei liity erityisiä olosuhteita eikä riskiä tavallista korkeammista hallinnointikustannuksista tai omaisuuden arvon laskemisesta, erityisempää arviointia ei tarvitsisi tehdä. Arviointi tulisi nykyiseen tapaan tehdä ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun omaisuus on saatu viranomaisten haltuun.

Lisäksi velvoite huolellisesta hoitamisesta edellyttäisi, että myynneistä saatavat tulot turvattaisiin 21 artiklan 3 kohdan edellyttämällä tavalla menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tekemiseen asti. Myyntitulot pysyvät jo nykyisin esitutkintaviranomaisen hallussa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon asti, jolloin omaisuuden hallinnointi siirtyy sakkotäytäntöönpanolain nojalla Oikeusrekisterikeskukselle. Tarkemmat määräykset omaisuuden hallinnoinnista voidaan antaa viranomaisten sisäisellä ohjeistuksella.

Pykälän uudessa säädettäisiin myymistilanteisiin liittyvästä kuulemis- ja informointivelvollisuudesta, joista ei nykyisin ole pakkokeinolain 7 luvussa nimenomaista sääntelyä. Momentti perustuisi direktiivin 21 artiklan 2 kohtaan ja 23 artiklaan. Näistä ensiksi mainitussa velvoitetaan ilmoittamaan myymisestä kohdehenkilölle etukäteen ja antamaan hänelle tilaisuus tulla kuulluksi sekä mahdollisuus pyytää omaisuuden myyntiä. Tämän vuoksi säädettäisiin, että jos henkilö, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee, ei olisi pyytänyt takavarikon kohteen myymistä, hänelle olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi ennen myymisestä määräämistä. Säännöksestä seuraisi, että jos henkilö olisi pyytänyt myymistä, hänen kantansa olisi tiedossa eikä erillistä kuulemista tarvittaisi. Pyyntö ei sitoisi pykälän 3 momentissa mainittua virkamiestä, joka päättäisi myymisestä itsenäisesti 3 momentissa säädettyjen edellytysten mukaisesti.

Momentissa säädettäisiin myös, että asia voitaisiin myös ratkaista mainittua henkilöä kuulematta, jos häntä ei tavoitettaisi. Tämä vastaisi 21 artiklan 2 kohdan toisen virkkeen mahdollisuutta poiketa kuulemisesta, jos asianomainen henkilö on paennut tai hänen olinpaikkansa ei ole tiedossa. Vastaavanlaisesta poikkeamismahdollisuudesta on säädetty väliaikaisen lähestymiskiellon osalta lähestymiskiellosta annetun lain

(898/1998)

11 §:n 3 momentissa

(711/2004) , jonka mukaan asia voidaan ratkaista asiaan osallista kuulematta muun ohella silloin, jos kieltoon määrättäväksi aiottua henkilöä ei tavoiteta. Säännöksen esitöiden mukaan poikkeussäännöksen tarkoituksena on, ettei henkilö voisi viranomaisten yhteydenottoja välttelemällä estää väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä. Säännöksessä käytetty ilmaisu "ei tavoiteta" on tarkoitettu rajaamaan poikkeuksen soveltamisala tilanteisiin, joissa kieltoon määrättävää henkilöä on tosiasiallisesti yritetty tavoittaa kotoa, työpaikalta taikka muusta vastaavasta paikasta ja joissa asiassa ilmi tulleiden seikkojen perusteella voidaan päätellä, että hän välttelee viranomaisten yhteydenottoja (LaVM 2/2004 vp s. 6). Vastaavia seikkoja voitaisiin ottaa huomioon myös esitutkintaviranomaisen arvioinnissa siitä, onko kohdehenkilöä yritetty tavoitella riittävästi. Arvioinnissa tulisi ottaa huomioon asian laatu ja kohdehenkilön oikeusturva. Omaisuuden myyminen voi usein olla myös sen omistajan etu, esimerkiksi jos omaisuuden arvo alenee nopeasti.

Momenttiin ei sen sijaan otettaisi 21 artiklan 2 kohdan mahdollisuutta jättää kuulemismahdollisuus antamatta kiireellisissä tapauksissa. Tällaista poikkeamista direktiivistä voitaisiin pitää direktiivin johdanto-osan 60 kappaleessa tarkoitettuna kansallisena lisäsuojatoimena, joka ei vaaranna direktiivin tavoitetta. Perustuslakivaliokunta on pitänyt kuulemismahdollisuuden varaamista varsin olennaisena oikeusturvan takeena, josta voidaan poiketa vain hyvin painavista syistä. Esimerkiksi konkurssimenettelyn sääntely-yhteydessä valiokunta on pitänyt henkilön pysyttelemistä tavoittamattomissa tällaisena perusteena, mutta katsonut, että käsittelyn kiireellisyys ei ollut asianmukainen peruste. Vastaavasti myös väliaikaisen lähestymiskiellon osalta perustuslakivaliokunta on katsonut, että asia voidaan ratkaista asianomaista kuulematta esimerkiksi silloin, kun tämä pysyttelee tavoittamattomissa tai jättää kuulemismahdollisuuden käyttämättä. Sen sijaan käsittelyn kiireellisyyttä perustuslakivaliokunta ei ole pitänyt asianmukaisena perusteena kuulemismahdollisuuden varaamatta jättämiselle (PeVL 8/2004 vp s. 3, LaVM 2/2004 vp s. 6).

Käytännössä takavarikoidun omaisuuden myymistä koskevat tilanteet ovat useimmiten kiireellisiä, mikä ilmenee myös myymisen edellytyksistä. Mahdollisuus poiketa kuulemisesta kiireellisyyden vuoksi voisi siksi muodostua poikkeuksen sijaan pääsäännöksi. Tällainen poikkeamismahdollisuus olisi tarpeeton myös siksi, että kuulemisesta voidaan edellä lausutusti poiketa, jos kohdehenkilöä ei tavoiteta. Asian kiireellisyys voitaisiin ottaa osaltaan huomioon esitutkintaviranomaisen harkinnassa siitä, onko kohdehenkilöä yritetty tavoitella riittävästi. Jos kohdehenkilön olinpaikka on tiedossa, kuuleminen voidaan suorittaa esitutkintaviranomaisen toimesta nopeasti ja asian laatu ja kiireellisyys huomioon ottaen tarkoituksenmukaisella tavalla.

Myymisestä olisi laadittava pöytäkirja ja toimitettava se mainitulle henkilölle siten kuin 12 §:ssä säädetään. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön direktiivin 23 artiklan velvollisuus ilmoittaa asianomaiselle henkilölle jälkikäteen omaisuuden myyntiä koskevista päätöksistä, sen syistä ja kohdehenkilön oikeuksista sekä oikeussuojakeinoista.

15 §.

Takavarikon tai jäljentämisen saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi . Pykälään lisättäisiin uusi

3 momentti , joka koskisi muutoksenhakua takavarikoidun omaisuuden myymistä koskevaan päätökseen.

Säännöksellä pantaisiin takavarikon osalta täytäntöön direktiivin 24 artiklan 6 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä asianomaisen henkilön tosiasiallisesta mahdollisuudesta riitauttaa 21 artiklan mukainen myyntipäätös ja tämän menettelyllisistä oikeuksista tehokkaiden oikeussuojakeinojen käyttämiseksi. Jäsenvaltioiden on myös säädettävä mahdollisuudesta siihen, että tuomioistuin voi keskeyttää tällaisen päätöksen täytäntöönpanon, jos siitä muutoin seuraisi peruuttamatonta vahinkoa asianomaiselle henkilölle.

Yleisperusteluissa mainitusti pakkokeinolain 7 luvussa ei nykyisin ole erikseen säädetty muutoksenhausta 13 §:n 3 momentin mukaiseen myyntipäätökseen eikä mahdollisuudesta täytäntöönpanon keskeyttämiseen. Tätä koskevat, direktiivin edellyttämät erityissäännökset lisättäisiin takavarikon tai jäljentämisen saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevaan 15 §:ään.

Uuden 3 momentin mukaan sen vaatimuksesta, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee, tuomioistuimen olisi päätettävä, voidaanko takavarikon kohde myydä 13 §:n 3 momentissa säädetyn mukaisesti. Tuomioistuin voisi kieltää myyntiä koskevan päätöksen täytäntöönpanon ennen asian ratkaisemista, jos siihen olisi painava syy. Viimeksi mainittu edellytys täyttyisi muun ohella silloin, jos täytäntöönpanosta voisi direktiivin 24 artiklan 6 kohdassa sanotusti aiheutua peruuttamatonta vahinkoa asianomaiselle henkilölle, mutta kyseeseen voisivat tulla muutkin tilanteet. Syyn olisi kuitenkin oltava ulosottokaaren keskeytysmääräyksen perusteita koskevan 10 luvun 21 §:n 2 momentin tapaan painava, koska omaisuuden myyminen on itsessään poikkeuksellista ja sen taustalla on pyrkimys estää omaisuuden arvon alentuminen, tai välttää omaisuuden hallinnoinnista aiheutuvat korkeat kustannukset tai muut hallinnointiin liittyvät poikkeukselliset olosuhteet. Tuomioistuin voisi arvioinnissaan kiinnittää huomiota vastaavanlaisiin seikkoihin kuin ulosottokaaren 10 luvun 21 §:n mukaisen keskeyttämismääräyksen antamista harkittaessa. Tällaisia olisivat muun ohella myyntipäätöksen hyväksymisen todennäköisyys ja täytäntöönpanon keskeytyksestä osapuolille mahdollisesti aiheutuva haitta.

22 §.

Muutoksenhaku . Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, joka koskisi muutoksenhakua käräjäoikeuden 15 §:n uuden 3 momentin nojalla tekemään päätökseen takavarikon kohteen myymisestä. Koska viimeksi mainitussa säännöksessä mahdollistetaan takavarikon kohteen myymisen saattaminen erikseen tuomioistuimen eli käräjäoikeuden käsiteltäväksi, myös muutoksenhausta hovioikeuteen olisi johdonmukaisuussyistä perusteltua säätää erikseen, vaikka pelkkä 15 §:n 3 momentin säännös olisikin riittävä täyttämään direktiivissä edellytetyn muutoksenhakuoikeuden. Muutoksenhakuoikeus toteutuisi vangitsemista koskevan pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n tapaan kantelulla.

Ehdotetun säännöksen mukaan se, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee, saisi kannella käräjäoikeuden 15 §:n 3 momentin nojalla antamasta päätöksestä. Vastaavasti poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö saisi kannella käräjäoikeuden päätöksestä, jolla takavarikon kohteen myymisestä 13 §:n 3 momentissa säädetyn mukaisesti tehtyä päätöstä olisi 15 §:n 3 momentin nojalla muutettu esimerkiksi kieltämällä myyminen tai rajoittamalla sitä.

Kantelu olisi käsiteltävä kiireellisenä. Jollei kantelua jätettäisi tutkimatta tai selvästi perusteettomana hylättäisi, sen johdosta olisi vastapuolelle varattava tilaisuus vastauksen antamiseen hovioikeuden tarkoituksenmukaiseksi katsomalla tavalla, jollei se olisi ilmeisesti tarpeetonta. Hovioikeudella olisi käräjäoikeuden tapaan mahdollisuus kieltää myyntipäätöksen täytäntöönpano ennen asian ratkaisemista 15 §:n 3 momentissa säädetyillä edellytyksillä eli jos tähän olisi painava syy.

Kantelussa voitaisiin vedota esimerkiksi myyntipäätöksen jälkeiseen olosuhteiden muuttumiseen (vrt. PKL 3:19:n säännöskohtaiset perustelut, HE 222/2010 vp

s. 260). Varsinkin omaisuuden varastointi- ja ylläpitokustannukset sekä sen hoidon edellyttämät erityisolosuhteet voivat vaihdella. Esimerkiksi veneiden hallinnointi on talvisin haastavampaa kuin kesäkaudella. Toisaalta poliisilaitoksen päällikkö tai poliisin valtakunnallisen yksikön päällikkö voisi vedota sellaiseen olosuhteiden muutokseen, joka hänen käsityksensä mukaan puhuu myymisen puolesta. Jos takavarikko kumottaisiin pakkokeinolain 7 luvun 14, 15 tai 22 §:n nojalla ennen myymistä, tämä luonnollisesti johtaisi myös myymistä koskevan päätöksen kumoutumiseen.

7.4

Ulosottokaari

2 luku

Ulosottoperusteet

5 §.

Käräjäoikeuden maksutuomio . Pykälän

2 momenttia muutettaisiin siten, että omaisuus voidaan myydä, jos sen hoito edellyttää erityisolosuhteita ja asiantuntemusta, jota ei ole helposti saatavilla. Ehdotettu muutos vastaisi pakkokeinolain 7 luvun 13 §:ään ehdotettua muutosta, ja sen tarkoituksena on panna täytäntöön direktiivin jäädytetyn omaisuuden myymistä ennen lopullista menettämisseuraamuspäätöstä koskevan 21 artiklan 1 kohdan c alakohta. Ehdotetulla muutoksella pantaisiin direktiivin omaisuuden myymistä koskevat velvoitteet täytäntöön yhtäältä vakuustakavarikon ja väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena olevan omaisuuden ja toisaalta muun kuin lainvoimaisen, ulosottomiehen täytäntöönpanovastuulle kuuluvan menettämisseuraamuksen kohteena olevan omaisuuden osalta. Muutos koskisi kuitenkin myös muita kuin konfiskaatiodirektiivin soveltamisalassa olevia vakuustakavarikon täytäntöönpanoa koskevia tilanteita eli maksutuomion täytäntöönpanoa yleisesti. Muutos olisi kuitenkin suhteellisen vähäinen, koska lisäyksen piirissä olevat tilanteet useimmiten täyttäisivät säännöksen nykyiset edellytykset arvon nopeasta alentumisesta tai korkeista hoitokuluista.

Muutoksella yhdessä ehdotetun 8 luvun 7 §:n 2 momentin muutoksen kanssa varmistettaisiin, että omaisuuden myymistä koskevat edellytykset vastaisivat kokonaisuudessaan direktiivin vaatimuksia. Käytännössä ulosottokaaren 2 luvun 5 §:n 2 momenttia sovellettaisiin ennen kaikkea arvokonfiskaation täytäntöönpanossa eli myytäessä muun kuin lainvoimaisen menettämisseuraamustuomion kohteena olevaa omaisuutta, kun taas 8 luvun 7 §:n 2 momenttia sovellettaisiin pakkokeinolain 6 luvun mukaisten toimien täytäntöönpanossa eli myytäessä vakuustakavarikon tai väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena olevaa omaisuutta.

Omaisuuden myymisen edellytyksiä tulisi edellä mainituissa direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa aina tulkita direktiivin 21 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Vastaavasti kuin pakkokeinolain ehdotetun 7 luvun 13 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa on todettu, myös ulosottokaaren 2 luvun 5 §:n 2 momentissa mainittuja korkeita hoitokuluja tulisi vakuustakavarikon ja väliaikaisen vakuustakavarikon sekä ulosottomiehen täytäntöönpantavana olevan muun kuin lainvoimaisen menettämisseuraamuksen kohteena olevan omaisuuden osalta arvioida suhteessa omaisuuden markkina-arvoon. Esimerkiksi arvokkaan omaisuuden hallinnoinnista voi aiheutua kustannuksia, jotka ovat merkittäviä viranomaisen kannalta, mutta eivät välttämättä omaisuuden markkina-arvoon nähden. Tällaisissa tilanteissa omaisuuden myyminen voisi olla mahdollista erityisolosuhteita ja muuta kuin helposti saatavilla olevaa asiantuntemusta koskevan uuden edellytyksen nojalla, vaikka kallishoitoisuutta koskeva kriteeri ei täyttyisikään. Myymistä koskevassa päätöksenteossa tulisi direktiivin soveltamistilanteissa ottaa direktiivin 21 artiklan 2 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaisesti huomioon asianomaisen henkilön edut, mukaan lukien se, onko myytävä omaisuus helposti korvattavissa.

Asiantuntijan käyttämisestä olisi muuten voimassa mitä ulosottokaaren 3 luvun 109 §:ssä säädetään.

3 luku

Yleiset menettelysäännökset

70 §.

Esitutkinta- ja eräät muut viranomaiset sekä tuomioistuimet . Pykälän lisättäisiin uusi 9 kohta.

Uuden 9 kohdan mukaan 1 momentin mukaisia tietoja saisi antaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle niille varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa säädettyjen tehtävien hoitamista varten.

Ehdotuksella pantaisiin osittain täytäntöön ensinnäkin direktiivin 27 artiklan 1 kohta, jonka mukaan varallisuudenhoitotoimistojen ja tarvittaessa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen on pystyttävä hankkimaan nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Kuten 27 artiklan yhteydessä on edellä todettu, jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaavat Suomessa esitutkintaviranomaiset, ulosottoviranomaiset ja Oikeusrekisterikeskus. Säännöksellä varmistettaisiin, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ja varallisuudenhoitotoimisto saavat hallinnoitavaa omaisuutta koskevat tiedot ulosottoviranomaiselta.

Toiseksi ehdotuksella pantaisiin osittain täytäntöön 27 artiklan 2 kohta, jossa määritellään, mitä tietoja 1 kohtaa sovellettaessa on oltava mahdollista saada. Näitä olisivat omaisuus, johon kohdistuu jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös ja jota hallinnoidaan 20 artiklan 3 kohdan mukaisesti, kunnes omaisuus on luovutettu menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta, mukaan lukien tiedot, joiden avulla omaisuus voidaan tunnistaa, omaisuuden arvioitu tai tarvittaessa todellinen arvo jäädyttämisen, menetetyksi tuomitsemisen ja luovuttamisen ajankohtana, omaisuuden omistaja, mukaan lukien tosiasiallinen omistaja ja edunsaaja, jos nämä tiedot ovat saatavilla ja omaisuutta koskevan menettelyn kansalliset viitetiedot.

72 §.

Oma-aloitteinen tietojen antaminen . Pykälään lisättäisiin uusi

4 momentti , jonka mukaan ulosottomies saisi sen lisäksi, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tai muussa laissa säädetään, salassapitosäännösten estämättä oma-aloitteisesti antaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa tarkoitetulle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle niille kyseisessä laissa säädettyjen tehtävien hoitamista varten välttämättömiä tietoja.

Ehdotuksella pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 27 artiklan 1 kohta, jonka mukaan varallisuudenhoitotoimistojen ja tarvittaessa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen on pystyttävä hankkimaan nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Kuten 27 artiklan yhteydessä on todettu, jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaavat Suomessa esitutkintaviranomaiset, ulosottoviranomaiset ja Oikeusrekisterikeskus. Säännöksellä varmistettaisiin, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ja varallisuudenhoitotoimisto saavat hallinnoitavaa omaisuutta koskevat tiedot ulosottoviranomaiselta.

Toiseksi ehdotuksella pantaisiin osittain täytäntöön 27 artiklan 2 kohta, jossa määritellään, mitä tietoja 1 kohtaa sovellettaessa on oltava mahdollista saada. Kohdassa mainittuja tietoja voidaan pitää sellaisina, jotka ovat välttämättömiä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimiston tehtävien hoitamisen kannalta. Kohdassa mainitaan seuraavat tiedot: omaisuus, johon kohdistuu jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös ja jota hallinnoidaan 20 artiklan 3 kohdan mukaisesti, kunnes omaisuus on luovutettu menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta, mukaan lukien tiedot, joiden avulla omaisuus voidaan tunnistaa, omaisuuden arvioitu tai tarvittaessa todellinen arvo jäädyttämisen, menetetyksi tuomitsemisen ja luovuttamisen ajankohtana, omaisuuden omistaja, mukaan lukien tosiasiallinen omistaja ja edunsaaja, jos nämä tiedot ovat saatavilla ja omaisuutta koskevan menettelyn kansalliset viitetiedot.

Ehdotettu säännös mahdollistaisi tiedon oma-aloitteisen luovuttamisen ulosottomieheltä Keskusrikospoliisissa ehdotetun mukaisesti toimivalle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle ja Ulosottolaitoksessa toimivalle varallisuudenhoitotoimistolle. Lisäksi ehdotettu säännös mahdollistaisi tiedon oma-aloitteisen luovuttamisen Ulosottolaitoksessa toimivalta varallisuudenhoitotoimistolta Keskusrikospoliisissa ehdotetun mukaisesti toimivalle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle.

Pykälä olisi tarpeen, jotta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ja varallisuudenhoitotoimisto voisivat saada sujuvasti tietoa ulosottoviranomaiselta. Lisäksi pykälä olisi tarpeen, jotta Ulosottolaitoksessa oleva varallisuudenhoitotoimisto voisi sujuvasti jakaa tietoa Keskusrikospoliisissa olevan toisen varallisuudenhoitotoimiston sekä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston kanssa. Tämä olisi perusteltua tehokkaan yhteistyön varmistamiseksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimiston välillä sekä toimistojen ja ulosottoviranomaisen välillä. Näin varmistettaisiin direktiivin 27 artiklan 1 ja 2 kohtien tehokas täytäntöönpano. Tietoja voitaisiin luovuttaa, kun se olisi välttämätöntä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimiston tehtävien hoitamista varten.

Varallisuudenhoitotoimiston tehtävä olisi tukea ja tarjota asiantuntemusta takavarikoidun tai vakuustakavarikkoon määrätyn omaisuuden tai menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisessa hallinnoimisesta vastaaville muille viranomaisille, sekä tehdä yhteistyötä hallinnoimiseen liittyvissä asioissa erinäisten tahojen kanssa. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävä olisi jäljittää ja tunnistaa omaisuutta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa tarkemmin säädetyllä tavalla, sekä tehdä yhteistyötä erinäisten tahojen kanssa. Lisäksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi toteuttaa välittömiä toimia jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen estämiseksi.

Ehdotus liittyisi myös siihen, että poliisin oikeutta luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti muun muassa ulosottoviranomaisille on hyväksytty laajennettavaksi. Poliisilain 7 luvun 2 §:n (727/2026, voimaantulo 1.10.2026) mukaan poliisi saa jatkossa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa muita kuin luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle yhteisölle, jos tietojen luovuttaminen on yksittäistapauksessa välttämätöntä poliisille tai muulle viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle kuuluvan tehtävän vuoksi. Lisäksi poliisi saa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa edellä tarkoitettuja tietoja viranomaiselle tai julkista tehtävää hoitavalle yhteisölle, jos se on yksittäistapauksessa välttämätöntä järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseen liittyvän tehtävän suorittamiseksi, rikoksen ennalta estämiseksi, paljastamiseksi ja selvittämiseksi taikka lapsen edun tai muun tärkeän yksityisen edun suojaamiseksi. Sääntelyä sovellettaisiin Keskusrikospoliisissa toimivaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon ja varallisuudenhoitotoimistoon. Olisi perusteltua, että ulosottoviranomainen voisi luovuttaa vastaavin edellytyksin tietoja Keskusrikospoliisissa toimivalle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle.

8 luku

Turvaamistoimen täytäntöönpano

7 §.

Takavarikon täytäntöönpano . Pykälän tehtäisiin ehdotettua 2 luvun 5 §:n 2 momenttia vastaava, direktiivin 21 artiklan 1 kohdan c alakohtaan perustuva muutos, jonka perustelujen osalta voidaan viitata 2 luvun 5 §:n 2 momentin osalta sanottuun. Kuten viimeksi mainituissa perusteluissa todetaan, 8 luvun 7 §:n 2 momenttia sovellettaisiin vakuustakavarikon tai väliaikaisen vakuustakavarikon kohteena olevaa omaisuutta myytäessä.

7.5

Laki sakon täytäntöönpanosta

38 a §.

Muun menettämisseuraamuksen täytäntöönpano . Pykälään lisättäisiin uusi

4 momentti , jonka mukaan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi voidaan pyytää apua varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalta toimistolta siten kuin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa säädetään.

Ehdotettu uusi momentti liittyisi direktiivin 5 artiklan täytäntöönpanoon. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävä olisi kyseisen artiklan edellyttämällä tavalla jäljittää ja tunnistaa omaisuutta myös menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi. Säännös edistäisi osaltaan sitä, että täytäntöönpanosta vastaavat viranomaiset pyytäisivät varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalta toimistolta tukea menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa silloin, kun se olisi tarpeen. Säännös olisi luonteeltaan selventävä, koska 38 a §:n 2 momentissa mainitut täytäntöönpanoviranomaiset (Ulosottolaitos, poliisi, Tulli, Rajavartiolaitos ja Puolustusvoimat) voisivat edellä 5 artiklan yhteydessä todetusti pyytää ARO-toimistolta apua jo nykyisten virka-apusäännösten nojalla. Säännös ei mainituista syistä ole direktiivin kannalta välttämätön, minkä vuoksi se tulisi 38 a §:n muiden momenttien tapaan voimaan 1.3.2028

(637/2026) .

39 §.

Esineeseen kohdistuvan menettämisseuraamuksen täytäntöönpano ennen tuomion täytäntöönpanokelpoisuutta . Pykälään tehtäisiin direktiivin 21 artiklan edellyttämiä muutoksia. Pykälän perusteisiin, joiden nojalla menetetyksi tuomittua esinettä hallussaan pitävä viranomainen voi ryhtyä menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon ennen menettämisseuraamusta koskevan ratkaisun täytäntöönpanokelpoisuutta, lisättäisiin direktiivin 21 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetut tilanteet eli se, että esineen hoito edellyttää erityisolosuhteita ja asiantuntemusta, jota ei ole helposti saatavilla. Muutos vastaisi pakkokeinolain 7 luvun 13 §:n 3 momenttiin sekä ulosottokaaren 2 luvun 5 §:n 2 momenttiin ja 8 luvun 7 §:n 2 momenttiin ehdotettavaa lisäystä, miltä osin voidaan viitata mainittujen ehdotusten säännöskohtaisiin perusteluihin.

Pykälän uuteen otettaisiin direktiivin 21 artiklan 2 kohdan edellyttämät säännöt asianomaisen henkilön kuulemisesta ja hänen mahdollisuudestaan pyytää myyntiä. Momentti pitkälti vastaisi pakkokeinolain 7:13:n ehdotettua uutta 4 momenttia, mutta se koskisi johdonmukaisuussyistä muitakin täytäntöönpanotoimia kuin myymistä. Perusteltua ei olisi, että omistajaa kuultaisiin omaisuuden myymisestä, mutta ei muista täytäntöönpanotoimista, kuten esineen hävittämisestä.

Pykälän uudessa säädettäisiin omaisuuden myymisestä tai muusta täytäntöönpanotoimesta ilmoittamisesta jälkikäteen direktiivin 23 artiklan mukaisesti. Ilmoitus olisi tarpeen, jotta asianomainen voisi käyttää oikeuttaan muutoksenhakuun. Momentin mukaan täytäntöönpanosta olisi laadittava pöytäkirja ja toimitettava se esineen omistajalle ja sille, jolla siihen muuten on oikeus. Säännös vastaisi osittain pakkokeinolain 7 luvun 12 §:n 1 momenttia ja 13 §:n ehdotettua 4 momenttia. Koska velvollisuus pöytäkirjan laatimisesta olisi uusi, sen sisällön osalta säädettäisiin selvyyden vuoksi direktiivin 23 artiklaa vastaavasti, että pöytäkirjassa olisi mainittava toimenpiteen syyt, kyseisen henkilön oikeudet ja hänen käytettävissään olevat oikeussuojakeinot.

Pykälään otettaisiin lisäksi uutta sääntelyä, jolla toteutettaisiin direktiivin 24 artiklan 6 kohdassa edellytetty muutoksenhakumahdollisuus 21 artiklassa tarkoitettuun myyntipäätökseen. Ehdotetun mukaan pääasiassa toimivaltaisen käräjäoikeuden olisi esineen omistajan tai sen, jolla siihen muuten on oikeus, vaatimuksesta päätettävä, voidaanko esineeseen kohdistaa täytäntöönpanotoimia 1 momentissa säädetyn mukaisesti. Tuomioistuin voisi kieltää tai keskeyttää täytäntöönpanon ennen asian ratkaisemista, jos siihen on painava syy. Pykälän säädettäisiin muutoksenhakumahdollisuudesta käräjäoikeuden päätökseen pakkokeinolain 7 luvun 22 §:n ehdotettua 3 momenttia vastaavasti, miltä osin viitataan mainitun säännöksen säädöskohtaisiin perusteluihin.

Erillinen muutoksenhaku pelkästään omaisuuden myyntipäätöksestä tulisi todennäköisesti kysymykseen vain harvoin, koska pääsääntöisesti muutosta myyntipäätökseen haettaisiin pääasian eli menettämisseuraamusta koskevan tuomion yhteydessä. Jos esimerkiksi omaisuuden omistaja tai muu, jonka oikeutta tai etua asia koskee, tyytyy tuomioistuimen ratkaisuun, jolla omaisuus on tuomittu menetetyksi, hänellä voinee vain poikkeuksellisesti olla tarvetta riitauttaa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanotoimia. Tällainen pääasiaratkaisusta itsenäinen oikeussuojan tarve voisi mahdollisesti tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, jos omaisuutta oltaisiin omistajan mielestä realisoimassa liian halvalla tai muuten hänelle epäedullisella tavalla, tai jos omistaja haluaisi itse ostaa omaisuutensa takaisin ja käyttää tähän muuta varallisuuttaan.

49 §.

Sakkorekisterin tietojen luovuttaminen . Pykälän lisättäisiin uusi 6 kohta, jossa säädettäisiin 47 §:ssä tarkoitettujen sakkorekisterin tietojen luovuttamisesta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja varallisuudenhoitotoimistolle. Tietoja voitaisiin luovuttaa vain siinä laajuudessa kuin olisi välttämätöntä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimiston tehtävien hoitamisen kannalta.

Ehdotetulla säännöksellä pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 27 artiklan 1 kohta, jonka mukaan varallisuudenhoitotoimistojen ja tarvittaessa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen on pystyttävä hankkimaan nopeasti tiedot jäädytetystä ja menetetyksi tuomitusta omaisuudesta, jota on hallinnoitava direktiivin nojalla. Kuten 27 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevassa jaksossa on todettu, jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoinnista vastaavat Suomessa esitutkintaviranomaiset, Ulosottolaitos ja Oikeusrekisterikeskus. Säännöksellä varmistettaisiin, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ja varallisuudenhoitotoimisto saavat hallinnoitavaa omaisuutta koskevat tiedot Oikeusrekisterikeskukselta.

Toiseksi ehdotuksella pantaisiin osittain täytäntöön 27 artiklan 2 kohta, jossa määritellään, mitä tietoja 1 kohtaa sovellettaessa on oltava mahdollista saada. Näitä olisivat omaisuus, johon kohdistuu jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös ja jota hallinnoidaan 20 artiklan 3 kohdan mukaisesti, kunnes omaisuus on luovutettu menetetyksi tuomitsemista koskevan lopullisen päätöksen johdosta, mukaan lukien tiedot, joiden avulla omaisuus voidaan tunnistaa, omaisuuden arvioitu tai tarvittaessa todellinen arvo jäädyttämisen, menetetyksi tuomitsemisen ja luovuttamisen ajankohtana, omaisuuden omistaja, mukaan lukien tosiasiallinen omistaja ja edunsaaja, jos nämä tiedot ovat saatavilla ja omaisuutta koskevan menettelyn kansalliset viitetiedot. Sakkorekisteri sisältää osittain kohdassa tarkoitetut tiedot.

7.6

Jäädyttämistä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten vastavuoroista tunnustamista Euroopan unionissa koskevan asetuksen soveltamisesta annettu laki

8 §.

Vastaanotetusta jäädyttämispäätöksestä ilmoittaminen . Pykälän lisättäisiin säännös vastaanotetusta jäädyttämispäätöksestä ilmoittamisesta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle. Säännös liittyisi direktiivin 5 artiklan täytäntöönpanoon.

Uuden 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään jäädyttämispäätöksestä ilmoittamisesta, toimivaltaisen syyttäjän olisi viipymättä ilmoitettava vastaanottamastaan jäädyttämispäätöksestä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa tarkoitetulle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, jos jäädyttämispäätöksen täytäntöönpanon arvioitaisiin edellyttävän omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista.

Ehdotetun ilmoitusvelvollisuuden lähtökohtana olisi, että jäädyttämispäätöksen täytäntöönpano edellyttää omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista. Jos jäädyttämispäätös voitaisiin panna täytäntöön suoraan, ilmoitusvelvollisuutta ei olisi. Ehdotettu säännös olisi tarpeen, jotta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi tehokkaasti hoitaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 3 §:n 1 momentin 1, 2 ja 7 kohdan mukaisia tehtäviä omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi. Kun varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto saisi tiedon jäädyttämispäätöksestä, se voisi ryhtyä tarvittaviin omaisuuden jäljittämis- ja tunnistamistoimiin.

16 §.

Vastaanotetusta menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä ilmoittaminen . Pykälän lisättäisiin säännös vastaanotetusta menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä ilmoittamisesta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle. Säännös liittyisi direktiivin 5 artiklan täytäntöönpanoon.

Uuden 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä ilmoittamisesta, Oikeusrekisterikeskuksen olisi viipymättä ilmoitettava vastaanottamastaan menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa tarkoitetulle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, jos Oikeusrekisterikeskukselle ei ole 8 §:ssä säädetyn mukaisesti ilmoitettu päätöstä koskevasta täytäntöönpannusta jäädyttämispäätöksestä ja jos menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpanon arvioidaan edellyttävän omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista.

Ehdotetun ilmoitusvelvollisuuden lähtökohtana olisi, että Oikeusrekisterikeskukselle ei olisi aikaisemmin ilmoitettu täytäntöönpannusta jäädyttämispäätöksestä. Jos menetetyksi tuomittua omaisuutta koskeva jäädyttämispäätös olisi jo täytäntöönpantu, omaisuutta ei tarvitsisi jäljittää ja tunnistaa, eikä ilmoitusta tarvitsisi tehdä. Toiseksi lähtökohtana olisi, että menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen täytäntöönpano edellyttää omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista. Jos päätös voitaisiin panna täytäntöön suoraan, ilmoitusvelvollisuutta ei olisi.

Ehdotettu säännös olisi tarpeen, jotta varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi tehokkaasti hoitaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 3 §:n 1 momentin 1, 2 ja 7 kohdan mukaisia tehtäviä omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi. Kun varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto saisi tiedon menetetyksi tuomitsemista koskevasta päätöksestä, se voisi ryhtyä tarvittaviin omaisuuden jäljittämis- ja tunnistamistoimiin.

29 §.

Rahamäärän siirtäminen loukatulle . Pykälän viittaus rikoslain 10 luvun 11 §:n 2 momenttiin päivitettäisiin viimeksi mainitun säännöksen muutosta vastaavasti koskemaan rikoslain 10 luvun 11 §:ää.

7.7

Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annettu laki

25 §.

Henkilötietojen luovuttaminen Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle . Pykälä koskee henkilötietojen luovuttamista Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle. Pykälän 4 momentti sisältää informatiivisen viittauksen muihin säädöksiin, joissa säädetään henkilötietojen luovuttamisesta Euroopan unionin jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille.

Koska myös ehdotettavassa laissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista säädettäisiin henkilötietojen luovuttamisesta EU:n jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille, muutettaisiin pykälän informatiivista viittausta siten, että säännöksessä viitattaisiin voimassa olevassa pykälässä mainittujen lakien lisäksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettuun lakiin.

7.8

Henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annettu laki

35 §.

Henkilötietojen luovuttaminen Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle.

Pykälä koskee henkilötietojen luovuttamista Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle. Pykälän 4 momentti sisältää informatiivisen viittauksen muihin säädöksiin, joissa säädetään henkilötietojen luovuttamisesta Euroopan unionin jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille.

Koska myös ehdotettavassa laissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista säädettäisiin henkilötietojen luovuttamisesta EU:n jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille, muutettaisiin pykälän informatiivista viittausta siten, että säännöksessä viitattaisiin voimassa olevassa pykälässä mainittujen lakien lisäksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettuun lakiin.

7.9

Henkilötietojen käsittelystä Tullissa annettu laki

23 §.

Henkilötietojen luovuttaminen Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle.

Pykälä koskee henkilötietojen luovuttamista Euroopan unionin jäsenvaltion ja Euroopan talousalueen jäsenvaltion lainvalvontaviranomaiselle. Pykälän 4 momentti sisältää informatiivisen viittauksen muihin säädöksiin, joissa säädetään henkilötietojen luovuttamisesta Euroopan unionin jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille.

Koska myös ehdotettavassa laissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista säädettäisiin henkilötietojen luovuttamisesta EU:n jäsenvaltion lainvalvontaviranomaisille, muutettaisiin pykälän informatiivista viittausta siten, että säännöksessä viitattaisiin voimassa olevassa pykälässä mainittujen lakien lisäksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettuun lakiin.

7.10

Pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annettu laki

3 § .

Keskitettyä automatisoitua tilitietojärjestelmää käyttävät viranomaiset.

Pykälässä säädetään niistä viranomaisista, joilla on oikeus päästä pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmään pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 4 §:n mukaisesti luovutettaviin ja 6 §:n mukaisesti tallennettuihin tietoihin.

Pykälään lisättäisiin uusi

11 kohta , jossa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta päästä tietoihin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 3 §:n 1 momentin 1–4 kohdassa tarkoitettujen tehtävien hoitamista varten. Samalla pykälän

10 kohtaan tehtäisiin tekninen muutos.

Muutoksella pantaisiin täytäntöön konfiskaatiodirektiivin 6 artiklan 2 kohdan f alakohta, joka edellyttää, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on pääsy direktiivin (EU) 2019/1153 mukaisiin keskitettyihin pankkitilirekistereihin toimiston 5 artiklassa tarkoitettujen tehtävien suorittamiseksi.

Keskitetyistä pankkitilirekistereistä säädetään direktiivin (EU) 2015/849 32 a artiklan 1 kohdassa, joka on lisätty kyseiseen direktiivin direktiivillä 2018/843 (jäljempänä viides rahanpesudirektiivi ). Keskitetyillä pankkitilirekistereillä tarkoitetaan keskitettyjä automatisoituja mekanismeja, kuten keskitettyjä rekistereitä tai keskitettyjä sähköisiä tietojenhakujärjestelmiä. Kansallisesti tämä tarkoittaa pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmää, joka muodostuu sekä lain 6 §:n mukaisista tilirekistereistä että 4 §:n mukaisista tiedonhakujärjestelmistä.

17 a § .

Saldotietojen luovuttaminen teknisen rajapinnan avulla toimivaltaisille viranomaisille.

Pykälässä säädetään niistä viranomaisista, joilla on oikeus saada pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 17 b §:n mukaiset pankki- ja maksutilien saldoon liittyvät tiedot.

Pykälään lisättäisiin uusi

9 kohta , jossa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta saada edellä mainitut tiedot varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 12 §:n 1 momentin mukaisiin tarkoituksiin. Samalla pykälän

8 kohtaan tehtäisiin tekninen muutos.

Muutoksella pantaisiin täytäntöön konfiskaatiodirektiivin 6 artiklan 3 kohdan i alakohta, joka edellyttää, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on pääsy tilisiirtoja ja tilisaldoja koskeviin tietoihin toimiston 5 artiklassa tarkoitettujen tehtävien suorittamiseksi. Tilisiirtoja ja tilisaldoja koskevat tiedot ovat kansallisesti pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 17 b ja 17 d §:ssä tarkoitettuja tietoja.

17 c §.

Tilitapahtuma- ja arvopaperitietojen luovuttaminen teknisen rajapinnan avulla toimivaltaisille viranomaisille.

Pykälässä säädetään niistä viranomaisista, joilla on oikeus saada pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 17 d §:n mukaiset pankki- ja maksutilejä koskevat tilitapahtumatiedot.

Pykälään lisättäisiin uusi

9 kohta , jossa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta saada edellä mainitut tiedot varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetun lain 12 §:n 1 momentin mukaisiin tarkoituksiin. Samalla pykälän

8 kohtaan tehtäisiin tekninen muutos.

Muutoksella pantaisiin täytäntöön konfiskaatiodirektiivin 6 artiklan 3 kohdan i alakohta, joka edellyttää, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on pääsy tilisiirtoja ja tilisaldoja koskeviin tietoihin toimiston 5 artiklassa tarkoitettujen tehtävien suorittamiseksi. Tilisiirtoja ja tilisaldoja koskevat tiedot ovat kansallisesti pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 17 b ja 17 d §:ssä tarkoitettuja tietoja.

7.11

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettava laki

1 luku

Yleiset säännökset

1 §.

Soveltamisala . Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalasta. Lakia sovellettaisiin pykälän mukaan konfiskaatiodirektiivissä tarkoitettuihin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon ja varallisuudenhoitotoimistoihin. Lakiehdotuksella pantaisiin täytäntöön konfiskaatiodirektiivin 5, 6, 9, 10, 11, 17, 22, 27, 30 ja 31 artikla joko kokonaan tai osittain. Ehdotettavalla lailla on tarkoitus antaa vain sellaiset säännökset, jotka ovat tarpeellisia direktiivin edellä mainittujen artiklojen täytäntöönpanemiseksi.

Lakia sovellettaisiin riippumatta siitä, miten vakavaan rikokseen menettämisseuraamus liittyisi. Siten lain soveltamisala olisi laajempi kuin se, mihin direktiivi velvoittaa. Direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mukaan direktiivin II luvun säännöksiä sovelletaan kaikkiin kansallisessa lainsäädännössä määriteltyihin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Direktiivin 4–10 artiklat kuuluvat direktiivin II lukuun, joten osittain ehdotettavalla lailla täytäntöön pantavat artiklat kuuluvat direktiivin II lukuun. Poikkeuksena sanotusta olisi ehdotettavan lain 17 §, jonka 1 momentin 5 kohdassa otettaisiin huomioon direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mahdollistama soveltamisalan rajoitus.

Koska direktiiviä ei sen johdanto-osan 63 ja 64 kappaleessa todetusti sovelleta Irlantiin tai Tanskaan, toisella Euroopan unionin jäsenvaltiolla tarkoitettaisiin pykälän mukaan muuta Euroopan unionin jäsenvaltiota kuin Irlannin tasavaltaa tai Tanskan kuningaskuntaa. Lain kolmansia maita koskevia säännöksiä sovellettaisiin kuitenkin myös suhteessa Irlantiin ja Tanskaan.

2 §.

Suhde muuhun lainsäädäntöön . Pykälässä säädettäisiin lain suhteesta muuhun lainsäädäntöön.

Pykälän säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon sovellettavasta muusta lainsäädännöstä. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon sovellettaisiin poliisilain, esitutkintalain ja pakkokeinolain sekä muun lain säännöksiä rikosten ennalta estämisestä, paljastamisesta ja selvittämisestä sekä rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanosta jollei jäljempänä säädetystä muuta johtuisi.

Kuten edellä direktiivin suhdetta Suomen lainsäädäntöön koskevassa jaksossa on todettu, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto on poliisiviranomainen ja siltä osin kuin tässä laissa ei säädettäisi toisin, siihen soveltuisi poliisia koskeva yleinen sääntely rikosten ennalta estämisestä, paljastamisesta ja selvittämisestä sekä rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanosta.

Pykälän säädettäisiin varallisuudenhoitotoimistoihin sovellettavasta muusta lainsäädännöstä. Varallisuudenhoitotoimiston tehtävää hoitaisi Ulosottolaitos ja Keskusrikospoliisi. Toimiston tehtävät liittyisivät jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnointiin. Varallisuudenhoitotoimistoihin sovellettaisiin omaisuuden hallinnointia koskevaa muuta lainsäädäntöä, edellä 20 ja 22 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevan jakson yhteydessä tarkemmin selostetusti poliisilain, pakkokeinolain, sakon täytäntöönpanosta annetun lain ja ulosottokaaren sekä muun lain säännöksiä jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisesta.

Pykälän olisi informatiivinen viittaus, jonka mukaan sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, henkilötietojen käsittelystä säädetään luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2016/679 (yleinen tietosuoja-asetus), rikosasioiden tietosuojalaissa ja henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa.

Rikosasioiden tietosuojalain 1 §:n 1 momentilla on pantu täytäntöön rikosasioiden tietosuojadirektiivin soveltamisalaa koskevat säännökset. Sen mukaisesti kyseisessä momentissa säädetään tyhjentävästi niistä henkilötietojen käsittelytarkoituksista, joihin sovelletaan rikosasioiden tietosuojalakia. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilötietojen käsittely kuuluisi rikosasioiden tietosuojalain soveltamisalaan siltä osin kuin sen tehtävissä on kyse johonkin lain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuun tehtävään liittyvästä käsittelystä. Muissa tapauksissa, erityisesti omaisuuden hallinnointiin liittyvässä henkilötietojen käsittelyssä sovellettaisiin direktiivin johdanto-osan 53 kappaleen mukaisesti yleistä tietosuoja-asetusta.

2 luku

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävät, toimivaltuudet ja oikeus saada tietoja

3 §.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ja sen tehtävät . Pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 5 artikla, osittain 11 artiklan 3 kohta ja osittain 30 ja 31 artiklat.

Pykälässä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja sen tehtävistä. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto olisi Keskusrikospoliisissa, jossa se on toiminut tähänkin saakka.

Pykälässä lueteltaisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävät.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi jäljittää ja tunnistaa omaisuus, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi, jos se on tarpeen poliisin, syyttäjän, Rajavartiolaitoksen, Tullin, Puolustusvoimien, Oikeusrekisterikeskuksen tai Ulosottolaitoksen tehtävien tukemiseksi. Kohdalla pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a alakohta.

Kohdassa olisi mainittu ne viranomaiset, jotka esitutkintaviranomaisina vastaavat esitutkintalain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti mahdollisuuksien selvittämisestä rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanemiseksi (poliisi, Rajavartiolaitos, Tulli ja Puolustusvoimat sekä niissä tilanteissa syyttäjä, joissa syyttäjä toimii tutkinnanjohtajana). Lisäksi kohdassa mainittaisiin ne viranomaiset, jotka vastaavat takavarikoidun, väliaikaiseen vakuustakavarikkoon tai vakuustakavarikkoon määrätyn omaisuuden sekä menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta (Oikeusrekisterikeskus, Ulosottolaitos ja poliisi). Kohdassa mainittu syyttäjä viittaisi myös Suomen osallistumisesta Euroopan syyttäjänviraston toimintaan annetussa laissa (EPPO-laki) tarkoitettuihin Euroopan syyttäjiin ja Euroopan valtuutettuihin syyttäjiin. Tarkoitus olisi, että näiden syyttäjien tukeminen tapahtuisi niissä puitteissa, joissa kansalliset viranomaiset tekevät nykyisin yhteistyötä EPPO:n kanssa. Asiasta säädetään Euroopan syyttäjänviraston perustamisesta annetussa neuvoston asetuksessa (EU) 2017/1939 ja asetusta täydentävässä EPPO-laissa.

Jäljittämisellä ja tunnistamisella tarkoitettaisiin viranomaisten suorittamia toimia, joiden tavoitteena on määrittää rikoksentekovälineet, rikoshyöty tai rikollisesta toiminnasta mahdollisesti peräisin oleva omaisuus. Käsitettä tulisi tulkita pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Jäljittämistä ja tunnistamista voidaan tehdä ennen menettämisseuraamusta koskevan tuomion antamista tai tuomion antamisen jälkeen tuomion täytäntöönpanovaiheessa. Ennen tuomion antamista siitä vastaavat esitutkintaviranomaiset ja tuomion täytäntöönpanovaiheessa esitutkintaviranomaiset, Oikeusrekisterikeskus tai ulosottomies. Direktiivin oikeusperustana on ARO-toimistojen osalta SEUT 87 artiklan 2 kohta, joka kattaa myös rikollisuuden paljastamisen eli esitutkinnan aloittamista edeltävän vaiheen. Jäljittämisen ja tunnistamisen pitää kuitenkin liittyä tilanteisiin, joissa omaisuus voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai omaisuus on tuomittu menetetyksi.

Omaisuudella, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tarkoitettaisiin sellaista omaisuutta, joka voidaan tuomita menetettäväksi tai joka on jo tuomittu menetettäväksi. Niin ikään omaisuuden käsitettä tulisi tulkita pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Kyseeseen voi tulla kaikenlainen omaisuus eli aineellinen tai aineeton omaisuus, irtain tai kiinteä omaisuus sekä oikeudelliset asiakirjat tai välineet, joilla todistetaan omistusoikeus tai muu oikeus omaisuuteen ja joka voidaan tuomita menetettäväksi tai on tuomittu menetetyksi esimerkiksi rikoslain 10 luvun tai jonkun muun säännöksen perusteella (esimerkiksi rikoslain 32 luvun 12 §:n perusteella).

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston toiminta kohdassa mainittujen viranomaisten tukemiseksi perustuisi käytännössä kyseisen viranomaisen pyyntöön. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla ei siten olisi velvollisuutta oma-aloitteisesti tukea kohdassa mainittua viranomaista. Toimiston tehtävä tukea kohdassa mainittua viranomaista ei tarkoittaisi sitä, että toimisto jäljittäisi ja tunnistaisi viranomaisen puolesta omaisuutta. Tukeminen tarkoittaisi sitä, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto auttaisi, neuvoisi ja tekisi yhteistyötä kohdassa mainitun viranomaisen kanssa, jotta omaisuus tulisi jäljitetyksi ja tunnistetuksi. Vastuu rikoksella saadun omaisuuden palauttamisen ja rikoksen johdosta tuomittavan menettämisseuraamuksen täytäntöönpanemisen mahdollisuuksien selvittämisessä olisi jatkossakin tutkinnasta vastaavalla esitutkintaviranomaisella ja vastaavasti vastuu menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta olisi täytäntöönpanosta vastaavalla viranomaisella.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi jäljittää ja tunnistaa omaisuus, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi, jos omaisuudesta on annettu tai saatetaan antaa toisen Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antama jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Kohdalla pantaisiin täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohdan b alakohta. Kohta koskisi rajat ylittäviä tilanteita.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja varallisuuden takaisin hankinnasta muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa vastaavien toimistojen kanssa sellaisen omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jäljittämisessä ja tunnistamisessa. Kohdalla pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohdan c alakohta. Yhteistyön tekeminen voisi tarkoittaa laajasti erilaista toimintaa, kuten yhteydenpitoa sekä neuvomista ja auttamista omaisuuden jäljittämiseen ja tunnistamiseen liittyvissä kysymyksissä. Tietojen vaihtamiseen sovellettaisiin lain 3 luvun säännöksiä.

Pykälän 4–6 kohdissa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston yhteistyövelvoitteista Euroopan syyttäjänviraston (EPPO), Europolin, Eurojustin ja kolmansien maiden viranomaisten kanssa. Sääntely perustuisi direktiivin 5, 30 ja 31 artikloihin. On huomattava, että mainittujen artikloiden sääntely tai direktiivi muutoinkaan ei sisällä varsinaisia uusia toimivaltasäännöksiä tietojen vaihtamiseen tai yhteistyön tekemiseen liittyen, vaan sääntely on varsin yleisellä tasolla. Siten jäljempänä ehdotettavissa näihin artikloihin liittyvissä velvoitteissa ei säädettäisi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle voimassa olevaan EU-sääntelyyn tai kansalliseen sääntelyyn nähden uusia toimivaltuuksia tietojen vaihtamiseen tai yhteistyön tekemiseen liittyen.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä ja vaihtaa tietoja Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) kanssa noudattaen, mitä tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta Euroopan syyttäjänviraston perustamisessa (EPPO) annetussa neuvoston asetuksessa (EU) 2017/1939 ja asetusta täydentävässä Suomen osallistumisesta Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) toimintaan annetussa laissa

(66/2021)

ja muualla laissa säädetään sellaisen omaisuuden, josta on annettu tai saatetaan antaa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jäljittämisessä ja tunnistamisessa. Kohdalla pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohdan a ja c alakohdat sekä 30 artiklan 1 alakohta. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja EPPO:n yhteistyöhön sovellettaisiin muutoin EPPO-asetusta, EPPO-lakia ja muita säännöksiä poliisin ja EPPO:n yhteistyöhön ja tiedonvaihtoon liittyen. Säännöksellä ei olisi tarkoitus vaikuttaa yhteistyön tekemistä tai tietojen vaihtamista koskevaan voimassa olevaan sääntelyyn.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi tehdä tässä pykälässä tarkoitetuissa asioissa yhteistyötä kolmansien maiden varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien viranomaisten kanssa. Kohdalla pantaisiin täytäntöön direktiivin 31 artiklan 1 kohta. Kolmansilla mailla tarkoitettaisiin muita kuin Euroopan unionin jäsenvaltioita sekä Tanskaa ja Irlantia. Yhteistyön tekeminen voisi tarkoittaa laajasti erilaista toimintaa, kuten yhteydenpitoa sekä neuvomista ja auttamista omaisuuden jäljittämiseen ja tunnistamiseen liittyvissä kysymyksissä. Yhteistyön tekemisen rajoja määrittelisivät muu voimassa oleva sääntely esimerkiksi tietojen vaihtamisesta. Tällä lailla ei vaikutettaisi kyseiseen sääntelyyn eikä luotaisi uusia oikeudellisia edellytyksiä yhteistyön tekemiselle. Oikeusperustana ARO-toimistojen yhteistyölle kolmansien valtioiden vastaavien viranomaisten kanssa voi tulevaisuudessa olla esimerkiksi Varsovan sopimuksen uuden lisäpöytäkirjan (CM(2026)2-add1final, 15.5.2026) 29 artikla, jos lisäpöytäkirja tulee Suomea sitovasti voimaan.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi tehdä tässä pykälässä tarkoitetuissa asioissa yhteistyötä Euroopan unionin lainvalvontayhteistyöviraston (Europol) ja Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) kanssa. Yhteistyö Europolin kanssa perustuu Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirastosta (Europol) sekä neuvoston päätösten 2009/371/YOS, 2009/934/YOS, 2009/935/YOS, 2009/936/YOS ja 2009/968/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2016/794 (Europol-asetus) ja asetusta täydentäviin säännöksiin Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirastosta annetussa laissa

(214/2017) . Europolin yhteistyöstä kansallisten viranomaisten kanssa säädetään esimerkiksi Europol-asetuksen 4 ja 7 artiklassa. Yhteistyö Eurojustin kanssa perustuu Eurojust-asetukseen ja sitä täydentäviin säännöksiin Suomen osallistumisesta Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) toimintaan annetussa laissa

(1232/2019) . Eurojustin yhteistyöstä kansallisten viranomaisten kanssa säädetään esimerkiksi Eurojust-asetuksen 4 artiklan 2 kohdassa ja 8 artiklassa. Nyt ehdotettavalla lailla ei vaikutettaisi mainittuun sääntelyyn eikä luotaisi uusia oikeudellisia edellytyksiä yhteistyön tekemiselle. Yhteistyön tekeminen voisi tarkoittaa laajasti erilaista toimintaa, kuten yhteydenpitoa sekä neuvomista ja auttamista omaisuuden jäljittämiseen ja tunnistamiseen liittyvissä sellaisissa kysymyksissä, jotka kuuluvat mainittujen virastojen toimivaltaan.

Pykälän viimeisen eli mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävänä olisi lisäksi tehdä 5–7 §:ssä tarkoitettuja välittömiä toimia estääkseen 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden katoamisen. Artiklalla pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 11 artiklan 3 kohta. Kohdassa tarkoitetulla välittömällä toimella tarkoitetaan edellä 11 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevassa jaksossa tarkemmin selostetusti Suomen lainsäädännössä väliaikaista vakuustakavarikkoa, lähetyksen pysäyttämistä takavarikoimista tai jäljentämistä varten ja haltuunottamista takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten.

Direktiivin johdanto-osan 22 kappaleen mukaan omaisuuden säilyttäminen voi olla menetetyksi tuomitsemisen edellytys, ja se on usein olennaista menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokkaan täytäntöönpanon kannalta. Omaisuus säilytetään jäädyttämällä. Jotta voidaan estää omaisuuden katoaminen, jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille, joihin saattavat kuulua varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavat toimistot, olisi annettava valtuudet toteuttaa välittömästi toimia, jotka voisivat olla päätöksen muodossa, tällaisen omaisuuden turvaamiseksi siihen asti, kun jäädyttämispäätös on annettu. Koska tällainen toimi on luonteeltaan poikkeuksellinen, jäsenvaltioiden olisi rajoitettava sen voimassaoloaikaa.

Välittömiä toimia voitaisiin tehdä vain sellaisen omaisuuden osalta, josta toinen EU:n jäsenvaltio voi antaa tai on antanut jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen ja jonka varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto on pykälän 1 momentin 2 kohdan perusteella jäljittänyt ja tunnistanut. Lisäksi edellytyksenä välittömien toimien tekemiselle olisi se, että on olemassa välitön riski kyseisen omaisuuden katoamiselle, ellei toimia toteuteta. Katoamisella viitattaisiin esimerkiksi tilanteisiin, joissa jäljitettyä ja tunnistettua omaisuutta pyrittäisiin tahallisin toimenpitein siirtämään viranomaisten ulottumattomiin tai joissa omaisuuden arvo alenee nopeasti. Riskiä tulisi arvioida tapauskohtaisesti varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla olevien tietojen perusteella.

Välittömien toimien toteuttaminen liittyisi todennäköisesti käytännössä useimmiten sellaisiin tilanteisiin, joissa toisesta EU:n jäsenmaasta olisi odotettavissa välittömien toimien kohteena olevaan omaisuuteen kohdistuva jäädyttämispäätös tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, joiden täytäntöönpanosta säädetään konfiskaatioasetuksessa ja asetuksen soveltamislaissa. Välittömät toimet ajoittuisivat tällöin tällaisen päätöksen vastaanottamista edeltävään vaiheeseen. Välittömiä toimia voitaisiin toteuttaa toisaalta myös silloin, kun jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös on saatu, mutta täytäntöönpanotoimiin ei ole vielä ryhdytty. Päätöksen täytäntöönpanossa noudatettaisiin jatkossakin konfiskaatioasetuksen soveltamislakia.

4 §.

Etsintä . Pykälän mukaan edellä 3 §:n 2 kohdassa säädetyn tehtävän hoitamiseksi voitaisiin käyttää kotietsintää ja paikanetsintää. Kotietsintään ja paikanetsintään sovellettaisiin, mitä niistä pakkokeinolaissa säädetään.

Pykälä mahdollistaisi etsinnän käyttämisen omaisuuden jäljittämiseen ja tunnistamiseen silloin, kun se olisi tarpeen toisen jäsenvaltion tukemiseksi 3 §:n 2 kohdan mukaisesti. Pykälän nojalla etsintää voisi suorittaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto tai muukin esitutkintaviranomainen pakkokeinolain 8 luvun mukaisesti. Rajoittamatta pykälän soveltamisalaa pelkästään varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon varmistettaisiin, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voi tarvittaessa saada tukea myös toiselta esitutkintaviranomaiselta tehtäviensä suorittamiseksi. Tämä voisi olla tarpeen esimerkiksi tilanteissa, joissa jäljittämisen ja tunnistamisen kohteena oleva omaisuus sijaitsee kaukana varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston sijainnista. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi tehdä etsinnän suorittamista koskevan pyynnön toiselle esitutkintaviranomaiselle.

Säännös olisi tarpeen, koska pakkokeinolain mukaiset toimivaltuudet eivät yleensä olisi käytettävissä, kun on kysymys lain 3 §:n 2 kohdan mukaisista tilanteista. Tämä johtuu siitä, että Suomessa ei yleensä olisi käynnissä asiaan liittyvää esitutkintaa, vaan kyse olisi toisessa EU:n jäsenvaltiossa käynnissä olevasta tutkinnasta tai muusta prosessista.

Säännöksen tarpeellisuus liittyy myös lain 5–7 §:n mukaisten välittömien toimien toteuttamiseen. Jotta välittömiä toimia voitaisiin toteuttaa direktiivin edellyttämällä tavalla, tulisi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston pystyä etsimään omaisuutta sen löytämiseksi.

Kotietsintään ja paikanetsintään sovellettaisiin muutoin, mitä niistä pakkokeinolaissa säädetään. Sovellettavaksi voisivat tulla pakkokeinolain 8 luvun säännökset.

5 §.

Väliaikainen vakuustakavarikko . Ehdotetun lain 5–7 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 11 artiklan 3 kohta.

Direktiivin 11 artiklan 3 kohta edellyttää antamaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle mahdollisuuden toteuttaa välittömiä toimia, jos on olemassa välitön riski toimiston 3 §:n 2 kohdan mukaisia tehtäviään hoitaessaan jäljittämän ja tunnistaman omaisuuden katoamisesta. Voimassa olevaa lainsäädäntöä täydentävien säännösten tarvetta on perusteltu edellä 11 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevassa jaksossa. Edellä 3 §:n 7 kohdan perusteluissa todetulla tavalla katoamisella viitattaisiin esimerkiksi tilanteisiin, joissa jäljitettyä ja tunnistettua omaisuutta pyritään tahallisin toimenpitein siirtämään viranomaisten ulottumattomiin tai joissa omaisuuden arvo alenee nopeasti.

Ehdotettujen pykälien sääntely poikkeaisi pakkokeinolain vastaavia pakkokeinoja koskevasta sääntelystä joiltain osin. Ensinnäkin tämän lain 5–7 §:n mukaisten toimenpiteiden soveltamisen edellytyksenä olisi, että ne ovat tarpeen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston 3 §:n 2 kohdassa tarkoitetun jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen estämiseksi. Tavoite olisi turvata tällainen omaisuus siihen asti, kunnes toinen EU:n jäsenvaltio on antanut omaisuudesta mahdollisen jäädyttämispäätöksen tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen, tai jos päätös olisi saatu, tällaisen päätöksen täytäntöönpanon turvaamiseksi.

Toiseksi pykälissä säädettäisiin pakkokeinolaista poikkeavalla tavalla toimenpiteiden kestosta. Lisäksi haltuunottamista takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten koskevassa 7 §:ssä säädettäisiin ilmoitusvelvollisuudesta ja pöytäkirjan laatimisesta pakkokeinolaista poikkeavalla tavalla.

Muilta osin toimenpiteisiin sovellettaisiin pakkokeinolain säännöksiä. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi myös käyttää pakkokeinolain muita toimivaltuuksia pakkokeinolaissa säädetyin edellytyksin.

Ehdotetun lain 5 § koskisi väliaikaista vakuustakavarikkoa (pakkokeinolain 6 luvun 3 §), jota voidaan pitää direktiivin tarkoittamana välittömänä toimena. Pykälän mukaan suorittaessaan 3 §:n 2 kohdassa säädettyä tehtävää, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilöstöön kuuluva pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi estääkseen mainitussa kohdassa tarkoitetun jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen päättää väliaikaisesta vakuustakavarikosta. Kohteena oleva omaisuus saataisiin ennen väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanoa ottaa mainitun virkamiehen päätöksellä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tai esitutkintaviranomaisen haltuun, jos se on tarpeen täytäntöönpanon turvaamiseksi. Jälkimmäinen virke vastaisi pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 1 momentissa todettua. Säännös liittyisi tilanteisiin, joissa väliaikaiseen vakuustakavarikkoon mahdollisesti pantava omaisuus on tarpeen ottaa esitutkintaviranomaisen haltuun, jotta väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpano varmistettaisiin. Tällainen tilanne voisi olla käsillä esimerkiksi silloin, jos on olemassa vaara omaisuuden katoamisesta tai hävittämisestä. Säännöksellä varmistettaisiin myös, että toinen esitutkintaviranomainen voi antaa virka-apua varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle. Tällaiselle voisi olla tarve esimeriksi silloin, jos jäljitetty ja tunnistettu omaisuus sijaitsee kaukana varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta. Ehdotettua säännöstä on edellä todetun lisäksi perusteltu tarkemmin edellä 3 §:n 7 kohdan yhteydessä.

Pykälän mukaan edellä 1 momentissa tarkoitettu väliaikainen vakuustakavarikko lakkaisi olemasta voimassa seitsemän arkipäivän kuluttua sitä koskevan päätöksen antamisesta. Arkipäivällä tarkoitettaisiin määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1182/71 mukaista työpäivän määritelmää vastaavasti kaikkia muita päiviä kuin yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä ja lauantaipäiviä (2 artiklan 2 kohta).

Ehdotetun väliaikaisen vakuustakavarikon enimmäiskesto poikkeaisi pakkokeinolain väliaikaista vakuustakavarikkoa koskevasta säännöksestä. Jos omaisuus olisi 1 momentin nojalla otettu varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tai esitutkintaviranomaisen haltuun, omaisuus saataisiin pitää kyseisen viranomaisen hallussa väliaikaisen vakuustakavarikon voimassaolon ajan. Ensimmäisessä virkkeessä säädetty määräaika johtuisi direktiivin 11 artiklan 3 kohdasta, jonka mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen toteuttamien välittömien toimien voimassaoloaika saa olla enintään seitsemän työpäivää. Määräajan kuluttua umpeen väliaikainen vakuustakavarikko raukeaisi itsestään. Jälkimmäinen virke liittyisi tilanteisiin, joissa omaisuus olisi otettu varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tai esitutkintaviranomaisen haltuun. Lähtökohtaisesti väliaikaisen vakuustakavarikon täytäntöönpanosta huolehtisivat ulosottoviranomaiset pakkokeinolain 6 luvun 10 §:n mukaisesti. Jos omaisuus olisi kuitenkin mainitun viranomaisen hallussa, se voitaisiin pitää siellä väliaikaisen vakuustakavarikon voimassaolon ajan.

Pykälän mukaan väliaikaiseen vakuustakavarikkoon sovellettaisiin muutoin, mitä siitä pakkokeinolaissa säädetään. Sovellettavaksi voisivat soveltuvin osin tulla pakkokeinolain 6 luvun 3 §:n 2 ja 3 momentti, 4 §:n 1 momentti ja 10 ja 11 §.

6 §.

Lähetyksen pysäyttäminen takavarikoimista tai jäljentämistä varten . Väliaikaisen vakuustakavarikon lisäksi toisena direktiivin 11 artiklan 3 kohdan mukaisena välittömänä toimena voidaan pitää pakkokeinolain mukaista lähetyksen pysäyttämistä takavarikoimista tai jäljentämistä varten (7 luvun 6 §).

Pykälän mukaan suorittaessaan 3 §:n 2 kohdassa säädettyä tehtävää, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilöstöön kuuluva pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi estääkseen mainitussa kohdassa tarkoitetun jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen päättää lähetyksen pysäyttämisestä takavarikoimista tai jäljentämistä varten.

Ehdotettua säännöstä on perusteltu tarkemmin edellä 3 §:n 7 kohdan yhteydessä.

Pykälän mukaan edellä 1 momentissa tarkoitettu päätös annettaisiin enintään seitsemän arkipäivän määräajaksi, joka alkaa siitä, kun postitoimiston, liikennepaikan tai toimipaikan esimies on saanut tiedon määräyksestä. Arkipäivällä tarkoitettaisiin määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1182/71 mukaista työpäivän määritelmää vastaavasti kaikkia muita päiviä kuin yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä ja lauantaipäiviä (2 artiklan 2 kohta).

Pykälän mukaan lähetyksen pysäyttämiseen takavarikoimista tai jäljentämistä varten sovellettaisiin muutoin, mitä siitä pakkokeinolaissa säädetään. Sovellettavaksi voisi soveltuvin osin tulla pakkokeinolain 7 luvun 6 §.

7 §.

Haltuunottaminen takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten . Väliaikaisen vakuustakavarikon ja lähetyksen pysäyttämisen takavarikoimista tai jäljentämistä varten lisäksi kolmantena direktiivin 11 artiklan 3 kohdan mukaisena välittömänä toimena voidaan pitää pakkokeinolain mukaista haltuunottoa takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten (7 luvun 8 §).

Pykälän mukaan suorittaessaan 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettua tehtävää, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilöstöön kuuluva poliisimies voisi estääkseen mainitussa kohdassa tarkoitetun jäljitetyn ja tunnistetun omaisuuden katoamisen ottaa haltuunsa esineen, omaisuuden tai asiakirjan takavarikoimista tai jäljentämistä varten. Ehdotettua säännöstä on perusteltu tarkemmin edellä 3 §:n 7 kohdan perusteluissa.

Pykälän mukaan edellä 1 momentissa tarkoitettu esine, omaisuus tai asiakirja voitaisiin pitää varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston hallussa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä enintään seitsemän arkipäivän ajan. Arkipäivällä tarkoitettaisiin määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1182/71 mukaista työpäivän määritelmää vastaavasti kaikkia muita päiviä kuin yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä ja lauantaipäiviä (2 artiklan 2 kohta).

Pykälän mukaan myös toinen esitutkintaviranomainen voisi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilöstöön kuuluvan poliisimiehen pyynnöstä ottaa edellä 1 momentissa tarkoitetun esineen, omaisuuden tai asiakirjan takavarikoimista tai jäljentämistä varten haltuunsa. Esine, omaisuus tai asiakirja voitaisiin pitää esitutkintaviranomaisen hallussa pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä enintään seitsemän arkipäivän ajan. Säännöksellä varmistettaisiin, että toinen esitutkintaviranomainen voisi antaa virka-apua varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle. Tällaiselle voisi olla tarve esimeriksi silloin, jos jäljitetty ja tunnistettu omaisuus sijaitsee kaukana varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston sijaintipaikasta.

Pykälän mukaan esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta takavarikoimista tai jäljentämistä varten olisi viipymättä ilmoitettava sille, jonka luona esine, omaisuus tai asiakirja on otettu haltuun, jos hän ei ole ollut paikalla haltuunoton tapahtuessa. Tarvittaessa haltuunottamisesta olisi ilmoitettava muullekin henkilölle, jonka esineestä, omaisuudesta tai asiakirjasta on kyse. Siitä olisi ilmoitettava myös kirjeen, paketin tai muun vastaavan lähetyksen vastaanottajalle ja lähettäjälle, jos heidän osoitteensa on tiedossa. Ilmoituksen tekemistä voitaisiin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen päätöksellä siirtää enintään seitsemän arkipäivää haltuunottamisesta, jos tärkeä tutkinnallinen syy sitä vaatii.

Säännös vastaisi pakkokeinolain 7 luvun 9 §:n 1 momenttia. Se kuitenkin poikkeaisi kyseisen pykälän 2 momentista niin, että ilmoituksen tekemistä voitaisiin siirtää enintään seitsemän arkipäivää haltuunottamisesta. Säännös olisi perusteltu, sillä pakkokeinolain 7 luvun 9 § ei voisi soveltua sellaisenaan ehdotetun pykälän mukaisiin haltuunottotilanteisiin. Siten asiasta olisi perusteltua säätää erikseen. Seitsemän arkipäivän enimmäisaika liittyy siihen, että haltuunotto voi direktiivin edellytysten mukaisesti kestää enintään seitsemän arkipäivää.

Pykälän mukaan esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta olisi ilman aiheetonta viivytystä laadittava pöytäkirja. Siinä olisi riittävästi mainittava haltuunoton tarkoitus, selostettava haltuun ottamiseen johtanut menettely ja yksilöitävä haltuunoton kohde. Jäljennös pöytäkirjasta olisi viivytyksettä toimitettava sille, jonka esine, omaisuus tai asiakirja on otettu haltuun, sekä tarvittaessa sille, jonka hallusta esine, omaisuus tai asiakirja on otettu varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tai esitutkintaviranomaisen haltuun. Pöytäkirjan jäljennöstä ei toimitettaisi sinä aikana, jona ilmoitus haltuunottamisesta on siirretty 4 momentin nojalla.

Momentin sisältö vastaisi pitkälti pakkokeinolain 7 luvun 12 §:ää. Säännös poikkeaisi kuitenkin pakkokeinolain sääntelystä siinä, että pakkokeinolaissa ei aseteta velvoitetta laatia pöytäkirja haltuunottamisesta takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten. Pakkokeinolain 7 luvun 12 §:ssä säädetään velvollisuudesta laatia pöytäkirja esineen, omaisuuden ja asiakirjan takavarikoimisesta sekä asiakirjan jäljentämisestä. Koska haltuunotto käytännössä usein johtaa takavarikoimiseen tai asiakirjan jäljentämiseen, tulee pöytäkirja useissa tilanteissa kuitenkin laadituksi. Tätä vastoin käsillä olevan pykälän mukainen haltuunottaminen ei aina johtaisi muihin toimenpiteisiin, jolloin pöytäkirjan laatimiselle jo haltuunottamisesta olisi erilainen tarve.

Pykälän mukaan haltuunottamiseen takavarikoimista ja asiakirjan jäljentämistä varten sovellettaisiin muutoin, mitä siitä pakkokeinolaissa säädetään. Sovellettavaksi voisi soveltuvin osin tulla pakkokeinolain 7 luvun 8 §:n 2 momentti.

8 §.

Ilmoitukset syyttäjälle ja Oikeusrekisterikeskukselle . Pykälässä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston velvollisuudesta tehdä ilmoitus 5–7 §:ssä tarkoitetun toimenpiteen toteuttamisesta konfiskaatioasetuksen soveltamislaissa tarkoitetulle toimivaltaiselle syyttäjälle ja Oikeusrekisterikeskukselle.

Säännös olisi tarpeen 5–7 §:ssä tarkoitettua välitöntä toimenpidettä mahdollisesti seuraavan jäädyttämispäätöksen ja menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen tehokkaan täytäntöönpanon kannalta. Konfiskaatioasetuksen soveltamislain mukainen täytäntöönpanoviranomainen on jäädyttämistä koskevien päätösten osalta syyttäjä ja menetetyksi tuomitsemista koskevien päätösten osalta Oikeusrekisterikeskus. Koska välittömiä toimenpiteitä suoritettaisiin todennäköisesti ennen jäädyttämispäätöksen tai menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen vastaanottamista Suomessa, olisi perusteltua, että täytäntöönpanosta vastaavat viranomaiset saavat asiasta tiedon.

9 §.

Sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaiset toimivaltuudet . Ehdotetun lain 7–8 § liittyisi direktiivin 5 ja 17 artikloiden täytäntöönpanoon. Tarvetta säätää sakon täytäntöönpanosta annetun lain ja ulosottokaaren mukaisista toimivaltuuksista erikseen on perusteltu edellä 5 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevassa jaksossa.

Toimivaltuudet liittyisivät varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista koskeviin tehtäviin lainvoimaisen tuomion antamisen jälkeisessä tuomion täytäntöönpanovaiheessa. Kuten edellä 5 artiklan perusteluissa on todettu, menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta säädetään sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa ja ulosottokaaressa riippuen siitä, minkälaiseen omaisuuteen kohdistuvasta menettämisseuraamuksesta on kysymys. Molemmissa laeissa on säädetty viranomaisten toimivaltuuksista menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa. Tarkoitus olisi, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää samoja toimivaltuuksia omaisuuden jäljittämisessä ja tunnistamisessa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaiheessa, joita täytäntöönpanosta vastaavat viranomaiset voivat käyttää.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää pykälän mukaisia toimivaltuuksia silloin, kun se 3 §:n 1 kohdan mukaisesti tukee kohdassa mainittua sellaista viranomaista, joka vastaa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta. Käytännössä kyse voisi olla Oikeusrekisterikeskuksesta, poliisista, Tullista, Rajavartiolaitoksesta tai Ulosottolaitoksesta. Viranomaisten tehtävänjako menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa perustuu sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin. Päävastuu menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta säilyisi jatkossakin täytäntöönpanosta kyseisessä yksittäistapauksessa vastaavalla viranomaisella, jota varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ainoastaan voisi tehtävässään tukea. Toimivaltuuksia voitaisiin käyttää siis menettämisseuraamusta koskevan tuomion täytäntöönpanovaiheessa. Tällä tarkoitettaisiin sitä, että toimivaltuudet tulisivat sovellettaviksi silloin kun menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon voitaisiin sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisesti ryhtyä.

Se, tulisivatko kyseeseen sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaiset toimivaltuudet vai ulosottokaaren mukaiset toimivaltuudet, riippuisi siitä, millaiseen omaisuuteen kohdistuvasta menettämisseuraamuksesta olisi kyse. Jos kyse olisi sellaisesta omaisuudesta, jonka täytäntöönpanossa sovellettaisiin sakon täytäntöönpanosta annetun lain 4 luvun säännöksiä, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää pykälässä mainittuja toimivaltuuksia.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston virkamiehellä olisi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 43 a–d §:ssä tarkoitetut toimivaltuudet, jos varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto jäljittää ja tunnistaa menetetyksi tuomittua omaisuutta 3 §:n 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 43 a §:ssä säädetään esineen haltuunotosta ja säilyttämisestä, 43 b §:ssä esineen etsimisestä asunnosta tai muista tiloista, 43 c §:ssä esineen etsimisestä henkilön hallusta ja 43 d §:ssä voimakeinojen käyttämisestä.

Pykälän mukaan toimivaltuuksien käyttöä harkittaessa ja niitä käytettäessä olisi noudatettava poliisilain 1 luvun 2–5 §:ää. Mainituissa pykälissä säädetään perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta sekä suhteellisuusperiaatteesta, vähimmän haitan periaatteesta ja tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta. Kyse olisi informatiivisesta viittauksesta, sillä säännökset soveltuvat varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon poliisiviranomaisena muutoinkin. Tarkoituksena olisi kiinnittää huomio poliisin toimivallan käyttöä ohjaaviin periaatteisiin harkittaessa pykälässä säädettävien toimivaltuuksien käyttöä ja niitä käytettäessä.

10 §.

Ulosottokaaren mukaiset toimivaltuudet . Pykälässä säädettäisiin ulosottokaaren mukaisista toimivaltuuksista edellä 8 §:ää vastaavalla tavalla. Pykälää on perusteltu edellä 5 artiklan suhdetta Suomen lainsäädäntöön koskevassa jaksossa ja 9 §:n perusteluissa.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää pykälän mukaisia toimivaltuuksia silloin, kun se 3 §:n 1 kohdan mukaisesti tukee kohdassa mainittua sellaista viranomaista, joka vastaa menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta. Käytännössä kyse voisi olla Oikeusrekisterikeskuksesta, poliisista, Tullista, Rajavartiolaitoksesta tai Ulosottolaitoksesta. Viranomaisten tehtävänjako menettämisseuraamuksen täytäntöönpanossa perustuu sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin. Päävastuu menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta säilyisi jatkossakin täytäntöönpanosta kyseisessä yksittäistapauksessa vastaavalla viranomaisella, jota varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto ainoastaan voisi tehtävässään tukea. Toimivaltuuksia voitaisiin käyttää siis menettämisseuraamusta koskevan tuomion täytäntöönpanovaiheessa. Tällä tarkoitettaisiin sitä, että toimivaltuudet tulisivat sovellettaviksi silloin kun menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoon voitaisiin sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisesti ryhtyä.

Se, tulisivatko kyseeseen sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaiset toimivaltuudet vai ulosottokaaren mukaiset toimivaltuudet, riippuisi edellä todetusti siitä, millaiseen omaisuuteen kohdistuvasta menettämisseuraamuksesta olisi kyse. Jos kyse olisi sellaisesta omaisuudesta, jonka täytäntöönpanossa sovellettaisiin sakon täytäntöönpanolain 2 luvun nojalla ulosottokaaren säännöksiä, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää pykälässä mainittuja toimivaltuuksia.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston virkamiehellä olisi ulosottokaaren 3 luvun 49–51 §:ssä ja 82 §:ssä sekä 4 luvun 31 §:ssä tarkoitetut toimivaltuudet, jos varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto jäljittää ja tunnistaa menetetyksi tuomittua omaisuutta 3 §:n 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa.

Ulosottokaaren 3 luvun 49 §:ssä säädetään paikkaan kohdistuvasta etsimisestä, 50 §:ssä henkilöön kohdistuvasta etsimisestä, 51 §:ssä selvitysaineiston etsimisestä ja haltuunottamisesta ja 82 §:ssä voimakeinoista täytäntöönpanon toimittamiseksi. Ulosottokaaren 4 luvun 31 §:ssä säädetään haltuun ottamisesta.

Pykälässä viitatut ulosottokaaren mukaiset toimivaltuudet vastaavat pääpiirteittäin edellä 7 §:ssä viitattuja sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisia toimivaltuuksia. Tarkoituksena olisi, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston toimivaltuudet olisivat yhteismitalliset riippumatta siitä, millaiseen omaisuuteen kohdistuvasta menettämisseuraamuksesta on kyse. Tarkoitus olisi, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää pykälässä viitattujen säännöksien mukaisia toimivaltuuksia omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi, mutta varsinaiset menettämisseuraamuksen täytäntöönpanotoimet tehtäisiin jatkossakin ulosottoviranomaisen toimesta.

Pykälän mukaan toimivaltuuksien käyttöä harkittaessa ja niitä käytettäessä olisi noudatettava poliisilain 1 luvun 2–5 §:ää. Mainituissa pykälissä säädetään perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta sekä suhteellisuusperiaatteesta, vähimmän haitan periaatteesta ja tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta. Kyse olisi informatiivisesta viittauksesta, sillä säännökset soveltuvat varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaan toimistoon poliisiviranomaisena muutoinkin. Tarkoituksena olisi kiinnittää huomio poliisin toimivallan käyttöä ohjaaviin periaatteisiin harkittaessa pykälässä säädettävien toimivaltuuksien käyttöä ja niitä käytettäessä.

11 §.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeus saada tietoja eräistä rekistereistä ja tietojärjestelmistä . Lain 11 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 2 kohta. Pykälässä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta saada tietoja rekistereistä omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista sekä yhteistyön tekemistä ja tietojenvaihtoa koskevien, 3 pykälän 1–4 kohdassa säädettyjen tehtäviensä hoitamista varten salassapitosäännösten estämättä.

Tietojen luovuttamiseen soveltuisi yleislakina tiedonhallintalain 22 §, jossa säädetään tietojen luovuttamisesta teknisten rajapintojen avulla. Kyseisen pykälän mukaisesti luovutettavien tietojen luovutustapa täyttäisi direktiivin 6 artiklan 2 kohdan edellytykset suorasta ja välittömästä pääsystä tietoihin.

Pykälän mukaan sen lisäksi mitä muualla laissa säädetään, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla olisi oikeus saada 3 §:n 1–4 kohdassa säädettyjen tehtäviensä hoitamista varten salassapitosäännösten estämättä tietoja rekistereistä siten kuin käytännön menettelyistä asianomaisen rekisterinpitäjän kanssa sovitaan. Momentissa säädettäisiin siis tietojen antamistavasta ja tietosisällöistä, mutta muista käytännön menettelyistä ja yksityiskohdista tietojen luovuttamisessa rekisteristä voitaisiin sopia rekisterinpitäjän kanssa. Momentti sisältäisi 5-kohtaisen luettelon tällaisista tiedoista. Momentissa säädettäisiin oikeudesta kaikkiin direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin tietoihin lukuun ottamatta 2 kohdan f alakohdassa tarkoitettuja direktiivin (EU) 2019/1153 mukaisia keskitettyjä pankkitilirekistereitä, joihin viitattaisiin 2 momentissa.

Pykälän 1 momentissa tarkoitetut tiedot ovat sellaisia, joihin poliisilla on jo voimassa olevan lainsäädännön nojalla oikeus tiettyjen tehtävien hoitamiseksi. Kuitenkin koska varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle tällä lailla annettavat tehtävät tarkoittavat poliisille uusia tehtäviä, on perusteltua säätää oikeudesta kaikkiin artiklassa mainittuihin tietoihin erikseen. Myös lainsäädännön selvyyteen liittyvät syyt puoltavat tätä ratkaisua. Momentin 1–4 kohdat koskisivat sellaisia tietoja, joihin poliisilla on oikeus poliisin henkilötietolain 3 luvun 16 §:n perusteella. Momentin 5 kohdan mukaiset tiedot ovat julkisesti saatavilla ja poliisilla on pääsy tietoihin Patentti- ja rekisterihallituksen Virre-tietopalvelun kautta.

Pykälän 1 momentin 1 ja 3 kohdan mukaisiin tietoihin olisi oikeus vain silloin, kun tiedot olisivat välttämättömiä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston 3 §:n 1–4 kohdan mukaisten tehtävien hoitamiseksi. Momentin 3 kohdan mukainen sääntely olisi yhdenmukainen poliisin henkilötietolain 16 §:n 1 momentin 1 kohdan kanssa. Momentin 1 kohta koskee kiinteistötietojärjestelmästä ja huoneistotietojärjestelmästä saatavia tietoja. Kyseisiin järjestelmiin on viime vuosina lisätty tietosisältöjä, jotka koskevat arkaluontoisia ja salassa pidettäviä tietoja, kuten taloyhtiöiden ja niiden osakkeenomistajien luottoja koskevia tietoja. Siten kyseisistä järjestelmistä saatavien tietojen saannin edellytyksien sitominen välttämättömyyteen olisi perusteltua.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta päästä pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä saataviin tietoihin säädettäisiin 12 §:ssä ja pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetussa laissa

(571/2019) . Kyse olisi informatiivisesta viittauksesta, jonka tarkoituksena olisi selventää, miten varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta direktiivin 6 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisiin tietoihin olisi säädetty. Oikeudesta näihin tietoihin on katsottu perustelluksi säätää pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetussa laissa, jossa säädetään kootusti kaikista niistä viranomaisista, joilla on oikeus järjestelmästä saataviin tietoihin.

12 §.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeus saada muita tietoja . Lain 12 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 3 kohta ja osittain 2 kohdan f alakohta. Pykälässä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oikeudesta saada pyynnöstä pykälässä mainittuja tietoja, jotka ovat välttämättömiä omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista sekä yhteistyön tekemistä ja tietojenvaihtoa koskevien, 3 pykälän 1–4 kohdassa tarkoitettujen tehtävien hoitamista varten.

Pykälässä säädettäisiin oikeudesta kaikkiin direktiivin 6 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuihin tietoihin paitsi c alakohdan mukaisiin syytteeseenpanoa koskeviin tietoihin, e alakohdan mukaisiin kansallisiin valuuttatietokantoihin ja valuutanvaihtotietokantoihin sisältyviin tietoihin, h alakohdan mukaisiin yritysten vuositilinpäätöksiä koskeviin tietoihin ja k alakohdan mukaisiin tietoihin, joista säätäminen erikseen on katsottu tarpeettomaksi edellä 6 artiklan yhteydessä todetuista syistä.

Pykälän mukaan sen lisäksi mitä muualla laissa säädetään, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla olisi oikeus saada salassapitosäännösten ja muiden tiedonluovuttamista koskevien rajoitusten estämättä ja maksutta toiselta viranomaiselta ja yksityiseltä yhteisöltä tai henkilöltä tiedot, jotka ovat välttämättömiä 3 §:n 1–4 kohdassa tarkoitettujen tehtävien hoitamista varten. Momentti sisältäisi 16-kohtaisen luettelon tällaisista tiedoista.

Koska pykälässä tarkoitetut tiedot olisivat suurilta osin erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tai arkaluonteisia ja salassapidettäviä tietoja, olisi oikeus pykälässä mainittuihin tietoihin vain silloin, kun tiedot olisivat välttämättömiä 3 §:n 1–4 kohdan mukaisten tehtävien hoitamiseksi. Sääntelyllä otettaisiin huomioon perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskeva lausuntokäytäntö sekä käytäntö, jossa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittely on syytä rajata täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain välttämättömään (esim. PeVL 3/2017 vp s. 5 ja PeVL 48/2018 vp s. 4). Koska pykälä edellyttäisi välttämättömyyttä, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi ennen tietopyynnön tekemistä arvioida, onko pyydettävä tieto välttämätön mainittujen tehtävien hoitamiseksi. Jos tehtävä voitaisiin riittävällä tavalla suorittaa ilman pyydettäviä tietoja, tiedot eivät olisi välttämättömiä.

Momentin

1 kohta koskisi Verohallinnolta saatavia verotustietoja verovelvollista koskevine tunnistetietoineen (6 artiklan 3 kohdan a alakohta). Muotoilu vastaisi verotustietojen julkisuudesta ja salassapidosta annetun lain

(1346/1999)

useassa säännöksessä käytettyä sanamuotoa (esimerkiksi lain 19 §).

Momentin

2 kohta koskisi Kansaneläkelaitokselta saatavia tietoja etuutta tai korvausta saaneen henkilön henkilötunnuksesta ja muita yksilöintitietoja, tietoja maksetuista etuuksista ja korvauksista sekä muita näihin rinnastettavia tietoja (6 artiklan 3 kohdan b alakohta).

Momentin

3 kohta koskisi Eläketurvakeskukselta, eläkelaitokselta, vakuutuslaitokselta sekä muulta eläkkeen tai muun korvauksen myöntäjältä tai maksajalta saatavia tietoja eläke- ja korvauspäätöksistä ja eläkkeen tai korvauksen määrän muuttumisesta sekä tiedon työeläkkeen määrästä (6 artiklan 3 kohdan b alakohta).

Momentin

4 kohta koskisi työttömyyskassoilta saatavia tietoja ansioon suhteutetun päivärahan perusteista, määristä, määrän muuttumisesta sekä tiedot päivärahahakemusten vireilläolosta (6 artiklan 3 kohdan b alakohta).

Momentin

5 kohta koskisi Rajavartiolaitokselta, Tullilta ja Puolustusvoimilta saatavia rikosten estämiseen, paljastamiseen tai selvittämiseen liittyviä tietoja (6 artiklan 3 kohdan c alakohta).

Momentin

6 kohta koskisi Tullilta saatavia henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetun lain 12 §:ssä tarkoitettuja tietoja ja Euroopan unioniin saapuvien tai sieltä poistuvien käteisvarojen valvonnasta annetussa laissa tarkoitettuja tietoja käteisvaroja koskevista ilmoituksista (6 artiklan 3 kohdan g alakohta).

Momentin

7 kohta koskisi Rajavartiolaitokselta saatavia Euroopan unioniin saapuvien tai sieltä poistuvien käteisvarojen valvonnasta annetussa laissa tarkoitettuja tietoja käteisvaroja koskevista ilmoituksista (6 artiklan 3 kohdan g alakohta).

Momentin

8 kohta koskisi luottoja myöntäviltä elinkeinonharjoittajilta ja valtion erityisrahoitustoiminnasta ja sen järjestämisestä annetussa laissa tarkoitetulta erityisrahoitusyhtiöltä saatavia tietoja kiinnityksistä ja lainoista (6 artiklan 3 kohdan d alakohta).

Momentin

9 kohta koskisi arvo-osuusjärjestelmästä ja selvitystoiminnasta annetun lain 8 luvun 2 §:ssä tarkoitetuilta tahoilta saatavia arvopapereita koskevia tietoja sekä muita arvo-osuustiliä ja arvo-osuuksien omistajia koskevia tietoja. Arvopapereita koskevilla tiedoilla tarkoitetaan tiedonantovelvollisen järjestelmistä saatavilla olevaa arvopaperin omistustietoa (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

10 kohta koskisi sijoitusrahastolain

(213/2019)

1 luvun 2 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitetulta rahastoyhtiöltä saatavia mainitun lain 9 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuja tietoja (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

11 kohta koskisi vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain

(162/2014)

2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetulta vaihtoehtorahastojen hoitajalta tai 4 §:n 11 kohdassa tarkoitetulta sisäisesti hoidetulta vaihtoehtorahastolta saatavia arvopaperien omistusta koskevia tietoja (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

12 kohta koskisi sijoituspalvelulain

(747/2012)

1 luvun 4 §:ssä ja 13 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuilta tahoilta saatavia mainitun lain 2 luvun 3 §:n 1 momentin 7 kohdassa tarkoitetussa toiminnassa saatuja arvopaperien omistusta koskevia tietoja (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

13 kohta koskisi osakeyhtiöiltä saatavia osakeyhtiölain

(624/2006)

3 luvun 15 §:n 1 momentissa ja 16 §:ssä sekä 10 luvun 1 ja 5 §:ssä tarkoitettuja tietoja (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

14 kohta koskisi osuuskunnilta saatavia osuuskuntalain

(421/2013)

4 luvun 14 §:n 1 momentissa ja 15 §:ssä sekä 10 luvun 1 ja 5 §:ssä tarkoitettuja tietoja (6 artiklan 3 kohdan f alakohta).

Momentin

15 kohta koskisi luottolaitoksilta ja finanssilaitoksilta saatavia pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 4, 6, 17 b ja 17 d §:ssä tarkoitettuja tietoja (6 artiklan 2 kohdan f alakohta ja 3 kohdan i ja j alakohdat). Kohdassa viitatut säännökset tarkoittavat pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä saatavia tietoja tilin ja tallelokeron asiakkuuksista ja tiliä koskevista tiedoista ja saldo- ja tilitapahtumista.

Luottolaitoksella tarkoitettaisiin pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 2 §:n 6 kohdan mukaisia yrityksiä. Finanssilaitoksella tarkoitettaisiin rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2024/1624 artiklan 2 alakohdassa 6 tarkoitettuja toimijoita. Finanssilaitoksia ovat muun muassa pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain mukaiset sähkörahayhteisöt, maksulaitokset ja kryptovarapalvelun tarjoajat. Finanssilaitoksia ovat myös arvopaperikeskus ja arvopaperitietojen säilyttäjät. Finanssilaitoksia voivat olla myös yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavat yritykset. Käsitteen piiriin kuuluminen riippuu siitä, onko kyseisillä finanssilaitoksilla kuudennen rahanpesudirektiivin

(2024/1640)

16 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja maksutilejä, IBAN-tunnisteisia pankkitilejä, virtuaaliset IBAN-tilinumerot mukaan luettuina, arvopaperitilejä, kryptovaratilejä tai tallelokeroita.

Momentin

16 kohta koskisi kryptovarapalvelujen tarjoajilta saatavia kryptovaratilejä ja kryptovarojen siirtoja koskevia tietoja (6 artiklan 3 kohdan j alakohta). Kryptovarapalvelun tarjoajalla tarkoitettaisiin pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annetun lain 2 §:n 7 kohdan mukaisia oikeushenkilöitä tai muita yrityksiä. Oikeudesta saada kohdassa mainittuja tietoja suoraan kryptovarapalvelujen tarjoajilta olisi tarpeen säätää erikseen, sillä tietoja ei vielä ole saatavilla pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä.

Pykälän

2 momentilla pantaisiin täytäntöön 6 artiklan 5 kohta. Momentissa säädettäisiin tilanteista, jolloin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla ei olisi oikeutta 1 momentin 1–5 kohdassa tarkoitettuihin tietoihin. Oikeutta ei olisi, jos tietojen luovuttaminen vaarantaisi meneillään olevan tutkinnan onnistumisen, jos tietojen luovuttaminen olisi selkeästi suhteetonta luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön oikeutettujen etujen kannalta siltä osin, mihin tarkoitukseen tietoihin pääsyä on pyydetty tai jos tietoihin sisältyisi toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan toimittamia tietoja, ja hyväksyntää niiden toimittamiseksi edelleen ei voitaisi saada. Sääntelyllä käytettäisiin direktiivin sallimaa liikkumavaraa verotietojen, sosiaaliturvatietojen ja rikosten ehkäisemiseen, paljastamiseen ja tutkintaan liittyvien tietojen luovuttamisessa.

3 luku

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen tietojen vaihto

13 §.

Oikeus luovuttaa tietoja . Lain 13 §:llä pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 kohta. Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto saisi salassapitosäännösten estämättä luovuttaa suoraan tai välillisesti saatavillaan olevia tietoja toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle siten kuin tässä laissa säädetään.

Suoraan saatavilla olevilla tiedoilla tarkoitettaisiin sellaisessa tietokannassa tai rekisterissä olevia tietoja, joihin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on suora pääsy.

Välillisesti saatavilla olevilla tiedoilla tarkoitettaisiin muita kuin suoraan saatavilla olevia tietoja, jotka varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voi saada laissa säädetyn tiedonsaantioikeuden nojalla.

14 §.

Tietopyynnöt toiselle jäsenvaltiolle . Lain 14 §:llä pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 kohta. Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi esittää tietopyynnön toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, jos voitaisiin olettaa, että pyydetyt tiedot ovat kyseisen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston saatavilla. Pyydettyjen tietojen tulisi olla tarpeellisia ja oikeasuhtaisia lain 3 §:n 1–4 kohdassa säädettyjen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävien suorittamista varten.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi tietopyyntöä harkitessaan arvioida, ovatko pyydettävät tiedot toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston saatavilla. Tarkoitus olisi rajoittaa mahdollisten tarpeettomien tietopyyntöjen esittämistä. Direktiivin 9 artiklan 1 kohta velvoittaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavia toimistoja luovuttamaan toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle vain sellaiset tiedot, jotka ovat toimiston saatavilla.

Lisäksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi tietopyyntöä harkitessaan riittävällä tavalla varmistaa, että pyydettävät tiedot ovat tarpeellisia ja oikeasuhtaisia toimistolle lain 3 §:n 1–4 kohdassa säädettyjen tehtävien suorittamista varten. Tarkoitus olisi, että tietoja ei pyydettäisi muita kuin toimistolle direktiivin 5 artiklassa annettujen tehtävien suorittamista varten, ja ne rajoittuisivat siihen mikä on tehtävän suorittamisen kannalta tarpeellista.

15 §.

Tietopyyntöön sisällytettävät tiedot . Lain 15 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 2 kohta. Pykälässä lueteltaisiin ne tiedot, jotka varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi sisällytettävä toiselle jäsenvaltiolle toimitettavaan tietopyyntöön.

Tietopyyntöön olisi sisällytettävä mahdollisimman tarkasti seuraavat tiedot: 1) pyynnön kohde, 2) pyydettyjen tietojen merkitys omaisuuden jäljittämisen ja tunnistamisen kannalta sekä muut pyynnön syyt, 3) menettelyn luonne, 4) sen rikoksen tyyppi, johon pyyntö liittyy, 5) menettelyn ja jäsenvaltion, jossa pyynnön vastaanottava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto sijaitsee, välinen yhteys, 6) tiedot kohteena olevasta tai etsitystä omaisuudesta, kuten pankkitileistä, kiinteistöistä, ajoneuvoista, aluksista, ilma-aluksista, yrityksistä ja muista arvokkaista tavaroista, 7) tarvittaessa niiden luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden tunnistamista varten, joiden oletetaan olevan osallisina, mahdolliset tunnistusasiakirjat, jos ne ovat saatavilla, sekä tiedot, kuten nimi, kansalaisuus, asuinpaikka, kansalliset henkilötunnukset tai sosiaaliturvatunnukset, osoitteet, syntymäaika ja -paikka, rekisteröintipäivä, sijoittautumismaa, osakkaat, päätoimipaikka ja tytäryhtiöt tapauksen mukaan, sekä 8) tarvittaessa syyt pyynnön kiireellisyydelle. Luettelo vastaisi asiallisesti direktiivin 9 artiklan 2 kohdassa mainittuja tietoja.

16 §.

Toisen jäsenvaltion tietopyyntöön vastaaminen . Lain 16 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 10 artikla.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi toimitettava tämän lain mukaisesti pyydetyt tiedot toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle mahdollisimman pian ja joka tapauksessa seuraavien määräaikojen kuluessa siitä, kun tietopyyntö vastaanotetaan: 1) kahdeksan tuntia, jos kyseessä on kiireellinen pyyntö, joka liittyy tietoihin, jotka koskevat direktiivin 6 artiklassa tarkoitettuja, tietokantoihin ja rekistereihin tallennettuja tietoja, joihin kyseisillä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavilla toimistoilla on suora pääsy, 2) kolme kalenterinpäivää, jos kyseessä on kiireellinen pyyntö, joka koskee tietoja, joihin kyseisillä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavilla toimistoilla ei ole suoraa pääsyä, 3) seitsemän kalenteripäivää muiden kuin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen pyyntöjen osalta.

Pykälän mukaan jos 1 momentin 1 kohdan nojalla pyydetyt tiedot eivät olisi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston suoraan saatavilla tai jos 3 kohdan nojalla esitetystä pyynnöstä aiheutuisi kohtuuton rasite toimistolle, toimisto voisi viivyttää tietojen toimittamista. Suoraan saatavilla olevilla tiedoilla tarkoitettaisiin sellaisessa tietokannassa tai rekisterissä olevia tietoja, joihin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on suora pääsy. Pyynnön vastaanottaneen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi viipymättä ilmoitettava pyynnön esittäneelle toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle kyseisestä viivytyksestä ja toimitettava pyydetyt tiedot mahdollisimman pian ja joka tapauksessa seitsemän päivän kuluessa 1 momentin 3 kohdan mukaisesti vahvistetusta alkuperäisestä määräajasta tai kolmen päivän kuluessa 1 momentin 1 ja 2 kohdan mukaisesti vahvistetusta alkuperäisestä määräajasta.

17 §.

Tietojen luovuttamisesta kieltäytyminen . Lain 17 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 6 ja 7 kohdat.

Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto saisi kieltäytyä luovuttamasta tietoja, jos: 1) pyydetyt tiedot eivät ole varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston saatavilla, 2) tietojen toimittaminen vahingoittaisi olennaisia kansallisia turvallisuusetuja, 3) tietojen toimittaminen vaarantaisi meneillään olevan tutkinnan tai rikostiedusteluoperaation tai aiheuttaisi välittömän uhan henkilön hengelle tai fyysiselle koskemattomuudelle, 4) tietojen toimittaminen olisi selvästi epäsuhteessa tai merkityksetöntä niihin tarkoituksiin nähden, joihin tietoja on pyydetty, tai 5) pyynnön perusteena oleva teko on sellainen rikos, josta Suomen lain mukaan säädetty ankarin rangaistus on alle yksi vuosi vankeutta tai pyyntö liittyy tekoon, joka ei ole Suomen lain mukaan säädetty rangaistavaksi.

Momentin

1 kohta liittyisi direktiivin 9 artiklan 1 kohtaan, jossa asetetaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle velvollisuus toimittaa vain sellaisia tietoja, jotka ovat toimiston saatavilla. Näin ollen tietojen toimittamisesta voisi kieltäytyä sillä perusteella, että tiedot eivät ole toimiston saatavilla. Tämä tarkoittaisi sellaisia tietoja, joiden saamiseen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla ei ole oikeutta tämän tai muun lain nojalla.

Momentin

2–4 kohdat vastaisivat direktiivin 9 artiklan 6 kohdan a–c alakohtia. Momentin 2 ja 3 kohdan kieltäytymisperusteet voivat olla relevantteja myös muiden kansallisten viranomaisten kannalta, esimerkiksi jos olennaiset kansalliset turvallisuusedut liittyisivät Puolustusvoimien tehtäviin tai vireillä olevaa esitutkintaa suorittaisi muu esitutkintaviranomainen kuin poliisi. Tällaisissa tilanteissa ARO-toimiston olisi perusteltua pyrkiä tekemään yhteistyötä mainittujen kansallisten viranomaisten kanssa sen arvioimiseksi, voidaanko tietoja luovuttaa, vaikka päätöksen asiasta tekisikin ARO-toimisto yksin. Momentin 4 kohdassa säädetty tietojen luovuttamisesta kieltäytyminen silloin, kun se olisi selvästi epäsuhteessa tai merkityksetöntä niihin tarkoituksiin nähden, joihin tietoja on pyydetty, tarkoittaisi sitä, että pyydettyjä tietoja saisi luovuttaa vain silloin, kun se on tarpeellista varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston direktiivin 5 artiklan mukaisten tehtävien hoitamista varten.

Momentin

5 kohta liittyisi direktiivin 2 artiklan 4 kohtaan, jonka mukaan direktiivin II luvun säännöksiä sovelletaan kaikkiin kansallisessa lainsäädännössä määriteltyihin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Edellä 1 §:n yhteydessä tarkemmin perustellusti tämän lain soveltamisalaa ei ole perusteltua rajata koskemaan vain sellaisia rikoksia, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus. Rajoitus olisi kuitenkin perusteltua ottaa huomioon tietojen luovuttamista koskevissa edellytyksissä. Kieltäytymisperusteen avulla varmistettaisiin, että Suomesta voidaan luovuttaa tietoja toisiin jäsenvaltioihin vastaavilla perusteilla kuin niitä luovutetaan Suomeen. Lisäksi kieltäytymisperusteen avulla voitaisiin varmistaa, että tietoja ei tarvitse luovuttaa kaikkein lievimmissä rikosasioissa.

Pykälän mukaan kun varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto kieltäytyy luovuttamasta tietoja 1 momentin 2–4 kohdassa tarkoitetulla perusteella, toimiston olisi perusteltava tietojen luovuttamisesta kieltäytyminen ja kuultava ennen kieltäytymistä tietopyynnön esittänyttä toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavaa toimistoa. Momentti vastaisi direktiivin 9 artiklan 7 kohtaa.

18 §.

Tietojen oma-aloitteinen luovuttaminen . Lain 18 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 3 kohta. Pykälän mukaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi luovutettava omasta aloitteestaan toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle sen saatavilla oleva tieto, joka koskee omaisuutta, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi, jos se pitää tietoa välttämättömänä kyseisen toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston direktiivin 5 artiklan mukaisten tehtävien hoitamisen kannalta. Tällaisia tietoja toimittaessaan varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi esitettävä perustelut, joiden nojalla toimitetut tiedot katsotaan välttämättömiksi. Velvollisuutta tiedonluovutukseen ei olisi, jos kyseiset tiedot ovat 17 §:ssä tarkoitettuja tietoja.

Pykälässä käytettäisiin käsitettä ”tieto, joka koskee omaisuutta, joka voi olla menettämisseuraamuksen kohteena tai joka on tuomittu menetettäväksi”, jolla viitattaisiin direktiivin 9 artiklan 3 kohdan käsitteeseen ”rikoksentekovälineitä, rikoshyötyä tai omaisuutta koskevia tietoja”.

Pykälän nojalla toimitettavien tietojen olisi oltava välttämättömiä toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston direktiivin 5 artiklan mukaisten tehtävien hoitamisen kannalta. Välttämättömyysedellytyksestä säädettäisiin, koska perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskevassa lausuntokäytännössä on vakiintuneesti edellytetty sitä, että tietojen luovuttaminen rajataan jonkin tarkoituksen kannalta välttämättömiin tietoihin, jos tietosisältöjä ei ole mahdollista yksilöidä (esim. PeVL 17/2016 vp s. 2–3 ja siinä viitatut lausunnot). Direktiivin sääntelyn arvioidaan mahdollistavan välttämättömyysedellytyksestä säätämisen. Sitä, olisiko tietojen toimittaminen kussakin yksittäistapauksessa välttämätöntä, tulisi arvioida vastaavalla tavalla kuin luovutettaessa kansalliselle viranomaiselle sellaisia tietoja, joiden luovuttamisen edellytyksenä on välttämättömyys viranomaisen tehtävien hoitamisen kannalta.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla ei kuitenkaan olisi velvollisuutta toimittaa tämän pykälän nojalla välttämättöminä pitäminään tietoja toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, jos tiedot olisivat sellaisia, että niihin soveltuu lain 17 §:n mukainen tietojen luovuttamisesta kieltäytymiseen oikeuttava peruste. Tarkoitus olisi, että tietoja luovutetaan sekä pyynnöstä että oma-aloitteisesti samoilla perusteilla.

4 luku

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen tietojen vaihtamista koskevat lisäsäännöt

19 §.

Henkilötietojen luovuttaminen . Lain 19 §:llä pantaisiin osittain täytäntöön direktiivin 9 artiklan 1 kohta, joka sisältää rikosasioiden erityissäännökset henkilötietojen luovuttamisesta. Pykälässä säädettäisiin vastaavasti henkilötietoja sisältäviin tietoihin sovellettavista lisäsäännöistä. Muilta osin henkilötietojen luovuttamiseen sovellettaisiin nykytilaa vastaavasti rikosasioiden tietosuojalakia ja joissakin tilanteissa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta.

Direktiivin johdanto-osan 52 kappaleen mukaan on erityisen tärkeää varmistaa henkilötietojen suoja unionin oikeuden mukaisesti tämän direktiivin mukaisen tietojenkäsittelyn yhteydessä. Tämän direktiivin säännökset olisi sen vuoksi yhdenmukaistettava direktiivin (EU) 2016/680 kanssa. Olisi erityisesti täsmennettävä, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen vaihtamat henkilötiedot on rajoitettava asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa lueteltuihin tietoryhmiin. Tässä direktiivissä tarkoitettuun kansallisten toimivaltaisten viranomaisten, erityisesti varallisuuden takaisinhankinnasta vastaavien toimistojen, toteuttamaan henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan direktiiviä (EU) 2016/680.

Direktiivin johdanto-osan 53 kappaleen mukaan on erityisen tärkeää varmistaa henkilötietojen suoja unionin lainsäädännön mukaisesti kaikessa tämän direktiivin mukaisessa tietojenvaihdossa. Sen vuoksi tämän direktiivin nojalla toteutettuihin toimenpiteisiin sovelletaan direktiivissä (EU) 2016/680 vahvistettuja tietosuojasääntöjä siltä osin kuin on kyse henkilötietojen käsittelystä rikosten ehkäisemistä, tutkimista tai paljastamista tai rikoksiin liittyviä syytetoimia taikka rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanoa varten. Direktiivissä (EU) 2016/680 vahvistetaan säännöt, jotka koskevat luonnollisten henkilöiden suojelua toimivaltaisten viranomaisten suorittamassa henkilötietojen käsittelyssä rikosten ennalta estämistä, tutkimista, paljastamista tai rikoksiin liittyviä syytetoimia tai rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanoa varten, noudattaen tiettyjä henkilötietojen käsittelyyn liittyviä periaatteita, erityisesti lainmukaisuuden, kohtuullisuuden ja läpinäkyvyyden, käyttötarkoitussidonnaisuuden, tietojen minimoinnin, täsmällisyyden, säilytyksen rajoittamisen, eheyden ja luottamuksellisuuden sekä osoitusvelvollisuuden periaatteita. Tarvittaessa ja erityisesti kun otetaan huomioon varallisuudenhoitotoimistojen suorittama henkilötietojen käsittely omaisuuden hallinnointia varten, sovelletaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2016/679 vahvistettuja tietosuojasääntöjä.

Rikosasioiden tietosuojalain 1 §:n 1 momentilla on pantu täytäntöön rikosasioiden tietosuojadirektiivin soveltamisalaa koskevat säännökset. Sen mukaisesti kyseisessä momentissa säädetään tyhjentävästi niistä henkilötietojen käsittelytarkoituksista, joihin sovelletaan rikosasioiden tietosuojalakia. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilötietojen käsittely kuuluisi rikosasioiden tietosuojalain soveltamisalaan siltä osin kuin sen tehtävissä on kyse johonkin lain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuun tehtävään liittyvästä käsittelystä.

Pykälän mukaan jos 3 luvun mukaisesti luovutettavat tiedot sisältävät henkilötietoja, yksittäisiä rekisteröityjä koskevien henkilötietojen olisi rajoituttava Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirastosta (Europol) sekä neuvoston päätösten 2009/371/YOS, 2009/934/YOS, 2009/935/YOS, 2009/936/YOS ja 2009/968/YOS korvaamisesta ja kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa tarkoitettuihin luokkiin. Luovuttaa ei kuitenkaan voitaisi mainitun kohdan c alakohdan v alakohdassa lueteltuja rikoslaboratorion käyttöön tarkoitettuja tunnistetietoja.

Pykälän mukaan toimitettavat henkilötiedot olisi määritettävä tapauskohtaisesti ja rikosasioiden tietosuojalaissa säädettyjen vaatimusten mukaisesti ottaen huomioon se, missä laajuudessa toimitettavat henkilötiedot ovat tarpeen direktiivin 5 artiklan mukaisten toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävien suorittamiseksi. Käytännössä kyse olisi siitä, että henkilötietoja määritettäessä tulisi huomioida esimerkiksi rikosasioiden tietosuojalain 5 §:ssä säädetty käyttötarkoitussidonnaisuuden vaatimus ja 6 §:ssä säädetty tarpeellisuusvaatimus.

Pykälän 1 ja 2 momentit perustuisivat direktiivin 9 artiklan 1 kohtaan.

Pykälän mukaan henkilötietoja luovutettaessa olisi lisäksi noudatettava rikosasioiden tietosuojalain 9 ja 10 §:ää. Rikosasioiden tietosuojalain 9 §:ssä säädetään siirrettävien tai saataville asetettavien henkilötietojen laadun varmentamisesta ja 10 §:ssä ilmoittamisvelvollisuudesta käsittelyn erityisistä edellytyksistä. Ehdotetun momentin nimenomaisella aineellisella viittaussäännöksellä otettaisiin huomioon se, että rikosasioiden tietosuojalain 9 ja 10 §:stä seuraa erityisesti henkilötietoja luovutettaessa huomioitavia vaatimuksia. Säännöksellä varmistettaisiin se, että vaatimuksia noudatettaisiin, vaikka kyseisiä rikosasioiden tietosuojalain säännöksiä olisi muutoinkin sovellettava.

Yleisesti sovellettavan tietosuojalainsäädännön lisäksi henkilötietojen luovuttamiseen sovellettaisiin, mitä henkilötietojen käsittelystä säädetään poliisin henkilötietolaissa. Ehdotettava erillislaki olisi erityislaki suhteessa muuhun poliisin henkilötietojen käsittelyä koskevaan lainsäädäntöön.

20 §.

Kielto esittää toimitetut tiedot todisteina toisessa jäsenvaltiossa . Lain 20 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 4 kohta. Pykälän mukaan luovuttaessaan tämän lain mukaisia tietoja toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi kieltää toimitettujen tietojen käyttäminen todistusaineistona oikeudenkäynnissä tai muussa menettelyssä, jollei asiaan sovellettavasta menettelystä säädetä erikseen toisin. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi kuitenkin jättää kieltämistä koskevan ilmoituksen tekemättä, jos kyse on tiedoista, jotka ovat peräisin viranomaisen ylläpitämästä julkisesta rekisteristä eikä tietojen luovuttamiselle ole asetettu rajoituksia.

Direktiivin 9 artiklan 4 kohdan mukaan jollei tietoja toimittava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto muuta ilmoita, toimitetut tiedot voidaan esittää todisteina kansalliselle tuomioistuimelle tai jäsenvaltion, jossa kyseiset tiedot vastaanottava varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto sijaitsee, toimivaltaiselle viranomaiselle.

Pykälän mukainen pääsääntö olisi siis se, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi kieltää toiselle jäsenvaltion toimittamiansa tietojen käyttö todisteena. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi siten tämän lain mukaisia tietoja toimittaessaan tehdä ilmoitus kiellosta käyttää tietoja todistusaineistona oikeudenkäynnissä tai muussa menettelyssä. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla ei kuitenkaan olisi velvollisuutta tehdä tällaista ilmoitusta, jos kyse olisi tiedoista, jotka ovat peräisin viranomaisen ylläpitämästä julkisesta rekisteristä eikä tietojen luovuttamiselle ole asetettu rajoituksia. Tällaisia rekisteritietoja olisivat muun muassa väestörekisteritiedot, ajokorttitiedot, kaupparekisteritiedot ja ajoneuvojen haltija- ja omistajatiedot. Ilmoituksen tekemättä jättämisessä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi pykälän sallimissa rajoissa käyttää tapauskohtaista harkintaa.

Pykälällä olisi liityntä tietojenvaihtolain 14 §:ään, jonka mukaan toimivaltainen viranomainen voi antaa toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle tämän esittämän pyynnön johdosta suostumuksen tämän lain nojalla kyseisen jäsenvaltion viranomaiselle toimitettujen tietojen käyttöön todistusaineistona oikeudenkäynnissä, jollei asiaan sovellettavasta menettelystä säädetä erikseen toisin. Suostumus voidaan antaa vain tietoihin, jotka ovat peräisin viranomaisen ylläpitämästä julkisesta rekisteristä eikä tietojen luovuttamiselle ole asetettu rajoituksia. Kyseinen säännös perustuu tietojenvaihtodirektiivin 1 artiklan 4 kohtaan, jonka mukaan tässä direktiivissä ei säädetä oikeudesta käyttää tämän direktiivin mukaisesti toimitettuja tietoja todistusaineistona oikeudenkäynneissä. Tiedot toimittava jäsenvaltio voi antaa suostumuksensa tietojen käyttöön todistusaineistona oikeudenkäynneissä. Nyt ehdotettava säännös eroaisi tietojenvaihtolain 14 §:n säännöksestä siten, että säännöksessä lähtökohtana olisi velvollisuus kieltää tietojen käyttäminen todistusaineistona, kun tietojenvaihtolain 14 §:ssä lähtökohtana on mahdollisuus antaa suostumus tietojen käyttämiseen todistusaineistona. Ero johtuisi säännöksien taustalla olevien direktiivien eroista. Tarkoitus kuitenkin olisi, että ne tiedot, joiden käyttämiseen todistusaineistona voitaisiin antaa suostumus, olisivat kummassakin laissa laajuudeltaan vastaavat.

Ehdotetulla säännöksellä ei vaikutettaisi todistusaineistoa koskeviin unionin säädöksiin, kuten todisteiden pyytämistä ja luovuttamista jäsenvaltioiden välillä koskevaan direktiiviin rikosasioita koskevasta eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä (2014/41/EU) tai rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annettuun lakiin

(430/2017) .

21 §.

Tietojen esittäminen todisteina Suomessa . Lain 21 § liittyisi direktiivin 9 artiklan 4 kohtaan. Pykälän mukaan jos toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto toimittaa direktiivin nojalla tietoja Suomeen, olisi noudatettava niitä ehtoja ja menettelyjä, jotka toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto on asettanut salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta tai tietojen käytön rajoituksista.

Pykälä tarkoittaisi muun ohella sitä, että jos toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto kieltäisi toimittamiensa tietojen käyttämisen todistusaineistona, tietoja ei saisi esittää Suomessa todisteina tuomioistuimelle tai muulle viranomaiselle. Lisäksi säännös tarkoittaisi, että olisi noudatettava myös muita mahdollisia ehtoja, joita toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto tietojen käytölle asettaa. Säännös olisi tarpeen, jotta voidaan ottaa riittävällä tavalla huomioon direktiivin 9 artiklan 4 kohdan nojalla toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston mahdollisesti antama kielto esittää toimitetut tiedot todistusaineistona. Lisäksi säännös olisi tarpeen mahdollisten muiden ehtojen huomioon ottamiseksi, joita toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto saattaa tietojen käytölle asettaa.

Pykälä olisi samansuuntainen muun muassa rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetun lain 25 §:n 3 momentin kanssa ja kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain

(4/1994)

27 §:n 2 momentin kanssa. Ensiksi mainitun säännöksen mukaan sen lisäksi, mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, on noudatettava niitä ehtoja ja menettelyjä, jotka toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomainen on asettanut salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta tai tietojen käytön rajoituksista. Jälkimmäisenä mainitun pykälän 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään, on noudatettava, mitä Suomen ja vieraan valtion välillä voimassa olevassa sopimuksessa taikka oikeusapua antaneen valtion asettamissa ehdoissa on määrätty salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta, tietojen käytön rajoituksista taikka luovutetun aineiston palauttamisesta tai hävittämisestä. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2006:11 todennut, että jälkimmäisenä mainitun pykälän 2 momentin säännös koskee kaikkia viranomaisia ja jokaista yksittäistä virkamiestä, ja on tältäkin osin selvä ja yksiselitteinen. Sen mukaan on noudatettava niitä tietojen käyttöä rajoittavia ehtoja, joita vieras valtio on oikeusapua antaessaan asettanut, vaikka kansallinen oikeutemme ei sellaisia rajoituksia tuntisi.

22 §.

Suojattu viestintäkanava . Lain 22 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artiklan 5 kohta. Pykälässä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston velvollisuudesta käyttää suojatun tiedonvaihdon verkkosovellusta lähettäessään tietopyyntöjä tai toimittaessaan tietoja toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston olisi käytettävä suojatun tiedonvaihdon verkkosovellusta (SIENA-sovellus) ja varallisuuden takaisin hankinnasta vastaaville toimistoille varattuja SIENA-sovelluksen kenttiä, jos se lähettää tietopyyntöjä tai toimittaa tietoja pyynnöstä tai omasta aloitteestaan tämän lain nojalla.

SIENA-sovelluksen käytöstä voitaisiin poiketa perustellusta syystä. Jos SIENA-sovellusta ei käytetä, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto voisi käyttää muita suojattuja kanavia tämän lain mukaiseen tiedonvaihtoon.

Poikkeustapauksesta voisi direktiivin johdanto-osan 19 kappaleen mukaan olla kysymys esimerkiksi silloin, kun tietopyynnön kiireellisyys edellyttää toisen viestintäkanavan väliaikaista käyttöä tai kun tietojenvaihto edellyttää kolmansien maiden tai kansainvälisten järjestöjen osallistumista tai kun on objektiivisia perusteita olettaa, että tällainen osallistuminen on tarpeen myöhemmässä vaiheessa.

5 luku

Varallisuudenhoitotoimistot

23 §.

Varallisuudenhoitotoimisto ja sen tehtävät . Lain 23 §:llä pantaisiin täytäntöön direktiivin 22 artikla, 30 artiklan 2 kohta ja 31 artiklan 2 kohta.

Pykälän mukaan Keskusrikospoliisissa ja Ulosottolaitoksessa olisi direktiivin 22 artiklassa tarkoitettu varallisuudenhoitotoimisto. Perusteluita varallisuudenhoitotoimiston tehtävän antamisesta mainituille viranomaisille on tuotu esiin edellä 22 artiklan ja Suomen lainsäädännön suhdetta koskevassa jaksossa.

Pykälän lueteltaisiin varallisuudenhoitotoimiston tehtävät.

Momentin ensimmäisen kohdan mukaan varallisuudenhoitotoimiston tehtävänä olisi tarjota tukea ja asiantuntemusta menettämisseuraamuksen turvaamiseksi takavarikoidun, vakuustakavarikkoon tai väliaikaiseen vakuustakavarikkoon määrätyn omaisuuden tai menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisessa poliisille, Rajavartiolaitokselle, Tullille, Puolustusvoimille, Ulosottolaitokselle ja Oikeusrekisterikeskukselle. Kohta perustuisi direktiivin 22 artiklan 2 kohdan 1 alakohtaan. Kohdassa olisi mainittu sellaiset viranomaiset, jotka vastaavat Suomessa jäädytetyn eli takavarikoidun, väliaikaiseen vakuustakavarikkoon tai vakuustakavarikkoon määrätyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisesta.

Varallisuudenhoitotoimistojen nimeämisen ja tehtävienjaon taustalla olisi nykyinen kansallinen sääntely, jonka nojalla jäädytettyä ja menetetyksi tuomittua omaisuutta hallinnoivat tilanteesta riippuen esitutkintaviranomaiset ja ulosotto. Tarkoituksena on, että Keskusrikospoliisi tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoi poliisi tai muu esitutkintaviranomainen (esimerkiksi pakkokeinolain 7 luvun mukaisen takavarikon kohteena olevan omaisuuden osalta), ja vastaavasti Ulosottolaitos tarjoaisi tukea ja asiantuntemusta tilanteissa, joissa omaisuutta hallinnoivat ulosottoviranomaiset (esimerkiksi pakkokeinolain 6 luvun mukaisten vakuustakavarikoiden ja väliaikaisten vakuustakavarikoiden kohteena olevan omaisuuden osalta).

Hallinnoimisella tarkoitettaisiin sellaisia toimenpiteitä, joilla pyritään siihen, että viranomaisten hallussa oleva takavarikoitu, vakuustakavarikkoon määrätty tai menetetyksi tuomittu omaisuus säilyttää arvonsa ja omaisuudelle ei aiheudu viranomaisten hallussa ollessaan tarpeetonta haittaa. Sääntelyä omaisuuden hallinnoimiseen liittyen on ulosottokaaressa, pakkokeinolaissa ja sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa. Tällaista sääntelyä on käyty tarkemmin läpi erityisesti edellä 17 ja 20 artiklan suhdetta Suomen lainsäädäntöön koskevassa jaksossa.

Hallinnoimisella tarkoitettaisiin myös direktiivin 20 artiklan 4 kohdan mukaista erityisten olosuhteiden arvioimista. Kyseinen kohta velvoittaa, kun se on perusteltua omaisuuden luonteen vuoksi, jäädytetyn omaisuuden hallinnoimisesta vastaavia viranomaisia arvioimaan menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen kohteeksi mahdollisesti joutuvaa omaisuutta koskevat erityiset olosuhteet, jotta minimoidaan sen arvioidut hallinnointikustannukset ja jotta voidaan säilyttää kyseisen omaisuuden arvo sen luovuttamiseen saakka. Tällainen arvio on tehtävä, kun jäädyttämispäätöstä valmistellaan, tai viimeistään ilman aiheetonta viivytystä sen täytäntöönpanon jälkeen. Tällaisista toimenpiteistä säädetään edellä kyseistä kohtaa koskevissa perusteluissa tarkemmin selostetusti ulosottokaaressa ja pakkokeinolaissa.

Tukeminen ja asiantuntemuksen tarjoaminen voisi tarkoittaa laajasti erilaisia toimenpiteitä. Se voisi olla esimerkiksi neuvontaa tai kysymyksiin vastaamista omaisuuden hallinnoimiseen liittyvissä asioissa.

Momentin toisen kohdan mukaan varallisuudenhoitotoimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä poliisin, Rajavartiolaitoksen, Tullin, Puolustusvoimien, syyttäjän, Ulosottolaitoksen ja Oikeusrekisterikeskuksen kanssa takavarikoidun, vakuustakavarikkoon tai väliaikaiseen vakuustakavarikkoon määrätyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimiseen liittyvissä asioissa. Kohta perustuisi direktiivin 22 artiklan 2 kohdan 2 alakohtaan.

Kohdissa 3 ja 4 säädettäisiin varallisuudenhoitotoimistojen yhteistyövelvoitteista vieraan valtion viranomaisen, Europolin ja Eurojustin kanssa. Sääntely perustuisi direktiivin 22, 30 ja 31 artikloihin. On huomattava, että mainittujen artikloiden sääntely tai direktiivi muutoinkaan ei sisällä varsinaisia uusia toimivaltasäännöksiä tietojen vaihtamiseen tai yhteistyön tekemiseen liittyen, vaan sääntely on varsin yleisellä tasolla. Siten jäljempänä ehdotettavissa näihin artikloihin liittyvissä velvoitteissa ei säädettäisi varallisuudenhoitotoimistolle voimassa olevaan EU-sääntelyyn tai kansalliseen sääntelyyn nähden uusia toimivaltuuksia tietojen vaihtamiseen tai yhteistyön tekemiseen liittyen. Europol-asetuksen ja Eurojust-asetuksen sääntelyä yhteistyöstä kansallisten viranomaisten kanssa on selostettu 3 §:n 6 kohdan säännöskohtaisissa perusteluissa.

Momentin kolmannen kohdan mukaan varallisuudenhoitotoimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä vieraan valtion jäädytetyn ja menetetyksi tuomitun omaisuuden hallinnoimisesta vastaavien viranomaisten kanssa omaisuuden hallinnoimiseen liittyvissä asioissa. Kohta perustuisi direktiivin 22 artiklan 2 kohdan 3 alakohtaan ja 31 artiklan 2 kohtaan.

Momentin neljännen kohdan mukaan varallisuudenhoitotoimiston tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä Euroopan unionin lainvalvontayhteistyöviraston (Europol) ja Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) kanssa niiden toimivaltaan kuuluvissa omaisuuden hallinnoimiseen liittyvissä asioissa. Kohta perustuisi direktiivin 30 artiklan 2 kohtaan.

Kohdissa 2–4 tarkoitettu yhteistyön tekeminen voisi tarkoittaa esimerkiksi tiedonvaihtoa kohdassa mainittujen viranomaisten ja tahojen kanssa voimassa olevan tietojen luovuttamista ja tiedonsaantioikeuksia koskevan sääntelyn mukaisesti. Sääntelyllä ei siten luotaisi uutta tai vaikutettaisi voimassa olevaan yhteistyön tekemisen tapoja määrittävään sääntelyyn, vaan tarkoitus olisi, että varallisuudenhoitotoimisto toimisi olemassa olevien rakenteiden ja sääntelyn puitteissa. Säännökset koskisivat yleisesti kumpaakin varallisuudenhoitotoimistona kansallisesti toimivaa viranomaista eli Keskusrikospoliisia ja Ulosottolaitosta. Mainitut viranomaiset voisivat erityisesti rajat ylittävän yhteistyön osalta sopia keskenään siitä, miten yhteistyön tekemistä koskevien velvoitteiden hoitaminen on tarkoituksenmukaista jakaa.

24 §.

Voimaantulo . Pykälässä säädettäisiin lain voimaantulosta. Laki olisi tarkoitettu tulevan voimaan viimeistään 23.11.2026, johon mennessä direktiivin edellyttämät kansalliset lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset on saatettava voimaan.

7.12

Laki rikoslain muuttamisesta annetun lain kumoamisesta

1 §.

Pykälän mukaan kumottaisiin rikoslain muuttamisesta annettu laki

(638/2026)

. Kyseisellä sakkotäytäntöönpanolain muuttamiseen ( HE 26/2026 vp

) liittyvällä, 1.3.2028 voimaan tulevalla lailla on kumottu rikoslain 10 luvun 11 §:n 3 momentti sekä muutettu 2 a luvun 7 §:ää, 10 luvun 7 §:ää, 17 luvun 23 a §:n 2 ja 3 momenttia ja 32 luvun 12 §:n 1 momenttia. Mainituissa 17 luvun 23 a §:n 2 momentissa ja 32 luvun 12 §:n 1 momentissa on muutettu niissä olleita viittauksia 10 luvun 11 §:n 3 momenttiin. Näiden 10 luvun 11 §:ään liittyvien muutosten yhteensovittaminen kyseiseen 10 luvun 11 §:ään tässä esityksessä ehdotettavien muutosten kanssa edellyttää lakiteknisesti sitä, että muutoslaki kumotaan kokonaisuudessaan ja sen sisältämät muutossäännökset siirretään tässä esityksessä ehdotettavaan rikoslain muutoslakiin.

2 § . Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan 23.11.2026 eli samaan aikaan kuin pääosa tämän esityksen muutoksista.

8

Voimaantulo

Lakien ehdotetaan pääsääntöisesti tulevan voimaan viimeistään 23.11.2026, jolloin direktiivin kansallisen täytäntöönpanon määräaika direktiivin 33 artiklan mukaisesti päättyy. Poikkeuksena tähän sakkotäytäntöönpanolain ehdotetun 38 a §:n 4 momentin ehdotetaan tulevan voimaan yhdessä pykälän muiden momenttien kanssa 1.3.2028. Pykälän muista momenteista on säädetty sakkotäytäntöönpanolakia koskevassa lainsäädäntöhankkeessa ja niillä on liityntä tietojärjestelmämuutoksiin, joiden on arvioitu valmistuvan kyseiseen ajankohtaan mennessä ( HE 26/2026 vp

s. 73). Ehdotettu 38 a §:n 4 momentti olisi luonteeltaan selventävä, joten myöhäisempää voimaantuloa ei ole pidettävä ongelmallisena direktiivin velvoitteiden kannalta.

Ehdotettua rikoslain 10 luvun 3 a §:ää koskisi siirtymäsäännös, jonka mukaan 10 luvun 3 a §:ää sovelletaan, jos esitutkinta 3 §:n 1 momentissa mainitusta rikoksesta on aloitettu lain voimaantulon jälkeen ja rikoksen epäilty tekopäivä on lain voimaantulon jälkeen. Säännöksellä varmistettaisiin, että ehdotettu sääntely on rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon mukainen. Ehdotettu uusi menettämisseuraamus muistuttaa laajennettua hyödyn menettämistä, koska omaisuuden katsotaan olevan peräisin yksilöitävissä olevan rikoksen sijaan rikollisesta toiminnasta. Viimeksi mainitun menettämisseuraamuksen ei ole katsottu loukkaavan taannehtivan rikoslain kieltoa, kunhan sen perustava rikos on tehty lakimuutoksen voimaantulon jälkeen ( HE 80/2000 vp

s. 54). Selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksessa ei näytetä toteen mitään menettämisseuraamuksen perustavaa rikosta, koska menettelyn edellytyksenä on rikosepäily. Tämän vuoksi ajallinen soveltaminen kytkettäisiin epäillyn rikoksen tekopäivään. Rajaus on jossakin määrin keinotekoinen, mutta sitä on kuitenkin pidettävä välttämättömänä. Muussa tapauksessa uusi menettämisseuraamus voisi perustua useita vuosia ennen lain voimaantuloa tapahtuneisiin rikosepäilyihin. Tämä voisi säätämisjärjestysperusteluissa todetusti olla ongelmallista omaisuudensuojaan puuttumisen oikeasuhtaisuuden kannalta.

Sakkotäytäntöönpanolain muuttamiseen ( HE 26/2026 vp ) liittyvässä laissa rikoslain muuttamisesta

(638/2026)

on hyväksytty rikoslain 10 luvun 11 §:ään liittyviä muutoksia. Muutosten yhteensovittaminen kyseiseen pykälään tässä esityksessä ehdotettujen muutosten kanssa edellyttää lakiteknisesti sitä, että laki 638/2026 kumotaan kokonaisuudessaan ja sen sisältämät säännökset siirretään tässä esityksessä ehdotettavaan rikoslain muutoslakiin. Näistä muutoksista ne, jotka eivät liity rikoslain 10 luvun 11 §:ään, tulisivat voimaan laissa 638/2026 hyväksytyn mukaisesti 1.3.2028. Yhteensovittaminen edellyttää myös 10 luvun 11 §:n 3 momenttia vastaavaa väliaikaista muutossäännöstä (ehdotettu 10 luvun uusi 12 a §), joka olisi voimassa helmikuun 2028 loppuun asti. Mainittu sääntely siirtyy 1.3.2028 alkaen sakkotäytäntöönpanolain 45 a §:ään (637/2026, ks.

HE 26/2026 vp

s. 66–67 ja 70).

9

Toimeenpano ja seuranta

Konfiskaatiodirektiivin 34 artiklan 1 kohdan mukaan komissio toimittaa viimeistään 24 päivänä marraskuuta 2028 Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen, jossa arvioidaan tämän direktiivin täytäntöönpanoa. Edelleen artiklan 2 kohdan mukaan komissio toimittaa viimeistään 24 päivänä marraskuuta 2031 Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen, jossa arvioidaan tätä direktiiviä. Komissio ottaa huomioon jäsenvaltioiden toimittamat tiedot ja kaikki muut merkitykselliset tiedot, jotka liittyvät tämän direktiivin saattamiseen osaksi kansallista lainsäädäntöä ja sen täytäntöönpanoon. Kyseisen arvioinnin perusteella komissio päättää asianmukaisista jatkotoimista, mukaan lukien tarvittaessa lainsäädäntöehdotuksesta.

10

Suhde muihin esityksiin

10.1

Esityksen riippuvuus muista esityksistä

Esityksellä on yhteyksiä useisiin käynnissä oleviin lainsäädäntöhankkeisiin, joihin liittyvät ehdotukset on tarvittaessa sovitettava yhteen.

Esityksessä ehdotettavat pakkokeinolain 7 luvun muutokset ja varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettavan lain 4–7 § eivät ole riippuvaisia eduskunnan käsiteltävänä olevasta hallituksen esityksestä pakkokeinolain muuttamisesta sekä siihen liittyviksi laeiksi ( HE 98/2026 vp ). Viimeksi mainitussa esityksessä ei ehdoteta muutoksia edellä mainittuihin, tässä esityksessä käsiteltäviin pakkokeinolain säännöksiin.

Esityksessä ehdotetuilla muutoksilla pankki- ja maksutilien valvontajärjestelmästä annettuun lakiin on yhteys hallituksen esitykseen

HE 49/2026 vp

Kansaneläkelaitoksen tietojenvaihtoa koskevan lainsäädännön muuttamiseksi. Viimeksi mainitussa esityksessä on ehdotettu muutoksia samoihin kyseisen lain säännöksiin (3, 17 a ja 17 c §) kuin tässä esityksessä. HE:ssä 49/2026 vp ehdotettujen muutosten on tarkoitus tulla voimaan 1.3.2027 eli myöhemmin kuin tässä esityksessä.

Ehdotetulla varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annettavalla lailla on yhteys rahanpesulainsäädännön kokonaisuudistusta koskevaan hankkeeseen ( HE 105/2026 vp ), sillä mainitussa hankkeessa täytäntöönpantava rahanpesua ja terrorismin rahoittamisen estämistä koskeva EU-sääntely sisältää osin samankaltaista sääntelyä kuin konfiskaatiodirektiivi.

Esityksessä ehdotetaan ulosottokaaren 3 luvun 72 §:ään lisättäväksi uusi 4 momentti. Pykälän 1 momentti on hyväksytty muutettavaksi ( HE 198/2025 vp , EV 91/2026 vp), mutta muutos ei ole vielä tullut voimaan.

Lisäksi ehdotetulla esitutkintalain 3 luvun 11 §:n muutoksella on yhteys rikosprosessin sujuvoittamista koskevan lainsäädäntöhankkeen toiseen vaiheeseen (OM088:00/2024). Viimeksi mainitussa hankkeessa valmistellussa luonnoksessa hallituksen esitykseksi on ehdotettu muutosta kyseisen pykälän 5 momenttiin, joka taas on tässä esityksessä ehdotettu siirrettäväksi pykälän uudeksi 6 momentiksi. Mainittujen rikosprosessin sujuvoittamista koskevien muutosten on tarkoitus tulla voimaan tässä esityksessä ehdotettujen muutosten jälkeen eli myöhemmin kuin 23.11.2026.

11

Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys

11.1

Yleistä

Esityksessä ehdotetaan muutoksia menettämisseuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön. Menettämisseuraamuksella tarkoitetaan omaisuuden korvauksetonta menettämistä valtiolle rikoksen johdosta. Muutokset koskisivat menettelyn kaikkia vaiheita eli esitutkintaa ja mahdollista pakkokeinojen käyttöä, menettämisvaatimuksen esittämistä ja käsittelyä tuomioistuimessa sekä menettämisseuraamusten täytäntöönpanoa. Muutokset koskisivat sekä aineellisia että menettelyllisiä sääntöjä. Viimeksi mainittuihin sisältyisi säännöksiä sekä kansallisesta että rajat ylittävästä yhteistyöstä. Ehdotukset ovat merkityksellisiä lukuisien perusoikeuksien kannalta.

Menettämisseuraamuksia koskevaa lainsäädäntöä on aikaisemmin merkittävästi uudistettu vuosina 2001 ja 2016. Ensiksi mainitussa uudistuksessa ( HE 80/2000 vp ) menettämisseuraamuksia koskevat soveltamisalaltaan yleiset säännökset keskitettiin rikoslain uuteen 10 lukuun. Luvussa säädettiin muun ohella rikoshyödyn, rikoksentekovälineen, rikoksen tuotteen ja rikoksen kohteena olleen omaisuuden arvon menettämisestä, menettämisseuraamuksen määräämisen yleisistä edellytyksistä, menettämisen rajoituksista ja menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämisestä sekä rikoshyödyn ja sitä vastaavan vahingonkorvauksen suhteesta. Lisäksi lakiin otettiin uudenlainen säännös laajennetusta hyödyn menettämisestä, jonka yhteydessä säädettiin syyttäjän alennetusta näyttötaakasta omaisuuden alkuperän osalta.

Vuoden 2016 uudistuksessa ( HE 4/2016 vp ) rikoslain 10 lukuun lisättiin säännöksiä muun ohella rikoshyödyn määritelmästä ja kolmannelle osapuolelle siirretyn hyödyn tuomitsemisesta menetetyksi sekä menettämisseuraamusta koskevan asian käsittelemisestä omana asianaan ja vastaajan poissaolosta huolimatta. Lisäksi laajennetun hyötykonfiskaation edellytyksenä olevien rikosten luetteloa täydennettiin ja säädettiin väittämis- ja todistustaakasta menettämisseuraamusta koskevassa asiassa. Todistustaakka säädettiin kantajalle, lukuun ottamatta laajennetun hyötykonfiskaatiovaatimuksen kohteena olevan omaisuuden alkuperää, jonka osalta todistustaakka säädettiin vastaajalle.

Mainituista uudistuksista säädettiin perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL 33/2000 vp ja PeVL 8/2016 vp). Perustuslakivaliokunta arvioi uudistuksia omaisuudensuojan (PL 15 §), rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen (PL 8 §) ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin (PL 21 §) kannalta. Perustuslakivaliokunta katsoi kummankin uudistuksen osalta, että lakiehdotukset voitiin käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Myös nyt käsillä olevaa esitystä on erityisesti arvioitava suhteessa edellä mainittuihin perustuslain säännöksiin. Lisäksi on arvioitava erityisesti direktiivin poliisiyhteistyötä koskevaan sääntelyyn perustuvien kansallisten säännösten suhdetta yksityiselämän, kotirauhan ja henkilötietojen suojaan (PL 10 §) sekä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (PL 7 §). Keskeistä on, antavatko nyt ehdotettavat muutokset aihetta arvioida menettämisseuraamusten ja niihin läheisesti liittyvien säännösten suhdetta perustuslakiin toisin kuin aikaisempien lakimuutosten yhteydessä.

Perustuslakivaliokunnan valtiosääntöisiin tehtäviin ei lähtökohtaisesti kuulu kansallisen täytäntöönpanosääntelyn arviointi EU:n aineellisen lainsäädännön kannalta. Valiokunta on pitänyt tärkeänä, että siltä osin kuin Euroopan unionin lainsäädäntö edellyttää kansallista sääntelyä tai mahdollistaa sen, tätä kansallista liikkumavaraa käytettäessä otetaan huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset. Perustuslakivaliokunta on painottanut, että hallituksen esityksessä on erityisesti perusoikeuksien kannalta merkityksellisen sääntelyn osalta syytä tehdä selkoa kansallisen liikkumavaran alasta (ks. PeVL 48/2018 vp s. 6–7 ja siinä viitatut lausunnot). Direktiivi on edellä lausutusti vähimmäissääntelyä, jonka jättämää liikkumavaraa on kuvattu edellä ja kuvataan myös tarkemmin jäljempänä perusoikeuksien näkökulmasta.

Esityksen keskeisimmät valtiosääntöiset kysymykset koskevat ehdotettua uutta selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta, joka perustuisi keskeisesti direktiivin 16 artiklaan. Direktiivistä seuraa, että jäsenvaltioiden on mahdollistettava tiettyjen rikosten tutkinnan yhteydessä tunnistetun omaisuuden menetetyksi tuomitseminen, vaikka mitään yksittäistä rikosta ei voitaisi näyttää toteen (16 artiklan 1 kohta ja johdanto-osan 34 kappale). Tämän peruslähtökohdan osalta jäsenvaltioilla ei siten ole kansallista liikkumavaraa. Lisäksi uudessa menettämisseuraamuksessa olisi kyse 16 artiklan 1 kohdassa edellytetysti viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta, joka tuomitseminen edellyttäisi, että omaisuutta ei voitaisi tuomita menetetyksi muiden säännösten nojalla. Tältäkin osin kansallinen täytäntöönpanosääntely vastaisi direktiivin vähimmäistasoa.

Uusi menettämisseuraamus menisi kuitenkin joiltakin osin direktiivissä edellytettyä vähimmäistasoa pidemmälle. Ensinnäkin uusi menettämisseuraamus olisi mahdollinen useampien rikosten esitutkinnan yhteydessä tunnistetun omaisuuden osalta kuin direktiivissä edellytetään. Direktiivissä edellytetään, että kyse olisi rikoksesta, josta voidaan tuomita vähintään neljän vuoden enimmäisrangaistukseen (16 artiklan 4 kohta), kun taas ehdotettu kansallinen menettämisseuraamus olisi mahdollinen niiden rikosten osalta, joita koskeva langettava tuomio mahdollistaa nykyisin laajennetun hyödyn menettämisen rikoslain 10 luvun 3 §:n mukaisesti. Tämä koskisi neljän vuoden rangaistustason piirissä olevien rikosten lisäksi kätkemisrikosta, rahanpesua, salakuljetusta, huumausainerikosta, huumausainerikoksen edistämistä, perusmuotoisia lahjontarikoksia, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä, lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin, paritusta, vaaran aiheuttamista tietojenkäsittelylle ja esityksessä ehdotetun RL 10:3:n muutoksen mukaisesti laitonta tuontitavaraan ryhtymistä sekä näiden rikosten rangaistavia yrityksiä. Kyseiset rikokset on säädetty tai ehdotettu säädettäviksi laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikoksiksi ennen kaikkea sen vuoksi, että niitä on pidetty tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavina.

Uusi menettämisseuraamus menisi direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle myös siltä osin, että omaisuuden ei edellytettäisi olevan peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta eikä toiminnasta tyypillisesti seuraavan taloudellisen hyödyn edellytettäisi olevan huomattavaa. Riittävää olisi, että omaisuus olisi peräisin rikollisesta toiminnasta, joka on luonteeltaan sellaista, että se voi taloudellista hyötyä. Myöskään näyttökynnyksestä ei säädetä direktiivin 16 artiklassa yksityiskohtaisesti: tuomioistuimen on oltava vakuuttunut siitä, että omaisuus on peräisin artiklassa määritellystä rikollisesta toiminnasta eikä yksittäistä rikosta tarvitse näyttää toteen. Näihin kysymyksiin sisältyy siten kansallisen liikkumavaran käyttöä, jossa on otettava huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset.

Perusoikeuksien kannalta merkityksellistä kansallisen liikkumavaran käyttöä sisältyy myös ehdotukseen, jonka mukaan yksilöitävissä olevaan rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika olisi jatkossa 15 vuotta, koska kyseinen direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohtaan perustuva muutos koskisi muitakin kuin direktiivin soveltamisalassa olevia rikoksia.

Perusoikeuksien rajoittaminen edellyttää perustuslakivaliokunnan vakiintuneen lausuntokäytännön mukaan muun ohella sitä, että rajoitukset ovat tarkkarajaisia ja riittävän täsmällisesti määriteltyjä sekä suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. Viimeksi mainittuun sisältyy vaatimus siitä, että rajoitukset ovat välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Lisäksi rajoitusperusteiden on oltava hyväksyttäviä ja rajoittamisen painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatima. Perusoikeuksia rajoitettaessa on myös huolehdittava riittävistä oikeusturvajärjestelyistä. Rajoitukset eivät myöskään saa olla ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (PeVM 25/1994 s. 5).

11.2

Omaisuuden suoja

Yleistä

Omaisuuden suoja turvataan perustuslain 15 §:ssä, Euroopan unionin perusoikeuskirjan 17 artiklassa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1. lisäpöytäkirjan 1 artiklassa. Ensiksi mainitun 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu.

Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti katsonut, että perustuslain 15 §:n 1 momentti ei tarjoa suojaa omaisuudelle, joka on rikoksella hankittu tai joka muutoin liittyy välittömästi rikolliseen toimintaan (ks. esim. PeVL 8/2016 vp s. 3, PeVL 65/2010 vp s. 3/I, PeVL 53/2006 vp s. 4/I ja PeVL 33/2000 vp s. 2/I). Toisaalta perustuslaki ja erityisesti sen perusoikeussäännökset asettavat rajoja sille, millaisia rangaistus- tai muita seuraamuksia rikoksiin voidaan liittää (ks. esim. PeVL 23/1997 vp s. 2/I, PeVL 33/2000 vp s. 2/II, PeVL 53/2006 vp s. 4/I ja PeVL 65/2010 vp s. 3/I).

Esityksessä säädettäisiin kattavasti rikoshyödyn ja muun rikolliseen toimintaan liittyvän omaisuuden poisottamisesta. Säännökset koskisivat direktiivin tavoin omaisuuden tunnistamista ja jäljittämistä, jäädyttämistä, menetetyksi tuomitsemista ja hallinnointia sekä osittain myös menettämisseuraamusten täytäntöönpanoa.

Rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus

Ehdotetussa laissa rikoslain muuttamisesta laajennettaisiin edellytyksiä omaisuuden tuomitsemiselle menetetyksi. Näistä ehdotuksista merkittävin on rikollisesta toiminnasta peräisin olevan selittämättömän varallisuuden menetetyksi tuomitseminen. Kyseinen menettämisseuraamus voitaisiin tuomita ilman, että omaisuutta voitaisiin yhdistää mihinkään yksittäiseen rikokseen ja ilman, että menettelyssä näytettäisiin toteen yhtäkään yksittäistä rikosta. Tämä herättää kysymyksen siitä, voidaanko tällaisen omaisuuden katsoa olevan perustuslakivaliokunnan aikaisemmassa lausuntokäytännössä tarkoitetulla tavalla rikoksella hankittu tai välittömästi liittyvän rikolliseen toimintaan. Ehdotus perustuu mainituilta osin direktiivin 16 artiklaan eikä sen suhteen ole kansallista liikkumavaraa. Perustuslakivaliokunnan aikaisempi lausuntokäytäntö on kuitenkin otettava huomioon arvioitaessa, onko edellä selostettu kansallisen liikkumavaran käyttö merkityksellistä omaisuudensuojan kannalta.

Perustuslakivaliokunta on aiemmin todennut, ettei rikoksen tekeminen saa olla taloudellisesti kannattavaa ja pitänyt tältä osin rikoshyödyn menetetyksi tuomitsemista, mukaan lukien laajennettua hyödyn menettämistä koskevaa sääntelyä (RL 10:3) perusteiltaan hyväksyttävänä (PeVL 33/2000 vp s. 2/II, PeVL 8/2016 vp s. 3). Nykyinen kansallinen lainsäädäntö sallii jo rikostuomiosta riippumattoman menettämisseuraamuksen eli menettämisvaatimuksen esittämisen syytteestä erillään ns. konfiskaatiokanteena, ja menettämisseuraamuksen tuomitsemisen, vaikka ketään ei tuomita siitä rikoksesta, johon menettämisseuraamus perustuu. Edelleen kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa laajennetun hyödyn menettämisen osalta myös sellaisen omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen, jonka syy-yhteyttä yksittäiseen rikokseen ei voida osoittaa, minkä myös perustuslakivaliokunta on lausunnoissaan hyväksynyt (PeVL 33/2000 vp, PeVL 8/2016 vp).

Perustuslakivaliokunta on laajennetusta hyödyn menettämisestä säädettäessä pitänyt omaisuuden suojan kannalta merkityksellisenä, että henkilö voi välttää seuraamuksen tuomitsemisen saattamalla omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi. Selvää toisaalta on, että keneltäkään ei voida vaatia erityisiä toimia omaisuutensa menettämisen välttämiseksi, ellei sen laitonta alkuperää voida perustellusti epäillä (PeVL 33/2000 vp s. 3/I). Perustuslakivaliokunnan kyseisen lausunnon seurauksena päädyttiin lopulta säätämään syyttäjän todistustaakasta ja alennetusta näyttökynnyksestä omaisuuden alkuperän suhteen (RL 10:3, laki 875/2001), joka muutettiin vastaajan todistustaakaksi vuonna 2016 (laki 356/2016). Ehdotetussa uudessa menettämisseuraamuksessa syyttäjällä olisi aikaisempaa laajennetun hyödyn menettämistä koskevaa säännöstä muistuttavasti paitsi väittämistaakka, myös todistustaakka omaisuuden laittomasta alkuperästä, vaikka näyttökynnystä olisikin alennettu. Näyttökynnystä koskevia kysymyksiä ja menettelyyn sisältyviä oikeusturvatakeita arvioidaan tarkemmin jäljempänä EIT:n oikeuskäytännön yhteydessä.

Uudella rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksella ei muutettaisi sitä lähtökohtaa, että menettämisseuraamus on rikosoikeudellinen seuraamus, joka tuomitaan luonteeltaan rikosoikeudellisessa menettelyssä. Uuden menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttäisi laajennetun hyödyn menettämisen tavoin sitä, että omaisuuden katsottaisiin olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Omaisuuden tulisi siten olla syy-yhteydessä rikolliseen toimintaan, joka kattaa käsitteenä ainakin yhden rikollisen toimen eli rikoksen (Rautio 2006 s. 168). Menettämisseuraamus perustuisi siten näissäkin tilanteissa siihen, että jokin rikos on tehty, vaikka kyseistä rikosta ei voitaisikaan tuomiossa yksilöidä.

Keskeisin ero nykyiseen sääntelyyn ja erityisesti laajennettuun hyödyn menettämiseen verrattuna on se, että uuden menettämisseuraamuksen yhteydessä ei näytettäisi toteen mitään yksittäistä rikosta. Tämä muodollinen poikkeaminen menettämisseuraamuksia nykyisin koskevasta rikosedellytyksestä on merkityksellisempi muiden jäljempänä arvioitavien perusoikeuksien kuin omaisuudensuojan kannalta. Omaisuudensuojan näkökulmasta merkittävämpi on kysymys siitä, voidaanko omaisuuden katsoa olevan rikoksella hankittu tai välittömästi liittyvän rikolliseen toimintaan, vaikka syy-yhteyttä omaisuuden ja yksittäisen rikoksen välillä ei kyetä osoittamaan. Vastaus on jo nykyisen lainsäädännön perusteella myönteinen, koska laajennettu hyötykonfiskaatio on hyväksytty jo yli 20 vuotta sitten. Viimeksi mainituissa tilanteissa ei edellä lausutusti osoiteta omaisuuden syy-yhteyttä yksittäiseen rikokseen vaan rikolliseen toimintaan. Sama koskisi ehdotettua selittämättömän omaisuuden konfiskaatiota. Näyttökynnyksen osalta edellytettäisiin, että omaisuus olisi varsin todennäköisesti peräisin rikollisesta toiminnasta.

Uudessa menettämisseuraamuksessakin olisi siten kaikilta osin kyse rikolliseen toimintaan välittömästi liittyvästä omaisuudesta, jolle perustuslain 15 §:n 1 momentti ei tarjoa suojaa. Tämän vuoksi myöskään uuden menettämisseuraamuksen direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle menevien edellytysten ei arvioida olevan ongelmallisia perustuslakivaliokunnan omaisuudensuojaa koskevan edellä selostetun lausuntokäytännön kannalta, koska nämä yksityiskohdat eivät muuta sitä peruslähtökohtaa, että kysymys on rikolliseen toimintaan välittömästi liittyvästä omaisuudesta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1. lisäpöytäkirjan 1 artiklassa turvatun omaisuudensuojan rajoittaminen esimerkiksi menettämisseuraamuksella edellyttää vakiintuneen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, että rajoitus on lakiin perustuva, sillä on hyväksyttävä tavoite ja että tavoitteen saavuttamiseksi käytettyjä keinoja voidaan pitää oikeasuhtaisina (ks. esim.

Gogitidze ym. v. Georgia , 2015, kohdat 92–97;

Păcurar v. Romania , 2025, kohdat 168–201;

Prenča v. Serbia , 2026, kohdat 76–105). Näistä tärkeimpänä on pidetty laillisuutta ( lawfulness ), joka paitsi edellyttää muodollista oikeusperustaa kansallisessa laissa, myös asettaa tätä koskevia, oikeusvaltioperiaatteeseen palautuvia laatuvaatimuksia esimerkiksi sääntelyn täsmällisyyden, ennustettavuuden ja saavutettavuuden suhteen (ks. esim.

Aksüngür ym. v. Serbia , 2025, kohdat 95–103).

Esimerkiksi tapauksessa

Dimitrovi v. Bulgaria

(2015) puuttumista omistusoikeuteen ei pidetty laillisuusvaatimuksen mukaisena muun ohella siksi, että menettämisvaatimus ei voinut vanhentua, jolloin menettely voitiin päättää ja avata uudestaan milloin tahansa. Lisäksi vastaajilla oli ollut todistustaakka siitä, että heidän tulonsa olivat olleet laillisia, mutta ei ollut selvyyttä siitä, mitä tulojen laillisuudella tarkoitettiin ja miten se voitaisiin osoittaa. Myös sellaisten vastaajien, joiden ei ollut väitetty rikkoneen mitään kansallista säännöstä, tuloja oli katsottu selittämättömiksi ja siten laittomiksi. Edelleen vastaajien tulojen ja menojen arviointi oli ollut hyvin vaikeaa muun ohella yleisen taloudellisen tilanteen muutoksen ja inflaation takia (kohdat 44–50).

Hyväksyttävänä tavoitteena ( legitimate aim ) on pidetty erilaisten vakavien rikosten kuten korruption, rahanpesun ja muiden talousrikosten sekä huumekaupan torjuntaa tai yleisemmin rikoksilla rikastumisen estämistä (ks. Gogitidze, kohdat 101–103;

Zaghini

v. San Marino , 2023, kohta 60;

Prenča , kohdat 83–85;

Saccoccia v. Itävalta , 2009, kohta 88, Silickiené v. Liettua , 2012, kohta 65;

Isaia ym. v. Italia , 2025, kohdat 67–67). Rikoksella saadun omaisuuden menetetyksi tuomitsemista on pidetty yleisen edun mukaisena ja siten hyväksyttävänä tavoitteena, koska sillä muun ohella varmistetaan, että rikos ei kannata ( Todorov ym. v. Bulgaria , 2021, kohta 186).

Myöskään hyväksyttävän tavoitteen vaatimuksen ei katsottu täyttyneen edellä mainitussa

Dimitrovi

-tuomiossa, vaikka EIT korostikin valtioiden laajaa harkintavaltaa yleisen edun määrittelyssä. Kansallisen sääntelyn tavoitteet eli oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon suojelu sekä taloudellisen toiminnan oikeudenmukaisten olosuhteiden varmistaminen olivat liian yleisiä ja epämääräisiä. Sääntely ei, toisin kuin Bulgarian hallitus oli väittänyt, koskenut rikoshyötyä, eivätkä kansalliset viranomaiset olleet yrittäneetkään osoittaa, että menetettäväksi vaadittu omaisuus olisi hankittu rikoksesta saadulla hyödyllä (kohdat 51–55).

Oikeasuhtaisuus ( proportionality ) edellyttää oikeudenmukaista tasapainoa yleisen edun ja yksilön perusoikeuksien suojaamisen välillä. Tällaista tasapainoa ei saavuteta, jos vastaajalle asetetaan liiallinen taakka ( excessive burden ). Tuomioistuin on katsonut menettämisseuraamusten olevan osa rikostorjuntaa, jonka toteuttamisessa lainsäätäjällä tulee olla laaja harkintavalta. Tuomioistuin yleisesti kunnioittaa lainsäätäjän politiikkavalintaa, paitsi jos siltä selvästi puuttuu hyväksyttävä peruste ( manifestly without reasonable foundation ) (ks.

Gogitidze , kohta 97, ja Telbis ja Viziteu v. Romania , 2018, kohdat 70–71). Vaikka omaisuudensuojaa koskeva määräys ei sisällä muodollisia menettelyvaatimuksia, toimenpiteen oikeasuhtaisuus edellyttää, että vastaajalla on mahdollisuus tehokkaasti riitauttaa omaisuudensuojaan puuttuvat toimet viranomaisten edessä (esim.

Prenča , kohta 86;

Isaia, kohta 69;

Saccoccia v. Itävalta , 2009, kohta 89).

Oikeasuhtaisuusarvioinnin osalta EIT on jo vanhemmassa oikeuskäytännössään katsonut, että menettelyt, joilla omaisuutta voidaan tuomita menetetyksi ilman syytetyn syyllisyyden vahvistavaa langettavaa rikostuomiota, ovat periaatteessa sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksen kanssa, jos omaisuus on yhdistetty epäilyihin vakavista rikoksista, joihin liittyy aiheetonta rikastumista (esim. mafiaan liittyvät rikokset, lahjonta tai rahanpesu). EIT on tältä pohjalta viitannut yhteisiin eurooppalaisiin (esim. Varsovan yleissopimus) ja jopa maailmanlaajuisiin oikeudellisiin kriteereihin, joilla rohkaistaan vakaviin rikoksiin, kuten lahjontaan, rahanpesuun ja huumausainerikoksiin, liittyvän omaisuuden menetetyksi tuomitsemiseen ilman langettavaa rikostuomiota. Vastuu laittomasti hankituksi oletetun omaisuuden laillisen alkuperän osoittamisesta voidaan tällaisessa menettelyssä oikeutetusti siirtää vastaajalle. Menettämisseuraamuksen kohteena voi olla välittömän rikoshyödyn lisäksi myös omaisuus, joksi välitön rikoshyöty on muunnettu tai vaihdettu, tai johon se on sekoitettu. Omaisuus voidaan tuomita menetetyksi paitsi epäillyltä tai syytetyltä, myös tämän läheiseltä tai muulta kolmannelta osapuolelta, joka ei ole ollut perustellusti vilpittömässä mielessä ( Gogitidze

, kohta 105;

Telbis ja Viziteu , kohta 76;

Isaia , kohta 71).

EIT on useissa ratkaisuissaan ottanut kantaa myös näyttökynnykseen. Tältä osin on katsottu, että kansalliset viranomaiset voivat oikeutetusti perustaa menettämisseuraamuksen näyttöenemmyyteen ( preponderance of evidence ), jonka mukaan vastaajan lailliset tulot eivät voineet riittää omaisuuden hankkimiseen ( Gogiditze , kohta 107;

Telbis ja Viziteu , kohta 68). Vakavista rikoksista peräisin olevan hyödyn menetetyksi tuomitseminen ei siten edellytä rikosasian tuomitsemiskynnystä vastaavaa ”ei varteenotettavaa epäilyä” -tasoista näyttöä omaisuuden laittomasta alkuperästä. Oikeasuhtaisuusvaatimuksen on riittänyt täyttämään todennäköisyysnäyttö tai korkea todennäköisyysnäyttö laittomasta alkuperästä, yhdistettynä omistajan puuttuvaan vastanäyttöön (”

proof on a balance of probabilities or a high probability of illicit origins, combined with the inability of the owner to prove the contrary, was found to suffice for the purposes of the proportionality test under Article 1 of Protocol No. 1

”) (ks. esim.

Gogiditze , kohta 107;

Telbis ja Viziteu , kohta 68;

Zaghini , kohta 62;

Isaia , kohta 76;

Webb v. Yhdistynyt kuningaskunta , 2004). Tuomioissa on edelleen katsottu, että hakijoiden voitiin oikeutetusti odottaa täyttävän oman osansa todistustaakasta torjumalla syyttäjän perusteltuja epäilyksiä omaisuuden laittomasta alkuperästä (”

it was only reasonable to expect the … applicants … to discharge their part of the burden of proof by refuting the prosecutor’s substantiated suspicions about the wrongful origins of their assets

”)( Gogiditze , kohta 108;

Telbis ja Viziteu , kohta 77).

Tapausten osalta on katsottu, ettei menettämisseuraamuksen oikeasuhtaisuus ole aiheuttanut ongelmia, kun menetetyksi tuomittu omaisuus on oletettu hankituksi ( presumed to have been acquired

) lahjonnalla tai muilla järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvillä rikoksilla ( Păcurar

, kohta 185). Useissa ratkaisuissa, joissa oikeasuhtaisuutta ja siten omaisuudensuojaa on katsottu loukatun, on kiinnitetty huomiota siihen, että konfiskaatioprosessin mahdollistavia epäiltyjä esirikoksia oli ollut lukuisia eivätkä kaikki näistä olleet olleet vakavia tai sellaisia rikoksia, joiden voitaisiin perustellusti olettaa tuottavan hyötyä ( Todorov

, kohta 200;

Yordanov ym. v. Bulgaria , 2024, kohta 115;

Isaia , kohdat 72 ja 82).

Zaghini

-tuomiossa, jossa oli kyse pakollisesta menettämisseuraamuksesta, merkitystä annettiin myös sille, ettei ollut osoitettu, että menetetyksi tuomittavaa määrää ei olisi alennettu, jos syytetyt olisivat voineet osoittaa omaisuuden laillisen alkuperän (kohta 64).

Gogitidze

-tuomiossa EIT torjui hakijoiden väitteen, jonka mukaan menettämisseuraamus olisi perustunut pelkästään syyttäjän toteennäyttämättömään epäilyyn ( unsubstantiated suspicion

). Kansalliset tuomioistuimet olivat tutkineet syyttäjän väitteet kontradiktorisessa menettelyssä, jossa esitettyjen todisteiden perusteella oli katsottu, että hakijan perheen huomattavia varoja ei ollut voitu rahoittaa pelkästään virallisilla palkkatuloilla. Hakijoiden taloudellisen tilanteen huolellinen tarkastelu oli osoittanut huomattavan epäsuhdan heidän tulojensa ja varallisuutensa välillä, mikä oli hyvin dokumentoituna tosiasiana ollut perusteena menettämisseuraamukselle (kohta 112).

Eräissä muissakin ratkaisuissa, joissa menettämisseuraamusta on pidetty oikeasuhtaisena, on kiinnitetty huomiota siihen, että hakijan tulojen ja omaisuuden välillä on ollut huomattava epäsuhta ( significant/considerable difference/discrepancy ) ( Păcurar , kohta 195;

Arcuri ym. v. Italia , 2001). Vastaavasti joissakin ratkaisuissa, joissa oikeasuhtaisuusvaatimusta ja siten omaisuudensuojaa on katsottu loukatun, yhtenä seikkana on otettu huomioon se, että menetetyksi tuomitseminen on perustunut laillisten tulojen ja omaisuuden epäsuhtaisuuteen, ilman, että epäsuhta olisi ollut huomattava ( Todorov

¸kohta 204;

Isaia , kohdat 72, 85–86, 88).

EIT on edelleen useissa ratkaisuissaan katsonut, että kaikissa oikeusjärjestelmissä on näytöllisiä tai oikeudellisia olettamasääntöjä ( presumptions of fact or of law ), eikä ihmisoikeussopimus niitä periaatteessa estä, kunhan niiden käyttöön liittyy tehokkaita oikeusturvatakeita (esim.

Arcuri ;

Butler v. Yhdistynyt kuningaskunta , 2002;

Morabito ym. v. Italia , 2005;

Todorov , kohta 205). Näin ollen pelkästään omaisuuden alkuperää koskevan todistustaakan kääntäminen vastaajalle ei tarkoita suhteetonta puuttumista tämän omistusoikeuteen. Merkitystä voidaan kuitenkin antaa vastaajan vaikeuksille täyttää todistustaakkansa esimerkiksi ajan kulumisen tai muiden seikkojen vuoksi ( Todorov , kohta 205; ks. myös

Butler ). Ensiksi mainittuja vaikeuksia on todettu tapauksissa, joissa lainsäädännön ajallinen soveltamisala on ollut laaja. Tämä on voinut koskea esimerkiksi sääntelyn taannehtivuutta siten, että esirikokset on voitu tehdä kauan ennen lain voimaantuloa, tai sitä, että menetetyksi tuomittu omaisuus on hankittu useita vuosia esirikosten tekemisen jälkeen ( Yordanov , kohdat 116–118;

Todorov , kohdat 201, 219 ja 237;

Isaia , kohdat 76 ja 81).

Tapauksessa

Todorov oli lukuisia tekijöitä, joiden tuloksena hakijoille oli aiheutettu huomattava taakka ja joiden yhteisvaikutuksena omaisuudensuojaan puuttuminen saattoi olla suhteetonta. Edellä mainittujen todisteluvaikeuksien ja kansallisten todistelusääntöjen sekä lainsäädännön laajan asiallisen ja ajallisen soveltamisalan lisäksi kansalliset viranomaiset saattoivat tukeutua varojen laitonta alkuperää koskevaan olettamaan pelkästään laillisten tulojen puuttumisen perusteella, ilman varojen laittoman alkuperän osoittamista. Ratkaisevaksi yksittäisten tapausten arvioinnissa katsottiin se, oliko rikollisen toiminnan ja menetetyksi tuomitun omaisuuden välillä osoitettu syy-yhteyttä, eli olivatko kansalliset viranomaiset esittäneet kussakin tapauksessa edes jonkinlaiset perustelut sille, että menetetyksi tuomitut varat olivat peräisin todetusta rikoksesta (kohdat 205–211, 215).

EIT onkin useissa ratkaisuissaan pitänyt menettämisseuraamusta suhteettomana ja siten omaisuudensuojan vastaisena, jos menetetyksi tuomittua omaisuutta ei ole voitu yhdistää mihinkään rikolliseen toimintaan. Tapauksessa

Rummi v. Viro

(2015) epäillystä rikoksesta ei ollut tehty kunnollista tutkintaa eikä arvioitu, miltä osin varat oli voitu saada rikoksella ja mitkä yksilölliset omaisuuserät tulisi tuomita menetetyksi (kohdat 105–109). Joissakin tapauksissa kyse on ollut omaisuudesta, jota kolmas osapuoli on käyttänyt rikoksen tekemiseen, vaikka omaisuuden omistajan ja laittoman toiminnan välillä ei ole ollut yhteyttä eikä omistajilla ole ollut tehokasta keinoa vastustaa menettämisseuraamusta (esim.

B.K.M. Lojistik Tasimacilik Ticaret Limited Sirketi v. Slovenia , 2017, kohdat 45–49;

Zaghini , kohta 65).

Tapauksessa

Todorov menetetyksi oli tuomittu sellaistakin omaisuutta, joka ei voinut olla peräisin esirikoksesta, koska viimeksi mainitulla saatu hyöty oli maksettu takaisin. Lisäksi yhteyttä yhden hakijan vuonna 1993 tekemän rikoksen ja hakijoiden huomattavasti myöhemmin saaman hyödyn välillä ei ollut yritettykään osoittaa, vaan ainoastaan nojauduttu hakijoiden tulojen ja menojen epäsuhtaisuuteen (kohdat 20, 32, 206, 221).

Isaia

-tapauksessa EIT katsoi puuttumisen omaisuudensuojaan suhteettomaksi, koska kansallinen menettely oli aloitettu useita vuosia viimeisten rikosten jälkeen ja kansalliset viranomaiset eivät olleet kyenneet osoittamaan mitään yhteyttä ensimmäisen hakijan rikollisen toiminnan ja menetetyksi tuomittujen varojen välillä. Myös kyseisessä tapauksessa yhteyden oli oletettu olevan olemassa pelkästään sillä perusteella, että hakijoiden lailliset tulot olivat olleet riittämättömiä oikeuttamaan heidän varallisuutensa (kohdat 85–86 ja 92). Vastaavasti joissakin tapauksissa, joissa omaisuudensuojaa ei ole katsottu loukatun, merkitystä on annettu muun ohella sille, että menetetyksi tuomittu omaisuus on kyetty yhdistämään rikolliseen toimintaan (esim.

Silickiené v. Liettua , 2012, kohta 68;

Veits v. Viro , 2015, kohta 192).

Prenča

-tapauksessa EIT katsoi oikeasuhtaisuuden vaatimusta rikotun usealla eri perusteella. Tapauksessa hakija oli yrittänyt kuljettaa rajan yli käteisvaroja, jotka oli tuomittu menetetyksi siltä osin kuin ne ylittivät rajanylityksessä sallitun määrän. Hakijaa ei ollut syytetty mistään rikoksesta eikä varoja ollut väitetty rikoksella hankituiksi. Rikkomusmenettelyssä ei ollut otettu kantaa käteisvarojen alkuperään. Sallitun määrän ylittävän osan menetetyksi tuomitseminen oli ollut pakollista ja hakijan oli ollut vaikeaa osoittaa varojen laillinen alkuperä. Hänellä ei myöskään ollut ollut järkevää mahdollisuutta saada asiansa käsitellyksi viranomaisten edessä. Menettämisseuraamus oli hyvin ankara hakijan rikkomukseen ja sillä mahdollisesti aiheutuneeseen vahinkoon nähden. Seuraamuksen tarkoituksena ei siten ollut ollut varmistaa valtiolle aiheutuneen vahingon korvaaminen tai esirikoksella saadun rahan poistaminen laillisen talouden piirissä, vaan kyse oli rankaisullisesta ja pelotevaikutuksellisesta toimesta (kohdat 92–103).

Arvioitaessa ehdotetun selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen suhdetta EIT:n oikeuskäytännön edellä selostettuihin, osin toisiinsa limittyviin vaatimuksiin, voidaan ensinnäkin todeta, että uusi menettämisseuraamus olisi EIT:n edellyttämin tavoin lakiin perustuva. Kyse olisi tiettyjen, erikseen lueteltujen rikosten esitutkinnan yhteydessä tunnistetusta konkreettisesta omaisuudesta, jonka katsottaisiin olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Esitutkinnan aloittaminen edellyttäisi, ettei epäilty rikos ole vanhentunut, minkä lisäksi menettämisvaatimus tulisi esittää viiden vuoden kuluessa esitutkinnan aloittamisesta tai omaisuuden takavarikoinnista. Kyse olisi harkinnanvaraisesta ja viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta, joka voitaisiin tuomita vain, jos omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi muiden säännösten nojalla. Kyse olisi siten EIT:n oikeuskäytännössä edellytetysti täsmällisestä ja ennustettavasta sääntelystä.

Toiseksi voidaan todeta, että sääntelyllä olisi hyväksyttävä tavoite, eli hyötyä tuottavien rikosten torjunta ja yleisemmin se, että rikos ei saa kannattaa. Uusi menettämisseuraamus koskisi tilanteita, joissa omaisuus on varsin todennäköisesti peräisin tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavasta rikollisesta toiminnasta, vaikka yksittäistä rikosta ei kyetä näyttämään toteen. Menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttäisi muun ohella, että esitutkinta on aloitettu tietystä, joko vakavasta tai joka tapauksessa tyypillisesti hyötyä tuottavasta rikoksesta.

EIT:n oikeuskäytännöstä ilmenevää kolmatta vaatimusta eli oikeasuhtaisuutta on ratkaisuissa punnittu useiden eri seikkojen perusteella. Niissä edellä selostetuissa tapauksissa, joissa oikeasuhtaisuuta ja siten omaisuudensuojaa on katsottu rikotun, rikkomus on tyypillisesti perustunut useaan seikkaan, joiden yhteisvaikutuksena vastaajalle on aiheutunut liiallinen taakka. Arvioinnissa on myös annettu painoarvoa kyseessä olevan valtion erityisolosuhteille, kuten rahan arvon muutoksille. Oikeuskäytännöstä ilmenee, että lainsäätäjällä on menettämisseuraamusten osalta laaja harkintavalta, jota EIT lähtökohtaisesti kunnioittaa. Huomionarvoista muutenkin on, että EIT ei yksilövalitusasioissa lähtökohtaisesti arvioi kansallista lainsäädäntöä abstraktisti eli yleisellä tasolla vaan sitä, johtiko tapa, jolla sitä sovellettiin tai jolla se vaikutti valittajaan, yleissopimuksen rikkomiseen (ks. esim.

Prenča , kohta 81, ja Imeri v. Kroatia , 2021, kohdat 75–76).

EIT on oikeasuhtaisuuden arvioinnissa kiinnittänyt muun ohella huomiota paitsi todistustaakan jakoon ja edellytettyyn näyttökynnykseen, myös menettämisseuraamuksen asialliseen ja ajalliseen soveltamisalaan sekä siihen, onko rikollisuuden ja omaisuuden välillä osoitettu syy-yhteyttä. Monet näistä vaatimuksista limittyvät toisiinsa ja koskevat laajemmin vastaajan puolustautumismahdollisuuksia eli kysymystä siitä, onko vastaajalla tosiasiallinen mahdollisuus puolustautua menettämisvaatimusta vastaan esimerkiksi osoittamalla omaisuuden alkuperä lailliseksi.

Todistustaakan ja näyttökynnyksen osalta EIT on antanut useita ratkaisuja, joissa on pidetty oikeasuhtaisuusvaatimuksen kannalta riittävänä näyttöenemmyyttä ja tarkemmin todennäköisyysnäyttöä tai korkeaa todennäköisyyttä laittomasta alkuperästä, yhdistettynä puuttuvaan vastanäyttöön ( Gogiditze, Telbis ja Viziteu, Zaghini, Isaia, Webb

). Arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että useissa EIT:n ratkaisuissa näyttöenemmyys on perustettu siihen, että vastaajan lailliset tulot eivät ole voineet riittää omaisuuden hankkimiseen ( Gogitidze, Telbis ja Viziteu

). Pelkkää laillisten tulojen ja omaisuuden epäsuhtaisuutta ei ole välttämättä pidetty riittävänä ( Todorov, Isaia

), mutta huomattavaa epäsuhtaisuutta on ( Gogitidze, Telbis ja Viziteu, Păcurar, Arcuri

).

Myös direktiivin 16 artiklan 2 kohdan a alakohdassa on mainittu omaisuuden arvon huomattava epäsuhteisuus henkilön laillisiin tuloihin nähden yhtenä seikkana, joka tulisi ottaa huomioon menetetyksi tuomitsemista harkittaessa. Kuten säännöskohtaisissa perusteluissa on todettu, ehdotetun todennäköisyysnäytön kannalta keskeistä olisi arvioida omaisuuden suhdetta vastaajan laillisiin tuloihin. Käytännössä tällaista arviointia on edellytetty jo laajennetun hyödyn menettämistä aikaisemmin koskeneen syytä olettaa -näyttökynnyksen osalta (ks. LaVM 4/2016 vp s. 8). Epäsuhdan tulisi lähtökohtaisesti olla huomattava, jotta sille voitaisiin antaa arvioinnissa ratkaiseva merkitys. Mitä vähäisempi epäsuhta olisi, sitä enemmän muuta näyttöä omaisuuden laittomasta alkuperästä tarvittaisiin. Tällaista muuta näyttöä voivat laajennetun hyötykonfiskaation tapaan olla esimerkiksi omaisuuden laatu ja säilytystapa, muut löytämisolosuhteet, henkilön aikaisempi rikoshistoria tai muut kytkökset rikollisuuteen tai ylellinen elämäntapa (ks. viimeksi mainituilta osin Viljanen 2007 s. 200–202).

EIT:n oikeuskäytännössä on myös nimenomaisia kannanottoja siitä, että todistustaakka voidaan kääntää vastaajalle. Hakijoiden on esimerkiksi voitu oikeutetusti odottaa täyttävän oman osansa todistustaakasta torjumalla syyttäjän perusteltuja epäilyksiä omaisuuden laittomasta alkuperästä ( Gogiditze, Telbis ja Viziteu, Păcurar

). Merkityksellisenä on myös pidetty sitä seikkaa, että menetetyksi tuomittua määrää olisi alennettu, jos syytetyt olisivat voineet osoittaa omaisuuden laillisen alkuperän ( Zaghini

). Edelleen on katsottu, ettei ihmisoikeussopimus periaatteessa estä näytöllisiä tai oikeudellisia olettamasääntöjä, eikä pelkästään omaisuuden alkuperää koskevan todistustaakan kääntäminen vastaajalle tarkoita suhteetonta puuttumista tämän omistusoikeuteen ( Todorov

). Vastaajalla tulee kuitenkin olla tehokkaat oikeusturvatakeet, jotta hän voisi täyttää todistustaakkansa.

EIT:n oikeuskäytännön valossa keskeinen merkitys vaikuttaa olevan sillä, millaista perustelua syyttäjän vaatimukselta edellytetään, jotta vastaajan voidaan odottaa täyttävän oman osuutensa näyttövelvollisuudesta. Kysymys palautuu Suomessa syyttäjän väittämis- eli vetoamistaakkaan. Sen kannalta merkityksellinen on myös se perustuslakivaliokunnan toteama seikka, ettei todistustaakkaa pidä siirtää vastaajalle, ellei omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite ole objektiivisesti arvioiden perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu (PeVL 8/2016 vp s. 4–5, PeVL 33/2000 vp, s. 3/II).

Selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttäisi laajennetun hyötykonfiskaation tavoin sitä, että kantaja eli käytännössä syyttäjä esittäisi tätä koskevan vaatimuksen, jossa tulisi yksilöidä, mikä omaisuuserä tulisi konfiskoida. Syyttäjällä olisi rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaisesti väittämistaakka niistä seikoista, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Tämä edellyttää konkreettisiin seikkoihin vetoamista vaatimuksen tueksi. Väittämistaakka on täytettävä vetoamalla muihin kuin tiettyyn yksittäiseen rikokseen liittyviin konkreettisiin tosiseikkoihin tai olosuhteisiin, joiden perusteella omaisuuden voidaan katsoa olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Yleinen viittaus rikolliseen toimintaan ei riitä, mutta sellaisiin seikkoihin voidaan vedota, joiden perusteella voidaan katsoa rikollista toimintaa harjoitetun. Syyttäjä esittäisi menettämisvaatimuksen ja vetoaisi sen perustaviin seikkoihin virkavastuulla (ks.

HE 4/2016 vp

s. 53).

Todistustaakan jakoa ja edellytettyä näyttökynnystä arvioitaessa merkitystä on myös sillä, että kysymys olisi laajennetun hyötykonfiskaation tavoin esinekonfiskaatiosta. Vastaajan puolustautumismahdollisuuksien osalta voidaan siten antaa merkitystä perustuslakivaliokunnan edellä lausutulle kannalle siitä, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Vastaajan oikeusturvaa laajennettuun hyötykonfiskaatioon verrattuna parantaisi se, että todistustaakka omaisuuden alkuperästä olisi syyttäjällä. Jos syyttäjä täyttäisi väittämis- ja todistustaakkansa, selitysvelvollisuus omaisuuden alkuperästä siirtyisi vastaajalle, jolla olisi edellä mainituista syistä mahdollisuus puolustautua ja esittää vastanäyttöä.

EIT:n oikeuskäytännössä on vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta annettu edellä lausutusti merkitystä menettämisseuraamuksen asialliselle ja ajalliselle soveltamisalalle. Ensiksi mainitun osalta on kiinnitetty huomiota menettämisseuraamuksen taustalla olevan rikollisuuden laatuun. Puuttumista omaisuudensuojaan ei ole pidetty oikeasuhtaisena esimerkiksi silloin, jos konfiskaatioprosessin mahdollistavia epäiltyjä esirikoksia on ollut lukuisia eivätkä kaikki näistä ole olleet vakavia tai sellaisia rikoksia, joiden voitaisiin perustellusti olettaa tuottavan hyötyä ( Todorov, Yordanov, Isaia

). Selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta ei ole pidettävä tältä osin ongelmallisena, koska se koskisi sellaisten rikosten esitutkinnan yhteydessä tunnistettua omaisuutta, jotka ovat joko luonteeltaan vakavia (direktiivissä edellytetty neljän vuoden vankeusrangaistustaso) tai jotka tyypillisesti tuottavat taloudellista hyötyä (muut laajennetun hyötykonfiskaation nykyisin mahdollistavat rikokset).

Menettämisseuraamusten ajallinen soveltamisala taas on voinut olla liian laaja esimerkiksi silloin, jos esirikokset on voitu tehdä kauan ennen lain voimaantuloa tai jos menetetyksi tuomittu on omaisuus hankittu useita vuosia esirikosten tekemisen jälkeen ( Todorov, Yordanov, Isaia ). Selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen suhdetta taannehtivan rikoslainsäädännön kieltoon arvioidaan tarkemmin jäljempänä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen yhteydessä. Joka tapauksessa rikoksen, jonka esitutkinnan yhteydessä omaisuus tunnistetaan, tulisi olla rangaistava, kun esitutkinta aloitetaan. Lisäksi menettämisseuraamus tulisi tuomita viiden vuoden sisällä esitutkinnan aloittamisesta tai omaisuuden takavarikoimisesta. Menettelyn ajallista soveltamisalaa olisi siten rajattu sekä alku- että loppupään osalta.

Edelleen EIT:n oikeuskäytännössä keskeinen merkitys on annettu sille, voidaanko omaisuus yhdistää rikolliseen toimintaan. Tältä osin ei edellä lausutusti ole riittävää vedota vain laillisten tulojen ja omaisuuden epäsuhtaisuuteen. Esimerkiksi tapauksessa

Todorov , jossa oli useita epäsuhtaisuuden puolesta puhuvia tekijöitä, ratkaisevaksi yksittäisten tapausten arvioinnissa katsottiin se, oliko rikollisen toiminnan ja menetetyksi tuomitun omaisuuden välillä osoitettu syy-yhteyttä, eli olivatko kansalliset viranomaiset esittäneet kussakin tapauksessa edes jonkinlaiset perustelut sille, että menetetyksi tuomitut varat olivat peräisin todetusta rikoksesta. Tältä osin voidaan viitata edellä syyttäjän väittämistaakasta todettuun. Syyttäjällä olisi rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin väittämistaakka niistä seikoista, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Tämän väittämistaakan ja alennetun näyttökynnyksen täyttyminen olisi edellytyksenä selittämätöntä omaisuutta koskevan menettämisseuraamuksen tuomitsemiselle.

Oikeasuhtaisuusarvioinnin kannalta merkityksellistä on myös se, että kyse olisi harkinnanvaraisesta ja viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta. Ensisijaisesti rikosprosessissa tulisi selvittää, täyttyvätkö muiden menettämisseuraamusten soveltamisedellytykset. Puolustautumismahdollisuuksien kannalta merkityksellistä on, että kyse olisi luonteeltaan rikosoikeudellisesta menettelystä, jossa vastaajalla olisi käytettävissään normaalit rikosprosessin oikeusturvatakeet.

Edellä mainituilla perusteilla esityksessä katsotaan, että EIT:n omaisuudensuojaa koskeva oikeuskäytäntö ei aseta esteitä nyt ehdotettavalle uudelle menettämisseuraamukselle.

Muut ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan myös laajennettavaksi perusteita, joiden nojalla tekijän lähipiirille eli kolmansille osapuolille siirretty rikoshyöty voidaan tuomita menetetyksi. Muutos perustuisi direktiiviin ja olisi luonteeltaan selventävä, koska käytännössä kyse olisi henkilöistä, joilla olisi nykyisessä lainsäädännössä edellytetysti perusteltu syy epäillä, että omaisuuden siirtymisen tarkoituksena on ollut menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen. Tältä osin voidaan vielä todeta, että perustuslakivaliokunta on nykyistä rikoslain 10 luvun 2 §:n 4 momenttia arvioidessaan kiinnittänyt huomiota siihen, että kyseinen säännös kolmannen tuomitsemisesta menettämään rikoshyöty ei puutu asiallisesti kyseisen henkilön ennen hyödyn saamista omistaman laillisen varallisuuden määrään, koska menetetyksi ei voida tuomita muuta tai enempää kuin rikoksella saatu omaisuus tai sen arvo. Rikoksen tuottama hyöty tuomitaan valtiolle menetetyksi sen vuoksi, että rikoksen tekeminen ei saa olla taloudellisesti kannattavaa. Tällä perusteella valiokunta on pitänyt ehdotettuja säännöksiä perusteiltaan hyväksyttävinä ja muutoinkin perustuslain kannalta ongelmattomina. (PeVL 8/2016 vp s. 3, ks. myös PeVL 33/2000 vp). Säännöksen nyt ehdotetut muutokset eivät merkitse muutosta edellä mainittuihin lähtökohtiin.

Esityksessä ehdotetaan myös, että rahanpesun kohteena olleen omaisuuden arvo voitaisiin tietyin edellytyksin tuomita menetetyksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että rahanpesuun syyllistyneen laillista omaisuutta tuomittaisiin menetetyksi enintään rahanpesun kohteena olleen omaisuuden määrä. Muiden rikosten osalta tällainen rikoksen kohteena olleen omaisuuden arvon tuomitseminen menetetyksi on mahdollista jo nykyisin rikoslain 10 luvun 8 §:n nojalla. Viimeksi mainitun säännöksen tavoin kyse olisi harkinnanvaraisesta ja viimesijaisesta arvokonfiskaatiosta, joka voitaisiin tuomita vain kerran. Säännöksen soveltamista ohjattaisiin sekä säännöstasolla että perusteluissa siten, että menettämisseuraamus ei muodostuisi rangaistukselliseksi.

Esityksessä ehdotetaan muutoksia myös omaisuuden jäljittämistä ja tunnistamista, jäädyttämistä, hallinnointia ja menettämisseuraamuksen täytäntöönpanoa koskeviin säännöksiin. Mainituilla muutoksilla on hyväksyttävä tarkoitus, ne perustuvat keskeisesti direktiivin velvoitteisiin eikä niillä mennä pidemmälle kuin direktiivin ja ehdotetun täydentävän kansallisen lainsäädännön tavoitteiden kannalta on välttämätöntä. Esimerkiksi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle annettavien välittömien toimien edellytyksistä ja kestosta säädettäisiin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Omaisuudensuojaa edistäisi se, että uudet säännökset omaisuuden hallinnoinnista kuten jäädytetyn omaisuuden myymisestä olisivat aikaisempaa tarkempia muun muassa kohdehenkilön kuulemisen ja muiden menettelyllisten oikeuksien osalta. Koska kyse olisi luonteeltaan rikosoikeudellisesta menettelystä, johon sovellettaisiin jatkossakin rikosasian käsittelysääntöjä ehdotettua kuulutustiedoksiantoa koskevin poikkeuksin, vastaajalla olisi käytössään normaalit rikosasian käsittelyn oikeussuojakeinot. Täytäntöönpanovaiheen osalta vastaajan oikeussuojakeinot perustuisivat ehdotettavan sääntelyn lisäksi sakkotäytäntöönpanolakiin ja ulosottokaareen.

Ehdotettavassa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa annettaisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ja tietyissä tilanteissa myös muille esitutkintaviranomaisille mahdollisuus käyttää tiettyjä pakkokeinoja, vaikka esitutkintaa ei Suomessa olisi käynnissä eikä pakkokeinolain toimivaltuudet siten muutoin olisi käytettävissä. Erillislain 5–7 §:ssä säädettäisiin mahdollisuudesta määrätä jäljitetty ja tunnistettu omaisuus väliaikaiseen vakuustakavarikkoon, lähetyksen pysäyttämisestä takavarikoimista tai jäljentämistä varten ja haltuunottamisesta takavarikointia tai asiakirjan jäljentämistä varten. Toimivaltuuksia olisi mahdollista käyttää vain rajat ylittäviin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtäviin liittyen eli silloin, kun ne olisivat tarpeen sellaisen omaisuuden katoamisen estämiseksi, josta on annettu tai saatetaan antaa toisen Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antama jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Lisäksi erillislain 4 §:ssä säädettäisiin mahdollisuudesta käyttää etsintää omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi silloin, kun se olisi tarpeen edellä mainittujen rajat ylittävien omaisuuden jäljittämis- ja tunnistamistehtävien hoitamiseksi. Kyse olisi konfiskaatioasetuksen ja sen soveltamislain soveltamista edeltävästä vaiheesta.

Ehdotetut säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuuden suojan kannalta. Kuten edellä on todettu, kyseisen perusoikeuden rajoittaminen edellyttää, että rajoituksesta säädetään lailla hyväksyttävien tarkoitusperien tavoittelemiseksi ja että päämäärän tavoittelemiseen käytettyjä keinoja voidaan pitää oikeasuhtaisina.

Mainituilla ehdotuksilla on hyväksyttävä tarkoitus, ne perustuvat keskeisesti direktiivin velvoitteisiin eikä niillä mennä pidemmälle kuin direktiivin ja ehdotetun täydentävän kansallisen lainsäädännön tavoitteiden kannalta on välttämätöntä. Toimivaltuuksien edellytyksistä ja kestosta säädettäisiin laissa täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Toimenpiteiden kesto voisi ajallisesti olla varsin lyhyt, vain seitsemän arkipäivää, joten myös omaisuuden suojaan kohdistuva rajoitus jäisi näissä tilanteissa lyhytkestoiseksi. Erillislain 7 §:ssä säädettäisiin lisäksi pakkokeinolain vastaavaa sääntelyä laajemmin pöytäkirjan laatimisesta esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta, mikä edistäisi omaisuuden omistajan tai sen, jonka hallusta omaisuus on otettu, oikeusturvan toteutumista.

Lisäksi huomionarvioista on, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle annettavissa toimivaltuuksissa ei olisi kyse kokonaan uusista viranomaisten toimivaltuuksista, vaan siitä, että lailla laajennettaisiin sitä joukkoa, joka voi käyttää voimassa olevia lailla säädettyjä toimivaltuuksia. Lisäksi erillislaissa ja siinä viitatuissa pakkokeinolain säännöksissä säädettäisiin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti siitä, milloin toimenpiteet voitaisiin tehdä ja muista toimenpiteen kohteena olevan henkilön oikeusturvan varmistamiseksi säädetyistä toimista. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi harkita toimenpiteen tekemistä ehdotettavassa laissa ja pakkokeinolaissa säädettyjen edellytysten perusteella.

Edellä todetun lisäksi omaisuudensuojaa edistäisi se, että uudet säännökset omaisuuden hallinnoinnista kuten jäädytetyn omaisuuden myymisestä olisivat aikaisempaa tarkempia muun muassa myymisen edellytysten sekä kohdehenkilön kuulemisen ja muiden menettelyllisten oikeuksien osalta. Viranomaisten velvollisuutta säilyttää jäädytettyä omaisuutta huolellisesti on arvioitu useissa EIT:n ratkaisuissa. Esimerkiksi tapauksessa

Stołkowski v. Puola

(2021) omaisuudensuojaa katsottiin loukatun, kun takavarikoidun auton arvo oli takavarikoinnin aikana laskenut vajaaseen kymmenesosaan. EIT katsoi, ettei auton säilyttäminen sisätiloissa olisi aiheuttanut viranomaisille kohtuutonta taakkaa, ja jos näin olisi ollut, viranomaiset olisivat voineet myydä auton ajallaan (kohdat 64–82).

Omaisuudensuojan kannalta on edellä lausutusti keskeistä, että vastaajalla on käytössään tehokkaat oikeussuojakeinot, jotka vastaisivat rikosasian käsittelyä (kuulutustiedoksiantoa koskevin poikkeuksin) ja menettämisseuraamuksen täytäntöönpanovaihetta.

Edellä mainituista syistä esityksen ehdotukset eivät ole ongelmallisia omaisuudensuojan kannalta.

11.3

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää muun muassa, että kunkin rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava laissa riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa (ks. esim. PeVL 26/2002 vp s. 2/I). Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta ja rikoksista määrättävien rangaistusten oikeasuhteisuuden periaatteesta säädetään myös perusoikeuskirjan 49 artiklassa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklassa säädetään ”ei rangaistusta ilman lakia” -periaatteesta.

Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta säädetään tarkemmin rikoslain 3 luvun 1 §:ssä, jonka mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Muulla rikosoikeudella seuraamuksella tarkoitetaan muun ohella turvaamistoimia, kuten menettämisseuraamusta ( HE 44/2002 vp

s. 35).

Perustuslakivaliokunta on aiemmassa lausuntokäytännössään katsonut, että menettämisseuraamuksia koskevaa sääntelyä on arvioitava perustuslain 8 §:ssä tarkoitetun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamien vaatimusten kannalta (PeVL 33/2000 vp s. 2/I ja PeVL 8/2016 vp s. 2). Tämä merkitsee muun muassa sitä, että menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn on oltava riittävän täsmällistä ja tarkkarajaista. Laajennetun hyödyn menettämisen osalta perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä sääntelyn täsmällisyyden ja tarkkuuden kannalta muun muassa sitä, että asiaa koskevasta säännöksestä käy ilmi, että sen kohteena voi olla vain sellainen omaisuus, joka on hankittu rikoksella tai jonka tällaista alkuperää on syytä epäillä (ks. PeVL 33/2000 vp s. 2–3).

Suhteellisuusvaatimus edellyttää sen arvioimista, onko kriminalisointi välttämätön sen taustalla olevan oikeushyvän suojaamiseksi ja onko vastaava tavoite saavutettavissa muulla, perusoikeuteen vähemmän puuttuvalla keinolla kuin kriminalisoinnilla. Myös rangaistusseuraamuksen ankaruus on yhteydessä suhteellisuusvaatimukseen. Menettämisseuraamuksessa on kysymys rikokseen perustuvasta seuraamuksesta (turvaamistoimesta), minkä vuoksi myös menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn on täytettävä suhteellisuusvaatimus. Seuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa sen perusteena olevaan tekoon, minkä lisäksi menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn on kokonaisuudessaan täytettävä oikeasuhtaisuuden asettamat vaatimukset (ks. esim. PeVL 23/1997 vp s. 2/II, PeVL 16/2013 vp s. 2/I, PeVL 56/2014 vp s. 2–3, PeVL 61/2014 vp s. 2/II ja PeVL 9/2016 vp s. 2).

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen noudattamista on arvioitava erityisesti ehdotetun uuden selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen osalta. Merkityksellistä on varsinkin se, että kyseisellä menettämisseuraamuksella poikettaisiin menettämisseuraamuksia nykyisin koskevasta rikosedellytyksestä, koska menettelyssä ei tarvitsisi näyttää toteen mitään yksittäistä rikosta. Kuten edellä on todettu, uusi menettämisseuraamus perustuu tältä osin direktiivin vähimmäisvaatimuksiin, joissa ei ole kansallista liikkumavaraa.

Suhteellisuutta on kuitenkin arvioitava siltä osin kuin ehdotettu kansallinen sääntely menisi direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle. Kuten edellä on todettu, menettämisseuraamus olisi mahdollinen useampien rikosten esitutkinnassa tunnistetun omaisuuden osalta kuin direktiivissä edellytetään, omaisuuden ei edellytettäisi olevan peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta eikä toiminnasta tyypillisesti seuraavan taloudellisen hyödyn edellytettäisi olevan huomattavaa. Tältä osin edellytykset pitkälti vastaisivat laajennetun hyödyn menettämisen osalta jo nykyisin säädettyä. Laajennettu hyötykonfiskaatio mahdollistaa edellä todetusti jo nykyisin sellaisen omaisuuden menetetyksi tuomitsemisen, jonka syy-yhteyttä yksittäiseen rikokseen ei voida osoittaa. Selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitseminen edellyttäisi laajennetun hyödyn menettämisen tapaan sitä, että omaisuus olisi peräisin rikollisesta toiminnasta. Siinä missä laajennetun hyötykonfiskaation laukaisevana tekijänä toimii tuomio liipaisinrikoksesta, selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa tällaisena liipaisimena toimisi esitutkinnan aloittaminen kyseisestä rikoksesta.

Rikokset, joiden esitutkinnan yhteydessä voitaisiin selvittää edellytykset myös selittämättömän omaisuuden menettämiselle, olisi määritelty tarkasti. Kyse olisi laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikoksista, joita jo nykyisin pidetään luonteeltaan tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavina. Tällaista rajausta voidaan pitää perusteltuna ja välttämättömänä ottaen huomioon, että menettämisseuraamuksilla pyritään yleisesti ottaen varmistamaan, ettei rikos kannata, ja että uuden menettämisseuraamuksen tarkoituksena on tehostaa rikoshyödyn poisottamista ja siten torjua erityisesti taloudellista hyötyä tuottavaa rikollisuutta. Jos rikokset rajattaisiin direktiivin vähimmäistason mukaisesti neljän vuoden vankeusrangaistuksen mahdollistaviin rikoksiin, tämä jättäisi ulkopuolelle lukuisia rikoksia, jotka tyypillisesti tuottavat taloudellista hyötyä ja jotka tämän vuoksi on säädetty laajennetun hyötykonfiskaation liipaisinrikoksiksi, kuten kätkemisrikoksen, rahanpesun ja huumausainerikoksen. Tällaisten rikosten esitutkinnan aloittamisessa merkityksellistä voi olla juuri selittämättömän omaisuuden löytäminen. Samoin direktiivin mahdollistama edellytys siitä, että omaisuus on peräisin rikollisjärjestön puitteissa toteutetusta rikollisesta toiminnasta, voisi nostaa säännöksen soveltamiskynnyksen varsin korkeaksi ja tehdä säännöksen soveltamisesta käytännössä hyvin harvinaista. Sinänsä voidaan olettaa, että uusi menettämisseuraamus voi tehostaa erityisesti luonteeltaan järjestäytyneestä tai muuten suunnitelmallisesta rikollisesta toiminnasta peräisin olevan omaisuuden poisottamista

Edellä mainituista syistä myös hyödyn määrää ja rikollisen toiminnan laatua koskevia edellytyksiä on pidettävä perusteltuina ja hyväksyttävinä. Koska kyse olisi käytännössä laajennettua hyödyn menettämistä täydentävästä menettämisseuraamuksesta, sen edellytykset on perusteltua muotoilla mahdollisimman pitkälti laajennettua hyödyn menettämistä vastaaviksi. Sääntelyn tavoitteen toteuttamiseksi on välttämätöntä, että sillä voidaan puuttua tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavasta rikollisesta toiminnasta peräisin olevaan omaisuuteen.

Sääntelyn suhteellisuutta turvaisi myös se, että kyse olisi direktiivissäkin edellytetysti harkinnanvaraisesta ja viimesijaisesta menettämisseuraamuksesta, joka tulisi kyseeseen, jos omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi minkään muun säännöksen nojalla. Ensisijaisesti tulisi aina selvittää edellytykset tavalliselle ja mahdollisesti laajennetulle hyödyn menettämiselle. Mainittu edellytys turvaa paitsi uuden menettämisseuraamuksen, myös yleisemmin perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä edellytettyä menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn oikeasuhtaisuutta kokonaisuudessaan. Lisäksi oikeasuhtaisuutta turvaisi osaltaan se, että selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskeva vanhentumisaika olisi viisi vuotta esitutkinnan aloittamisesta tai omaisuuden takavarikoinnista. Kyseinen vanhentumisaika olisi siten lyhyempi kuin menettämisseuraamusten vähimmäisvanhentumisaika, jota ehdotetaan direktiivin 15 artiklasta johtuvista syistä korotettavaksi 15 vuoteen.

Edellä mainituilla perusteilla uuden menettämisseuraamuksen aineelliset edellytykset ovat selviä ja riittävän yksityiskohtaisia. Sääntelyä voidaan tämän vuoksi pitää riittävän tarkkarajaisena ja täsmällisenä sekä oikeasuhtaisena.

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta merkityksellistä kansallisen liikkumavaran käyttöä sisältyy myös ehdotettuun rikoslain 8 luvun 9 §:n 1 momenttiin, jonka nojalla yksilöitävissä olevaan rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika olisi jatkossa 15 vuotta. Sääntely menee direktiivin 15 artiklan 1 kohdan d alakohdan velvoitetta pidemmälle siltä osin kuin se koskisi muitakin kuin direktiivin soveltamisalassa sen 2 artiklan nojalla olevia rikoksia. Menettämisvaatimuksen lyhin vanhentumisaika on nykyisin viisi vuotta, joten pidennys on huomattava. Toisaalta menettämisvaatimukset, jotka koskevat rikoslain 10 luvun 4 §:ssä tarkoitettua rikoksentekovälinettä tai 5 §:ssä tarkoitettua muuta omaisuutta, eivät vanhennu lainkaan.

Direktiivin soveltamisalassa ovat edellä 2 artiklan sisältökuvauksen yhteydessä tarkemmin selostetusti niin sanotut eurorikokset ja liitännäistoimivallan piirissä olevat rikokset. Kansallisia säännöksiä näistä rikoksista sijaitsee useissa rikoslain eri luvuissa, joissa ne saattavat koskea vain osaa luvun rikoksista. Näissäkään säännöksissä tarkoitetut teot eivät välttämättä ole kaikissa tilanteissa direktiivin soveltamisalaan kuuluvia rikoksia. Esimerkiksi direktiivin 2 artiklan 1 kohdan l alakohdassa mainitun ns. unionipetosdirektiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä säädettiin uusista rikoksista rikoslain 29 lukuun (7 a §) ja 40 lukuun (8 a ja 8 b §), minkä lisäksi direktiivin säännösten kannalta merkityksellisiksi on arvioitu ainakin 29 luvun 1, 2, 5—7 ja 7 a §:ssä, 32 luvun 6 ja 7 §:ssä sekä 36 luvun 1 tai 2 §:ssä tarkoitetut rikokset, jos teko on direktiivin 3 artiklassa tarkoitettu Euroopan unionin taloudellisiin etuihin vaikuttava petos tai 4 artiklassa tarkoitettu muu unionin taloudellisiin etuihin liittyvä rikos (ks.

HE 231/2018 vp ja HE 105/2023 vp ). Alakohdassa h mainitun ns. maksuvälinepetosdirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä taas on tehty muutoksia rikoslain 37 luvun 8, 9, 11, 12 ja 14 §:ään sekä lisätty kyseiseen lukuun 13, 15 ja 16 § (ks.

HE 52/2021 vp ).

Konfiskaatiodirektiivissä edellytetyn 15 vuoden vähimmäisvanhentumisajan rajaaminen vain direktiivin soveltamisalassa oleviin rikoksiin johtaisi siten lainsäädännöllisesti monimutkaiseen ja myös epäjohdonmukaiseen lopputulokseen, jossa sinänsä samankaltaisia ja samanlaisen rangaistusasteikon piirissä olevia, mahdollisesti samassa rikoslain luvussa sijaitsevia rikoksia koskisi erilainen menettämisvaatimuksen vanhentumisaika siitä riippuen, kuuluvatko rikokset muodollisesti EU:n toimivaltaan vai eivät. Tällainen lopputulos ei olisi laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla oikeasuhtainen. Myös sääntelyn täsmällisyys ja tarkkarajaisuus voisi aiheuttaa ongelmia, koska rikoksen kuuluminen EU:n toimivaltaan ei edeltä ilmenevästi välttämättä ratkea rikosnimikkeen perusteella vaan voi riippua yksittäisen tapauksen olosuhteista. Edelleen tällainen lopputulos aiheuttaisi tarpeen lisätä menettämisvaatimuksen 15 vuoden vähimmäisvanhentumisajan piiriin uusia rikoksia aina kun direktiivin soveltamisalaa 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti laajennettaisiin myöhemmin hyväksyttäviin säädöksiin. Näistä syistä direktiivissä edellytetyn 15 vuoden vähimmäisvanhentumisajan laajentamista koskemaan kaikkia rikoksia on pidettävä myös laillisuusperiaatteen kannalta perustellumpana ratkaisuna kuin kyseisen vanhentumisajan rajaamista direktiivin soveltamisalassa oleviin rikoksiin.

Ehdotettua uutta selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta on vielä arvioitava perustuslain 8 §:ssä, Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa ja EIS 7 artiklassa niin ikään säädetyn taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon kannalta. Mainituissa säännöksissä kielletään tuomitsemasta rikoksesta ankarampaa rangaistusta kuin rikoksen tekohetkellä on laissa säädetty.

EIT:n oikeuskäytännössä on taannehtivuuden kannalta pidetty olennaisena, onko menettämisseuraamus luonteeltaan ennaltaehkäisevä toimenpide vai rangaistus. EIS 7 artikla kieltää takautuvan puuttumisen vain suhteessa jälkimmäiseen. Tapauksessa

M. v. Italia (dec.) (1991) EIT katsoi selvästi perusteettomaksi valituksen, joka koski taannehtivasti tuomittua menettämisseuraamusta. EIT katsoi mafian jäsenten omistaman omaisuuden takavarikoinnin olleen ennaltaehkäisevää ja rankaisevaa, mutta se ei ollut kuitenkaan seurausta tuomiosta (Päivi Hirvelä – Satu Heikkilä: Ihmisoikeudet – käsikirja EIT:n oikeuskäytäntöön, 2017, s. 618).

EIT arvioi itsenäisesti, onko tietty toimenpide aineellisesti 7 artiklan 1 momentissa tarkoitettu ”rangaistus”. Yhtenä keskeisenä kriteerinä EIT on pitänyt arvioinnissaan sitä, määrättiinkö kyseinen toimenpide sen jälkeen, kun siitä oli annettu tuomio. EIT on kuitenkin katsonut, ettei tällaisen tuomion puuttuminen riitä sulkemaan pois 7 artiklassa tarkoitetun ”rangaistuksen” olemassaoloa. Myös muita tekijöitä voidaan pitää olennaisina. EIT on myös todennut, ettei määräyksen ankaruus sinänsä ole ratkaisevaa, sillä monet ennaltaehkäisevät toimenpiteet voivat vaikuttaa olennaisesti asianomaiseen henkilöön (ks. esim.

Garofalo ja muut v. Italia (dec.), 2025, kohdat 80–82 ja 99–141;

G.I.E.M. S.R.L. ja muut v. Italia , 2018, kohdat 211–233;

Welch v. Yhdistynyt kuningaskunta , 1995, kohdat 28–36; Ilnseher v. Saksa, 2018, kohta 204).

Esimerkiksi tapauksessa

Welch oli useita tekijöiltä, joiden yhteisvaikutuksena menettämisseuraamus katsottiin rangaistukseksi. Menettämisseuraamuksen edellytyksenä oli langettava rikostuomio, kaikki viimeisen kuuden vuoden aikana vastaajan käsien kautta kulkenut omaisuus oletettiin rikoshyödyksi, jollei vastaaja voinut muuta todistaa, menettämisseuraamusta tuomittaessa otettiin huomioon syytetyn syyllisyyden aste ja menettämisseuraamuksen maksamisen laiminlyönnistä saattoi seurata vankeus. Vastaavasti

Garofalo

-tapauksessa, jossa menettämisseuraamusta ei pidetty luonteeltaan rangaistuksena vaan restoratiivisena, merkitystä annettiin muun ohella sille, että tekijän syyllisyyden asteella ei ollut merkitystä menettämisseuraamuksen määrän kannalta. Menettämisseuraamus koski ainoastaan omaisuutta, jonka laillista alkuperää ei voitu jäljittää, ja jonka epäsuhta vastaajan laillisten tulojen kanssa loi oikeutetun olettaman siitä, että kyse oli rikoshyödystä. Menettämisseuraamuksen tarkoituksena oli estää rikoksella rikastuminen ottamalla rikollisesta toiminnasta saatu hyöty pois kyseessä olleelta yksilöltä ja kolmansilta osapuolilta.

Menettämisseuraamuksia pidetään Suomessa turvaamistoimina. Ehdotettu selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus ei muuttaisi tätä lähtökohtaa. Kyse olisi omaisuudesta, joka olisi syy-yhteydessä rikolliseen toimintaan.

Kansallisesti taannehtivan rikoslainsäädännön kielto koskee muitakin rikosoikeudellisia seuraamuksia kuin rangaistuksia. Hallituksen esityksessä

HE 80/2000 vp viitatusti kysymystä lain taannehtivuudesta on arvioitu eduskunnan lakivaliokunnan antaessa mietintönsä (LaVM 15/1997 vp) hallituksen esityksestä laeiksi liiketoimintakiellosta annetun lain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta ( HE 198/1996 vp

). Esityksen mukaan uusia säännöksiä liiketoimintakiellosta voitiin soveltaa, jos yksikin kiellon määräämisen perusteena oleva laiminlyönti oli tapahtunut tai rikos oli tehty lain voimaantulon jälkeen. Säännös merkitsi sitä, että lievemmän lain aikana tehdystä rikoksesta tai laiminlyönnistä voitiin tuomita uuden lain voimaantulon jälkeen ankarampi ja vähäisemmin perustein määrättävä liiketoimintakielto. Lakivaliokunta katsoi, perustuslakivaliokunnan vuonna 1985 liiketoimintakiellon taannehtivuudesta antamaan lausuntoon (PeVL 12/1985 vp) viitaten, että liiketoimintakiellon taannehtivuus ei ollut ristiriidassa hallitusmuodon kanssa tai kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaista. Tämä kannanotto perustui lähinnä siihen, että lakivaliokunnan näkemyksen mukaan liiketoimintakielto ei ollut rangaistus eikä muukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan soveltamisalan mukainen seuraamus (ks.

HE 80/2000 vp

s. 54).

Kuten edellä on todettu, rikoslain 3 luvun 1 §:ssä

(515/2003)

säädetty rikosoikeudellinen laillisuusperiaate sisältää vaatimuksen rangaistusten ja muiden rikosoikeudellisten seuraamusten kuten menettämisseuraamusten perustumisesta lakiin. Sovellettavan lain valinta edellyttää rikoksen tekohetken määrittämistä. Uudessa selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksessa rikosta ei yhdistetä yksittäiseen rikokseen vaan yleisemmin rikolliseen toimintaan. Menettämisseuraamus perustuu käsitykseen omaisuuden rikollisesta eli rikokseen liittyvästä alkuperästä, mutta yksittäistä rikosta ei voida näyttää toteen. Koska rikosta ja sen tekoaikaa ei voida yksilöidä, myöskään teon rangaistavuutta sen tekohetkellä ei voida arvioida. Tämä piirre sisältyy keskeisesti direktiivin 16 artiklaan, joskin kansallisesti ehdotettava menettämisseuraamus olisi mahdollinen useampien rikosten esitutkinnan yhteydessä. Piirre sisältyy myös laajennettuun hyötykonfiskaatioon, jossa omaisuuden katsotaan niin ikään olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Kyseisen menettämisseuraamuksen ei ole katsottu loukkaavan taannehtivan rikoslain kieltoa, kunhan sen perustava rikos on tehty lainuudistuksen voimaantulon jälkeen. Voidaan sanoa, että tehdessään laajennetun hyötykonfiskaation perustavan rikoksen henkilö hyväksyy samalla riskin, että laajennettu hyötykonfiskaatio saatetaan tuomita ja se voi kohdistua silloin myös ennen lain voimaantuloa hankittuun omaisuuteen ( HE 80/2000 vp

s. 54). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että rikollisen toiminnan tekoajankohdasta ei tarvitse olla varmuutta, ja laajennetun hyötykonfiskaation tuomitsemismahdollisuus riippuu vain liipaisinrikoksen syyteoikeuden vanhentumisesta (Viljanen 2007 s. 213).

Selittämättömän omaisuuden konfiskointi edellyttäisi, että omaisuus on tunnistettu tiettyjen rikosten esitutkinnassa. Edellä mainittu laajennetun hyötykonfiskaation yhteydessä esitetty perustelu siitä, että henkilö liipaisinrikoksen tehdessään hyväksyy riskin menettämisseuraamuksesta, ei sovellu selittämättömän omaisuuden konfiskaatioon, koska kyse on vain rikosepäilystä. Tällaisen epäillyn rikoksen tulisi olla rangaistava, kun esitutkinta aloitetaan, joten se ei saisi myöskään olla vanhentunut. Lisäksi ajallista soveltamisalaa rajattaisiin edellyttämällä, että esitutkinta rikoksesta on aloitettu ja epäilty rikos on tehty lain voimaantulon jälkeen. Riskiä siitä, että menetetyksi tuomittaisiin sellaisesta rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta, joka ei olisi ollut rangaistavaa tekohetkellä, vähentäisi myös menettämisseuraamukselle ehdotettu 5 vuoden vanhentumisaika, joka laskettaisiin omaisuuden takavarikointipäivästä tai esitutkinnan aloittamispäivästä.

Vaikka ehdotettu uusi menettämisseuraamus kuuluu rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen alaan rikosprosessuaalisena turvaamistoimenpiteenä ( HE 44/2002 vp

s. 35), se ei ole edellä todetuin perustein ristiriidassa taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon kanssa.

Ehdotettu rikoslain 8 luvun 9 §:n 1 momentin muutos yksilöitävissä olevaan rikokseen perustuvan menettämisvaatimuksen lyhimmän vanhentumisajan pidentämisestä 15 vuoteen koskisi vain lain voimaantulon jälkeen tehtyjä rikoksia eikä se siten olisi taannehtivuuskiellon vastainen.

11.4

Oikeusturva ja oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin

Yleistä

Oikeusturvan ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden kannalta merkityksellisiä ovat perustuslain 21 §, Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artikla sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla.

Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Perustuslain 21 §:n 2 momentti koskee oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin eri ulottuvuuksia. Momentissa luetellaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tärkeimmät osa-alueet eli käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, vaatimus päätöksen perustelemisesta sekä oikeus hakea muutosta. Luettelo ei ole tyhjentävä.

Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on korostanut oikeuskäytännössään perusoikeuskirjan 47 artiklan merkitystä arvioitaessa sitä, onko menettämisseuraamuksia koskeva kansallisen lainsäädäntö yhteensopiva unionin lainsäädännön kanssa (ks. esim. C-393/19 (EU:C:2021:8) ja yhdistetyt asiat C-845/19 ja C-863/19 (EU:C:2021:864)). Tämän vuoksi kansallisessa menettämisseuraamuksia koskevassa lainsäädännössä tulisi varmistaa asianmukaiset ja riittävät oikeusturvatakeet. Direktiivissä säädetäänkin kattavasti oikeussuojakeinoista.

Selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus

EIT on useissa ratkaisuissaan pitänyt sekä laajennettua että rikostuomiosta riippumatonta menettämisseuraamusta muun ohella ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisena, kunhan tehokkaita oikeussuojakeinoja noudatetaan.

EIT on ratkaisuissaan katsonut, että oikeusturvatakeiden arviointiin vaikuttaa muun ohella se, onko menettämisseuraamuksessa kyse rikostuomioon perustuvasta rangaistuksenluonteisesta toimesta vai esimerkiksi siviilioikeudellisessa in rem -menettelyssä tuomittavasta seuraamuksesta. Tältä osin on toisaalta huomionarvoista, että EIT arvioi menettelyn luonnetta omasta näkökulmastaan autonomisen tulkinnan periaatteen mukaisesti eikä arvioinnilla oteta kantaa siihen, miten menettelyn luonnetta arvioidaan kansallisessa lainsäädännössä. Keskeistä oikeussuojakeinojen tehokkuuden osalta on muun ohella arvioida, onko vastaajalla ollut toimenpiteen vakavuuteen nähden riittävä mahdollisuus saattaa tapaus tuomioistuinten arvioitavaksi ( Veits

¸kohta 57;

Telbis ja Viziteu , kohta 50;

Păcurar , kohta 146).

Tapauksessa

Koli v. Yhdistynyt kuningaskunta

EIT piti hakijan väitettä 6 artiklan 1 kohdan loukkaamisesta ilmeisen perusteettomana muun ohella sillä perusteella, että tuomioistuin oli ratkaissut menetetyksi tuomittavan hyödyn määrän oikeudenkäynnissä, johon oli sisältynyt suullinen käsittely. Lisäksi vastaaja oli voinut esittää kirjallista ja suullista todistelua sekä hakea muutosta konfiskaatiotuomioon. Tuomioistuimella oli ollut mahdollisuus jättää tuomitsematta menetetyksi omaisuuserät, joiden osalta se oli näyttöenemmyyden perusteella vakuuttunut ( satisfied, on the balance of probabilities

) että kyse ei ollut rikoshyödystä. EIT on edelleen katsonut, että omaisuuden omistajalle tulee lähtökohtaisesti antaa osapuolen asema menettelyssä, vaikka kyse ei olisikaan rikosasian epäillystä tai syytetystä. Toisaalta oikeussuojakeinoja voidaan antaa myös tosiasiallisesti ( Silickienė

, kohta 50;

Telbis ja Viziteu , kohta 52).

Oikeussuojakeinojen riittävyyttä on EIT:n oikeuskäytännössä edellä lausutusti arvioitu myös omaisuudensuojaa koskevan 1. lisäpöytäkirjan 1 artiklan yhteydessä siitä näkökulmasta, onko puuttuminen omaisuudensuojaan ollut oikeasuhtaista. Näissä ratkaisuissa on edeltä ilmenevästi arvioitu myös todistustaakkaa ja näyttökynnystä koskevia kysymyksiä.

Toisaalta EIT on myös 6 artiklaa koskevassa arvioinnissa antanut merkitystä samanlaisille näkökohdille kuin omaisuudensuojan osalta. Esimerkiksi tapauksessa

Păcurar

EIT katsoi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osalta, että in rem -tyyppisessä konfiskaatioprosessissa todistustaakka voidaan kääntää vastaajille sen jälkeen, kun viranomaiset ovat esittäneet perustellun väitteen ( a substantiated claim ) (kohta 152). Perustelu muistuttaa tapausten

Gogiditze (kohta 108) ja Telbis ja Viziteu (kohta 77) yhteydessä omaisuudensuojan arvioinnissa todettua. Tapauksessa

Telbis ja Viziteu

EIT taas torjui väitteen 6 artiklan 1 kohdan loukkaamisesta muun ohella sillä perusteella, että kansallinen tuomioistuin oli asianmukaisesti tutkinut sekä syyttäjän väitteen että hakijoiden argumentit sekä näihin liittyvät tapauskansion asiakirjat. Tällä perusteella oli katsottu, että hakijan ja hänen perheensä huomattavia varoja ei ollut voitu rahoittaa pelkästään palkkatuloilla. Hakijoiden taloudellisen tilanteen huolellinen tarkastelu oli osoittanut huomattavan epäsuhdan heidän tulojensa ja varallisuutensa välillä, mikä oli hyvin dokumentoituna tosiasiana ollut perusteena menettämisseuraamukselle (kohta 56). Perustelu muistuttaa tapauksessa

Gogitidze omaisuudensuojan alla todettua (kohta 112).

Uusi rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus on esityksen keskeisin ehdotus myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta. Ehdotuksen mukaan omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi, vaikka menettelyssä ei kyettäisi näyttämään toteen mitään yksittäistä rikosta. Kuten edellä on todettu, kyseinen ratkaisu perustuu direktiiviin eikä sen osalta ole kansallista liikkumavaraa. Keskeistä on tältäkin osin arvioida kansallisen liikkumavaran käyttöä eli sitä, ovatko ehdotetun menettämisseuraamuksen direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle menevät edellytykset ongelmallisia oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta.

Laajennetun hyödyn menettämisen käännetystä todistustaakasta säädettäessä perustuslakivaliokunta piti valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin kannalta olennaisena, että käännetty todistustaakka ei koske lainkaan syyttömyysolettaman kumoavaa ratkaisua eli rikoksen syyksilukemista. Perustuslakivaliokunta totesi muun ohella, että käännetyn todistustaakan kaltaisten laissa säädettyjen olettamien tulee ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan pysyä kohtuuden rajoissa ja ottaa puolustuksen oikeudet asianmukaisesti huomioon. Näiltä osin perustuslakivaliokunta katsoi ehdotuksen mahtuvan perustuslain 21 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen sallimiin rajoihin. Perustuslakivaliokunnan mielestä oli sinänsä selvää, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Vastaajan oikeusturvan kannalta on kuitenkin syytä korostaa, ettei todistustaakkaa pidä siirtää vastaajalle, ellei omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite ole objektiivisesti arvioiden perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu. Valiokunta piti myös tärkeänä, että menettelyssä ei aseteta kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi (PeVL 8/2016 vp s. 4–5).

Perustuslakivaliokunta on edellä lausutusti hyväksynyt sen, että todistustaakka menetettäväksi vaaditun omaisuuden alkuperästä voidaan siirtää rikosasian vastaajalle. Laajennetussa hyödyn menettämisessä tämä edellyttää, että vastaaja tuomitaan liipaisinrikoksesta. Ehdotetussa selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemisessa vastaajaa ei tuomittaisi rikoksesta vaan ”liipaisimena” toimisi esitutkinnan aloittaminen. Kevyemmän ”liipaisimen” vastapainoksi esityksessä ehdotetaan, että todistustaakka omaisuuden alkuperästä olisi laajennettua hyödyn menettämistä korkeampi. Kyse olisi syyttäjän todistustaakasta, mutta näyttökynnystä olisi alennettu.

Laajennetusta hyödyn menettämisestä alun perin säädettäessä hallituksen esityksessä ehdotettiin, että koko omaisuus voitaisiin tuomita menetetyksi, jollei vastaaja saata sen laillista alkuperää todennäköiseksi ( HE 80/2000 vp

s. 25). Perustuslakivaliokunta ei tätä kuitenkaan hyväksynyt vaan katsoi, että menettämisseuraamus voi kohdistua vain sellaiseen omaisuuteen, joka on hankittu rikoksella tai jonka tällaista alkuperää on perusteltua syytä epäillä (PeVL 33/2000 vp s. 3/I). Myös uusi rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menettämistä koskeva säännös koskisi laajennetun hyötykonfiskaation tavoin rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta. Syyttäjän tulisi menettämisvaatimuksessaan yksilöidä, mikä omaisuuserä tulisi konfiskoida. Lisäksi syyttäjällä olisi edellä omaisuuden suojaa koskevan arvioinnin yhteydessä todetusti väittämistaakka niistä seikoista, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden olevan peräisin tyypillisesti taloudellista hyötyä tuottavasta rikollisesta toiminnasta. Tämä edellyttää vetoamista konkreettisiin tosiseikkoihin.

Kuten edellä on omaisuuden suojan arvioinnin osalta todettu, selittämättömän omaisuuden konfiskaatiossa olisi laajennetun hyötykonfiskaation tavoin kyse esinekonfiskaatiosta. Tämän vuoksi myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia ja erityisesti vastaajan puolustautumismahdollisuuksia arvioitaessa voidaan antaa merkitystä perustuslakivaliokunnan edellä lausutulle kannalle siitä, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Vastaajan oikeusturvaa laajennettuun hyötykonfiskaatioon verrattuna parantaisi se, että todistustaakka omaisuuden alkuperästä olisi syyttäjällä. Jos syyttäjä täyttäisi väittämis- ja todistustaakkansa ja selitysvelvollisuus omaisuuden alkuperästä siirtyisi vastaajalle, vastaajalla olisi edellä mainituista syistä mahdollisuus puolustautua ja esittää vastanäyttöä. Vastaajaa ei siten asetettaisi menettelyssä kohtuuttomaan asemaan. Menettely täyttäisi tältäkin osin EIT:n oikeuskäytännön vaatimukset.

Perustuslain 21 §:n oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu myös syyttömyysolettama eli oikeus tulla pidetyksi syyttömänä, kunnes syyllisyys on laillisesti näytetty toteen (ks. esim. PeVL 8/2016 vp s. 4, PeVL 60/2010 vp s. 5/II). Syyttömyysolettamasta säädetään nimenomaisesti myös EU:n perusoikeuskirjan 48 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa, minkä lisäksi syyttömyysolettaman on katsottu kuuluvan myös ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan yleisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksen piiriin ( Koli v. Yhdistynyt kuningaskunta, 2025, kohta 62). Artiklan 6 kohdan 2 mukaan jokaista rikoksesta syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Tämä merkitsee ensinnäkin sitä, että syyttäjän on pystyttävä näyttämään toteen rikossyyte ja että ketään ei saa kohdella syyllisenä ennen syyllisyyden vahvistavaa oikeuden tuomiota (ks. esim.

Barberà, Messegué ja Jabardo v. Espanja

, 1988, kohdat 77 ja 91). Ihmisoikeussopimuksen ei toisaalta ole katsottu kieltävän faktoja tai oikeuskysymyksiä koskevia syytetylle epäedullisia legaalisia presumptioita, kunhan niissä muun ohella otetaan huomioon käsiteltävän asian tärkeys ja puolustuksen oikeudet ( Phillips v. Yhdistynyt kuningaskunta

, 2001, kohta 40). Kysymystä siitä, onko kyse 6 artiklan 2 kohdan mukaisesti rikoksesta syytetystä, arvioidaan kolmen kriteerin perusteella. Näitä ovat menettelyn luokittelu kansallisessa lainsäädännössä, sen olennainen luonne ja mahdollisen rangaistuksen ankaruus ( Engel ym. v. Alankomaat

, 1976, kohta 82).

Syyttömyysolettama suojaa vastaajaa paitsi alkuperäisessä rikosoikeudenkäynnissä, myös myöhemmissä siihen liittyvissä menettelyissä. Jos vastaaja on aikaisemmin tuomittu rikoksesta, myöhemmässä konfiskaatioprosessissa voidaan sinänsä esittää väitteitä vastaajan luonteesta ja toiminnasta, kunhan väitteet eivät luonteensa ja vakavuutensa perusteella tosiasiallisesti muodosta uutta syytettä vastaajaa vastaan ( Phillips , kohdat 35–36;

Koli

, kohdat 52–56). Jos taas syyte on hylätty tai rikosoikeudenkäynti on päättynyt (discontinued), tuomioistuimet tai muut viranomaiset eivät saa myöhemmin esittää kannanottoja, joissa vastaajan katsottaisiin syyllistyneen aikaisemmassa menettelyssä käsiteltyyn rikokseen. Tällainen aikaisempaan rikosprosessiin linkittyvä myöhempi menettely voi koskea esimerkiksi rikosoikeudenkäynnin päättymisen jälkeen nostettavaa kannetta rikostuomiosta riippumattoman menettämisseuraamuksen tuomitsemiseksi ( Nealon ja Hallam v. Yhdistynyt kuningaskunta

, 2024, kohta 168). Syyttömyysolettama ei estä sitä, että konfiskaatiokannetta koskevassa asiassa arvioidaan samoja tosiasioita kuin aikaisemmassa ilman langettavaa tuomiota päättyneessä rikosoikeudenkäynnissä, kunhan tämä ei johda siihen, että vastaajan samalla katsottaisiin syyllistyneen rikokseen ( Episcopo ja Bassani v. Italia

, 2024, kohdat 127–129).

Tapauksessa

Geerings v. Alankomaat

(2007) syyttömyysolettamaa katsottiin loukatun, kun menettämisseuraamus oli perustunut juuri niihin rikoksiin, joita koskeva syyte oli aikaisemmin hylätty, eikä hakijan ollut näytetty pitäneen hallussaan varoja, joiden alkuperää hän ei ollut kyennyt osoittamaan. Näissä olosuhteissa, joissa vastaajaa ei ollut tuomittu rikoksesta eikä hänen voitu osoittaa saaneen hyötyä, menettämisseuraamus saattoi perustua ainoastaan ”syyllisyysolettamaan” (kohdat 41–51). EIT:n arvioinnissa on merkityksellistä myös se, onko tuomittu menettämisseuraamus luonteeltaan turvaamistoimi vai rangaistus, joka vaatisi kannanottoa syyllistymisestä rikokseen ( Cosovan v. Makedonian tasavalta

, 2024, kohdat 30–42). Jos menettämisseuraamus ei ole luonteeltaan rangaistuksellinen vaan ennaltaehkäisevä ja/tai hyvittävä (preventive and/or compensatory), syyttömyysolettama ei sovellu

( Gogitidze

, 2015, kohta 126).

Menettämisseuraamus on Suomessa luonteeltaan turvaamistoimi eikä rangaistus, vaikka itsenäisen konfiskaatiokanteen käsittelyssä noudatetaankin soveltuvin osin rikosasian menettelysääntöjä. Pelkkää menettämisvaatimusta koskevan asian tarkoituksena ei ole ratkaista rikoksen syyllisyyskysymystä vaan se, voidaanko omaisuus tuomita menetetyksi rikokseen tai rikolliseen toimintaan liittyvänä. Uusi selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamus ei muuttaisi näitä lähtökohtia. Pelkkää menettämisvaatimusta koskevan asian tuomioon ei nykyisinkään tule ottaa syyttömyysolettaman vastaisesti kannanottoja epäillyn syyllistymisestä rikokseen ( HE 4/2016 vp

s. 43–44; ks. myös Viljanen 2007 s. 203). Vastaava vaatimus soveltuisi myös uuteen selittämättömän omaisuuden konfiskaatioon, jossa menettämisseuraamusta ei yhdistettäisi mihinkään yksittäiseen rikokseen. Tällaisenkaan asian tuomiossa ei tule ottaa syyttömyysolettaman vastaisesti kantaa rikoksen syyllisyyskysymykseen. Alennettu näyttökynnys eli se, että omaisuus olisi varsin todennäköisesti peräisin rikollisesta toiminnasta, koskisi laajennettua hyötykonfiskaatiota nykyisin koskevan käännetyn todistustaakan tavoin ainoastaan omaisuuden alkuperää, ei rikoksen syyksilukemista (ks. PeVL 8/2016 vp s. 4). Vastaajalla olisi käytettävissään normaalit rikosoikeudellisen asian oikeusturvatakeet. Ehdotetut lainsäädäntömuutokset eivät siten ole ongelmallisia syyttömyysolettaman kannalta.

Perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu myös itsekriminointisuoja, jonka keskeisenä sisältönä on oikeus olla rikosasiassa todistamatta itseään vastaan ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden toteamiseen (PeVL 34/2012 vp, s. 3, HE 309/1993 vp , s. 74/II). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä itsekriminointisuojan ja oikeuden vaieta kuulusteluissa on katsottu kuuluvan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklassa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ydinalueeseen (ks. esim.

Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta , 1996, kohta 68). Kyse ei kuitenkaan ole ehdottomasta oikeudesta. Suojaa eivät nauti itsekriminoivat tiedot sinänsä, vaan kiellettyä on pakottaa suojan kohteena oleva henkilö tahtonsa vastaisesti luovuttamaan tietoja, joita käytetään häntä vastaan ( Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta , 2016, kohta 267; ks. myös Jurkka Jämsä: Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa, 2020, s. 213–218).

Tapauksessa

Koli

EIT katsoi, ettei hakijaa ollut pakotettu itsekriminoivien lausuntojen antamiseen, ja piti väitettä itsekriminointisuojan loukkaamisesta ilmeisen perusteettomana. Tältä osin otettiin huomioon muun ohella se, että menettelyn tarkoituksena ei ollut ollut kerätä todisteita rikosprosessia varten. Lisäksi hakijaa oli suullisessa käsittelyssä kuultu todistelutarkoituksessa, mihin häntä ei ollut pakotettu eikä kieltäytymistä tästä ollut sanktioitu. Vaikka vastaaja olisikin pakotettu todisteiden antamiseen ja niitä olisi myöhemmin käytetty rikosoikeudenkäynnissä häntä vastaan, hän olisi tuossa vaiheessa voinut vedota itsekriminointisuojaan ( Koli , kohdat 66–72).

Perustuslakivaliokunta on aikaisemmin laajennetun hyötykonfiskaation osalta katsonut, että ehdotettu käännetty todistustaakka menettämisseuraamuksissa ei koske rikoksen syyllisyyskysymystä, minkä vuoksi tätä koskeva ehdotus ei ollut ongelmallinen itsekriminointisuojan kannalta. Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä, että sääntely voi tuottaa oikeuskäytännössä tilanteita, joissa vedotaan itsekriminointisuojaan. Jos konfiskaatioasian vastaaja ei esimerkiksi pysty täyttämään ehdotettua todistustaakkaansa, tällä seikalla voidaan väittää olevan jonkinlainen todistusvaikutus varsinaisen syyteasian käsittelyssä. Vastaavasti laajennettua hyödyn menettämistä koskevan oikeudenkäynnin jälkeen vastaajaa saatetaan syyttää myös muusta kuin konfiskaatioprosessin syytteessä tarkoitetusta rikoksesta. Perustuslakivaliokunta huomautti siitä, että sääntely ei saa johtaa itsekriminointisuojan loukkaamiseen todetun kaltaisissa käytännön soveltamistilanteissa (PeVL 8/2016 vp s. 5).

Edellä mainitut perustuslakivaliokunnan kannanotot voidaan ottaa huomioon myös nyt ehdotettavan selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen kannalta. Todistustaakka omaisuuden alkuperästä olisi syyttäjällä, mutta selitysvelvollisuus voisi siirtyä vastaajalle syyttäjän täytettyä todistustaakkansa. Tilanne muistuttaisi siten laajennettua hyödyn menettämistä koskevaa sääntelyä ennen käännetyn todistustaakan käyttöönottoa. Oikeuskirjallisuudessa on mainitun aikaisemman lainsäädännön osalta katsottu, että vastaajan ei voida edellyttää esittävän näyttöä syyllistymisestään rikokseen eli saattavan itseään syytteen vaaraan. Pelkät puolustautumisväitteetkin on otettava huomioon todistusharkinnassa (Viljanen 2007 s. 201–202; Rautio 2006 s. 177–178).

Menettämisseuraamusasian vastaajaan sovelletaan esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä rikosasian epäiltyä ja rikosasian vastaajaa koskevia säännöksiä (RL 10:11.1, ehdotettu RL 10:12). Kyseisellä henkilöllä olisi siten esitutkinnassa oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta epäillyn rikoksensa selvittämiseen, mistä olisi myös hänelle ilmoitettava (ETL 4:4 ja 16). Hänellä ei olisi totuusvelvollisuutta eikä häntä voitaisi velvoittaa todistamaan esitutkinnassa eikä oikeudenkäynnissä. Jokaisella on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentin nojalla on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai hänen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetun läheisensä syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Tuomioistuin ei luvun 25 §:n 2 momentin mukaan saa rikosasiassa hyödyntää 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on edellä selostettua EIT:n oikeuskäytäntöä vastaavasti katsottu, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:ssä säädetyt itsekriminointisuoja ja läheiskriminointisuoja eivät anna suojaa syyllisyyttä tukevia lausumia vastaan sinänsä, vaan ne turvaavat sitä, ettei todisteita hankita pakottamalla tai painostamalla epäiltyä tai tämän läheistä myötävaikuttamaan todisteiden hankkimiseen. Suoja ulottuu niihin tilanteisiin, joissa henkilö pakotetaan aktiivisesti tuottamaan raskauttavia todisteita, kuten tunnustamaan tai kertomaan todisteen sijaintipaikka taikka johdattamaan todisteen luokse. Itse- tai läheiskriminointisuoja ei estä epäillyltä tai tämän läheiseltä myös pakkokeinoja käyttämällä saadun todistusaineiston hyödyntämistä, kunhan aineisto ei ole syntynyt tai sitä ei ole hankittu vaikuttamalla epäasianmukaisesti epäillyn tai tämän läheisen tahdonmuodostukseen (KKO 2026:34, kohta 10).

Edellä mainituilla perusteilla kansallinen lainsäädäntö sisältää asianmukaiset oikeussuojatakeet itsekriminointisuojan osalta eikä ehdotettavaa lainsäädäntöä ole pidettävä tältä osin ongelmallisena. Käytännön soveltamistilanteissa on perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti joka tapauksessa huolehdittava, ettei selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamusta koskeva sääntely johda itsekriminointisuojan loukkaamiseen.

Perustuslakivaliokunta on direktiiviehdotusta koskevasta U-kirjelmästä antamassaan lausunnossa korostanut perustuslaista ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta sekä EU:n perusoikeuskirjasta johtuvista syistä tarvetta pyrkiä kehittämään jatkovalmistelussa direktiiviehdotusta sellaiseksi, että siinä säännösperusteisesti varmistetaan riittävästi perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Valiokunta on painottanut tältä osin erityisesti 23 artiklassa säädettävien oikeussuojakeinojen tärkeyttä (PeVL 78/2022 vp s. 6). Direktiivin oikeussuojakeinoja koskevat säännöt ovat edellä jaksossa 3.2 todetusti kattavat ja edellyttävät myös eräitä muutoksia kansalliseen sääntelyyn erityisesti omaisuuden myymisen osalta. Pelkkää menettämisvaatimusta koskevan asian käsittelyssä soveltuisivat rikoslain 10 luvun nykyisen 11 §:n 1 momentin ja ehdotettavan 12 §:n mukaisesti normaalit rikosasian käsittelyn oikeusturvatakeet, kuulutustiedoksiantoa koskevin poikkeuksin.

Edellä mainituista syistä ehdotetun selittämättömän omaisuuden menettämisseuraamuksen ei katsota olevan ongelmallinen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta myöskään siltä osin kuin ehdotetussa sääntelyssä mentäisiin direktiivin vähimmäistasoa pidemmälle.

Kuulutustiedoksianto

Myös kuulutustiedoksiannosta säätäminen olisi merkityksellistä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta. Tiedoksianto toteuttaa paitsi perustuslain 21 §:n 2 momentissa mainittua oikeutta tulla kuulluksi, myös 1 momentissa mainittua menettelyn asianmukaisuutta. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että tiedoksiannolla on olennainen vaikutus siihen, miten asianosaisen oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu (PeVL 9/2010 vp s. 2).

Koska kuulutustiedoksianto ei ole todisteellinen vaan pikemminkin nimellinen tai fiktiivinen tiedoksianto, sitä ei voida pitää täysin ongelmattomana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytysten kannalta. Tämä ilmenee myös kyseisen tiedoksiantotavan OK 11:9:ssä säädetystä viimesijaisuudesta, jota on KKO:n oikeuskäytännössä korostettu (KKO 2001:46, KKO 2008:48 ja KKO 2011:40). Kuulutustiedoksiannon edellytysten laajentaminen on siten rajoitettava välttämättömään. Tärkeää on, että kuulutustiedoksiannon mahdollinen soveltamisala, edellytykset, toteuttamistapa ja sisältö määritellään täsmällisesti ja tarkkarajaisesti (ks. PeVL 9/2010 vp s. 2 puhelintiedoksiannosta lausuttu).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että kontradiktorinen periaate ja asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate, jotka ovat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä periaatteita, ja vaativat oikeudenmukaista tasapainoa osapuolten välillä, kattavat sopimusvaltioiden prosessioikeuden kokonaisuudessaan ja soveltuvat myös asiakirjojen tiedoksiantoon, vaikka sopimuksen 6 artiklan 1 kohdan ei voidakaan tulkita estävän tiettyä tiedoksiantotapaa (ks. siviilioikeudellista asiaa koskeva ratkaisu

Avotiņš v. Latvia , 2016, kohta 119, ja siinä mainitut ratkaisut).

EIT:n oikeuskäytännössä ei tiettävästi ole nimenomaisesti arvioitu kuulutustiedoksiannon edellytyksiä pelkkää menettämisseuraamusta koskevan asian yhteydessä. Oikeuskäytäntöä sen sijaan on kuulutustiedoksiannosta riita-asioissa kuten myös rikosasioiden käsittelystä vastaajan poissa ollessa ( in absentia ). Ensiksi mainituissa EIT on hyväksynyt kuulutusmenettelyn käytön vaihtoehtoisena tiedoksiantotapana silloin, kun asianosaisen tavoittaminen ei muutoin olisi mahdollista. Esimerkiksi Portugalia koskeneessa

Nunes Dias

-tapauksessa (2003), jossa valituksia ei otettu tutkittaviksi, merkitystä annettiin sille, että vastaajalla oli ollut mahdollisuus riitauttaa kuulutustiedoksianto myöhemmin. Riita-asioissa tällaisen edellytyksen toteuttavat oikeudenkäymiskaaren säännökset yksipuolisen tuomion takaisinsaannista (ks.

HE 48/2024 vp

s. 22; ks. myös Laura Ervo, Oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimus -käsikirja lainkäyttäjille, 2008, s. 392). EIT on myös korostanut, että asianosaisilla on oltava oikeus käyttää puhevaltaa tai hakea muutosta siinä vaiheessa kun he voivat tehokkaasti tuntea oikeuksiinsa vaikuttavat päätökset ( Diaz Ochoa v. Espanja , 2006, kohta 48).

Rikosasian käsittelyä vastaajan poissa ollessa EIT on pitänyt mahdollisena myös tilanteissa, joissa vastaaja ei ole saanut todisteellisesti tiedoksi asiaa, jos hänen voidaan osoittaa olevan tosiasiassa tietoinen menettelystä. Vastaajalle ei kuitenkaan tule asettaa näyttötaakkaa sen osoittamisesta, että hän ei ole pakoillut oikeudenkäyntiä tai että hänen poissaolonsa on johtunut ylivoimaisista syistä ( force majeure

). Viranomaisten tulee osoittaa, että kyse on pakoilusta, eikä tähän riitä pelkästään se, että vastaaja on poissa, ulkomailla tai hänen olinpaikkansa on muuten tuntematon. Myös poissaolokäsittelyjen osalta EIT on katsonut rikkomuksen tapahtuvan, jos vastaajalla ei ole mahdollisuutta uudelleenkäsittelyyn tilanteessa, jossa hänen ei voida katsoa luopuneen oikeudestaan olla läsnä ja puolustaa itseään tai pakoilleen oikeudenkäyntiä. Tällaisen uudelleenkäsittelyn epäämistä on pidetty sellaisena vakavana oikeussuojan loukkauksena, joka tekee menettelystä selvästi 6 artiklan vastaisen (ks. esim. suuren jaoston tuomio asiassa

Sejdovic v. Italia , 2006, kohdat 82–83 ja 87–88, ja Khattab v. Belgia , 2026, kohdat 48–54).

Myös perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä, että esimerkiksi rikosasiassa vastaajan poissa ollessa nykyisen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 55 §:n nojalla vastaan otettu todistelu voidaan ottaa uudelleen vastaan, jos vastaajalla on ollut laillinen syy poissaoloon tai jos tuomioistuin harkitsee tämän erityisestä syystä tarpeelliseksi (PeVL 31/2005 vp s. 5).

Edellä mainituista syistä kuulutustiedoksiannon käyttäminen rajoitettaisiin esityksessä välttämättömään ja siitä säädettäisiin täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Lisäksi asian tutkiminen ja ratkaiseminen kuulutustiedoksiannon jälkeen edellyttäisi, että vastaajan poissaolo ilmeisesti johtuu oikeudenkäynnin karttamisesta RL 10:9.2:n mukaisesti. Todistustaakka karttamisesta olisi nykyiseen tapaan kantajalla eli syyttäjällä tai asianomistajalla. Tuomioistuimen olisi viimeksi mainitun säännöksen mukaisesti viran puolesta määrättävä vastaajalle edunvalvoja, jonka palkkio korvattaisiin valtion varoista. Lisäksi säädettäisiin EIT:n oikeuskäytännön vaatimusten mukaisesti mahdollisuudesta uudelleenkäsittelyyn, jos vastaaja myöhemmin riitauttaisi kuulutustiedoksiannon. Vastaajan asemaa turvaisi se, että määräaika uudelleenkäsittelyä koskevan vaatimuksen esittämiselle olisi suhteellisen pitkä eli viisi vuotta lainvoimaisen tuomion antamispäivästä. Vaatimuksen käsittelylle ei olisi asetettu määräajan lisäksi muita ehtoja, joten vastaajalta ei edellytettäisi esimerkiksi laillisen esteen näyttämistä toteen.

Edellä mainituista syistä ehdotettu kuulutustiedoksianto pelkkää menettämisvaatimusta koskevassa asiassa täyttäisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset.

11.5

Kotirauhan suoja ja henkilökohtainen koskemattomuus

Ehdotettavassa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista annetussa laissa annettaisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle mahdollisuus käyttää sakkotäytäntöönpanolaissa ja ulosottokaaressa säädettyjä tiettyjä toimivaltuuksia tuomion täytäntöönpanovaiheessa täytäntöönpanosta vastaavan viranomaisen tukemiseksi. Lisäksi erillislaissa säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston mahdollisuudesta käyttää pakkokeinolain mukaista etsintää omaisuuden jäljittämiseksi ja tunnistamiseksi silloin, kun se olisi tarpeen toimiston tehtäväksi säädettävien rajat ylittävien omaisuuden jäljittämis- ja tunnistamistehtävien hoitamiseksi. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto toimisi Keskusrikospoliisissa, ja siihen soveltuu poliisia koskeva yleislainsäädäntö. Ehdotus laajentaisi varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston toimivaltuuksia siitä, mitä ne olisivat yleisen poliisia koskevan lainsäädännön nojalla.

Erillislain 4 §:ssä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston mahdollisuudesta käyttää kotietsintää ja paikanetsintää. Kotietsintään ja paikanetsintään sovellettaisiin, mitä niistä pakkokeinolaissa säädetään. Erillislain 9 ja 10 §:ssä säädettäisiin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston mahdollisuudesta käyttää tiettyjä sakkotäytäntöönpanolain ja ulosottokaaren mukaisia toimivaltuuksia, jos se olisi tarpeen menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta vastaavan viranomaisen täytäntöönpanotehtävässä tukemiseksi. Sakkotäytäntöönpanolakiin liittyvät toimivaltuudet koskevat esineen haltuunottoa ja säilyttämistä, esineen etsimistä asunnosta tai muista tiloista, esineen etsimistä henkilön hallusta ja voimakeinojen käyttämistä. Ulosottokaareen liittyvät toimivaltuudet koskevat paikkaan kohdistuvaa etsimistä, henkilöön kohdistuvaa etsimistä, selvitysaineiston etsimistä ja haltuunottamista, voimakeinoja täytäntöönpanon toimittamiseksi ja esineen tai asiakirjan haltuun ottamista.

Kyseiset ehdotetut säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain 10 §:ssä turvatun kotirauhan ja perustuslain 7 §:ssä turvatun henkilökohtaisen koskemattomuuden kannalta.

Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikoksen selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Perustuslain 10 §:n 3 momentissa on kyse niin sanotusta kvalifioidusta lakivarauksesta, jonka tarkoituksena on määrittää tavallisen lain säätäjän rajoitusmahdollisuus mahdollisimman täsmällisesti ja tiukasti siten, ettei perustuslain tekstissä anneta avoimempaa valtuutta perusoikeuden rajoittamiseen kuin on välttämättä tarpeen (PeVL 54/2014 vp s. 2).

Perustuslakivaliokunta on lausunnoissaan käsitellyt kotirauhan piiriin ulottuvia toimenpiteitä usein. Esimerkiksi lausunnossaan PeVL 12/2002 vp valiokunta piti kotirauhan piiriin ulottuvia ulosmittaustoimenpiteitä hyväksyttävinä muun muassa siksi, että velkojan oikeusturvan kannalta on välttämätöntä, että esimerkiksi tuomio ei jää vaille tosiasiallisia vaikutuksia, vaan on julkisen vallan toimesta tehokkaasti täytäntöön pantavissa. Valiokunta piti toimenpiteitä hyväksyttävinä myös julkisoikeudellisten saamisten perinnässä. Toimenpiteiden käyttö tuli kuitenkin sitoa jonkinlaiseen moitittavaan käytökseen.

Perustuslakivaliokunta on käsitellyt kotirauhan piiriin ulottuvia toimenpiteitä myös useissa viranomaisten tarkastustoimivaltuuksia koskevissa lausunnoissaan. Valiokunta on korostanut sitä, että kotirauhan piiriin ulottuvat toimenpiteet eivät voi perustua henkilön suostumukseen (esim. PeVL 37/2005 vp). Lisäksi valiokunta on korostanut sitä, että tavallisen lain tasolla täsmennetään niitä "perusoikeuksien turvaamiseksi välttämättömiä toimenpiteitä", joihin perustuslain säännös viittaa. Laista tulee käydä ilmi, mitä perusoikeuksien turvaamisella kulloisessakin sääntely-yhteydessä tarkoitetaan (esim. PeVL 37/2005 vp). Valiokunta on lausunnoissaan pitänyt hyväksyttävänä perusoikeuksien turvaamisena esimerkiksi onnettomuustutkintatoimenpiteitä (PeVL 62/2010 vp), palotarkastusta (PeVL 31/1998 vp) ja terveydensuojelun vuoksi tehtäviä tarkastustoimenpiteitä (esim. PeVL 37/2005 vp).

Edelleen perustuslakivaliokunta on käytännössään katsonut kotirauhan piiriin ulottuvan toimen olevan hyväksyttävä "rikosten selvittämiseksi", jos toimi sidotaan siihen, että on olemassa konkreettinen ja yksilöity syy epäillä lakia rikotun tai rikottavan. Sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta valiokunnan lähtökohtana on ollut, ettei kotirauhan suojaan tule puuttua enimmillään sakolla rangaistavien, moitittavuudeltaan vähäisten rikkomusten selvittämiseksi (ks. PeVL 40/2002 vp s. 2). Valiokunta on toisaalta pitänyt kotirauhan piiriin ulottuvaa tarkastusta julkisista varoista myönnettyjen tukien ja avustusten asianmukaisen käytön valvomiseksi hyväksyttävänä sellaisiakin rangaistavaksi säädettyjä rikkomuksia koskevien perusteltujen epäilyjen johdosta, joista voi enimmillään seurata sakkorangaistus (ks. PeVL 69/2002 vp s. 2–3). Tarkastusoikeus on tavallisella lailla voitu kytkeä myös rangaistusluonteisella maksulla sanktioituun käyttäytymiseen (PeVL 39/2016 vp s. 4, PeVL 7/2004 vp ja PeVL 39/2005 vp).

Toisaalta silloin, kun kotirauhan piiriin ulottuvan toimenpiteen tarkoitus ei ole ollut rikosten selvittäminen, on sääntelyn valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin kannalta ollut merkitystä sillä, voidaanko toimenpiteitä pitää perustuslain 10 §:n 3 momentin tarkoittamassa mielessä välttämättöminä perusoikeuksien turvaamiseksi (ks. esim. PeVL 54/2014 vp s. 3 ja PeVL 18/2010 vp s. 7–8 sekä niissä viitatut lausunnot). Perustuslakivaliokunnan mielestä kotirauhan suojaa rajoittavalla toimenpiteellä tulee olla selvä ja riittävän läheinen yhteys johonkin perustuslaissa turvattuun perusoikeussäännökseen, jotta tällainen toimenpide olisi välttämätön perusoikeuksien turvaamiseksi (PeVL 39/2016 vp s. 5 ja PeVL 19/2025 vp s. 6–7).

Ehdotettu erillislain 4 §:n mukainen kotietsintä tai paikkaan kohdistuva etsintä voisi tulla kyseeseen rajat ylittävissä tilanteissa, joissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto jäljittäisi ja tunnistaisi omaisuutta, josta on annettu tai saatetaan antaa toisessa EU:n jäsenvaltiossa jäädyttämistä tai menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös. Tällaisessa jäljittämisessä ja tunnistamisessa olisi käytännössä kyse edeltävästä vaiheesta konfiskaatioasetuksen soveltamiselle eli sille, että toisen jäsenvaltion viranomainen tekisi päätöksen omaisuuden jäädyttämisestä tai menetetyksi tuomitsemisesta ja pyytäisi kyseisen päätöksen täytäntöönpanoa Suomessa. Konfiskaatioasetuksen mukaisen jäädyttämispäätöksen täytäntöönpanon yhteydessä voidaan jo nykyisin käyttää kotietsintää ja paikanetsintää (asetuksen soveltamislain 7 §).

Ehdotetussa 4 §:ssä voisi olla kyse eri vaiheissa rikosoikeudellista menettelyä tapahtuvasta toiminnasta. Direktiivin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston rajat ylittäviä tehtäviä koskevat säännökset eivät sananmukaisesti edellytä, että käynnissä olisi toisessa jäsenvaltiossa rikostutkinta. Toisaalta lähtökohtana olisi siitä huolimatta pidettävä sitä, että toisen EU:n jäsenvaltion auttamiseksi tai tukemiseksi tapahtuva jäljittäminen ja tunnistaminen ja siihen liittyvä etsintä liittyisi rikosten selvittämiseen. Siten toimenpide olisi käytännössä yleensä sidottu siihen, että on olemassa konkreettinen ja yksilöity syy epäillä lakia rikotun tai rikottavan. Direktiivin soveltamisalaa koskevan rikosten vakavuuteen liittyvän rajauksen vuoksi kyse olisi lähtökohtaisesti sellaisista rikoksista, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Kyse voisi toisaalta olla myös jäädyttämispäätöksen tai menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamisesta. Näin ollen ehdotus ei edellä todettuun perustuslakivaliokunnan käytäntöön perustuen olisi ristiriidassa perustuslain 10 §:n kanssa.

Ehdotetut erillislain 9 ja 10 §:n mukaiset toimivaltuudet voisivat tulla käytettäviksi tilanteissa, joissa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaava toimisto jäljittäisi ja tunnistaisi menetetyksi tuomittua omaisuutta menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta vastaavan viranomaisen tukena. Tilanteissa olisi siten kyse perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 12/2002 vp käsiteltyä vastaavasta tilanteesta eli sen varmistamisesta, että tuomioistuimen ratkaisu voidaan panna tehokkaasti täytäntöön. Kyse voisi olla myös esineistä, joita voidaan käyttää rikoksentekovälineinä ja jotka näin ollen voivat menettämisseuraamukseen tuomitun henkilön hallussa vaarantaa muiden henkilöiden perusoikeuksien toteutumista.

Edellä todetun lisäksi huomionarvioista on, että varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle annettavissa toimivaltuuksissa ei olisi kyse kokonaan uusista viranomaisten toimivaltuuksista, vaan siitä, että lailla laajennettaisiin sitä joukkoa, joka voi käyttää voimassa olevia lailla säädettyjä toimivaltuuksia. Näistä syistä ehdotetuille kotirauhan piiriin ulottuville toimenpiteille olisi hyväksyttävä peruste. Lisäksi erillislaissa viitatuissa säännöksissä säädetään täsmällisesti ja tarkkarajaisesti siitä, milloin toimenpide voitaisiin tehdä kotirauhan piirissä ja milloin menettämisseuraamukseen tuomitun henkilökohtaiseen koskemattomuuteen voitaisiin puuttua. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tulisi harkita toimenpiteen tekemistä pakkokeinolaissa, sakkotäytäntöönpanolaissa tai ulosottokaaressa säädettyjen edellytysten perusteella. Lisäksi erillislain 9 ja 10 §:ssä viitattaisiin poliisilain 1 luvun 2–5 §:iin, joissa säädetään perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, suhteellisuusperiaatteesta, vähimmän haitan periaatteesta ja tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta. Tarkoitus olisi korostaa kyseisiä perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottamiseen kytkeytyviä periaatteita varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston harkintaa ohjaavina. Näistä syistä ehdotetuille kotirauhan piiriin ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ulottuville toimenpiteille olisi hyväksyttävä peruste.

Edellä todetuin perustein ehdotettua sääntelyä voitaisiin pitää riittävän täsmällisenä, tarkkarajaisena ja oikeasuhtaisena. Ehdotus olisi kokonaisuudessaan sopusoinnussa perustuslain 10 §:n 3 momentin ja 7 §:n kanssa.

11.6

Yksityiselämän ja henkilötietojen suoja

Esityksessä ehdotetaan uutta lakia varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavasta toimistosta ja varallisuudenhoitotoimistoista. Ehdotettavilla säännöksillä Keskusrikospoliisissa toimivalle varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle säädettäisiin osin voimassa olevaa sääntelyä laajempia tiedonsaantioikeuksia kansallisista rekistereistä, tietokannoista ja muilta viranomaisilta sekä yksityisiltä tahoilta. Lisäksi esitys sisältää ehdotukset varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston rajat ylittävästä tiedonvaihdosta toisen Euroopan unionin jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston kanssa. Mainituilla säännöksillä pannaan täytäntöön konfiskaatiodirektiivin 6, 9, 10 ja 27 artiklat. Kyseisten artiklojen säännökset ovat yksityiskohtaisia, eivätkä ne jätä juurikaan liikkumavaraa täytäntöönpanossa.

Tietojen saamiseen ja vaihtamiseen liittyvät säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain 10 §:ssä säädetyn yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta. Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla. Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaan lainsäätäjän liikkumavaraa rajoittaa tämän säännöksen lisäksi myös se, että henkilötietojen suoja osittain sisältyy samassa momentissa turvatun yksityiselämän suojan piiriin. Lainsäätäjän tulee turvata tämä oikeus tavalla, jota voidaan pitää hyväksyttävänä perusoikeusjärjestelmän kokonaisuudessa (ks. esim. PeVL 13/2016 vp s. 3 ja PeVL 2/2018 vp s. 5).

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa turvataan yksityiselämän suoja ja 8 artiklassa henkilötietojen suoja. Perusoikeuskirjan 8 artiklan mukaan henkilötietojen käsittelyn tulee olla asianmukaista ja tapahtua tiettyä tarkoitusta varten. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen kuuluu olennaisena osana se, ettei henkilötietoja voida myöhemmin käsitellä tavalla, joka on yhteensopimatonta alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa. EU:n tuomioistuimen antamat tuomiot määrittävät näiltä osin yksityiselämän ja henkilötietojen suojan keskeistä sisältöä (ks. esim. PeVL 14/2018 vp s. 3). Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen yksityiselämän suojaa koskevan 8 artiklan on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä katsottu kattavan myös henkilötietojen suojan.

Kuten direktiivin sisältöä ja suhdetta Suomen kansalliseen lainsäädäntöön koskevasta jaksosta direktiivin 6 artiklan osalta ilmenee, varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalla toimistolla on jo voimassa olevan poliisia koskevan yleislainsäädännön nojalla pääsyoikeus useisiin direktiivin edellyttämiin tietoihin. Erilliset säännökset tiedonsaantioikeuksista olisivat kuitenkin tarpeen kahdesta syystä. Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle annetaan erillislailla uusia tehtäviä, minkä lisäksi kaikki direktiivin edellyttämät tietosisällöt eivät kuulu poliisin voimassa olevan tiedonsaantioikeuden piiriin direktiivin edellyttämässä laajuudessa. Lisäksi kun varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävistä ja toimivaltuuksista on joka tapauksessa säädettävä erikseen, puoltavat myös lainsäädännön selkeyteen liittyvät syyt tiedonsaantioikeuksista säätämistä erillislaissa. Perustuslakivaliokunta on todennut, että kaksinkertainen sääntely ei ole sellaisenaan valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista (ks. PeVL 71/2014 vp s. 3/I).

Kansallisessa täytäntöönpanossa mentäisiin direktiivin vähimmäisvaatimustasoa pidemmälle ainoastaan siltä osin, että lain soveltamisala olisi jäljempänä mainittua poikkeusta lukuun ottamatta rikoksen vakavuuteen nähden rajoittumaton. Siten säännösten soveltamisalaa ei lukuun ottamatta 17 §:ssä säädettyä poikkeusta ehdotettaisi rajoitettavan direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mahdollistamalla tavalla vain kansallisessa lainsäädännössä määriteltyihin rikoksiin, joista voi seurata vähintään yhden vuoden pituinen vankeusrangaistus tai muu vapaudenrajoituksen käsittävä seuraamus. Lain soveltamisalan rajoittamatta jättämisen perustelut liittyvät ennen muuta lain käytännön sovellettavuutta koskeviin näkökohtiin. Lain soveltamisalan rajoitus direktiivin sallimalla tavalla saattaisi johtaa haastaviin kysymyksiin siitä, soveltuuko laki käsillä olevaan asiaan, johon omaisuuden jäljittäminen ja tunnistaminen liittyy. Tämä voisi hidastaa varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston toimintaa ja jäykistää toimiston toimintaedellytyksiä. Siten rikoksen vakavuuteen rajoittumaton soveltamisala olisi perusteltu. Direktiivin sallima rajoitus otettaisiin kuitenkin huomioon lain 17 §:ssä, jossa säädetään mahdollisuudesta kieltäytyä tietojen luovuttamisesta toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle. Näin varmistettaisiin, että Suomesta ei tarvitse luovuttaa tietoja muihin maihin laajemmin kuin niitä luovutetaan Suomeen.

Esitys sisältää lisäksi ehdotuksen varallisuudenhoitotoimistojen nimeämisestä. Varallisuudenhoitotoimisto toimisi ehdotuksen mukaan Keskusrikospoliisissa ja Ulosottolaitoksessa. Esityksellä laajennettaisiin varallisuudenhoitotoimistojen tiedonsaantioikeuksia ja tietojen luovuttamista koskevaa sääntelyä siitä, mikä se voimassa olevan ulosottoviranomaista ja poliisia koskevan yleislainsäädännön nojalla olisi. Muutokset tehtäisiin sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin ja ulosottokaareen. Ehdotuksilla pantaisiin täytäntöön direktiivin 27 artikla. Ehdotukset ovat välttämättömiä direktiivin täytäntöönpanemiseksi. Ehdotuksilla mahdollistettaisiin myös tietojen oma-aloitteinen luovuttaminen varallisuudenhoitotoimistojen ja varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston välillä, mikä olisi tarpeen varallisuudenhoitotoimistojen tehokkaan yhteistyön varmistamiseksi.

Ehdotettava erillislaki olisi erityislaki suhteessa muuhun poliisin toimivaltuuksia ohjaavaan ja henkilötietojen käsittelyä koskevaan lainsäädäntöön. Lakiehdotuksella täydennettäisiin lisäksi henkilötietojen suojaan yleislakina sovellettavan rikosasioiden tietosuojalain sääntelyä siltä osin kuin konfiskaatiodirektiivi edellyttää erityissäännöksiä henkilötietojen käsittelystä. Rikosasioiden tietosuojalaissa säädetään rikosasioiden tietosuojadirektiivin mukaisesti henkilötietojen suojan vähimmäistasosta. Sen säännöksistä on mahdollista poiketa vain, jos säännöksissä säädetään direktiiviä korkeammasta tietosuojan tasosta. Ehdotettu sääntely korostaa erityisesti henkilötietojen käsittelyn oikeasuhteisuuden vaatimusta.

Kuten esityksen vaikutustenarvioinnin yhteydessä on todettu, konfiskaatiodirektiivin sääntelyllä ei vaikuteta henkilötietoja koskevaan unionin sääntelyyn heikentävästi. Konfiskaatiodirektiivin johdanto-osan 52 kappaleen mukaisesti konfiskaatiodirektiivin sääntely on pyritty yhdenmukaistamaan rikosasioiden tietosuojadirektiivin kanssa.

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan lähtökohtaisesti rikosasioiden tietosuojadirektiiviä. Perustuslakivaliokunta on tältä osin katsonut, ettei rikosasioiden tietosuojadirektiivi sisällä sellaista yksityiskohtaista sääntelyä, joka muodostaisi riittävän säännöspohjan perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta (PeVL 14/2018 vp s. 6 ja PeVL 26/2018 vp s. 3). Henkilötietojen käsittelyä koskevaa sääntelyä on siten esimerkiksi arkaluonteisten tietojen osalta ja perusoikeusherkissä sääntelykonteksteissa edelleen arvioitava valiokunnan aiemman sääntelyn lakitasoisuutta, täsmällisyyttä ja kattavuutta korostaneen käytännön pohjalta (PeVL 26/2018 vp s. 3, ks. myös PeVL 14/2018 vp s. 6–7 ja PeVL 15/2018 vp s. 37). Perustuslakivaliokunnan mielestä henkilötietoja koskevan lainsäädännön selvyys kuitenkin edellyttää, että erityislainsäädäntöön ei sisällytetä sellaisia sääntelykokonaisuuksia, joista säädetään riittävällä täsmällisyydellä ja tarkkuudella rikosasioiden tietosuojalaissa. Henkilötietojen suojaan liittyvät sääntelyn kattavuuden, täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimukset voidaan joiltain osin täyttää myös tietosuoja-asetuksen soveltamisalan ulkopuolella kansalliseen oikeuteen sisältyvällä yleislailla (ks. esim. PeVL 14/2018 vp s. 7).

Varallisuudenhoitotoimistojen henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan lähtökohtaisesti yleistä tietosuoja-asetusta. Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota henkilötietojen käsittelyä koskevan sääntelyn raskauteen ja monimutkaisuuteen (ks. esim. PeVL 2/2018 vp s. 4–8, 11, PeVL 49/2017 vp s. 3, PeVL 31/2017 vp s. 4 ja PeVL 71/2014 vp s. 3). Henkilötietojen suojan toteuttaminen tulisi valiokunnan mukaan jatkossa ensisijaisesti taata yleisen tietosuoja-asetuksen ja säädettävän kansallisen yleislain nojalla. Tähän liittyen tulisi välttää kansallisen erityislainsäädännön säätämistä sekä varata sellaisen säätäminen vain tilanteisiin, joissa se on yhtäältä sallittua tietosuoja-asetuksen kannalta ja toisaalta välttämätöntä henkilötietojen suojan toteuttamiseksi (PeVL 2/2018 vp s. 5). Yksityiskohtaisemman sääntelyn tarpeen ja sisällön osalta on otettava huomioon myös yleisen tietosuoja-asetuksen tavoitteet ja sääntelytapa (PeVL 14/2018 vp s. 3).

Valiokunnan mielestä tietosuoja-asetuksen yksityiskohtainen sääntely, jota tulkitaan ja sovelletaan EU:n perusoikeuskirjassa turvattujen oikeuksien mukaisesti, muodostaa yleensä riittävän säännöspohjan myös perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta eikä erityislainsäädäntöön ole tietosuoja-asetuksen soveltamisalalla enää valtiosääntöisistä syistä välttämätöntä sisällyttää kattavaa ja yksityiskohtaista sääntelyä henkilötietojen käsittelystä (PeVL 14/2018 vp s. 4). Perustuslakivaliokunnan mukaan on kuitenkin selvää, että erityislainsäädännön tarpeellisuutta on arvioitava myös tietosuoja-asetuksen edellyttämän riskiperustaisen lähestymistavan mukaisesti kiinnittämällä huomiota tietojen käsittelyn aiheuttamiin uhkiin ja riskeihin. Mitä korkeampi riski käsittelystä aiheutuu luonnollisen henkilön oikeuksille ja vapauksille, sitä perustellumpaa on yksityiskohtaisempi sääntely. Tällä seikalla on erityistä merkitystä arkaluonteisten tietojen käsittelyn kohdalla (PeVL 14/2018 vp s. 5).

Varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimistojen tiedonsaantioikeuksien piiriin ja Suomen ja muiden EU-maiden varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavien toimistojen välillä vaihdettaviin tietoihin voisi kuulua erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tai muutoin arkaluonteisia henkilötietoja sekä salassa pidettäviä tietoja. Perustuslakivaliokunta on arvioinut esimerkiksi viranomaisten tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa sääntelyä perustuslain 10 §:n 1 momentissa säädetyn yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta ja kiinnittänyt huomiota muun muassa siihen, mihin ja ketä koskeviin tietoihin tiedonsaantioikeus ulottuu ja miten tiedonsaantioikeus sidotaan tietojen välttämättömyyteen (PeVL 15/2018 vp s. 39). Viranomaisen tietojensaantioikeus ja tietojenluovuttamismahdollisuus ovat voineet liittyä jonkin tarkoituksen kannalta tarpeellisiin tietoihin, jos tarkoitetut tietosisällöt on pyritty luettelemaan laissa tyhjentävästi. Jos taas tietosisältöjä ei ole samalla tavoin luetteloitu, sääntelyyn on pitänyt sisällyttää vaatimus tietojen välttämättömyydestä jonkin tarkoituksen kannalta (ks. esim. PeVL 17/2016 vp s. 2–3 ja siinä viitatut lausunnot).

Valiokunta ei ole toisaalta pitänyt hyvin väljiä ja yksilöimättömiä tietojensaantioikeuksia perustuslain kannalta mahdollisina edes silloin, kun ne on sidottu välttämättömyyskriteeriin (ks. esim. PeVL 71/2014 vp s. 3/I ja PeVL 62/2010 vp s. 4/I). Valiokunta on antanut merkitystä luovutettavien tietojen luonteelle arkaluonteisina tietoina arvioidessaan tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa sääntelyn kattavuutta, täsmällisyyttä ja sisältöä (PeVL 15/2018 vp s. 39). Mikäli ehdotetut säännökset tietojen luovutuksesta ovat kohdistuneet myös arkaluonteisiin tietoihin, on tavallisen lain säätämisjärjestyksen käyttämisen edellytyksenä ollut sääntelyn täsmentäminen selostetun perustuslakivaliokunnan viranomaisten tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa sääntelyä koskevan käytännön mukaiseksi (ks. esim. PeVL 38/2016 vp s. 3). Valiokunta on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittely on syytä rajata täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain välttämättömään (ks. esim. PeVL 3/2017 vp s. 5).

Esityksessä ehdotetaan pääosin pitäydyttäväksi konfiskaatiodirektiivin edellyttämässä erityissääntelyssä sen varmistamiseksi, että henkilötietojen suojan taso säilyy yhdenmukaisena EU:n jäsenvaltioissa. Ehdotetussa sääntelyssä kuitenkin käytettäisiin kansallista liikkumavaraa huomioimalla tietojen arkaluonteisuus ja salassapitointressien suojaamisen tarpeet. Siltä osin kuin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tietojensaantioikeuden piiriin kuuluisi erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tai arkaluonteisia ja salassapidettäviä tietoja, toimistoille ehdotetaan säädettäväksi oikeus tällaisiin tietoihin vain silloin, kun tiedot olisivat välttämättömiä sen laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseksi. Sääntelyllä otettaisiin huomioon perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskeva lausuntokäytäntö sekä käytäntö, jossa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittely on syytä rajata täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain välttämättömään (esim. PeVL 3/2017 vp s. 5 ja PeVL 48/2018 vp s. 4). Lisäksi siltä osin kuin varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimistojen tietojensaantioikeus kohdistuisi tietosisältöihin, joita ei ole mahdollista yksilöidä, säädettäisiin oikeus tietoihin vain silloin kun se olisi välttämätöntä toimistojen tehtävien hoitamisen kannalta. Välttämättömyysedellytyksen säätämisellä toteutettaisiin perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskevan vakiintuneen perustuslain tulkintakäytännön mukaisesti se, että tietojen luovuttaminen rajataan jonkin tarkoituksen kannalta välttämättömiin tietoihin, jos tietosisältöjä ei ole mahdollista yksilöidä (esim. PeVL 17/2016 vp s. 2–3 ja siinä viitatut lausunnot).

Lisäksi erillislaissa käytettäisiin direktiivin sallimaa kansallista liikkumavaraa säätämällä edellytyksistä, jolloin oikeutta tietoihin ei olisi. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että tietojen luovuttaja voi kieltäytymällä tosiasiallisesti tietojen antamisesta saada aikaan tilanteen, jossa tietojen luovuttamisvelvollisuus saattaa tulla ulkopuolisen viranomaisen tutkittavaksi. Tämä mahdollisuus on tärkeä tiedonsaannin ja salassapitointressin yhteensovittamiseksi (ks. esim. PeVL 17/2016 vp s. 6 ja siinä viitatut lausunnot). Myös tällä sääntelyliikkumavaran käytöllä olisi myönteinen vaikutus henkilötietojen suojaan.

Myös esitykseen sisältyvä ehdotus varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston oma-aloitteisesta tiedonluovutuksesta toisen jäsenvaltion varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle olisi sidottu välttämättömyysedellytykseen. Toimitettavien tietojen olisi siten oltava välttämättömiä toisen varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston tehtävien hoitamisen kannalta. Välttämättömyysedellytyksen säätämisellä toteutettaisiin perustuslakivaliokunnan salassa pidettävien tietojen luovuttamista koskevan vakiintuneen lausuntokäytännön mukaisesti se, että tietojen luovuttaminen rajataan jonkin tarkoituksen kannalta välttämättömiin tietoihin, jos tietosisältöjä ei ole mahdollista yksilöidä (esim. PeVL 17/2016 vp s. 2–3 ja siinä viitatut lausunnot). Perustuslakivaliokunta on katsonut myös, että salassapitosäännösten edelle menevässä tietojensaantioikeudessa on viime kädessä kysymys siitä, että tietoihin oikeutettu viranomainen omine tarpeineen syrjäyttää ne perusteet ja intressit, joita tiedot omaavaan viranomaiseen kohdistuvan salassapidon avulla suojataan. Mitä yleisluonteisempi tietojensaantiin oikeuttava sääntely on, sitä suurempi on vaara, että tällaiset intressit voivat syrjäytyä hyvin automaattisesti. Mitä täydellisemmin tietojensaantioikeus kytketään säännöksissä asiallisiin edellytyksiin, sitä todennäköisemmin yksittäistä tietojensaantipyyntöä joudutaan käytännössä perustelemaan. Myös tietojen luovuttajan on tällöin mahdollista arvioida pyyntöä luovuttamisen laillisten edellytysten kannalta (ks. esim. PeVL 17/2016 vp s. 6).

Lisäksi erillislakiin sisältyisi henkilötietojen luovuttamista koskevia erityissäännöksiä. Direktiivissä ja lakiesityksessä on rajattu tiedonvaihto ainoastaan asetuksen (EU) 2016/794 liitteessä II olevan B jakson 2 kohdassa lueteltuihin henkilötietoryhmiin, lukuun ottamatta kyseisen liitteen B jakson 2 kohdan c alakohdan v alakohdassa lueteltuja rikoslaboratorion käyttöön tarkoitettuja tunnistetietoja, mikä myös osaltaan turvaa henkilötietojen suojaa. Muilta osin henkilötietojen luovuttamiseen sovellettaisiin nykytilaa vastaavasti rikosasioiden tietosuojalakia ja joissakin tilanteissa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta.

Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että yksityiselämän suojaan kohdistuvia rajoituksia on arvioitava kulloisessakin sääntely-yhteydessä perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa (ks. PeVL 14/2018 vp ja siinä viitatut lausunnot). Valiokunta on arvioinut erityisesti arkaluonteisten tietojen käsittelyn sallimisen koskevan yksityiselämään kuuluvan henkilötietojen suojan ydintä (PeVL 37/2013 vp s. 2/I), minkä johdosta esimerkiksi tällaisia tietoja sisältävien rekisterien perustamista on arvioitava perusoikeuksien rajoitusedellytysten, erityisesti rajoitusten hyväksyttävyyden ja oikeasuhtaisuuden, kannalta (PeVL 29/2016 vp s. 4–5 ja esimerkiksi PeVL 21/2012 vpPeVL 47/2010 vp sekä PeVL 14/2009 vp).

Esitykseen sisältyy useita säännöksiä tietojen luovuttamisesta sekä varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavan toimiston ja varallisuudenhoitotoimistojen tiedonsaantioikeuksista salassapitosäännösten estämättä. Tiedonsaantioikeuksia koskevissa säännöksissä on mahdollisimman tarkasti yksilöity ne tiedot, joihin toimistoilla olisi oikeus. Tiedonsaantioikeudet on rajattu arkaluonteisten tietojen sekä yksilöimättömien tietosisältöjen osalta täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain siihen, mikä olisi toimistojen tehtävien hoitamiseksi välttämätöntä.

Ehdotetut säännökset ovat direktiivin täytäntöönpanon kannalta välttämättömiä. Kuten direktiivin johdanto-osan 2 kohdassa on todettu, järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttaman vakavan uhan torjumiseksi on tärkeää, että toimivaltaisille viranomaisille annetaan sen vuoksi paremmat toimintavalmiudet ja tarvittavat keinot, joiden avulla ne voivat tehokkaasti jäljittää ja tunnistaa, jäädyttää, tuomita menetetyksi sekä hallinnoida rikoksentekovälineitä ja rikoshyötyä tai rikollisesta toiminnasta peräisin olevaa omaisuutta. Esimerkiksi rikollisuuden torjuntaa sekä kansallisen turvallisuuden ylläpitoa on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä yleisesti pidetty hyväksyttävänä perusteena yksityisyyden suojan pitkällekin meneville rajoituksille. Näin ollen esitys täyttäisi erityisesti perustuslakivaliokunnan asettamat vaatimukset oikeasuhtaisuudesta ja hyväksyttävyydestä.

Ehdotettu sääntely konkretisoi soveltamisalallaan näitä perustuslain säännöksiä ja turvaa tältä osin perustuslain 22 §:ssä edellytetyllä tavalla perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.

11.7

Yhteenveto

Menettämisseuraamusten edellisten merkittävien lainsäädäntömuutosten yhteydessä hallituksen esityksissä katsottiin, että lakiehdotukset voitiin käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, mutta niistä pidettiin kuitenkin suotavana pyytää perustuslakivaliokunnan lausunto ( HE 80/2000 vp

s. 54 ja HE 4/2016 vp

s. 54).

Myös nyt ehdotetaan tehtäväksi periaatteellisesti merkittäviä muutoksia menettämisseuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön. Rikoshyödyn poisottamisessa vaadittua näyttötaakkaa laskettaisiin kolmannen kerran, mikä tarkoittaisi myös poikkeamista menettämisseuraamuksissa tähän asti noudatetusta rikosedellytyksestä. Lisäksi mahdollisuuksia tuomita rikoshyöty menetettäväksi rikosoikeudenkäynnin ulkopuolella laajennettaisiin ja mahdollistettaisiin rahanpesun kohteen menetetyksi tuomitseminen arvona. Esityksessä tehtäisiin myös lukuisia muita, pääosin direktiiviin perustuvia muutoksia, kuten säädettäisiin nykyistä kattavammin varallisuuden takaisinhankinnasta vastaavien toimistojen tehtävistä ja toimivaltuuksista.

Edellä tarkemmin selostetuilla perusteilla lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Hallitus pitää kuitenkin suotavana, että perustuslakivaliokunta antaisi lausunnon rikolliseen toimintaan liittyvän selittämättömän omaisuuden menetetyksi tuomitsemista koskevan ehdotuksen kansallisen liikkumavaran käytön suhteesta omaisuudensuojaan, rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, kuulutustiedoksiannon käyttöä koskevan ehdotuksen suhteesta oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja varallisuuden takaisin hankinnasta vastaavalle toimistolle ehdotettujen toimivaltuuksien suhteesta kotirauhan suojaan ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen.

Edellä esitetyn perusteella ja koska konfiskaatiodirektiivissä on säännöksiä, jotka ehdotetaan pantaviksi täytäntöön lailla, annetaan eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset: