Пульс · Документы · Финляндия · Finlex (законы и правительственные законопроекты)
Законопроект № HE 167/2026 о внесении изменений в Закон об обработке клиентских данных в сфере социального обеспечения и здравоохранения
HE 167/2026 · Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain muuttamisesta
Lakiehdotus
1
Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain muuttamisesta
Eduskunnan päätöksen mukaisesti muutetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain
(703/2023)
62 § ja 63 §:n 2 momentti, sekä lisätään lakiin uusi 62 a ja 62 b § seuraavasti:
62 §
Salassa pidettävän tiedon ilmoittaminen poliisille uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten
Palvelunantaja tai sen tehtäviä suorittava henkilö saa salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi.
Palvelunantajalla tai sen tehtäviä suorittavalla henkilöllä on velvollisuus salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua sellaisen rikoslain
(39/1889)
21 luvussa rangaistavaksi säädetyn teon kohteeksi, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.
Edellä 2 momentissa säädetty velvollisuus ei koske sosiaalihuollon tai terveydenhuollon opiskelijoita.
62 a § Salassa pidettävän tiedon luovuttaminen poliisin pyynnöstä uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten
Poliisilla on salassapitosäännösten estämättä ja maksutta päällystöön kuuluvan poliisimiehen pyynnöstä oikeus saada palvelunantajalta henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos poliisi on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella poliisilla on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Tietojen luovuttamisesta poliisille päättää palvelunantajan vastaava johtaja tai vastaavia tehtäviä hoitava henkilö.
62 b §
Palvelunantajan oikeus ilmoittaa työntekijään kohdistuneesta epäilemästään rikoksesta
Palvelunantajalla on oikeus salassapitosäännösten estämättä työntekijänsä pyynnöstä ilmoittaa poliisille välttämättömät tiedot kyseiseen työntekijään kohdistuneesta tapahtumasta, jota palvelunantaja epäilee rikokseksi, jos teon on syytä epäillä kohdistuneen henkilöön hänen sosiaalihuollon tai terveydenhuollon työtehtäviensä vuoksi.
63 §
Sosiaalihuollon asiakastietojen luovuttaminen eräissä muissa tilanteissa
Sosiaalihuollon palvelunantajan tulee pyydettäessä antaa asiakkaan tai tämän laillisen edustajan suostumuksesta riippumatta salassa pidettävää asiakastietoa poliisille, syyttäjäviranomaiselle ja tuomioistuimelle, jos se on välttämätöntä sellaisen rikoksen selvittämiseksi, jonka ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa rikoslain 15 luvun 10 §:n nojalla, taikka jonka enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta.
Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20.
Helsingissä
15.9.2026
Pääministeri
Petteri Orpo
Sosiaaliturvaministeri
Karoliina Partanen
Пояснительная записка авторов — не текст закона. Она вынесена сюда из документа, чтобы не смешиваться с нормами; перевод машинный, редакцией не вычитывается.
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annettua lakia.
Esityksessä ehdotetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajalla tai sen tehtäviä suorittavalla henkilöllä olisi voimassa olevan lainsäädännön mukaisen oma-aloitteisen ilmoitusoikeuden lisäksi tietyissä tilanteissa velvollisuus salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa oma-aloitteisesti poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot. Esityksessä lisäksi ehdotetaan, että tiedot olisi luovutettava myös poliisin pyynnöstä. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajilla olisi oikeus ilmoittaa poliisille työntekijäänsä kohdistuneesta rikosepäilystä.
Ehdotetulla lailla toteutettaisiin pääministeri Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelman kirjausta, jonka mukaan lainsäädäntöä päivitetään muun muassa siten, että sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset velvoitetaan antamaan poliisille ainakin henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten muutoin salassa pidettävät välttämättömät tiedot.
Esityksen tavoite on tiedonvaihdon esteiden purkamisen kautta lisätä viranomaisten mahdollisuuksia ehkäistä ja estää väkivaltaa sekä lisätä poikkihallinnollista yhteistyötä. Lisäksi tavoite on parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöiden oikeusturvaa ja turvallisuutta mahdollistamalla palvelunantajille oikeus ilmoittaa työntekijöihin työtehtävien vuoksi kohdistuneista rikosepäilyistä.
Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.9.2027.
PERUSTELUT
1
Asian tausta ja valmistelu
1.1
Tausta
Eduskunta hyväksyi 16.3.2022 valtioneuvoston sisäisestä turvallisuudesta antaman selonteon johdosta hallintovaliokunnan mietinnön HaVM 19/2021 vp–VNS 4/2021 vp mukaisen seuraavan kannanoton:
Eduskunta edellyttää, että hallitus arvioi tietojen luovuttamista koskevaa sääntelyä ja sen pohjalta valmistelee esityksen lainsäädännön muuttamiseksi siten, että sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan viranomaisia velvoitettaisiin antamaan poliisille ainakin henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten muutoin salassa pidettävät välttämättömät tiedot.
Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmaan Vahva ja välittävä Suomi (s. 181) sisältyy vastaava kirjaus:
Hallitus poistaa tietojenvaihdon esteitä rikostorjunnassa. Sektorilainsäädäntöä päivitetään muun muassa siten, että sosiaali- ja terveydenhuollon sekä opetuksen viranomaisia velvoitetaan antamaan poliisille ainakin henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten muutoin salassa pidettävät välttämättömät tiedot.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa palvelunantajan tai sen tehtäviä suorittavan henkilön ilmoitusoikeudesta säädetään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain (703/2023, jäljempänä asiakastietolaki ) 62 §:ssä. Voimassa olevan säännöksen mukaan palvelunantaja tai sen tehtäviä suorittava henkilö saa salassapitovelvollisuuden estämättä ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuoltolain
(1301/2014)
tai terveydenhuoltolain
(1326/2010)
mukaisia tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi.
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisussa EOAK/2910/2023 apulaisoikeusasiamies esitti sosiaali- ja terveysministeriölle, että se ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin lainsäädännön muuttamiseksi siten, että selkiytettäisiin oikeutta salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa potilaan terveydenhuollon työntekijään kohdistamasta väkivallasta.
Esityksellä työnantajan oikeudesta tehdä ilmoitus työntekijään kohdistuneesta rikosepäilystä ei ole suoraa yhteyttä pääministeri Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelmaan. Esitys tukee kuitenkin hallitusohjelman tavoitteita työturvallisuuden edistämisestä.
1.2
Valmistelu
Esitys on valmisteltu virkatyönä sosiaali- ja terveysministeriössä. Esitystä on valmisteltu myös sosiaali- ja terveysministeriön 1.6.2023 asettamassa henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten salassa pidettävien välttämättömien tietojen luovuttamista arvioivassa työryhmässä (jäljempänä työryhmä tai uhkan arvio -työryhmä ). Työryhmä asetettiin ajalle 2.6.2023–30.6.2024 (VN/4252/2023-STM-7) ja sen toimikautta jatkettiin ajalle 18.9.2024–31.5.2026.
Työryhmän tavoitteena oli koordinoida eduskunnan kannanoton edellyttämää sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön tietojen luovuttamista koskevan sääntelyn arviointia sekä koota asiantuntemukseen perustuva ehdotus sääntelyn muutostarpeista. Tavoitteiden toteuttamiseksi työryhmälle asetettiin seuraavat tehtävät:
1) perustaa tarpeellisia jaostoja arvioimaan sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan viranomaisten tietojen luovuttamista koskevaa sääntelyä;
2) muodostaa arvioinnin perusteella linjauksia ja toimenpide-ehdotuksia lainsäädännön muutostarpeista;
3) muodostaa alustava arvio mahdollisten lainsäädäntömuutosten kustannuksista ja toimeenpanon aikataulusta; ja
4) tunnistaa tarpeet lainsäädännön valmistelun edellyttämille vaikutusten arvioinneille.
Työryhmä kokoontui noin 15 kertaa. Työryhmässä oli edustus sosiaali- ja terveysministeriöstä, opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä sisäministeriöstä. Lisäksi työryhmä kuuli kutsuttuina asiantuntijoina muun muassa tietosuojavaltuutetun toimiston, oikeusministeriön, HUS-yhtymän, keskusrikospoliisin ja Poliisihallituksen edustajia. Työryhmän puheenjohtajuus asetettiin sosiaali- ja terveysministeriölle ja varapuheenjohtajuus opetus- ja kulttuuriministeriölle.
Työryhmä laati työskentelystään raportin, jota on käytetty tämän esityksen tukena. Myös työryhmän hankkimia selvityksiä on käytetty esityksen tukena.
Hallituksen esityksen luonnoksesta järjestettiin lausuntokierros 30.3.–12.5.2026. Lausuntopyyntö julkaistiin Lausuntopalvelu.fi-palvelussa, ja lausuntopyyntö lähetettiin asian kannalta keskeisille ministeriöille ja valtion viranomaisille, yrityksille ja järjestöille sekä muille sidosryhmille. Lausuntopalautetta käsitellään jaksossa 6.
Sosiaali- ja terveysministeriö järjesti hankkeesta lisäksi keskeisille toimijoille ja sidosryhmille suunnatun sidosryhmätilaisuuden 23.4.2026. Myös sidosryhmätilaisuudessa saadut kommentit on otettu huomioon esityksen jatkovalmistelussa.
Hallituksen esityksen valmisteluasiakirjat ovat saatavilla hankkeen hankesivuilla osoitteessa https://stm.fi/hanke?tunnus=STM023:00/2026 tunnuksella STM023:00/2026.
2
Nykytila ja sen arviointi
2.1
Nykytila
2.1.1
Lainsäädäntö
Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä
Asiakastietolaki tuli voimaan 1.1.2024. Lailla yhdistettiin eri lakeihin sisältynyt sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelyä koskeva sääntely. Asiakastietolain lähtökohtana on, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastiedot ovat pysyvästi salassa pidettäviä, eikä salassa pidettävää asiakastietoa saa näyttää eikä luovuttaa sivulliselle. Sosiaali- ja terveydenhuollossa salassapito ulottuu näin ollen kaikkeen asiakastietoon, ei vain arkaluonteisiin tietoihin. Asiakastietolaissa sivullisella tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät osallistu asiakkaan terveys- tai sosiaalipalvelun järjestämiseen tai toteuttamiseen tai niihin liittyviin tehtäviin. Myös viranomaiset, mukaan lukien poliisi, ovat sivullisia. Asiakkaalla asiakastietolaissa tarkoitetaan sekä sosiaalihuollon asiakasta että terveydenhuollon potilasta.
Asiakastietolain 6 §:n mukaan salassapidosta ja vaitiolovelvollisuudesta saa poiketa asiakkaan suostumuksella tai jos siitä on asiakastietolaissa tai muussa laissa säädetty. Henkilö voi antaa luvan asiakastietojen luovuttamiseen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajien ja niiden asiakastietoja sisältävien rekisterien välillä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämiseksi ja toteuttamiseksi (luovutuslupa). Luovutuslupaa voidaan rajoittaa erilaisilla kielloilla. Luovutuskielloilla ei kuitenkaan voi rajata esimerkiksi viranomaisen lakiin perustuvaa tiedonsaantioikeutta.
Asiakirjajulkisuuteen nähden ensisijan saavat vaitiolo- ja salassapitovelvoitteet on katsottu tarpeelliseksi sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnan edellyttämän luottamuksellisuuden vuoksi. Oikeuksilla ja velvollisuuksilla luovuttaa salassa pidettävää asiakastietoa tavoitellaan viranomaisten välisen yhteistyön mahdollistamista tavalla, joka on asiakkaan hoidon ja huollon kannalta tarkoituksenmukaista ja samalla oikeusturvan kannalta toimivaa ( HE 137/1999 vp , s. 14).
Ilman asiakkaan suostumusta tapahtuvaa tietojen luovuttamista koskevat säännökset jakautuvat pääosin kolmeen luokkaan:
1. Tietoa pyytää sivullinen, jolla on lakisääteinen oikeus saada tieto.
2. Palvelunantajalla tai sen lukuun toimivalla on harkintavaltaa tiedon oma-aloitteiseen tai pyynnöstä tapahtuvaan luovuttamiseen sivulliselle.
3. Palvelunantajalla tai sen lukuun toimivalla on velvollisuus luovuttaa tieto sivulliselle oma-aloitteisesti.
Ilmoitusoikeudesta säädetään asiakastietolain 62 §:ssä, jonka mukaan palvelunantaja tai sen tehtäviä suorittava henkilö saa salassapitovelvollisuuden estämättä ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuoltolain tai terveydenhuoltolain mukaisia tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Ilmoitusoikeudesta säädettiin alun perin laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000, asiakaslaki ) ja laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992, potilaslaki ).
Vastaavasta ilmoitusoikeudesta säädetään lisäksi useissa muissa laeissa. 1.4.2015 voimaan tuli yhteensä kolmetoista lakimuutosta, joilla säädettiin keskenään samansisältöisestä viranomaisten ja muiden toimijoiden oikeudesta ilmoittaa oma-aloitteisesti poliisille henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot salassapitovelvollisuuden estämättä, kun tehtäviä hoitava on tehtävässään saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Ilmoitusoikeus sisältyi asiakaslain ja potilaslain lisäksi perusopetuslakiin
(628/1998) , lakiin taiteen perusopetuksesta
(633/1998) , oppilas- ja opiskelijahuoltolakiin
(1287/2013) , lakiin vapaasta sivistystyöstä
(632/1998) , lakiin ammatillisesta koulutuksesta
(630/1998) , lukiolakiin
(629/1998) , yliopistolakiin
(558/2009) , ammattikorkeakoululakiin
(932/2014) , nuorisolakiin
(72/2006) , pelastuslakiin
(379/2011)
ja lakiin hätäkeskustoiminnasta
(692/2010) .
Voimassa olevassa lainsäädännössä ilmoitusoikeudesta on säädetty seuraavissa säännöksissä: laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä 62 §, laki sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta
(741/2023)
46 §, perusopetuslaki
(628/1998)
40 §, laki taiteen perusopetuksesta
(633/1998)
9 a §, oppilas- ja opiskelijahuoltolaki
(1287/2013)
23 §, laki vapaasta sivistystyöstä
(632/1998)
21 a §, laki ammatillisesta koulutuksesta
(531/2017)
109 §, lukiolaki
(714/2018)
58 §, yliopistolaki
(558/2009)
90 a §, ammattikorkeakoululaki
(932/2014)
65 §, nuorisolaki
(1285/2016)
28 §, varhaiskasvatuslaki
(540/2018)
41 § ja pelastuslaki
(379/2011)
86 §. Ilmoitusoikeudesta ei kuitenkaan säädetä kaikissa opetusta koskevissa laeissa (esimerkiksi laissa Maanpuolustuskorkeakoulusta, 1121/2008) eikä kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita koskien (esimerkiksi laissa korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta, 695/2019).
Ilmoitusoikeutta koskevan hallituksen esityksen ( HE 333/2014 vp
) taustalla olivat Suomessa tapahtuneet useat perhe- ja lapsensurmat. Esityksen tavoitteena oli lisätä viranomaisten mahdollisuuksia ennalta ehkäistä ja estää perhe- ja lastensurmia sekä perheväkivaltaa viranomaisten ja muiden toimijoiden välisen tiedonkulun parantamisen kautta. Tavoite oli myös perheväkivallan ehkäisemiseksi ja perheväkivaltakierteen katkaisemiseksi tehtävän poikkihallinnollisen yhteistyön vahvistaminen ja tehostaminen. Esityksessä tavoiteltiin tiedonvaihtoon liittyvien säännösten selkeyttämistä ja yhdenmukaistamista ja sen kautta uusien perhesurmien ja perheväkivallan ennalta ehkäisevien hallinnollisten rakenteiden luomista sekä poikkihallinnollisen menettelyn parantamista ja tehostamista. Ehdotuksen katsottiin parantavan niiden perheiden asemaa, joissa esiintyy perheväkivaltaa, vähentävän perheväkivallasta aiheutuvia haittoja ja tehostavan uhrien ja perheiden saattamista viranomaisten tukitoimien piiriin.
Hallituksen esityksen pohjana oli sisäministeriön työryhmän julkaisema selvitys. Sisäministeriö asetti alkuvuodesta 2013 työryhmän, jonka tehtävä oli laatia selvitys perhe- ja lapsensurmien ehkäisemiseksi ja estämiseksi viranomaisten väliseen tiedonvaihtoon liittyen. Työryhmän selvitys Perhe- ja lapsisurmien ehkäisy ja estäminen ja viranomaisten välinen tiedonvaihto (sisäministeriön julkaisu 1/2014) julkaistiin 29.1.2014. Selvityksen julkaisun jälkeen sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä päätti, että viranomaisten vaitiolovelvollisuutta koskeviin säännöksiin valmistellaan tarvittavat muutosehdotukset oma-aloitteista ilmoitusoikeutta varten.
Työryhmässä perhe- ja lapsensurmia selvitettäessä oli tunnistettu ongelmaksi viranomaisten väliseen tiedonvaihtoon liittyvät puutteet ja erityisesti viranomaisten tiedonvaihtoa koskevien säännösten keskinäiset suhteet. Säännösten keskinäisiä suhteita koskevien tulkinnanvaraisuuksien vähentämiseksi työryhmä ehdotti selvityksessään muun muassa, että viranomaisille ja muille niihin rinnastettaville palveluntuottajille säädettäisiin selkeä oikeus ilmoittaa oma-aloitteisesti salassapitosäännösten estämättä poliisille, jos tehtävässä saadun tiedon perusteella on syntynyt huoli vakavan väkivallan uhasta. Työryhmä katsoi poliisilain
(872/2011)
suhteen erityislakeihin esimerkiksi rikosten estämistilanteissa epäselvyyttä käytännössä aiheuttavaksi. Työryhmä katsoi, että vakavien väkivaltauhkatilanteiden estämiseksi sääntelyä tulisi selkeyttää, jotta poliisilta ei jäisi saamatta salassapitosäännösten takia välttämättömiä tietoja vakavan henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten.
Työryhmän suorittamissa kuulemisissa terveydenhuolto oli koettu salassa pidettävien tietojen saannin kannalta kaikkein hankalimmaksi tahoksi. Terveydenhuollosta salassa pidettävien tietojen saannin tarpeen tunnistettiin liittyvän erityisesti sellaisiin tilanteisiin, joissa turvallisuusuhkaa aiheuttavan perheenjäsenen salassa pidettävien tietojen selvittämiselle on tarve, eikä hän anna suostumusta itseään koskevien tietojen hankintaan tai häneltä ei ole mahdollista pyytää suostumusta. Työryhmä totesi sosiaalihuollolla olevan keskeinen rooli perhesurmien ja perheväkivallan ehkäisemisessä ja että sen roolin tulisi olla keskeinen silloinkin, kun kyse on lapsettomassa perheessä esiintyvästä tai ikääntyneeseen kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta.
Ilmoitusoikeus säädettiin perhe- ja lapsensurmien sekä perheväkivallan ehkäisyn ja estämisen kannalta tärkeimmille viranomaistahoille ja toimijoille, eli muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollolle, nuorisotoimelle, kouluviranomaisille ja hätäkeskuslaitokselle. Kyseiset tahot ovat hallituksen esityksen ( HE 333/2014 vp ) mukaan niitä, jotka kohtaavat kriisiytyneitä perheitä ja jotka voivat vaikuttaa perheen tilanteeseen. Esimerkiksi hallituksen esityksessä kuvatun lapsiuhritutkimuksen mukaan suuri osa lapsista ei ollut kertonut kellekään väkivaltakokemuksistaan, mutta jos oli, oli lapsi yleisimmin kertonut opettajalle. Hallituksen esityksessä kuvatun onnettomuustutkintakeskuksen selvityksen mukaan oman lapsen surmanneilla oli ollut kontakteja esimerkiksi sosiaalitoimeen, ja perhesurmatapauksissa perheiden ongelmat olivat olleet viranomaisten tiedossa, mutta niiden vakavuutta tai syytä ei ehkä tiedetty.
Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta
Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999, jäljempänä julkisuuslaki ) määritellään viranomaisten välisen tiedonvaihdon, salassapidon ja asiakirjajulkisuuden perusteet. Lähtökohta on julkisuusperiaate, eli viranomaisen asiakirjat ovat julkisia, ellei laissa toisin säädetä. Julkisuuslain 9 §:ssä säädetään, että jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta asiakirjasta. Jokainen tarkoittaa paitsi yksityishenkilöä, myös esimerkiksi viranomaista ja muita oikeussubjekteja. Julkisuusperiaatetta voidaan perustuslain 12.2 §:n nojalla rajoittaa vain välttämättömistä syistä ja vain lailla.
Julkisuuslain 10 §:ssä säädetään, että salassa pidettävästä asiakirjasta tai sen sisällöstä voidaan antaa tieto vain, jos niin on erikseen julkisuuslaissa säädetty. Salassa pidettävistä asiakirjoista on säädetty julkisuuslain 24 §:ssä ja lisäksi salassapidosta voidaan säätää erityislainsäädännössä. Julkisuuslain 24 §:ssä säädetyt asiakirjat ovat salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja, ellei erikseen toisin säädetä. Kyseisen pykälän nojalla salassa pidettäviä ovat muun muassa asiakirjat, jotka sisältävät tietoja sosiaalihuollon asiakkaasta ja hänen saamastaan etuudesta tai tukitoimesta tai sosiaalihuollon palvelusta sekä henkilön terveydentilasta tai vammaisuudesta taikka hänen saamastaan terveydenhuollon ja kuntoutuksen palvelusta taikka henkilön seksuaalisesta käyttäytymisestä ja suuntautumisesta.
Julkisuuslain 24 §:n asiakirjasalaisuutta koskevia pykäliä sovellettaessa on otettava huomioon, mitä kyseisen lain 17 §:ssä säädetään tiedonsaantioikeuksien huomioon ottamisesta päätöksenteossa. Julkisuuslain 17.1 §:n mukaan viranomaisen on huolehdittava siitä, että tietojen saamista ei rajoiteta ilman asiallista ja laissa säädettyä perustetta eikä enempää kuin suojattavan edun vuoksi on tarpeellista. Myös tiedonsaantiin vaikuttavien säännösten soveltamisjärjestyksellä on merkitystä. Vaikka viranomaisella olisi laajat tiedonsaantioikeudet muiden viranomaisten asiakirjojen salassa pidettäviin tietoihin, tiedonsaantia kaventavat salassapidosta poikkeaviin säännöksiin sisältyvät tarpeellisuus- tai välttämättömyysedellytykset sekä muut mahdolliset rajoitukset. Yksityiselämän suojan ydinalueelle kuuluvia tietoja on vielä erikseen suojattu erilaisilla tiedon luovuttamiseen liittyvillä kynnyssäännöksillä, joita sovelletaan muun muassa asiakas- ja potilastietojen käsittelyssä (Voutilainen, Tomi, KHO 2021:13 – Viranomaisen tiedonsaantioikeus. Oikeustapauskommentti, Lakimies 3–4/2021, s. 676–687).
Julkisuuslain 17.2 §:n mukaan asiakirjasalaisuutta koskevia säännöksiä sovellettaessa on lisäksi otettava huomioon, onko asiakirjan salassapitovelvollisuus riippumaton asiakirjan antamisesta johtuvista tapauskohtaisista vaikutuksista (vahinkoedellytyslausekkeeton salassapitosäännös) vai määräytyykö julkisuus asiakirjan antamisesta johtuvien haitallisten vaikutusten perusteella (julkisuusolettamaan perustuva salassapitosäännös) vai edellyttääkö julkisuus sitä, ettei tiedon antamisesta ilmeisesti aiheudu haitallisia vaikutuksia (salassapito-olettamaan perustuva salassapitosäännös).
Salassa pidettävien tietojen saannin yleisistä perusteista viranomaisten välillä on säädetty julkisuuslain 26 ja 29 §:ssä. Julkisuuslain 29 §:n perusteella viranomainen voi antaa toiselle viranomaiselle tiedon salassa pidettävästä asiakirjasta, jos tiedon antamisesta tai oikeudesta tiedon saamiseen on laissa erikseen nimenomaisesti säädetty tai jos se, jonka etujen suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty, antaa siihen suostumuksensa. Tiedon voi antaa myös silloin, jos salassa pidettävä asiakirja on tarpeen käsiteltäessä ennakkotietoa, ennakkoratkaisua, viranomaisen päätöksestä tehtyä muutoksenhakua taikka toimenpiteestä tehdyn kantelun tai alistusasian taikka kansainväliselle lainkäyttö- tai tutkintaelimelle tehdyn valituksen käsittelemiseksi tai jos tieto on tarpeen viranomaiseen kohdistuvan yksittäisen valvonta- tai tarkastustehtävän vuoksi.
Julkisuuslain 26 §:ssä on säädetty yleisistä perusteista salassa pidettävän tiedon antamiseen. Salassapitosääntelystä poikkeamisessa on kaksi sääntelymallia, jotka perustuvat joko tarpeellisuus- tai välttämättömyysedellytykseen.
Julkisuuslain 26 §:n 2 momentissa säädetyn tarpeellisuusedellytyksen mukaan viranomainen voi salassapitosäännösten estämättä antaa tiedon toisen taloudellisesta asemasta tai liikesalaisuudesta, terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asiakassuhteesta, myönnetystä etuudesta, henkilön yksityiselämää koskevasta tai sitä vastaavasta muun lain mukaan salassa pidettävästä seikasta, jos tieto on tarpeen yksityisen tai toisen viranomaisen laissa säädetyn tiedonantovelvollisuuden toteuttamiseksi tai jos tiedot ovat tarpeen tiedot antavan viranomaisen hoidettavaksi kuuluvan korvauksen tai muun vaatimuksen toteuttamiseksi.
Julkisuuslain 26 §:n 3 momentissa säädetyn välttämättömyysedellytyksen mukaan viranomainen voi antaa salassa pidettävästä asiakirjasta tiedon antamansa virka-aputehtävän suorittamiseksi sekä toimeksiannostaan tai muuten lukuunsa suoritettavaa tehtävää varten, jos se on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Salassa pidettäviä tietoja voi kuitenkin luovuttaa mainittuja tehtäviä varten myös silloin, kun salassa pidettävien tietojen poistaminen niiden suuren määrän tai muun niihin verrattavan syyn vuoksi ei ilmeisesti ole tarkoituksenmukaista. Viranomaisen on ennakolta varmistuttava siitä, että tietojen salassapidosta ja suojaamisesta huolehditaan asianmukaisesti.
Julkisuuslain 16 §:ssä säädetään viranomaisen asiakirjan antamistavoista, jotka tulevat sovellettavaksi myös viranomaisten välisessä tietojen antamisessa. Julkisuuslain 16.1 §:n perusteella viranomainen voi antaa toiselle viranomaiselle tiedonsaantioikeuksien puitteissa asiakirjan sisällöstä tiedon suullisesti taikka antamalla asiakirja viranomaisen luona nähtäväksi ja jäljennettäväksi tai kuunneltavaksi taikka antamalla siitä kopio tai tuloste. Julkisuuslain 16.2 §:ssä säädetään tietojen antamisesta sähköisessä muodossa viranomaisen ratkaisurekisteristä sekä muusta sähköisen asiakirjan antamisesta. Julkisuuslain 16.3 §:ssä on puolestaan säädetty tietojen antamisesta kopiona, tulosteena tai sähköisessä muodossa viranomaisen henkilörekisteristä. Sähköisistä luovutustavoista silloin, kun tietoja annetaan toiselle viranomaiselle teknisen rajapinnan tai katseluyhteyden kautta säädetään julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetussa laissa (906/2019, tiedonhallintalaki ).
Yleinen tietosuoja-asetus
Henkilötietojen käsittelystä on säädetty EU:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa (luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, jäljempänä tietosuoja-asetus) , sitä kansallisesti täydentävässä tietosuojalaissa
(1050/2018)
sekä alakohtaisessa erityissääntelyssä.
Tietosuoja-asetuksen 5 artiklassa säädetään henkilötietojen käsittelyä koskevista periaatteista. 5 artiklan 1 kohdan mukaan henkilötietojen suhteen on noudatettava seuraavia vaatimuksia: a) niitä on käsiteltävä lainmukaisesti, asianmukaisesti ja rekisteröidyn kannalta läpinäkyvästi (”lainmukaisuus, kohtuullisuus ja läpinäkyvyys”); b) ne on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla (---) (”käyttötarkoitussidonnaisuus”); c) henkilötietojen on oltava asianmukaisia ja olennaisia ja rajoitettuja siihen, mikä on tarpeellista suhteessa niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään (”tietojen minimointi”) (---).
Yleisen tietosuoja-asetuksen 9 artiklassa säädetään erityisistä henkilötietoryhmistä. Erityisiä henkilötietoryhmiä koskevia tietoja ei lähtökohtaisesti lainkaan saa käsitellä ilman käsittelyn oikeusperustetta. Erityisillä henkilötiedoilla tarkoitetaan tietoja, joista ilmenee rekisteröidyn rotu tai etninen alkuperä, poliittisia mielipiteitä, uskonnollinen tai filosofinen vakaumus, ammattiliiton jäsenyys, terveyttä koskevia tietoja, seksuaalinen suuntautuminen tai käyttäytyminen, tai geneettisiä tai biometrisiä tietoja henkilön tunnistamista varten. Yleisen tietosuoja-asetuksen 9 artiklan 2 kohdan g alakohdan mukaan erityisten henkilötietojen käsittely voi olla tarpeen, jolloin niiden käsittelyä koskevaa kieltoa ei sovelleta, tärkeää yleistä etua koskevasta syystä unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön nojalla, edellyttäen että se on oikeasuhteinen tavoitteeseen nähden, siinä noudatetaan keskeisiltä osin oikeutta henkilötietojen suojaan ja siinä säädetään asianmukaisista ja erityisistä toimenpiteistä rekisteröidyn perusoikeuksien ja etujen suojaamiseksi. 9 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön lisäehtoja, mukaan lukien rajoituksia, jotka koskevat geneettisten tietojen, biometristen tietojen tai terveystietojen käsittelyä.
Tietosuoja-asetuksen 51 johdantokappaleen mukaan erityisiä henkilötietoja, jotka ovat erityisen arkaluonteisia perusoikeuksien ja -vapauksien kannalta, on suojeltava erityisen tarkasti, koska niiden käsittelyn asiayhteys voisi aiheuttaa huomattavia riskejä perusoikeuksille ja vapauksille.
Terveystiedot ovat erityisiä henkilötietoja. Jo tieto terveydenhuollon tai sosiaalihuollon asiakkaan tai potilaan henkilöllisyydestä on salassa pidettävä. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiaan sosiaalihuollon palveluja, tukitoimia ja muita sosiaalihuollon etuuksia kuvaavien ja niihin rinnastuvien tietojen käsittely muodostaa sellaisia riskejä ja uhkia yksityisen perusoikeuksille, että mainitut tiedot on syytä lähtökohtaisesti rinnastaa arkaluonteisiin tietoihin, vaikka sosiaalihuollon asiakastietoja ei olekaan yleisessä tietosuoja-asetuksessa säädetty erityisiksi henkilötiedoiksi (ks. PeVL 15/2018 vp, s. 39). Myös henkilötietojen luovuttaminen on henkilötietojen käsittelyä.
Käyttösidonnaisuusperiaatteen mukaisesti henkilötietoja ei saa käsitellä myöhemmin tarkoitusten, joita varten ne on kerätty, kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Jos katsotaan, että tietojen käyttötarkoitus muuttuu luovutuksen seurauksena, on luovutuksen edellytyksiä arvioitava käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta vasten tietosuoja-asetuksessa säädetyllä tavalla. Yleisen tietosuoja-asetuksen 23 artiklassa säädetään muun muassa 5 artiklassa säädettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien soveltamisalan rajoituksista jäsenvaltion lainsäädännössä. Rajoituksessa on noudatettava keskeisiltä osin perusoikeuksia ja -vapauksia ja rajoituksen on oltava välttämätön ja oikeasuhteinen toimenpide. Rajoituksella on taattava jotakin 23 artiklan 1 kohdassa säädettyä tavoitetta, joita ovat muun muassa kansallinen turvallisuus, yleinen turvallisuus ja rikosten ennalta estäminen, tutkinta, paljastaminen ja niihin liittyvät syytetoimet tai rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpano.
Poliisin tehtävät, henkilötietojen käsittely poliisissa ja poliisin tiedonsaantioikeudet
Poliisin tehtävistä säädetään poliisilaissa. Poliisilain 1 §:n 1 momentin mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, kansallisen turvallisuuden suojaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi toimii turvallisuuden ylläpitämiseksi yhteistyössä muiden viranomaisten sekä yhteisöjen ja asukkaiden kanssa ja huolehtii tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä.
Rikosten estämisen määritelmästä säädetään poliisilain 5 luvun 1 §:n 2 momentissa. Rikoksen estämisellä tarkoitetaan toimenpiteitä, joiden tavoitteena on estää rikos, sen yritys tai valmistelu, kun henkilön toiminnasta tehtyjen havaintojen tai siitä muuten saatujen tietojen vuoksi voidaan perustellusti olettaa hänen syyllistyvän rikokseen, taikka keskeyttää jo aloitetun rikoksen tekeminen tai rajoittaa siitä välittömästi aiheutuvaa vahinkoa tai vaaraa. Poliisilain mukainen rikoksen estäminen on varhaisvaiheen ennakollista viranomaistoimintaa.
Huolta aiheuttavien henkilöiden tunnistaminen on poliisin ennalta ehkäisevän toiminnan työmuotoja. Huolta aiheuttava henkilö on yksilö, jonka käyttäytyminen tai elämäntilanne herättää erityistä huolta ja vaatii lisäselvityksiä. Huolta aiheuttavan henkilön auttaminen ja tilanteen hallinta edellyttävät usein eri viranomaisten, kuten poliisin, terveydenhuollon ja Rikosseuraamuslaitoksen, yhteistyötä ja rikoksia ennalta ehkäiseviä toimia. Huolta aiheuttaviin henkilöihin liittyvien toimenpiteiden tarkoitus on estää rikoksia ja henkilön käyttäytymisen kärjistymistä. Poliisissa on kehitetty työmuoto, jossa arvioidaan kohdennetun väkivallan uhkaa ja seurataan henkilöä niin kauan, kunnes väkivallan riski on poistunut tai on matala eikä henkilö aiheuta erityistä huolta. Toimintamalli on käytössä Keskusrikospoliisissa ja poliisilaitoksilla ja perustuu tiiviiseen viranomaisyhteistyöhön. (Enska – Poliisin ennalta estävän työn strategia 2019–2023).
Poliisilaissa on säädetty poliisille laajat tiedonsaantioikeudet suhteessa viranomaisiin ja julkista tehtävää hoitaviin tahoihin. Poliisilain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan poliisilla on päällystöön kuuluvan poliisimiehen pyynnöstä oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja asiakirjat maksutta ja salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei sellaisen tiedon tai asiakirjan antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa nimenomaisesti kielletty tai rajoitettu.
Oikeudenkäymiskaaren
(4/1734)
17 luvussa säädetään todistamiskiellosta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 14 §:n mukaan lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa
(559/1994)
tai sen nojalla annetussa asetuksessa tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö ei saa todistaa henkilön tai hänen perheensä terveydentilaa koskevasta arkaluonteisesta tiedosta tai muusta henkilön tai perheen salaisuudesta, josta hän asemansa tai tehtävänsä perusteella on saanut tiedon, ellei se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty, suostu todistamiseen. Tuomioistuin voi velvoittaa terveydenhuollon ammattihenkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 15 §:n mukaan sen estämättä, mitä 11 §:n 2 ja 3 momentissa, 12 §:n 1 momentissa taikka 13 tai 14 §:ssä säädetään, tuomioistuin voi velvoittaa lainkohdassa tarkoitetun henkilön todistamaan, jos se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty, on kuollut ja jos erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet sitä vaativat. Lisäksi 15 §:n 2 momentissa säädetään, että sen estämättä, mitä 13 tai 14 §:ssä säädetään, mainituissa pykälissä tarkoitettu henkilö saa todistaa siltä osin kuin tiedon ilmaiseminen on välttämätöntä puolustuksen järjestämiseksi häntä tai häneen 22 §:n 2 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevaa henkilöä vastaan esitetyn rangaistusvaatimuksen tai muun rikokseen perustuvan vaatimuksen vuoksi taikka hänelle tai häneen 22 §:n 2 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevalle henkilölle asianomistajana kuuluvien oikeuksien käyttämiseksi. Näin ollen muun muassa terveydenhuollon ammattihenkilö saa todistaa siltä osin kuin tiedon ilmaiseminen on välttämätöntä muun muassa hänelle asianomistajana kuuluvien oikeuksien käyttämiseksi.
Poliisilain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettujen poliisille kuuluvien tehtävien suorittamiseksi tarpeellisten henkilötietojen käsittelystä säädetään henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (616/2019, poliisin henkilötietolaki ). Henkilötietojen käsittelyssä on poliisin henkilötietolain 2 §:n 3 momentin mukaan noudatettava poliisilain 1 luvussa säädettyjä perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaatimusta, suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta ja tarkoitussidonnaisuuden periaatetta. Pykälän 4 momentissa on yleistä syrjintäkieltoa koskeva säännös. Poliisin tiedonhankinnasta ja siihen liittyvistä toimivaltuuksista säädetään poliisin henkilötietolain 2 §:n 6 momentin mukaan erikseen. Suojelupoliisin henkilötietojen käsittelystä säädetään poliisin henkilötietolain 7 luvussa.
Poliisin henkilötietolain 7 ja 8 §:ssä säädetään poliisin oikeudesta käsitellä henkilötietoja rikosten ennalta estämiseen tai paljastamiseen liittyvän tehtävän suorittamiseksi. Lain 7 §:n 2 momentissa säädetään tyhjentävästi henkilöryhmistä, joiden tietoja poliisi saa käsitellä rikosten ennalta estämiseen tai paljastamiseen liittyvien tehtävien suorittamiseksi. Edellytyksenä on, että käsiteltävät tiedot liittyvät henkilöihin, joiden voidaan perustellusti olettaa syyllistyneen tai syyllistyvän rikokseen, josta laissa säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, jotka ovat yhteydessä momentin 1 kohdassa tarkoitettuun henkilöön tai jotka tavataan tämän seurassa, ja yhteydenpidolla tai tapaamisella voidaan toistuvuuden, olosuhteiden tai henkilön käyttäytymisen vuoksi olettaa olevan yhteys rikokseen tai jotka ovat poliisilain 5 luvun 13 §:n mukaisen tarkkailun tai muun poliisin toimenpiteen kohteena. Poliisi saa käsitellä 1 momentissa tarkoitettuja tietoja, jos se on rikoksen ennalta estämiseksi tai paljastamiseksi välttämätöntä, myös rikoksen todistajista, uhreista ja ilmoittajista tai asianomistajina esiintyvistä henkilöistä. Poliisi saa lisäksi käsitellä poliisimiesten havaitsemia ja poliisille ilmoitettuja tietoja sellaisista tapahtumista tai henkilöistä, joiden voidaan olosuhteiden taikka henkilön käyttäytymisen vuoksi perustellusti arvioida liittyvän rikolliseen toimintaan.
Henkilötietojen käsittelyyn poliisin rikosperustaisissa tehtävissä sovellettava yleislaki on henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annettu laki (1054/2018, rikosasioiden tietosuojalaki
). Rikosasioiden tietosuojalailla on pantu täytäntöön luonnollisten henkilöiden suojelusta toimivaltaisten viranomaisten suorittamassa henkilötietojen käsittelyssä rikosten ennalta estämistä, tutkimista, paljastamista tai rikoksiin liittyviä syytetoimia tai rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanoa varten sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja neuvoston puitepäätöksen 2008/977/YOS kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/680 ( rikosasioiden tietosuojadirektiivi
). Mainittujen lakien lisäksi tai sijaan muussa henkilötietojen käsittelyssä poliisitoiminnassa sovelletaan myös tietosuoja-asetusta ja tietosuojalakia.
Poliisissa käsiteltävät henkilötiedot saattavat olla erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja, esimerkiksi terveystietoja tai biometrisiä tietoja. Rikosasioiden tietosuojalain 11 §:n mukaan erityisten henkilötietoryhmien käsittely on sallittu vain, jos siitä säädetään laissa, kyse on rikosasian käsittelystä syyttäjäntoimessa tai tuomioistuimessa, rekisteröidyn tai toisen luonnollisen henkilön elintärkeän edun suojaaminen edellyttää sitä, tai käsittely koskee tietoja, jotka rekisteröity on nimenomaisesti saattanut julkisiksi. Poliisin henkilötietolain 15 §:n 1 momentissa säädetään, että erityisten henkilötietoryhmien käsittely on sallittu vain, jos se on välttämätöntä.
Tietosuojan keskiössä poliisin toiminnassa on käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate. Rikosasioiden tietosuojadirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetään niistä edellytyksistä, jolloin henkilötietojen käsittely on sallittu muihin kuin alkuperäisiin käsittelytarkoituksiin. Saman tai toisen rekisterinpitäjän suorittama käsittely muuhun 1 artiklan 1 kohdassa säädettyyn tarkoitukseen kuin siihen, johon henkilötiedot kerättiin, sallitaan sikäli kuin rekisterinpitäjällä on oikeus käsitellä tällaisia henkilötietoja tällaista tarkoitusta varten unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti ja käsittely tätä muuta tarkoitusta varten on tarpeellista ja oikeasuhteista unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti.
Käyttötarkoitussidonnaisuudesta säädetään myös rikosasioiden tietosuojalain 5 §:ssä. Rekisterinpitäjä saa kerätä henkilötietoja vain tiettyjä nimenomaisia ja oikeutettuja tarkoituksia varten, eikä se saa käsitellä niitä kyseisten tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Rikosasioiden tietosuojalain 1 §:n 1 tai 2 momentissa säädettyä tarkoitusta varten kerättyjä henkilötietoja saa käsitellä muuhun kuin kyseisessä momentissa säädettyyn tarkoitukseen vain, jos käsittelystä säädetään laissa. Rikosasioiden tietosuojalain 6 §:n 1 momentin mukaan käsiteltävien henkilötietojen on oltava käsittelyn tarkoituksen kannalta asianmukaisia ja tarpeellisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään. Tarpeettomat henkilötiedot on poistettava ilman aiheetonta viivytystä.
Henkilötietojen käsittelystä muuhun kuin niiden alkuperäiseen käsittelytarkoitukseen säädetään myös poliisin henkilötietolain 13 ja 14 §:ssä. Tiettyjä henkilötietoja saa käsitellä muuhun kuin niiden alkuperäiseen käyttötarkoitukseen muun muassa rikosten ennalta estämiseksi ja paljastamiseksi, jollei muualla laissa toisin säädetä.
Poliisin tiedonsaantioikeuksia koskevissa poliisilain esitöissä on todettu, että poliisi voi tarvita virkatehtävissään sellaisia tietoja, jotka muu viranomainen on saanut viranomaiseen hoito-, asiakas- tai luottamussuhteessa olevalta henkilöltä. Poliisin tiedonhankinnan tarpeellisuus on harkittava sitä silmällä pitäen, ettei esimerkiksi sosiaali- ja terveysviranomaisia velvoiteta luovuttamaan tietojaan niin yleisesti, että yleisön luottamus näihin viranomaisiin vaarantuisi ( HE 57/1994 vp
). Erityisesti poliisin tiedonsaanti sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisilta on aiheuttanut käytännössä tulkintahaasteita ( HE 182/2025 vp
, s. 13).
Rikoslaki
Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta tehdä ilmoitusta jo tehdyistä rikoksista viranomaisille tai niille, joihin rikokset kohdistuvat. Laajaa ilmiantovelvollisuutta ei ole katsottu soveltuvaksi Suomen oikeusjärjestelmään eikä sen noudattamisen valvonta olisi tehokasta. Kuitenkin jo vuoden 1889 rikoslaista alkaen on rikoslaissa ollut säännös eräiden törkeiden rikosten ilmoittamatta jättämisestä. ( HE 6/1997 vp , s. 41–42)
Rikoslaissa
(39/1889)
säädetään useista rikoksista, joiden valmistelusta tietoisella on rangaistuksenuhkainen velvollisuus ilmoittaa rikoksesta viranomaiselle, käytännössä poliisille, tai sille, jota vaara uhkaa. Rikoslain 15 luvun 10 §:n mukaan se, joka tietää joukkotuhonnan, joukkotuhonnan valmistelun, rikoksen ihmisyyttä vastaan, törkeän rikoksen ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikoksen, hyökkäysrikoksen valmistelun, sotarikoksen, törkeän sotarikoksen, kidutuksen, kemiallisen aseen kiellon rikkomisen, biologisen aseen kiellon rikkomisen, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, maanpetoksen, törkeän maanpetoksen, vakoilun, törkeän vakoilun, valtiopetoksen, törkeän valtiopetoksen, raiskauksen, törkeän raiskauksen, lapsenraiskauksen, törkeän lapsenraiskauksen, törkeän seksuaalisen kajoamisen lapseen, murhan, tapon, surman, törkeän pahoinpitelyn, naisen sukuelinten silpomisen, ryöstön, törkeän ryöstön, ihmiskaupan, törkeän ihmiskaupan, panttivangin ottamisen, törkeän tuhotyön, törkeän terveyden vaarantamisen, ydinräjähderikoksen, kaappauksen, rikoslain 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen, törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän huumausainerikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, on tuomittava, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu, törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Rikoslain 15 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ei kuitenkaan tuomita rangaistukseen sitä, jonka olisi rikoksen estämiseksi täytynyt antaa ilmi nykyinen tai entinen aviopuolisonsa taikka nykyinen avopuolisonsa, sisaruksensa, sukulaisensa suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka se, johon hänellä on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde.
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisen rangaistavuus edellyttää sitä, että kyseinen rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu. Lisäksi rangaistavuus edellyttää, että rikos on ollut hankkeilla ja törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämiseen syyllistynyt on siitä tietoinen. Rikoslain esitöiden mukaan rikoksen tekemiseen liittyvän suunnitelman tulee olla siinä määrin yksityiskohtainen ja jäsentynyt, että harkitseva ja huolellinen henkilö, joka saa hankkeesta tiedon, suhtautuu siihen vakavasti ja ottaa sen huomioon omassa toiminnassaan. Näin ollen pelkkä epäily, tieto jonkun yleisestä valmiudesta jonkin törkeän rikoksen tekemiseen tai muu epämääräinen ja yksilöimätön tieto eivät aiheuta rikoslain mukaista ilmoitusvelvollisuutta. Ilmiantovelvollisuus yleensä edellyttää tietoisuutta siitä, mihin tai keihin tuleva rikos aiotaan kohdistaa ja millä tavoin rikos aiotaan tehdä. Ilmoitusvelvollisuus ei edellytä, että hankkeilla oleva rikos olisi edennyt rangaistavuuden asteelle, koska silloin teon estäminen voi olla liian myöhäistä. ( HE 6/1997 vp
, s. 43)
Rikoslain esitöiden mukaan ilmoittaminen tulee tehdä tarpeeksi ajoissa eli silloin, kun rikos voidaan estää tai joissain tilanteissa katkaista rikoksen jatkuminen. Liian myöhään rikoksesta ilmoittaminen ei vapauta rangaistusvastuusta. Määrittelyssä tulee huomioida, onko rikoksesta ilmoittaminen ajoissa ollut tosiasiassa mahdollista sekä olosuhteet, joissa ilmoitus olisi tullut tehdä. Ilmoittamisvelvollisuutta ei enää ole siinä vaiheessa, kun rikosta ei enää voida estää tai rikoksen jatkumista katkaista. Vaikka säännös edellyttääkin nimenomaan rikoksesta, eikä rikoksentekijästä ilmoittamista, ei käytännössä yleensä ilmoitusta ilman rikoksentekijän henkilöllisyyden yksilöimistä ole mahdollista tehdä. ( HE 6/1997 vp , s. 43–44)
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevassa hallituksen esityksessä on otettu kantaa myös oikeudellisen ja eettisen velvollisuuden muodostamaan ristiriitatilanteeseen silloin, jos ilmoitusvelvollisuus koskisi esimerkiksi rikoksentekijän perheenjäseniä. Tämän vuoksi tietyt lähisuhteet on säädetty ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Myöskään itse rikoksentekijällä tai sillä, jota vaara uhkaa, ei ole ilmoitusvelvollisuutta, vaikka se ei suoraan käykään ilmi säännöksestä. Hallituksen esityksessä 6/1997 vp esitettiin lisäksi säännökseen 3 momenttia, jonka mukaan myös eräät muut tahot, jotka joutuisivat ilmoitusvelvollisuuden myötä kohtuuttomaan tilanteeseen, olisi rajattu ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Näitä tahoja olisivat esimerkiksi oikeudenkäyntiasiamies, lääkäri ja muu terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva sekä pappi. Ristiriitatilanteisiin olisi esityksen mukaan varauduttu säätämällä salassapitovelvollisuudesta. Hallituksen esityksen mukaan muun muassa potilaan sairauden hoidossa ilmenevä luottamuksellisuus voisi joutua vaaranalaiseksi, jos vaitiolovelvollinen henkilö olisi velvollinen antamaan luottamuksellisesti annettuja tietoja. Kuitenkin esityksen mukaan myös vaitiolovelvollisilla henkilöillä on sen sijaan oikeus vaitiolovelvollisuuden estämättä useissa tilanteissa tehdä ilmoitus vakavan rikoksen hankkeilla olosta tietäessään. Hallituksen esityksen mukaan tilanne on sidoksissa pakkotilaan salassapitovelvollisuuden rikkomisen oikeusperusteena.
Voimassa olevaan lainsäädäntöön ei sisälly ehdotetun mukaista 3 momenttia, jossa rajattaisiin vaitiolovelvolliset henkilöt ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Lakivaliokunta ehdotti kyseisen 3 momentin poistamista, koska lainsäädäntöä sen tueksi ei ollut riittävän laajasti selvitetty eikä intressejä salassapitovelvollisuuden ja rikosten ehkäisemisen välillä yhteensovitettu. Lakivaliokunta lisäksi katsoi, ettei pakkotilalainsäädäntö ratkaissut lainsäädännön ja ilmoitusintressien välistä ristiriitaa. (LaVM 3/1998 vp, s. 12–13)
Työturvallisuuslaki ja muu työturvallisuutta ja työsuojelua koskeva lainsäädäntö
Työturvallisuuslakia
(738/2002)
sovelletaan työsopimuksen perusteella tehtävään työhön sekä virkasuhteessa tai siihen verrattavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa tehtävään työhön. Lain tarkoitus on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja.
Työturvallisuuslain 8 §:n mukaan työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön samoin kuin työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat. Työnantajan on erityisesti otettava huomioon, että työntekijän henkilökohtaiset edellytykset voivat edellyttää yksilöllisiä työsuojelutoimenpiteitä työntekijän turvallisuuden ja terveyden varmistamiseksi. Huolehtimisvelvollisuuden laajuutta rajaavina tekijöinä otetaan huomioon epätavalliset ja ennalta arvaamattomat olosuhteet, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa, ja poikkeukselliset tapahtumat, joiden seurauksia ei olisi voitu välttää huolimatta kaikista aiheellisista varotoimista.
Työturvallisuuslain 27 §:n mukaan työssä, johon liittyy ilmeinen väkivallan uhka, työ ja työolosuhteet on järjestettävä siten, että väkivallan uhka ja väkivaltatilanteet ehkäistään mahdollisuuksien mukaan ennakolta. Tällöin työpaikalla on oltava väkivallan torjumiseen tai rajoittamiseen tarvittavat asianmukaiset turvallisuusjärjestelyt tai -laitteet sekä mahdollisuus avun hälyttämiseen.
Työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annetun lain
(44/2006)
46 §:n mukaan työnantajan on viipymättä ilmoitettava poliisille ja työsuojeluviranomaiselle työtapaturma- ja ammattitautilaissa
(459/2015)
tarkoitetusta työtapaturmasta, joka on aiheuttanut kuoleman tai vaikean vamman.
YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 6/1976, TSS-sopimus ) 7 artiklan mukaan yleissopimuksen sopimusvaltiot tunnustavat jokaiselle oikeuden nauttia oikeudenmukaisista ja suotuisista työoloista, joiden erityisesti tulee taata muun muassa turvalliset ja terveelliset työolot (b-kohta).
Euroopan unionin peruskirjan 3 artiklan mukaan jokaisella on oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Peruskirjan 31 artiklan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus sellaisiin työoloihin, jotka ovat hänen terveytensä, turvallisuutensa ja ihmisarvonsa mukaisia. Uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan (SopS 80/2002) 3 artiklassa määrätään muun muassa oikeudesta turvallisiin ja terveellisiin työoloihin.
Sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevat muut ilmoitusoikeudet ja -velvollisuudet
Voimassa olevassa asiakastietolain 62 §:ssä säädetyn uhkan arviota ja uhkaavan teon estämistä varten asiakasta koskevan tiedon luovutuksen lisäksi asiakastietolain 63 §:ssä säädetään muun muassa sosiaalihuollon palvelunantajan velvollisuudesta antaa pyynnöstä tieto salassapitosäännösten estämättä poliisille, syyttäjäviranomaiselle ja tuomioistuimelle sellaisen rikoksen selvittämiseksi, jonka ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa rikoslain 15 luvun 10 §:n nojalla (törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen), tai jonka enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Tiedot tulee antaa asiakkaan tai tämän laillisen edustajan suostumuksesta riippumatta. Sosiaalihuollon palvelunantajalla on lisäksi oma-aloitteinen oikeus antaa tieto mainittuja rikoksia epäiltäessä sekä vähäisempien rikosten ollessa kyseessä, jos tietoja luovuttava sosiaalihuollon palvelunantaja arvioi, että tiedon luovuttaminen on välttämätöntä lapsen edun tai erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun vuoksi.
Lastensuojelulain
(417/2007)
25 §:n 1 momentissa säädetään toimijoista, joilla on velvollisuus viipymättä salassapitosäännösten estämättä tehdä lastensuojeluilmoitus hyvinvointialueelle, jos henkilö on tehtävässään saanut tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää mahdollista lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Velvollisuus koskee muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita sekä sosiaalipalvelujen tai terveydenhuollon palvelujen tuottajaa. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä myös muu kuin 1 momentissa lueteltu henkilö mahdollisten salassapitosäännösten estämättä.
Lastensuojelulain 25 c §:ssä säädetään velvollisuudesta tehdä ennakollinen lastensuojeluilmoitus. Velvollisuus koskee lastensuojeluilmoituksen tekoon velvollisia tahoja. Ennakollinen lastensuojeluilmoitus tulee tehdä, jos on perusteltua syytä epäillä, että syntyvä lapsi tulee tarvitsemaan lastensuojelun tukitoimia välittömästi syntymänsä jälkeen.
Lastensuojelulain 25 §:n 3 momentin mukaan lastensuojeluilmoituksen tekoon velvollisilla toimijoilla on velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä ilmoitus poliisille, kun heillä on tehtävässään tietoon tulleiden seikkojen perusteella syytä epäillä, että lapseen on kohdistettu rikoslain 20 luvussa seksuaalirikoksena rangaistavaksi säädetty teko tai sellainen rikoslain 21 luvussa henkeen ja terveyteen kohdistuvana rikoksena rangaistavaksi säädetty teko, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.
Lastensuojelulain 25 §:n 3 momentissa tarkoitettuja seksuaalirikoksia ovat raiskaus, törkeä raiskaus, seksuaalinen kajoaminen, törkeä seksuaalinen kajoaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, seksuaalinen ahdistelu, seksuaalisen kuvan luvaton levittäminen, seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttö, korvauksen tarjoaminen nuoreen kohdistuvasta seksuaalisesta teosta, paritus, törkeä paritus, lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin, lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen, törkeä lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen, lasta seksuaalisesti esittävän kuvan hallussapito ja lasta seksuaalisesti esittävän esityksen seuraaminen. Puolestaan rikoslain 21 lukuun viitatut rikokset, joista on velvollisuus ilmoittaa poliisille, ovat tappo, murha, surma, pahoinpitely, törkeä pahoinpitely, törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu, naisen sukuelinten silpominen, naisen sukuelinten silpomisen valmistelu, kuolemantuottamus, törkeä kuolemantuottamus, törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen, vaaran aiheuttaminen ja heitteillepano.
Ilmoitusvelvollisuus koskee lapseen kohdistuneita epäiltyjä tekoja. Lastensuojelulain 6 §:n mukaan kyseisessä laissa lapsena pidetään alle 18-vuotiasta.
Ilmoitusvelvollisuutta muutettiin lailla lastensuojelulain muuttamisesta
(1302/2014)
. Aikaisemmin lastensuojeluviranomaisella oli velvollisuus ilmoittaa epäillystä lapsen henkeen ja terveyteen kohdistuneesta teosta poliisille, kun viranomaisella oli perusteltua syytä epäillä lapseen hänen kasvuympäristössään kohdistettua tekoa, josta rikoslain 21 luvussa säädetty enimmäisrangaistus oli vähintään kaksi vuotta vankeutta. Voimassa olleen sääntelyn mukaan puolestaan velvollisuus seksuaalirikoksesta ilmoittamiseen poliisille syntyi, kun henkilöllä oli tehtävässään tietoon tulleiden seikkojen perusteella syytä epäillä lapseen kohdistunutta rikoslain 20 luvussa rangaistavaksi säädettyä tekoa (seksuaalirikosta). Ilmoittamiskynnykset olivat siten erilaiset; väkivaltarikoksissa kynnyksenä oli perusteltu syy ja seksuaalirikoksissa syytä epäillä -kynnys. Erilaisten ilmoituskynnysten aiheuttaman mahdollisen tarpeettoman epävarmuuden ja ilmoitusvelvollisuuden toteuttamiseen liittyvän viivästymisen vuoksi kynnykset yhdenmukaistettiin siten, että sekä henkeen ja terveyteen kohdistuneissa teoissa että seksuaalirikoksissa ilmoitusvelvollisuus syntyy, kun on syytä epäillä säännöksessä tarkoitettua rikoslaissa rangaistavaksi säädettyä tekoa. ( HE 164/2014 vp
, s. 144–145)
Lastensuojelulain mukainen syytä epäillä -kynnyksen ylittyminen ei edellytä täyttä varmuutta tai edes todennäköisiä syitä epäillä rikoksen tapahtuneen. Syytä epäillä -kynnys voi täyttyä esimerkiksi, jos ilmoitusvelvollisella taholla on lapsen käyttäytymisen, lapsen puheiden, lapsen vanhemmista saatujen tietojen tai muiden henkilöiden ilmoitusten perusteella syytä epäillä lapseen kohdistunutta rangaistavaa tekoa. ( HE 164/2014 vp , s. 145)
Lastensuojeluilmoituksen tekemiseen velvollisten tahojen velvollisuutta tehdä ilmoitus poliisille koskevien esitöiden mukaan on suositeltavaa, että ilmoitusvelvolliset tahot olisivat poliisiin yhteydessä harkitessaan, ovatko ilmoituksen tekemiseen velvoittavat olosuhteet tapauksessa olemassa. Poliisin konsultoinnin mahdollisuus ilman kyseessä olevan henkilön nimen ilmoittamista madaltaa ilmoituskynnystä, nopeuttaa tiedonkulkua ja ehkäisee vääriä ilmoituksia. ( HE 164/2014 vp , s. 144)
Ampuma-aselain
(1/1998)
114 §:ssä säädetään lääkärin velvollisuudesta tehdä salassapitosäännösten estämättä ampuma-aseilmoitus poliisille henkilöstä, joka on tutkimuksessa todettu itselleen tai toiselle vaaralliseksi tai joka itsemurhayrityksen vuoksi on otettu mielenterveyslain
(1116/1990)
perusteella tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon ja lääkäri arvion perusteella katsoo tämän sopimattomaksi pitämään hallussaan ampuma-asetta, sen osia, patruunoita tai ammuksia. Lääkärillä ja muulla terveydenhuollon ammattihenkilöllä on lisäksi oikeus salassapitosäännösten estämättä ampuma-aseilmoituksen tekemiseen, jos ammattihenkilö potilastietojen ja henkilön tapaamisen perusteella katsoo perustellusta syystä henkilön olevan terveydentilan tai käyttäytymisen perusteella sopimaton pitämään hallussa ampuma-asetta, sen osia, patruunoita tai ammuksia.
Ampuma-aseilmoitusta koskeva lakimuutos 124/2011 tuli voimaan vuonna 2011. Vuonna 2014 ilmoitusoikeutta ja –velvollisuutta tarkasteltaessa ampuma-aselain mukainen ilmoitusvelvollisuus sai kritiikkiä lääkärikunnalta, koska lääkäreillä ei pääsääntöisesti ole koulutusta sen arvioimiseen, onko henkilö itselleen tai toiselle vaarallinen. Lisäksi kritiikkinä esitettiin, ettei ilmoitusvelvollisuuden perusteita ollut määritelty laissa riittävän tarkasti. Myöskään sitä, kuinka usein ilmoitus tulisi tehdä, ei ollut määritelty. Lisäksi se, että henkilö tekee ampuma-aseella itsemurhan tai käyttää ampuma-asetta toista ihmistä vastaan on harvinainen tapahtuma, joten yhtä oikeaa ilmoitusta kohden tulee suuri määrä perusteettomia ilmoituksia. ( HE 20/2014 vp
, s. 14) Lääkärin ilmoitusvelvollisuutta päädyttiinkin rajaamaan siten, että velvollisuus on vain kahdessa määrätyssä tilanteessa (henkilö vaaralliseksi todettu tai henkilö tahdosta riippumattomassa hoidossa itsemurhayrityksen vuoksi). Samalla säädettiin, että poliisi saa säilyttää ilmoituksen kolmen vuoden ajan. Aikaisemmin ilmoitus tuli hävittää viivytyksettä.
Ampuma-aselain nojalla on annettu valtioneuvoston asetus terveydenhuollon ammattihenkilön ampuma-aseilmoituksesta (1223/2011, jäljempänä ampuma-aseilmoitusasetus ), jossa säädetään tarkemmin terveydenhuollon ammattihenkilön ilmoitusoikeutta ja -velvollisuutta koskevasta ilmoitusmenettelystä, ilmoitusten sisällöstä sekä ilmoitusten käsittelyyn oikeutetusta poliisin henkilöstöstä. Ilmoituksessa tulee olla ilmoittajan nimi, ammattipätevyystiedot sekä toimipaikka yhteystietoineen, ilmoituksen kohteen henkilötiedot sekä yksilöintitiedot mahdollisesti tehdystä hätä- tai rikosilmoituksesta. Perusteluista tulee käydä ilmi, mihin ilmoitus perustuu.
Ampuma-aselaissa tai ampuma-aseilmoitusasetuksessa ei säädetä siitä, tuleeko ilmoittajatahon keskustella asiasta potilaan kanssa ennen ilmoituksen tekoa. Alkuperäistä ilmoitusoikeutta ja –velvollisuutta koskevassa hallituksen esityksessä
HE 106/2009 vp todetaan, että keskustelu voi vähentää ilmoitusoikeuden negatiivista vaikutusta lääkärin ja potilaan väliseen luottamussuhteeseen. Kuitenkin, koska kyse on väkivallan tekoon sopivan välineen saamisesta pois henkilöltä, joka saattaa olla itselleen tai toiselle vaarallinen, ei säännöksessä kuitenkaan ole velvollisuutta keskustella asiasta potilaan kanssa, sillä keskustelu saattaisi jopa laukaista väkivallantekoon ryhtymisen. Asiasta keskusteleminen on jätetty terveydenhuollon ammattihenkilön harkintaan.
Sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain (741/2023, valvontalaki ) 46 §:ssä säädetään asiakastietolain säännöstä vastaavasti oikeudesta välttämättömien tietojen luovuttamiseen poliisille uhkaavan teon arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten, jos Lupa- ja valvontavirasto valvontalain mukaisia tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua mainitun uhkan tai teon kohteeksi. Valvontalain lailla 766/2025 muutettu 46 § tuli voimaan 1.1.2026. Aikaisemmin vastaava 46 §:n 2 momentti koski valvontaviranomaista.
Työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annetun lain (44/2006, työsuojelun valvontalaki ) 7 luvussa säädetään ilmoituksista työsuojelun valvontaa varten. Lain 46 §:ssä säädetään työnantajan velvollisuudesta ilmoittaa kuoleman tai vaikean vamman aiheuttaneesta työtapaturmasta. Lain 46 a §:ssä säädetään lääkärin ilmoitusvelvollisuudesta ilmoittaa epäillystä ammattitaudista tai muusta työperäisestä sairaudesta. Pykälässä myös säädetään, mitä ilmoituksesta on käytävä ilmi. Lain 48 §:ssä säädetään työnantajan velvollisuudesta ilmoittaa erityistä tapaturman vaaraa tai terveyden haittaa aiheuttavista töistä ennakkoon. Lain 51 §:ssä säädetään rangaistus 46, 46 a ja 48 §:ssä säädettyjen ilmoitusvelvollisuuksien rikkomisesta. Ilmoitusvelvollisuuden tahallaan tai huolimattomuudesta rikkova on tuomittava, jollei muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, työsuojelurikkomuksesta sakkoon. Työsuojelun valvontalain mukaista lääkärin ilmoitusvelvollisuutta on esitetty muutettavaksi (hanke STM124:00/2025).
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden ilmoitusoikeuksiin ja -velvollisuuksiin kuuluvat lisäksi ainakin sosiaalihuoltolain
(1301/2014)
mukainen velvollisuus tehdä huoli-ilmoitus sosiaalihuollon tarpeessa olevasta henkilöstä, ajokorttilain
(386/2011)
mukainen velvollisuus tehdä ilmoitus poliisille, jos henkilö ei täytä enää ajokortin terveysvaatimuksia, pelastuslain
(379/2011)
mukainen velvollisuus tehdä ilmoitus palovaarasta tai onnettomuusriskistä, holhoustoimilain
(422/1999)
mukainen oikeus tehdä ilmoitus edunvalvonnan tarpeessa olevasta henkilöstä ja eläinten hyvinvointilain
(693/2023)
mukainen velvollisuus tehdä ilmoitus avun tarpeessa olevasta eläimestä. Ilmoitusvelvollisuuksista säädetään myös kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa
(459/1973) , valtioneuvoston asetuksessa väestötietojärjestelmästä
(128/2010)
ja tartuntatautilaissa
(1227/2016) .
Rikosilmoituksen tekemistä koskeva sääntely
Rikosilmoituksen tekemisestä ei säädetä laissa. Lähtökohtaisesti rikosilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Esitutkintalain
(805/2011)
3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan, kun esitutkintaviranomaiselle ilmoitetaan rikos tai tapahtuma, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi, esitutkintaviranomaisen on viipymättä kirjattava ilmoitus. Jos ilmoitus on epäselvä tai puutteellinen, ilmoituksen tekijää on tarvittaessa kehotettava täsmentämään tai täydentämään sitä. Asianomistajalle annetaan hänen tekemästään rikosilmoituksesta kirjallinen vahvistus.
Esitutkintalain 3 luvun 1 §:ää on muutettu lailla 269/2026 muun ohella siten, että epäselvää tai puutteellista ilmoitusta ei kirjata rikosilmoituksena, jos ilmoittaja ei noudata kehotusta täydentää tai täsmentää ilmoitusta ja ilmoitus asian laatu huomioiden olennaisesti on puutteellinen tai on ilmeistä, ettei rikosta ole tehty.
Rikosilmoituksen tekemisessä on syytä huomioida rikoslain 8 luvussa säädetty syyteoikeuden vanhentuminen sekä se, onko kyse niin sanotusta asianomistajarikoksesta vai virallisen syytteen alaisesta rikoksesta. Asianomistajarikoksissa syyttäjä ei lähtökohtaisesti saa nostaa syytettä, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi. Esitutkintalaissa puolestaan säädetään, että jos syyttäjä saa nostaa syytteen rikoksesta ainoastaan asianomistajan vaatimuksesta, esitutkinta toimitetaan vain, jos asianomistaja on ilmoittanut esitutkintaviranomaiselle tai syyttäjälle vaativansa rikokseen syyllistyneelle rangaistusta. Jos asianomistaja peruuttaa rangaistusvaatimuksensa, tutkinta on lopetettava.
2.1.2
Käytäntö
Ilmoitusoikeuteen perustuvaa poliisin tiedonsaantioikeutta on käsitelty oikeuskäytännössä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2021:13. Tapauksessa oli kyse siitä, oliko poliisilla oikeus saada sosiaalihuollon viranomaiselta salassa pidettäviä asiakastietoja väkivaltaisen käyttäytymisen uhka-arvion laatimiseksi asiakaslain tai muun lain nojalla. Tuolloin uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten salassa pidettävien tietojen ilmoittamisesta säädettiin nykyisen asiakastietolain säännöstä vastaavasti asiakaslaissa.
Kyseisessä tapauksessa poliisi oli pyytänyt sosiaalihuollon viranomaiselta asiakasta koskevia salassa pidettäviä tietoja, ja sosiaalihuollon viranomainen oli hylännyt poliisiin tietopyynnön. Helsingin poliisilaitos oli saanut Suojelupoliisilta ja keskusrikospoliisilta pyynnön laatia uhka-arvio ja estää mahdollinen uskonnollisista, poliittisista tai ideologisista syistä tehtävä terroriteko. Henkilö oli valikoitunut tietyn seulonnan jälkeen uhka-arvion kohdehenkilöksi. Poliisilaitos oli pyytänyt saada tietoja asiakkaalle tarjotuista sosiaalihuollon tukitoimista ja niiden toteutumisesta sekä asiakkaan nykyisestä puhelinnumerosta, asuinpaikasta ja mahdollisesta siirtymisestä omaan asuntoon, päihteiden käytöstä sekä mahdollisesta koulunkäynnin jatkamisesta. Lisäksi poliisilaitos oli pyytänyt väkivaltaisen käyttäytymisen arvion kannalta keskeisiä mahdollisia muita tietoja.
Poliisilaissa säädettiin poliisille oikeus tiedon saantiin vain silloin, kun kyse oli tiedoista, jotka olivat tarpeen sellaisen rikoksen selvittämiseksi, josta saattaa seurata vähintään neljän vuoden vankeusrangaistus. Poliisin tietopyynnössä oli korostettu, että kyse ei ollut todisteiden hankkimisesta esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä varten tai muutenkaan rikosten selvittämisestä. Näin ollen poliisilaki tai asiakaslain 18 §:n 1 tai 2 momentti tai 3 momentin ensimmäinen virke eivät tulleet asiassa sovellettavaksi. Koska asiakaslaissa mahdollistettiin tietojen antaminen ainoastaan silloin, jos henkilö on tehtäviään suorittaessaan saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi, eikä sosiaaliviranomaisella ollut tietoa tällaisten olosuhteiden käsillä olosta, ei hylkäyspäätöksen mukaan poliisilla ollut oikeutta saada tietoja myöskään asiakaslain perusteella.
Poliisilaitos valitti asiassa korkeimpaan hallinto-oikeuteen sen jälkeen, kun hallinto-oikeus oli hylännyt poliisilaitoksen valituksen sosiaalihuollon viranomaisen päätöksestä. Ratkaisussaan korkein hallinto-oikeus katsoi, että kyse oli salassa pidettävistä tiedoista, joista julkisuuslain mukaan voidaan antaa tieto toiselle viranomaiselle vain, jos tiedon antamisesta tai oikeudesta tiedon saamiseen on erikseen nimenomaisesti säädetty. Poliisilain 4 luvun 2 §:n 1 momentin säännös mahdollistaa salassa pidettävien tietojen saamisen poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi. Poliisilain erityissäännös kuitenkin edellyttää, että pyydetyn tiedon antamista poliisille ei ole nimenomaisesti laissa kielletty tai rajoitettu. Asiakaslain 18 §:ssä säädettyä salassa pidettävien tietojen antamista poliisille koskevaa säännöstä oli korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun mukaan pidettävä tällaisena säännöksenä, jolla poliisin oikeutta saada tietoja on nimenomaisesti rajoitettu. Uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten luovutettavia tietoja koskeva asiakaslain säännös puolestaan koski ainoastaan tietojen oma-aloitteista luovuttamista. Koska kyse ei ollut muustakaan asiakaslain 18 §:ssä säädetystä tietojen luovutusta koskevasta tilanteesta, poliisilla ei ollut oikeutta saada tietoja ja sosiaalihuollon viranomainen oli voinut hylätä poliisin tietopyynnön.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu korostaa ilmoitusoikeuden osalta sitä, että voimassa olevassa sääntelyssä on kyse nimenomaisesti viranomaisen oma-aloitteisesta oikeudesta tietojen luovuttamiseen. Oma-aloitteinen oikeus tietojen luovuttamiseen perustuukin tietoja luovuttavan viranomaisen omaan harkintaan, eikä poliisin tekemään arviointiin ja pyyntöön. Salassapitosäännöksistä poikkeamista koskevia säännöksiä on ratkaisun mukaan tulkittava nimenomaisesti.
Korkein hallinto-oikeus on käsitellyt poliisin tiedonsaantioikeutta terveydenhuollosta myös ratkaisussa KHO 2025:11. Ratkaisussa oli kysymys siitä, että poliisi oli pyytänyt tietoa sairaalan psykiatrisella osastolla hoidettavana olleen potilaan henkilöllisyydestä, koska potilas oli epäiltynä osastolla tapahtuneesta, poliisin tutkittavana olevasta pahoinpitelyrikoksesta.
Asiassa tietojen luovuttamiseen ei ollut saatu suostumusta eikä tutkittavana ollut rikos ollut sellainen, jonka kohdalla todistamiskielto väistyisi. Asiassa korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei poliisilla ollut oikeutta saada pyytämänsä tietoa, koska tieto potilaan henkilöllisyydestä paljastaa samalla hänen terveydentilaansa kuvaavan hoitosuhteen ja tietoa hoitosuhteesta psykiatriseen hoitolaitokseen oli pidettävä sellaisena oikeudenkäymiskaaressa tarkoitettuna terveydentilaa koskevana arkaluonteisena tietona, joka kuului todistamiskiellon piiriin. Ratkaisu korostaa tapauskohtaisen harkinnan merkitystä hoitosuhteen arvioinnissa. Asiassa annettiin merkitystä sille, että kyse oli psykiatrisesta hoitosuhteesta, ja mielenterveyttä pidetään korostuneesti henkilökohtaisena asiana, jonka hoitoon liittyy yhteiskunnassa erityistä herkkyyttä. Luottamuksellisuus on keskeinen osa hoitoa psykiatrisessa hoidossa.
Useissa oikeustapauksissa lisäksi käsitellään yleisemmin sosiaali- ja terveydenhuollon salassapitovelvollisuutta ja sen ulottuvuutta, erityisesti liittyen viranomaisten tiedonsaantiin. Esimerkiksi tapauksessa KHO 2018:93 todettiin, että tieto siitä, että henkilö on ollut terveydenhuollon toimintayksikössä potilaana, on julkisuuslain 24.1 §:n 25 kohdassa tarkoitettu henkilön terveydentilaa tai saamaa terveydenhuollon palvelua koskeva tieto, joka sanotun lainkohdan perusteella on salassa pidettävä. Poliisin tiedonsaantioikeutta terveydenhuollosta on käsitelty korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2024:80, jossa oli kyse poliisin oikeudesta saada tieto kadonneen ikääntyneen muistisairaan henkilön mahdollisesta olosta sairaalassa. Ratkaisussa KKO 2011:91 oli kyse terveydenhuollon oma-aloitteisesta tiedonluovutuksesta koskien psykiatrian potilaan rikosepäilyä. Oikeuskäytännössä on myös useita muita ratkaisuja, jotka käsittelevät oikeudenkäymiskaaren mukaisen todistamiskiellon ulottuvuutta (esim. KKO 2021:72).
Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on käsitellyt ratkaisussaan (EOAK/2910/2023) terveydenhuollon työntekijän ja työnantajan oikeutta ilmoittaa poliisille potilaan työntekijään kohdistamasta väkivallasta siten, että kyseinen potilas nimetään. Apulaisoikeusasiamies oli ottanut asian tutkittavakseen omana aloitteenaan sen jälkeen, kun hyvinvointialueen työsuojeluvaltuutettu oli tiedustellut asiaa.
Sosiaali- ja terveysministeriö antoi asiassa lausunnon apulaisoikeusasiamiehelle. Lausunnossa todettiin, että sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla ei ole erityislainsäädäntöä, jossa rikosepäilystä ilmoittamisesta olisi erityisesti säädetty. Lausunnossa todettiin, että lienee selvää, että työntekijä voi ilmoittaa rikoksesta epäillyn henkilön nimen, vaikka kyseinen epäilty henkilö olisikin potilas. Ilmoituksen voi tehdä niin, ettei suoraan käy ilmi epäillyn olevan hoitosuhteessa, vaikka se välillisesti usein lieneekin pääteltävissä. Epäilty voi olla myös kolmas henkilö, joka ei ole potilassuhteessa terveydenhuollon toimintayksikköön. Lainsäädännössä ei kuitenkaan ole säädetty, voiko työnantaja ilmoittaa rikoksesta epäillyn nimen hoitotyöntekijän puolesta. Työnantaja voisi ilmoittaa epäillyn nimen, mikäli kyse ei ole hoito- ja potilassuhteessa olevasta henkilöstä edellyttäen, että muilta osin otetaan huomioon vallitseva lainsäädäntö siitä, missä tilanteissa työnantaja voisi ylipäätänsä ilmoittaa epäillyn nimen työntekijän puolesta poliisille.
Apulaisoikeusasiamies toteaa ratkaisussaan, ettei lainsäädännössä ole erikseen säädetty kyseisistä tilanteista. Kysymys on potilaan yksityisyyden suojasta ja henkilötietojen suojasta. Toisaalta on kyse työntekijöiden turvallisuudesta ja suojelusta sekä oikeusturvasta. Ratkaisun mukaan työntekijän koskemattomuus, turvallisuus ja oikeusturva eli mahdollisuus saattaa työntekijään kohdistunut väkivalta viranomaisten selvitettäväksi voi perusoikeuden rajoitusedellytysten täyttyessä olla hyväksyttävä peruste tietojen luovuttamiseen, mutta välttämättömyys ja suhteellisuusvaatimus edellyttävät tietojen luovuttamisen rajoittuvan ainoastaan tutkinnan kannalta välttämättömiin tietoihin. Ratkaisun mukaan jokainen tilanne edellyttää kuitenkin erillistä arviointia. Ratkaisussa todetaan, että sekä potilaiden että terveydenhuollon työntekijöiden oikeuksien turvaaminen edellyttävät lainsäädännön selkeyttämistä.
2.1.3
Selvitykset ja ohjeistukset
Sosiaali- ja terveysministeriö on yhteistyössä sisäministeriön, Poliisihallituksen, valtion mielisairaaloiden, Suomen psykiatriyhdistyksen ja Suomen Lääkäriliiton kanssa laatinut vuonna 2020 julkaistun Ohjeen terveydenhuollon ja poliisin väliseen tiedonvaihtoon (saatavilla osoitteessa https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/items/170cd48a-9708-441c-b0c2-4a85b04a68ad). Ohje koskee terveydenhuollon ammattihenkilön velvollisuuksia ja oikeuksia luovuttaa potilasta koskevia salassa pidettäviä tietoja poliisille. Ohjeessa käydään läpi tiedon luovuttamiseen liittyviä säädöksiä ja esimerkkitilanteita.
Ohjeen lähtökohtana todetaan, että terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus pitää salassa potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ja muut tehtävänsä perusteella saamansa tiedot. Ammattihenkilö voi luovuttaa tietoja sivulliselle vain potilaan luvalla tai jos laissa niin säädetään. Ohjeessa korostetaan luottamuksellisuuden merkitystä hoitosuhteessa. Potilaan luottamus tietojen salassa pysymiseen on omiaan edesauttamaan hyvän hoitosuhteen muodostumista ja ylläpitämistä.
Ohjeessa läpikäyty eräs esimerkkitapaus koskee tilannetta, jossa terveydenhuollossa työskentelevälle herää huoli esimerkiksi potilaan kohtaamisessa, muun työtehtävän yhteydessä, potilaan tai läheisen kanssa keskustellessa tai viranomaiselta saadun yhteydenoton myötä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Ohjeessa todetaan, että tällöin terveydenhuollon ammattihenkilöllä on oikeus ilmoittaa asiasta poliisille. Terveydenhuollon ammattilaisen ei tarvitse arvioida uhkan todennäköisyyttä, vaan ilmoittaminen riittää. Uhkan arviointi ja toimet uhkaavan teon estämiseksi ovat poliisin vastuulla. Ohjeessa kuvataan myös tilannetta, jossa terveydenhuollon toimintayksikössä tapahtuu muuhun kuin henkilökuntaan kohdistunut rikos, mutta ei tilannetta, jossa rikos kohdistuu henkilökuntaan.
Sosiaali- ja terveysministeriö on vuonna 2024 julkaissut päivittyvän Oppaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä. Opas on laadittu yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Oppaassa käsitellään asiakastietolain säännöksiä ja niiden soveltamista sekä muita asiakastietojen käsittelyyn liittyviä säädöksiä. Opas sisältää myös tapausesimerkkejä ja antaa suuntaviivoja niissä toimimiseen. Opas on saatavilla osoitteessa https://yhteistyotilat.fi/wiki08/spaces/JULOPTA/pages/198699845/Opas+sosiaali-+ja+terveydenhuollon+asiakastietojen+k%C3%A4sittelyst%C3%A4 .
Viranomaisten oikeuksia ja velvollisuuksia luovuttaa tietoa oma-aloitteisesti rikosten torjuntaa varten on tutkittu valtioneuvoston julkaisusarjassa julkaistussa selvityksessä Oma-aloitteinen tietojen antaminen rikosten torjumiseksi (Kurvinen, Evgeniya – Ahokas, Khatija – Elmerot, Åsa – Hassinen, Tuomas – Havre, Merete – Kuukasjärvi, Kimmo – Laitinen, Kari – Launiala, Mika – Määttä, Kalle – Salumaa-Lepik, Kart – Sariola, Meri – Tiura-Virta, Helinä – Voutilainen, Tomi – Oma-aloitteinen tietojen antaminen rikosten torjumiseksi. VN TEAS 2023:39). Selvityksessä kuvataan kattavasti oma-aloitteisen tiedonluovutuksen ulottuvuutta, sääntelyä ja hankaluuksia sekä annetaan lainsäädännön kehittämisehdotuksia. Selvityksessä kuvataan myös asiakastietolain mukaista ilmoitusoikeutta ja esimerkiksi oma-aloitteisen ja pyynnöstä tapahtuvan tiedonluovutuksen valintaa sääntelyratkaisuna. Oma-aloitteinen tiedonluovutus tunnistetaan perustelluksi erityisesti silloin, jos se palvelee toisen viranomaisen tietotarvetta tai jos pystytään suojelemaan oikeushyviä kustannustehokkaasti. Oma-aloitteisen tiedonluovutuksen tarve korostuu, jos tietoa tarvitsevalla viranomaisella ei muutoin voisi olla pääsyä tietoon tai se ei ole tietoinen toisella viranomaisella olevan sen tarvitsemaa tietoa. Tietojen antamisen oma-aloitteisesti on oltava lakisääteistä, kun sillä on yhteys salassapitosäännöksiin. Kaksinkertaista sääntelyä (eli sekä viranomaisen tiedonsaantioikeudesta ja toisen viranomaisen oikeudesta luovuttaa tietoa säätämistä) tulisi välttää. Pyyntöperusteisesta ja oma-aloitteisesta tiedonluovutuksesta voidaan säätää rinnakkain samassa laissa. Tiedot antavan viranomaisen on tullut saada annettavat tiedot lakisääteisiä tehtäviä suorittaessaan. Selvityksessä suositellaan yhdenmukaista mallia tiedonluovutuksesta säätämiseksi sekä tietojen luovuttamissääntelyn toimivuuden jälkiseurantaa.
Oma-aloitteista ilmoitusoikeutta ja poliisin tiedonsaantia on tutkittu myös oikeuskirjallisuudessa (esimerkiksi Tiura-Virta, Helinä – Kurvinen, Evgeniya, Poliisin oikeus saada potilaan henkilöllisyystietoja selvitettäessä rikosta, Lakimies 5/2023, s. 727–746; Tiura-Virta, Helinä, Poliisin oikeus saada henkilötietoja rikosten ennalta estämiseksi sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisilta, Edilex-sarja 2025/8).
Vaarallisuuden ja väkivaltariskin arviointia erityisesti liittyen elinkautisvankien vapauttamiskäytäntöön on käsitelty tutkimusraportissa Vaarallisuuden ja väkivaltariskin arvioiminen (Tolvanen, Matti – Keski-Valkama, Alice – Koskela, Tarja – Pajuoja, Jussi – Rautanen, Mika – Tiihonen, Jari – Tyni, Sasu – Törölä, Miisa – Eskelinen, Emilia – Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja VN TEAS 2021:70). Tutkimuksessa analysoitiin, millä menetelmillä vaarallisuus-, väkivaltariski- ja uhka-arvioita nykyisin tehdään ja miten niitä voitaisiin mahdollisesti kehittää ja hyödyntää nykyistä paremmin. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös käytössä olevien arviointimenetelmien luotettavuutta.
Tutkimusraportin mukaan käytössä on erilaisia arviointiprosesseja, jotka eroavat toisistaan. Perusterminologia on epäselvää sen suhteen, onko perusteltua puhua erikseen vaarallisuus-, väkivaltariski- ja uhka-arvioista. Nykyiset tieteelliseen näyttöön pohjautuvat arviointimenetelmät on tarkoitettu vaarallisuuden arvioimisen sijaan väkivallan riskin arvioimiseen. Arvioinnin tavoite on painottunut yksilön ominaisuuden tunnistamisesta tietynlaiseen käyttäytymiseen liittyvän riskin arviointiin. Uhka-arvioinnin perimmäisenä oletuksena on väkivaltaisen teon suunnitelmallisuus ja tarkoituksellisuus, ja arvioinnin keskiössä on ymmärtää mahdollisen uhrin tai uhriryhmän riski joutua vaaran kohteeksi. Väkivaltariskin arvioinnissa väkivalta taas voi olla myös suunnittelematonta ja vailla erityistä, tiedostettua motiivia. Uhkalle tai riskille luonteenomaista on epävarmuus: emme voi tietää, mitä tulee tapahtumaan, millaisia seurauksia tapahtumasta on, milloin se tapahtuu, kuinka usein se tapahtuu, kuinka kauan se kestää ja millä todennäköisyydellä se tapahtuu (VN TEAS 2021:70, s. 16–17 ja siinä viitatut).
Väkivaltariskin arvioinnin kehittämisen motiivina on ollut parantaa arvioiden osumatarkkuutta ja luotettavuutta. Suurimpana käytännöllisenä ja eettisenä ongelmana pidetään väärien positiivisten eli vaarallisiksi arvioitujen ei-vaarallisten yksilöiden tapauksia, jolloin yhteiskunnallinen kontrolli kohdistuu väärin. Raportin mukaan arviointimenetelmien käyttökelpoisuudesta voidaan tieteellisen näytön perusteella todeta, että väkivaltaisen käyttäytymisen ennustamisen osuvuus on keskinkertaista ja että arviointimenetelmästä riippuen noin yksi neljästä arvioitavasta saa väärän arvion. Tieteellinen näyttö väkivaltariskin arviointimenetelmistä osoittaa, että arviointi onnistuu suhteellisen luotettavasti väestötasolla, mutta ei niinkään yksilötasolla tarkasteltuna.
Väkivaltariskin arviointi painottuu tekijään, kun taas uhka-arviossa arviointi painottuu mahdolliseen uhriin. Uhka-arviointi eroaa väkivaltariskin arvioinnista myös käytettävän tiedon luonteelta ja kontekstisidonnaisuudelta. Uhka-arviointi on tapauskohtaisesti painottunutta. Uhka-arviointia varten kerätään tietoa mahdollisesta uhrista tai uhriryhmästä tilannekohtaiset, ympäristöön liittyvät ja kontekstuaaliset tekijät huomioiden. Uhka-arviointia käytetään pääosin kohdennetun väkivallan ennaltaehkäisemiseen poliisin toimesta. Tutkimusraportin mukaan uhka-arvioon liittyvät menetelmät ja niihin kohdistuva tutkimus ovat painottuneet eri tavoin, kuin väkivaltariskin arviointi. Menetelmät ovat kuitenkin lähentyneet toisiaan.
Raportissa kuvattu, poliisin käyttämä kohdennetun väkivallan ennaltaehkäisemiseen ja mahdollisten väkivallan tekijöiden tunnistamiseen tarkoitettu arviointityökalu koostuu kolmesta osa-alueesta: alustava uhka-arviotyökalu, laaja uhka-arvio ja riskienhallinta. Eri osa-alueissa käytetään erilaisia arviointimenetelmiä, kuten työmenetelmiä, psykologin tai psykiatrin haastatteluja ja kliinisiä arviointeja. Esimerkiksi alustavassa uhka-arviossa käytettävät warning behaviour
-tekijät, jotka on todettu tyypillisiksi kohdennetun väkivallan ilmenemisen prosessissa, on jaoteltu seuraaviin: 1) hyökkäyksen suunnitteluun tai valmisteluun liittyvä käyttäytyminen; 2) pakkomielteen omainen käyttäytyminen; 3) hyökkääjän identiteettiin samaistumiseen liittyvä käyttäytyminen; 4) tekijän kykyä väkivaltaisen tekoon testaava käyttäytyminen; 5) kohteeseen liittyvän käyttäytymisen tihentyminen ja monipuolistuminen; 6) vahingonteon viestiminen kolmannelle osapuolelle ennen varsinaista tekoa; 7) käyttäytyminen, joka indikoi väkivaltaisen käyttäytymisen olevan viimeinen vaihtoehto; ja 8) suora uhkaus.
Tutkimusraportissa päädyttiin suosittamaan, että nykymuotoisesta elinkautisvankien väkivaltariskin arvioinnista luovuttaisiin, koska riskin arvioinnin osuvuus rikoksen uusimisen ennustajana on sattumanvarainen, väkivaltariskin arviointi vaatii tuloksiin nähden kohtuuttoman työpanoksen ja koska väkivaltariskin arviointi pitäisi interventiona kohdentaa rangaistuksen täytäntöönpanon aikaisempaan vaiheeseen (VN TEAS 2021:70, s. 170). On huomioitava, että suositus käsittää elinkautisvankien väkivaltariskiarvioinnin, ei sitä poliisin ennalta estävää toimintaa, josta on kyse asiakastietolain mukaisessa tiedonluovutuksessa.
Sisäministeriö on julkaissut selvityshenkilön tuottaman selvityksen, jossa arvioidaan poliisin rikostiedustelua koskevan lainsäädännön tilaa ja sen kehittämistarpeita (Tolvanen, Matti, Poliisin rikostiedustelulainsäädännön kehittämistarpeet: Selvityshenkilön loppuraportti. Sisäministeriön julkaisuja 2023:19). Selvityksessä käsitellään myös poliisin uhka-arvioita osana rikostiedustelua.
Selvityksen mukaan keskusrikospoliisissa toimii valtakunnallinen uhka-arviotoiminto, joka on osa poliisin perustoimintaa. Poliisin käytössä on arvioinnin tukena seulontatyökalu, jonka tarkoitus on helpottaa tunnistamaan huolta aiheuttavien henkilöiden aiheuttamaa uhkaa. Työkalun käyttö vaatii koulutusta, josta vastaa Poliisiammattikorkeakoulu. Uhka-arviotoiminto perustuu strukturoituun rakenteeseen ja johtoon alueelliset ja valtakunnalliset vastuut huomioiden. Paikallispoliisilla on vastuu oman alueensa uhkatilanteiden estämisestä, hoitamisesta ja seurannasta. Uhka-arvion tavoite on huolta aiheuttavan henkilön tunnistaminen ja sellaisten toimenpiteiden suorittaminen, joilla uhkia hallitaan ennen kuin ne realisoituvat teoiksi. Kyseisten henkilöiden käyttäytymisessä on tyypillisesti havaittu turvallisuuden kannalta erityisen huolestuttavia seikkoja, ja uhka-arvion avulla viranomainen voi kohdentaa voimavarat oikein. On myös huolta aiheuttavan henkilön itsensä etu, että uhkia voidaan hallita niin, etteivät ne realisoidu tekoina. (Sisäministeriön julkaisuja 2023:19, s. 53–54)
Selvityksen mukaan poliisin uhka-arviotyökalu ei voine olla sen luotettavampi, kuin elinkautisvangeille tehtävä perusteellinen oikeuspsykiatrinen tutkimus, johon tutkittava itse osallistuu. Ongelma on uhkan arviointi itsessään, sillä uhka voidaan esimerkiksi arvioida liian suureksi tai sitä ei huomata. Selvityksen mukaan ilmoitusvelvollisuudesta säätäminen ei kuitenkaan välttämättä ratkaisisi esimerkiksi ratkaisun KHO 2021:13 mukaista ongelmaa, koska tiedonluovuttajan vastuulla edelleen olisi sen arviointi, onko tämän hallussa tietoja olosuhteista, joiden perusteella on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Ratkaisuksi esitetäänkin moniammatillisen viranomaisyhteistyön tehostamista ja sääntelyn täsmentämistä siten, että mahdollistettaisiin sen kartoittaminen, voiko toisen viranomaisen hallussa olla sellaisia tietoja, joita poliisi tarvitsisi uhka-arvion laatimista varten (Sisäministeriön julkaisuja 2023:19, s. 56–57 ja 81).
Henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten salassa pidettävien välttämättömien tietojen luovuttamista arvioiva työryhmä pyysi työskentelynsä tueksi asiaan liittyen selvitykset Laurea-ammattikorkeakoululta, Poliisihallitukselta, Helsingin kaupungilta ja Aseman Lapset ry:ltä.
Laurea-ammattikorkeakoulu ( jäljempänä Laurea ) laati sosiaali- ja terveysministeriön tilauksesta vuonna 2025 selvityksen sosiaali- ja terveysministeriölle sekä opetus- ja kulttuuriministeriölle koskien henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon ilmoittamista. Selvityksessä alan toimijoille toteutetun kyselyn tarkoituksena oli tarkastella, miten oikeus ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvasta uhasta toteutuu käytännössä ja miten velvollisuudesta säätäminen vaikuttaisi toimijoihin.
Kyselytutkimus toteutettiin erikseen sosiaali- ja terveysministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalojen toimijoille. Tuloksia tarkasteltiin erikseen hallinnonaloittain ja lisäksi niitä vertailtiin toisiinsa. Yhteenvetona hallinnonalojen eroista todettiin, että opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla poliisiyhteistyö näyttäytyi järjestäytyneempänä ja myönteisemmin koettuna kuin sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla esiintyi enemmän epävarmuutta ja kielteisiä arvioita poliisiyhteistyöstä, mikä selvityksen mukaan voi viitata sote-alaan oleellisesti liittyvään potilasta ja asiakasta koskevan tiedon luottamuksellisuuteen sekä tarpeeseen kehittää rakenteita, lisätä tietoisuutta ja vahvistaa yhteistyötä poliisin kanssa. Molemmilla hallinnonaloilla kuitenkin havaittiin tiedonkulun haasteita ja yhteistyön vakiintumattomuutta.
Kyselyn tulosten perusteella vastaajat olivat epävarmoja siitä, miten ilmoitusherkkyys vuoden 2015 lakimuutoksen jälkeen on muuttunut. Lakimuutoksen vaikutus koettiin epäselväksi ja epäyhtenäiseksi työyhteisöissä. Yhteistyö poliisin kanssa koettiin paikoin riittämättömäksi ja uhkien hallinta hajanaiseksi. Yhteistyö oli usein yksisuuntaista ja rajoittunutta. Osassa työpaikoista oli menettely vakavaa huolta herättävän käyttäytymisen tunnistamiseksi ja ilmoittamiseksi, mutta osassa ei. Osa vastaajista kuvasi luotuja hyviä käytänteitä, joita olivat esimerkiksi ennakoivat toimet, tekniset apuvälineet ja ohjeistukset uhkatilanteiden hallintaan ja jälkitoimenpiteisiin. Osa vastaajista ei kuitenkaan tunnistanut tai tuntenut käytänteitä. Vastauksista ilmeni tarve olemassa olevien hyvien käytänteiden jalkauttamiselle ja yhtenäistämiselle ohjein, koulutuksin ja rakenteellisella tuella.
Ilmoitusvelvollisuuden nähtiin pääsääntöisesti lisäävän ilmoituksia ja madaltavan kynnystä toimia, mutta osa vastaajista nosti esiin myös luottamuksen heikkenemisen riskin erityisesti terveydenhuollossa. Vastaajat katsoivat, että muutos onnistuisi vain, mikäli sen tueksi tarjottaisiin selkeät ohjeistukset ja koulutusta. Osa vastaajista totesi, että ilmoitusvelvollisuuteen voisi helpommin vedota asiakastilanteissa, jolloin ilmoituskynnys madaltuisi. Kuitenkin osa vastaajista totesi, että velvollisuus voisi myös vähentää ilmoitushalukkuutta erityisesti silloin, jos pelätään seurauksia tai ilmoituksen aiheellisuutta arvioidaan tarkemmin.
Yhteenvetona Laurean selvityksessä todetaan, että ilmoitusvelvollisuus voisi lisätä poliisille tehtäviä ilmoituksia. Velvollisuuteen vetoaminen olisi helpompaa asiakastilanteissa, jolloin ilmoittamiskynnys madaltuisi. Kuitenkin myös ilmoitushalukkuus voisi vähentyä erityisesti seuraamusten pelon vuoksi. Laurean selvityksessä päädyttiin suosittamaan muita, nykykäytäntöjä vahvistavia toimia ennen mahdollisesta ilmoitusvelvollisuudesta säätämistä.
Hallituksen esityksen 333/2014 vp käsittelyn ja hyväksymisen yhteydessä eduskunta edellytti hallituksen antavan hallintovaliokunnalle perustuslain 47 §:n 2 momentissa tarkoitetun kirjallisen selvityksen siitä,
1) kuinka viranomaiset ja muut toimijat ovat uuden lainsäädännön nojalla ilmoittaneet oma-aloitteisesti poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia tai uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot salassapitovelvollisuuden estämättä,
2) kuinka luovutettuja tietoja on hyödynnetty ja niiden avulla toiminnan vaikuttavuutta on parannettu, sekä
3) millä tavoin eri muotoinen viranomaisyhteistyö ja sen vaikuttavuus on kehittynyt uudistuksen myötä.
Hallintovaliokunta edelleen pyysi mainittuja tietoja toimialaministeriöiltä. Sisäministeriö pyysi Poliisihallitusta suorittamaan mainittujen tietojen kokoamisen poliisin osalta. Poliisihallitus toimitti poliisiyksiköille pyynnön koota tarpeelliset tiedot sekä raportoida, minkälaisia ongelmia tiedonsaannissa muilta viranomaisilta on mahdollisesti koettu. Tietoa kerättiin ajalla 1.4.–15.8.2020. Tietojen osalta on huomioitava tiedonkeruun ajoittuminen koronapandemian aikaan ja se, että uhkan arvioon liittyvää ilmoitusmäärätietoa ei poliisissa säännönmukaisesti erikseen tilastoida. Tarkasteluaikavälillä ilmoituksia oli tehty 163 sisältäen sekä sosiaali- ja terveysministeriön että opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalojen toimijat.
Selvityksen mukaan yleisin tiedonluovuttajataho oli sosiaalitoimi (muu kuin lastensuojelulain alainen), toiseksi yleisin psykiatrinen terveydenhuolto, kolmanneksi peruskoulut ja neljänneksi muu terveydenhuolto. Tiedot oli luovutettu lähes yhtä usein puhelimitse kuin sähköpostitse. Yhteenvetona selvityksessä todetaan oma-aloitteisen ilmoitusoikeuden toimineen melko hyvin ja paikoin ilmoituskynnyksen madaltuneen. Osin kuitenkin koettiin, etteivät muutokset olleet vaikuttaneet tiedonvaihtoon juurikaan. Tiedonvaihdon sujuvuuteen näyttivät vaikuttavan alueelliset käynnistetyt ja jo aiemmin toiminnassa olleet yhteistyöverkostot. Luovutettuja tietoja oli hyödynnetty alustavan uhka-arvion tekoon ja ryhdytty lisä- ja taustaselvityksiin. Asiakassuhteiden kesto oli vaihdellut lyhyistä kontakteista pitkäaikaisiin, säännöllisiin tapaamisiin. Poliisilaitokset toimivat Poliisihallituksen ohjeistuksen ja niistä johdettujen laitoskohtaisten ohjeiden mukaan. Toiminnan tavoitteita olivat varhainen puuttuminen ja henkilön ohjaus sellaisten palveluiden piiriin, joiden arvioidaan tehokkaimmin laskevan uhkan tasoa ja edistävän henkilön elämänhallintaa. Lakimuutoksen myötä kehitystä nähtiin viranomaisyhteistyön osalta henkilökohtaisten suhteiden merkityksen pienenemisenä ja yhteistyön koettiin pääasiallisesti tiivistyneen. Yhteistyön kehittymisessä koettiin kuitenkin alueellisia haasteita ja paikoin alueellisten sidosryhmien omien ohjeistusten koettiin hankaloittaneen asioiden hoitoa. Tiedonvaihdon kynnyksen madaltamisen ja yhteistyön tiivistämisen kannalta tärkeänä nähtiin pitkäjänteinen viranomais- ja sidosryhmäyhteistyö.
Poliisihallitus tuotti kesäkuussa 2025 uhkan arvio -työryhmälle selvityksen poliisille tehtyjen ilmoitusten määristä uhka-arvioon liittyen. Selvityksessä käsiteltiin kolmen suuren poliisilaitoksen ilmoituksia aikavälillä 1.1.2025–23.5.2025. Poliisilaitosten alueet kattoivat noin 34 prosenttia Suomen väkiluvusta. Selvityksestä ilmeni, että poliisilaitoksille oli aikavälillä yhteensä tehty uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten 79 ilmoitusta.
Selvityksestä nousi esiin, etteivät ilmoituksen tekijät aina olleet tietoisia, mitkä ovat sellaisia välttämättömiä tietoja, joita he voivat oma-aloitteisen ilmoitusoikeuden nojalla luovuttaa. Epäselvyyttä oli henkilötietojen antamisessa, mutta yleensä henkilötiedot ovat välttämättömiä, jotta poliisi voi ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Lisäksi selvityksestä ilmeni toimijoiden erilaiset tavat ilmoitusten tekemisessä. Organisaatioissa ilmoituksen poliisille saattaa usein tehdä yksittäisen työntekijän sijasta turvallisuuspäällikkö tai ylilääkäri, mikä saattaa synnyttää viivettä sekä aiheuttaa haasteita lisätietojen saamisessa. Epäselvyyttä ilmoitusmenettelyn osalta oli myös vastuunjaossa. Ilmoituksen tekevä taho saattaa joissakin tilanteissa pyrkiä saattamaan asiakkaan poliisin vastuulle ilmoituksen kautta, vaikka edelleen myös ilmoittajataholle jäisikin tehtävä asiakkaan osalta.
Selvityksessä todettiin, että oppilaitosten, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen osalta ilmoitusmenettely on ollut sujuvaa ja tietoa huolta-aiheuttavista henkilöistä on saatu matalalla kynnyksellä. Puolestaan terveydenhuollon osalta kynnys tiedon luovuttamiseksi koettiin korkeammaksi ja tiedonvaihto haasteellisemmaksi ja sen olevan korostetumman kiinni yksittäisestä toimijasta. Tiedonluovutuksessa ilmeni ajoittaista epävarmuutta esimerkiksi virkavirheen pelon tai potilaan luottamuksen vaarantumisen vuoksi. Ilmoittajat olivat myös usein huolissaan siitä, mitä tietoa ilmoituksesta annetaan sen kohteelle ja saako ilmoituksen kohde tietoonsa esimerkiksi ilmoituksen tehneen lääkärin nimen.
Poliisihallituksen selvityksestä ilmeni, että ilmoitusmäärien ja erityisesti laitoksilta saatujen huomioiden mukaan erityisesti ilmoituksen tekevillä tahoilla ei ole samanlaista tulkintaa siitä, milloin ilmoituksen saa tehdä. Selvityksen mukaan lainsäädännön selkeyttäminen ja ohjeistus voisivat vähentää epäselvyyksiä.
2.2
Nykytilan arviointi
Poliisin tiedon tarve on siirtynyt yhä enemmän konkreettisesta rikosepäilystä ja jo yksilöitävissä olevasta epäillystä tekijästä uhkaa tai ilmiötä koskevan tiedon hankintaan ja tuon tiedon analysointiin sekä hyödyntämiseen. Uhkien jo realisoituessa rikosteoiksi voi reagoiminen olla myöhäistä ja joka tapauksessa ennakoivia toimia kalliimpaa. (Tolvanen, Matti, Poliisin rikostiedustelulainsäädännön kehittämistarpeet: Selvityshenkilön loppuraportti. Sisäministeriön julkaisuja 2023:19, s. 62)
Pääsääntöisesti viranomaisten välinen tiedonvaihto edellyttää tietoja tarvitsevan viranomaisen pyyntöä. Uhkaavan teon arviointia ja estämistä varten luovutettavien tietojen ilmoittaminen säädettiin tästä poiketen oma-aloitteiseksi, koska pyynnöstä tapahtuvassa tietojen luovuttamisessa ongelmana on, ettei poliisi aina tiedä toisella toimijalla olevista tiedoista eikä siten osaa niitä pyytää. Oma-aloitteisesta ilmoitusoikeudesta säädettäessä hallintovaliokunta kiinnitti mietinnössään HaVM 41/2014 huomiota siihen, ettei tietojen luovuttamatta jättäminen saa kuitenkaan johtua siitä, ettei kyseistä lakia ole kirjoitettu velvoitteen muotoon. Valiokunta korosti mietinnössään, että väkivallan uhasta ilmoittaminen kuuluu jo luonnostaan vastuulliseen toimintaan ja virkavelvollisuuteen.
Sisäministeriön hallintovaliokunnalle asiaa O 12/2021 vp varten toimittaman selvityksen yhteenvetona todettiin oma-aloitteisen ilmoitusoikeuden toimineen melko hyvin ja paikoin ilmoituskynnyksen madaltuneen. Osin kuitenkin koettiin, etteivät muutokset olleet vaikuttaneet tiedonvaihtoon juurikaan. Tiedonvaihdon sujuvuuteen näyttivät vaikuttavan alueelliset käynnistetyt ja jo aiemmin toiminnassa olleet yhteistyöverkostot. Luovutettuja tietoja oli hyödynnetty alustavan uhka-arvion tekoon ja ryhdytty lisä- ja taustaselvityksiin. Tiedonluovutukseen liittyvää henkilöä oli pyritty myöhemmin tavoittamaan. Asiakassuhteiden kesto oli vaihdellut lyhyistä kontakteista pitkäaikaisiin, säännöllisiin tapaamisiin. Toiminnan tavoitteita olivat varhainen puuttuminen ja henkilön ohjaus sellaisten palveluiden piiriin, joiden arvioidaan tehokkaimmin laskevan uhkan tasoa ja edistävän henkilön elämänhallintaa.
Lakimuutoksen myötä kehitystä nähtiin viranomaisyhteistyön osalta henkilökohtaisten suhteiden merkityksen pienenemisenä ja yhteistyön koettiin pääasiallisesti tiivistyneen. Yhteistyön kehittymisessä koettiin kuitenkin alueellisia haasteita ja paikoin alueellisten sidosryhmien omien ohjeistusten koettiin hankaloittaneen asioiden hoitoa. Tiedonvaihdon kynnyksen madaltamisen ja yhteistyön tiivistämisen kannalta tärkeäksi nähtiin pitkäjänteinen viranomais- ja sidosryhmäyhteistyö. Kuitenkin terveydenhuollon osalta kynnys tiedon luovuttamiseksi koettiin selvityksen mukaan korkeammaksi ja tiedonvaihto haasteelliseksi ja sen olevan korostetun kiinni yksittäisestä toimijasta.
Hallintovaliokunta totesi valtioneuvoston sisäisen turvallisuuden selontekoa koskevassa mietinnössään HaVM 19/2021 vp seuranneensa uhkan arviointiin ja uhkaavan teon estämiseen liittyvän viranomaisyhteistyön edistymistä ja erityisesti viranomaisten välisen tiedonkulun kehittymistä vuosittaisten hallituksen vuosikertomusten yhteydessä. Tilanteissa on yleensä kyse toiminnasta, jossa minkään yksittäisen rikoksen tunnusmerkistö ei vielä täyty. Poliisin tulisi kuitenkin kyetä estämään mahdollisen uhkaavan teon toteutuminen. Valiokunta oli hallituksen vuosikertomusta koskevassa lausunnossaan HaVL 24/2021 vp kiinnittänyt huomiota sosiaalihuollon asiakastietoihin kohdistuvaa poliisin tiedonsaantioikeutta koskevaan korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuun (KHO 2021:13), jonka mukaan poliisilla ei ollut oikeutta pyynnöstään saada henkilön tietoja sosiaalihuollolta siitä huolimatta, että tämän epäiltiin saattavan tehdä yleisellä paikalla useisiin henkilöihin kohdistuva terroristinen väkivallanteko. Hallintovaliokunta katsoi, että tiedot pitäisi voida luovuttaa poliisin pyynnöstä, ja ellei tietojen luovutus keskeisten oikeushyvien, eli hengen ja terveyden suojelemiseksi toimi, olevan välttämätöntä velvoittaa viranomaiset tietojen luovuttamiseen lainsäädäntöä muuttamalla. Eduskunta hyväksyi valiokunnan kannanottoehdotuksen.
On mahdollista, että sosiaali- ja terveydenhuollosta jää poliisin uhka-arvion toteuttamista ja uhkaavan teon estämistä varten tarvitsemia välttämättömiä tietoja luovuttamatta sen vuoksi, ettei säännöstä ole säädetty velvoittavaan muotoon. Toimijoille tehdyt kyselyt ja selvitykset osoittavat, että nykyisen oikeuden hahmottamisessa ja soveltamisessa on haasteita ja epävarmuutta.
Poliisille uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten tiedot voivat olla välttämättömiä myös pyynnöstä eli myös silloin, kun sosiaali- ja terveydenhuollosta ei tietoja oma-aloitteisesti ole luovutettu. Voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistaa tiedonluovutuksen kuitenkin vain oma-aloitteisesti. Myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO 2021:13 korosti, että nykyisen asiakastietolain 62 §:n nojalla poliisi ei voi pyytää tietoja sosiaali- ja terveydenhuollosta. Käytännössä tiedonsaannin esteet voivat haitata tai jopa estää poliisin tehtävien suorittamisen eli uhkaava teko voi pahimmillaan konkretisoitua. Esimerkiksi terveydenhuollosta poliisi voi tarvita tietoa sellaisista mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöistä, jotka osaltaan vaikuttavat mahdolliseen väkivallan uhkaan. Poliisi voi tarvita tiedon myös suojaavista tekijöistä, jollaisia ovat esimerkiksi tarjotut ja vastaanotetut tukipalvelut. Tiedot voivat olla sellaisia, joita ei ole mahdollista saada muualta kuin terveydenhuollosta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön kohdistuu työtehtävien vuoksi erilaisia uhka- ja väkivaltatilanteita. Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta totesi lausunnossaan valtioneuvoston selonteosta sisäisestä turvallisuudesta, että valiokunnan saaman selvityksen mukaan työsuojeluviranomainen on valvontatoiminnassaan havainnut, että erityisesti turvallisuusviranomaisten sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluksessa olevien väkivallan uhka työssä on viime vuosina kasvanut. Valiokunta piti lausunnossaan tärkeänä, että turvallisuusviranomaisten ja sote-henkilöstön työturvallisuuteen kiinnitetään erityistä huomiota (TyVL 11/2021 vp–VNS 4/2021 vp). Myös hallintovaliokunta piti kannanotossaan tilannetta erittäin huolestuttavana ja välttämättömänä, että mainituilla aloilla työskentelevien työturvallisuuteen kiinnitetään erityistä huomiota.
Lainsäädännössä ei ole säädetty, voiko sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantaja ilmoittaa rikoksesta epäillyn nimen tai muita tietoja teon kohteeksi joutuneen työntekijän puolesta. Sovellettavaksi tulevat vaitiolovelvollisuutta ja salassapitoa koskevat säännökset. On mahdollista, että on tilanteita, joissa työntekijä ei voi, halua tai uskalla tehdä itse ilmoitusta häneen työtehtäviensä vuoksi kohdistuneesta mahdollisesta rikoksesta. Nykyisin tällaiset tilanteet jäävät todennäköisesti piilorikollisuudeksi. Mahdollisuus rikosilmoituksen tekemättä jättämiseen mainituista syistä on tunnistettu myös niin sanotussa uhridirektiivissä (rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/29/EU), jonka resitaalin 25 mukaan rikosilmoitusta koskevan vahvistuksen antamista ei saisi evätä, jos rikosilmoituksen tekeminen on viivästynyt kostotoimien, nöyryytyksen tai leimatuksi tulemisen pelon vuoksi.
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen toteaman mukaisesti yleensä salassapidon kannalta ongelmallisia eivät ole tilanteet, joissa rikosepäily kohdistuu muuhun kuin toimintayksikössä hoidossa olevaan tai olleeseen potilaaseen, kuten toimintayksikössä vierailleeseen tai työskennelleeseen henkilöön, sillä tällöin ei ole välttämätöntä paljastaa potilastietoja tai -suhdetta. Mikäli rikosepäilyn kohteena on terveydenhuollon yksikön potilas, voi asian ilmoittaminen olla käytännössä vaikeaa tai mahdotonta ilman potilassuhteen paljastumista.
3
Tavoitteet
Esityksen tavoitteena on lisätä viranomaisten mahdollisuuksia ennalta ehkäistä ja estää vakavia väkivaltarikoksia sekä vahvistaa poikkihallinnollista yhteistyötä. Mitä aikaisemmin poliisi saa tiedon mahdollisesta uhkaavasta teosta, sitä paremmat edellytykset teon estämiseen ovat. Tavoitteena on kaventaa sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden harkintavaltaa tietojen luovutuksessa ja sitä kautta vähentää ilmoittamiseen liittyvää epävarmuutta. Tavoite on, etteivät tiedot ainakaan vakavimmista väkivallan uhista jää ilmoittamatta poliisille sen vuoksi, ettei lakia ole kirjoitettu velvoitteen muotoon. Ilmoitusoikeuden säilyttämisellä voimassa olevan lainsäädännön mukaisena tavoitellaan sitä, ettei ilmoituskynnys myöskään kasvaisi sen vuoksi, että jotkin epäilyt jäisivät sääntelyn ulkopuolelle nykyiseen verrattuna. Lisäksi tavoitteena olisi joustavoittaa tiedonsaantia siten, että poliisi saisi tiedot myös pyynnöstä. Toisaalta tavoite on säilyttää sääntelyn oikeasuhtaisuus ja pyrkiä siihen, ettei erityisesti terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan koettu luottamus heikkenisi.
Tavoite on lisäksi turvata se, etteivät sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöihin kohdistuneet rikosepäilyt jäisi ilmoittamatta poliisille sen vuoksi, että epäillyn rikoksen kohteeksi joutunut henkilö ei itse voisi, haluaisi tai uskaltaisi tehdä asiasta ilmoitusta. Tavoite on parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden työturvallisuutta ja oikeusturvaa sekä vähentää heihin kohdistuneiden rikosepäilyjen jäämistä piilorikollisuudeksi.
4
Ehdotukset ja niiden vaikutukset
4.1
Keskeiset ehdotukset
Esityksessä ehdotetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajalla tai sen tehtäviä suorittavalla henkilöllä olisi jatkossa velvollisuus ilmoittaa salassapitovelvollisuuden estämättä poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia tai uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö on tehtävässään saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua vakavan väkivaltarikoksen kohteeksi. Velvollisuus olisi sidottu sellaisiin rikoslain 21 luvussa säädettyihin henkeen ja terveyteen kohdistuneisiin rikoksiin, joista rikoslaissa säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Lisäksi ehdotetaan, että muissa väkivallan vaaraa koskevissa epäilyissä sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoilla olisi oikeus salassapitovelvollisuuden estämättä ilmoittaa kyseiset tiedot. Esityksessä ehdotetaan, että poliisilla olisi oikeus saada tiedot myös pyynnöstä.
Esityksessä ehdotetaan lisäksi, että sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantaja saisi tehdä työntekijäänsä kohdistuneesta epäilemästään rikoksesta ilmoituksen poliisille työntekijänsä pyynnöstä, jos tällä on syytä epäillä teon kohdistuneen työntekijään tämän työtehtävien vuoksi.
4.2
Pääasialliset vaikutukset
4.2.1
Taloudelliset vaikutukset
Uusi ilmoitusvelvollisuus, kuten myös voimassa olevan lainsäädännön mukainen ilmoitusoikeus, edellyttäisi riittävää kansallisella ja paikallisella tasolla toteutettavaa koulutusta ja ohjeistusta. Hallintovaliokunta on todennut ilmoitusoikeudesta säädettäessä, että lainsäädännön onnistunut toimeenpano edellyttää perusteellista, jatkuvaluonteista ja pidempiaikaista koulutusta, jonka lisäksi viranomaisittain ja työpaikoittain tulee laatia tietojen ilmoittamista tukevat kirjalliset toimintamallit hyvien käytänteiden pohjalta. Hallintovaliokunta totesi lisäksi, että on varmistuttava henkilöstön käytännön osaamisesta ja tilannekohtaisesta toimintavalmiudesta ja katsoi tärkeäksi viranomaisten välisen palautetiedon. Myös luovutettujen tietojen vaikuttavuuden seuranta katsottiin olennaiseksi (HaVM 41/2014 vp – HE 333/2014 vp ). Riittävän ohjeistuksen ja koulutuksen järjestäminen synnyttää valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla kustannuksia.
Kouluttautumiseen käytetty aika ja tiedonvaihtoon käytetty aika olisivat sosiaali- ja terveydenhuollossa pois varsinaisesta asiakkaan tai potilaan kohtaamistyöstä. Kouluttautumiseen, uusien toimintamallien oppimiseen ja tietojen ilmoittamiseen käytetty aika näin ollen kuluttaisivat sosiaali- ja terveydenhuollon resursseja.
Velvoitteesta säätämisen voidaan arvioida lisäävän poliisille tehtävien ilmoitusten ja yhteydenottojen määrää. Erityisesti poliisille tehtävien yhteydenottojen määrän voidaan arvioida kasvavan siksi, että sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöllä ei lähtökohtaisesti ole riittävää asiantuntemusta ja näin ollen mahdollisuutta arvioida väkivaltarikoksia tai niiden uhkaa. Myös rikosilmoitusten määrä voisi kasvaa, jos palvelunantajalle säädettäisiin oikeus ilmoittaa työntekijään kohdistuneesta rikosepäilystä. Kyseiset teot ovat todennäköisesti sellaisia, joista nykyisin ei tehdä ilmoitusta.
Voidaan arvioida, että poliisin kustannuksia toisaalta säästyisi, jos poliisin edellytykset ennaltaestää rikoksia paranisivat. Yhden poliisin tietoon tulleen rikoksen tutkintakustannukset olivat vuonna 2013 keskimäärin arviolta 401 euroa, mutta tutkintaan käytettävät resurssit vaihtelivat rikostyypeittäin. Massaluonteisten pahoinpitelyrikosten (pahoinpitely ja lievä pahoinpitely) tutkinta maksoi keskimäärin 1 200 euroa ja törkeämpien väkivaltarikosten (henkirikokset, ryöstörikokset, seksuaalirikokset, muut törkeät väkivaltarikokset) 2 100 euroa. (Hinkkanen, Ville, Rikollisuuden kustannukset. Teoksessa Rikollisuustilanne 2013 — Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 266, Helsinki 2014.) On huomioitava, että kustannukset ovat vuodesta 2013 todennäköisesti kasvaneet. Kustannussäästöjä voisi syntyä myös prosessin myöhemmissä vaiheissa syyttäjän, tuomioistuimen ja rangaistusten täytäntöönpanon osalta.
Toisaalta myös poliisin ennaltaehkäisevät toiminnot aiheuttavat kustannuksia. Valvonnan ja ennalta ehkäisevän toiminnan kustannukset olivat vuonna 2014 noin puolet poliisin kustannuksista (Hinkkanen 2014). Ennaltaehkäisevän toiminnan kustannuksien voidaan arvioida ilmoitusten määrän kasvun myötä nousevan.
Myös rikosten seuraukset aiheuttavat taloudellisia kustannuksia. Jos rikokset ennaltaestämisen vuoksi vähenisivät, vähenisivät myös rikosten seurausten kustannukset. Rikosten suoria kustannuksia ovat muun muassa vammojen hoidosta terveydenhuollossa aiheutuvat kustannukset ja epäsuoria terveyden menetyksestä johtuvat tulonmenetykset. Vuonna 2006 lääkärinhoitoa väkivaltatapauksen jälkeen tarvittiin noin 40 000 rikostapauksessa ja ensiapua noin 5 000 tapauksessa. Väkivallasta seuranneita hoitopäiviä oli 14 000. Terveydenhuollolle väkivaltatapauksista aiheutuvat kustannukset ovat miljoonia euroja. Sairauspoissaoloja työstä väkivaltatapausten vuoksi vuonna 2006 oli vajaat 700 000 työpäivää. (Hinkkanen 2014)
Esityksen tavoite olisi vähentää vakavia väkivallantekoja, mukaan lukien lähisuhdeväkivaltaa. Lähisuhdeväkivallasta aiheutuvia palveluiden käyttöä ja kustannuksia on tutkittu VN TEAS-hankkeessa 2022:52 (Lähisuhdeväkivallasta aiheutuva palveluiden käyttö ja kustannukset terveys-, sosiaali- ja oikeuspalveluissa, Siltala – Heli, Hisasue, Tomomi – Hietamäki, Johanna – Saari, Juhani – Laajasalo, Taina – October, Martta – Laitinen, Hanna-Leena – Raitanen, Jani). Lähisuhdeväkivallan aiheuttama terveydenhuoltopalveluiden lisäkustannus on tutkimuksen mukaan 1 024 euroa henkilöä kohti vuosittain verrattuna muuhun väestöön, ja lisäkustannuksia kertyi kuuden vuoden seuranta-ajan aikana. Viiden vuoden aikana naisten kokeman fyysisen parisuhdeväkivallan aiheuttamat suorat terveydenhuollon lisäkustannukset ovat 150 miljoonaa euroa vuodessa. Lapsuudessa koettu väkivalta näkyi 50 prosenttia korkeampina sosiaali- ja oikeuspalveluiden kustannuksina aikuisuudessa.
Asiakastietolain 62 §:ssä on kyse uhkaavan tilanteen ilmoittamisesta poliisille ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut. Sen arviointi, kuinka monta rikosta asiakastietolain 62 §:n mukaisella ilmoitusoikeudella tai ehdotetulla ilmoitusvelvollisuudella on mahdollista estää, on haastavaa. Hallintovaliokunnalle toimitetun, valiokunnan mietinnössään HaVM 41/2014 vp edellyttämän sisäministeriön toimittaman keskusrikospoliisin koostaman selvityksen mukaan luovutettujen tietojen perusteella muun muassa suoritettiin taustaselvityksiä ja ohjattiin henkilöitä avun piiriin. Selvityksestä ei käy ilmi, kuinka monta uhkaavaa tekoa saatiin mahdollisesti estettyä. Arviointia vaikeuttaa lisäksi se, ettei uhka-arviota koskevien säännösten perusteella poliisiin tulevia ilmoituksia säännönmukaisesti erikseen tilastoida. Poliisin tuottamien selvitysten mukaan ilmoituksia oli tehty aikavälillä 1.4.–15.8.2020 yhteensä 163 ja kolmen poliisilaitoksen alueella aikavälillä 1.1.2025–23.5.2025 yhteensä 79. Arviolta ilmoituksia tehdään vuosittain 600. Ei kuitenkaan voida arvioida, että kaikki ilmoituksista olisivat sellaisia, joihin liittyi todellinen riski uhkaavasta teosta siten, että ilman kyseistä ilmoitusta teko olisi toteutunut. Lisäksi ilmoitusmääriin sisältyy myös opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan toimijoiden tekemät ilmoitukset.
Ehdotetuilla muutoksilla ei arvioida olevan merkittäviä vaikutuksia kotitalouksien asemaan tai yrityksiin.
4.2.2
Vaikutukset viranomaisten toimintaan
Ehdotettujen muutosten voidaan arvioida parantavan ja vahvistavan viranomaisten välistä yhteistyötä. Ilmoitusvelvollisuus osin kaventaisi ilmoittamiseen liittyvää harkinnanvaraisuutta. Säädettyjen edellytysten täyttyessä ilmoitus olisi tehtävä, ja epävarmuus ilmoittamisesta voisi vähentyä. Toisaalta harkintavaltaa sisältyisi edelleen sen arviointiin, täyttyvätkö ilmoitusvelvollisuuden edellytykset. Ilmoituskynnyksen olisi tarkoitus säilyä kuitenkin edelleen matalana.
Voimassa olevan asiakastietolain mukainen ilmoittamisoikeus on aiheuttanut tulkintahaasteita. Perustuslakivaliokunta on käytännössään kiinnittänyt huomiota sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietoja koskevan sääntelyn muodostumiseen sekavaksi ja vaikeasti hahmottuvaksi ja edellyttänyt, että sääntelyn kohderyhmän on ilman vaikeuksia kyettävä soveltamaan säännöksiä. Vaikeaselkoinen sääntely voi heikentää myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden oikeusturvaa (ks. PeVL 4/2021 vp ja siinä viitatut ratkaisut). Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu 2021:13 ilmentää tulkinnan vaikeaselkoisuutta erityisesti sen osalta, mihin tiedonluovuttaminen sääntelyn perusteella voidaan ulottaa. Sääntely on osaltaan ratkaisun antamisen jälkeen kuitenkin keventynyt ja selkeytynyt, kun asiakastietojen käsittelyä koskevat säädökset on pääosin koottu useista eri laeista 1.1.2024 voimaan tulleeseen asiakastietolakiin. Selkeästi tiedonluovuttamisesta oma-aloitteisesti sekä pyynnöstä säätäminen olisi omiaan selkeyttämään sääntelyä tältä osin entisestään. Ilmoitusvelvollisuudesta ja pyynnöstä tapahtuvasta tiedonluovutuksesta erikseen säätämisen voidaan kuitenkin nähdä sääntelyä monimutkaistavana, ja pykälissä käytetyt termit voidaan edelleen nähdä soveltamisen kannalta hankalina.
Pyynnöstä tapahtuvasta tiedonluovutuksesta säätäminen olisi tarpeen jo siksi, ettei ilmoitusvelvollisuudesta säätäminen ratkaisisi tapauksessa KHO 2021:13 käsillä ollutta tilannetta. Voidaan arvioida, ettei ratkaisun tilanteessa ollut kyse siitä, ettei tietojen luovuttamiseen oikeutettu sosiaaliviranomainen olisi ilmoitusoikeuden nojalla luovuttanut tietoja, joita sillä olisi ollut oikeus luovuttaa tai haluttomuudesta luovuttaa kyseisiä tietoja, vaan kyse oli siitä, ettei sosiaaliviranomaisen näkemyksen mukaan sillä ollut hallussaan poliisin pyytämää tietoa.
Ilmoitusvelvollisuudesta säätämisen voidaan arvioida lisäävän poliisille tehtävien ilmoitusten määrää. Poliisille tehtävien ilmoitusten ohella poliisille tulevien yhteydenottojen ja neuvontapyyntöjen voidaan arvioida lisääntyvän. Olisi tarpeellista, että ilmoitustahoilla olisi mahdollisuus matalalla kynnyksellä konsultoida poliisia käsillä olevassa tapauksessa. Poliisin kanssa käytävän konsultaation ja neuvonnan voidaan puolestaan myös arvioida vähentävän tarpeettomien ilmoitusten määrää.
Etenkin ehdotettu ilmoitusvelvollisuus voidaan nähdä tehtävänä, joka ei kuulu sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien ydinalueelle. Sosiaali- ja terveydenhuollossa korostuu asiakas- ja potilassuhteen luottamuksellisuus. Luottamuksellisesti ilmaistujen tietojen ilmoittaminen ilman asiakkaan tai potilaan suostumusta voi aiheuttaa eettistä stressiä sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoille. Tehtäväkentän laajentaminen ydinalueen ulkopuolelle voi vaikuttaa myös alan houkuttelevuuteen ja pysyvyyteen. Sosiaali-, terveys- ja oikeuspalveluiden ammattilaiset eivät useinkaan koe väkivaltatyötä omaan toimenkuvaansa kuuluvaksi (VN TEAS 2022:52, s. 89 ja siinä viitatut). Kuitenkin etenkin lähisuhdeväkivallan kokijat käyttävät tutkimuksen mukaan huomattavasti perustason palveluita, joten väkivaltatyötä ei voi jättää vain väkivaltaan erikoistuneiden palveluiden varaan. Perustasolla väkivallan tunnistaminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa voi vähentää sekä siitä aiheutuvia kustannuksia että haittoja.
4.2.3
Muut yhteiskunnalliset vaikutukset
Mahdollisella vakavan väkivallan ennalta estämisellä on positiivisia vaikutuksia kaikkiin toimijoihin yhteiskunnassa. Erityisesti esityksen tavoite olisi vähentää ja estää vakavimpia väkivallantekoja.
Se, että tieto henkilön hoitosuhteesta terveydenhuollon toimintayksikköön tai asiakkuudesta sosiaalihuoltoon jää henkilön niin halutessaan luottamukselliseksi, on olennaista yksityisyyden suojan näkökulmasta. Korkein hallinto-oikeus on todennut, että terveystietoja koskevilla salassapitosäännöksillä on tarkoitus suojata henkilön yksityiselämää ja yksityisyyttä (KHO 2024:80). Luottamuksellisuudella on yleisempikin merkitys terveydenhuoltojärjestelmän toimintaedellytyksille, mikä korostaa hoitosuhdetta koskevan tiedon korostettua yksityisyyttä (KHO 2025:11). Terveydenhuollossa keskeisen potilaan terveystietoja koskevan lääkärin salassapitovelvollisuuden tarkoituksena on säilyttää hoidon ja hoitoon hakeutumisen kannalta tärkeä lääkärin ja potilaan luottamuksellinen suhde, minkä vuoksi salassapitovelvollisuutta on perusteltua tulkita lähtökohtaisesti laajasti (KKO 2011:91). Luottamuksellisuuden vaarantuminen voi johtaa jopa siihen, ettei tarvittavaan hoitoon uskalleta hakeutua. On esimerkiksi tutkittu, että parisuhdeväkivaltaa kokeneet raskaana olevat naiset käyttävät vähemmän äitiyshuollon palveluita, kuin ne, jotka eivät ole kokeneet parisuhdeväkivaltaa (VN TEAS 2022:52 – Lähisuhdeväkivallasta aiheutuva palveluiden käyttö ja kustannukset terveys-, sosiaali- ja oikeuspalveluissa ja siinä viitatut, s. 10). Pelko luottamuksellisesti kerrottujen tietojen luovutuksesta eteenpäin voisi vähentää palveluihin hakeutumista entisestään.
On yleensä potilaan tai asiakkaan etu, että tietoja voidaan vaihtaa palvelujen tuottamiseksi viranomaisten välillä. Kuitenkin silloin, kun tietoja luovutetaan niiden alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poikkeavaan tarkoitukseen, on kyse perus- ja ihmisoikeuskontekstissa herkästä punnintatilanteesta erilaisten intressien toteuttamiseksi.
On mahdollista, että sosiaali- ja terveydenhuoltoon kohdistuva luottamuksellisuus vähentyisi ja syntyisi tilanteita, joissa henkilö ei hakeudu tarvitsemansa hoidon piiriin, koska pelkää poliisille tehtävää ilmoitusta tai kokee tietojen luovutuksen yksityisyyden loukkauksena. Toisaalta on huomioitava, että jo nykyisen lainsäädännön mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoita koskee oikeus ilmoittaa väkivallan vaarasta poliisille. Tutkimuksia siitä, että ilmoitusoikeus olisi vaikuttanut negatiivisesti terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan koettuun luottamuksellisuuteen, ei tiettävästi ole.
Luottamus sosiaali- ja terveydenhuoltoon voisi entisestään vähentyä, mikäli ehdotetut muutokset johtaisivat siihen, että tehtäisiin enemmän sellaisia ilmoituksia, jotka osoittautuvat aiheettomiksi. Lisäksi uhka-arviossa käytetyt työkalut ja menetelmät ovat ainakin jossakin määrin epätarkkoja.
Poikkihallinnollisen yhteistyön tehostamisella voitaisiin entistä paremmin ja varhaisemmassa vaiheessa puuttua perheväkivaltaan tai muulla tavoin henkeä ja terveyttä uhkaaviin tilanteisiin. Tämä olisi merkityksellistä lapsen edun näkökulmasta, kuten on todettu myös hallintovaliokunnan mietinnössä HaVM 41/2010 vp – HE 333/2014 vp . Tämä vahvistaisi YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa (SopS 59—60/1991) taattuja lapsen oikeuksia. Toisaalta asiakas, jonka tietoja sääntelyn nojalla luovutettaisiin, voi olla myös alaikäinen, jolloin tiedonluovutusta koskevat mahdolliset haittavaikutukset voisivat kohdistua myös lapsiin.
Esityksen mahdollisten positiivisten vaikutusten väkivallan vähentymiseen varhaisemman puuttumisen ja ennaltaestämisen myötä voidaan arvioida kohdistuvan erityisesti naisiin silloin, kun uhkassa on kyse parisuhdeväkivallasta. Väkivalta on sukupuolittunutta eli se näyttäytyy erilaisena miesten ja naisten osalta, kun tarkastellaan esimerkiksi väkivallan yleisyyttä, muotoja, motiiveja, uhreja ja tekijöitä. Mitä toistuvammasta ja vakavammasta parisuhdeväkivallasta on kyse, sitä yleisempiä väkivaltakokemukset ovat naisilla. Suomessa parisuhdeväkivallan uhrina kuolleiden määrä on muihin Pohjoismaihin verraten suuri. Parisuhdesurmat ovat verrattain yleinen surmatyyppi; kaikista henkirikoksista noin neljänneksessä tekijä ja uhri ovat olleet parisuhteessa, ja naisiin kohdistuvissa henkirikoksissa valtaosassa (noin 60 prosenttia) tekijänä on ollut uhrin puoliso (VN TEAS 2023:16: Naisiin kohdistuvat parisuhdetapot). Myös perhesurmissa tekijänä on yleensä mies, kun taas vastasyntyneen ja alle 1-vuotiaan oman lapsen surmissa tekijä on yleisimmin ollut lapsen äiti (sisäasiainministeriön julkaisu 35/2012, Selvitys perhe- ja lapsensurmien taustoista vuosilta 2003–2012). Noin kolmannes naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppanin taholta. Vuosittain noin seitsemän prosenttia naisista ja kolme prosenttia miehistä joutuu kumppaninsa tekemän väkivallan tai väkivallalla uhkailun uhriksi. Vuosina 2000–2019 tehdyistä naisiin kohdistuvista henkirikoksista parisuhdeväkivaltaa oli 57,7 prosenttia tapauksista, kun taas miesuhrien kohdalla vastaava osuus oli 6,9 prosenttia. Nainen tulee Suomessa parisuhdekumppaninsa surmaamaksi kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin mies (Valtioneuvoston selonteko sisäisestä turvallisuudesta VNS 4/2021 vp, s. 9 ja siinä viitatut).
Esitys koskee kuitenkin myös muuta väkivaltaa, kuin parisuhde- ja lähisuhdeväkivaltaa. Miehet ja naiset kokevat fyysistä väkivaltaa kokonaisuudessaan yhtä paljon (VN TEAS 2022:52 ja siinä viitatut, s. 14). Vakavin fyysinen väkivalta kohdistuu kuitenkin useammin miehiin kuin naisiin. (Beuker, A. – Näsi, M., Suomalaiset väkivallan ja omaisuusrikosten kohteena 2023: Kansallisen rikosuhritutkimuksen tuloksia, 2024 ja siinä viitatut). Yleisin henkirikoksen uhri Suomessa on tuttavan tai ystävän surmaama mies. Miehet joutuvat naisia useammin myös tuntemattomien tekemän väkivallan tai uhkailun kohteeksi (VN TEAS 2022:52, s. 14).
Naiset ovat kohdanneet myös työssään väkivaltaa tai uhkailua yleisemmin kuin miehet. Rikosuhritutkimuksen mukaan työpaikalla tai työtehtävissä uhkailua tai väkivaltaa oli vuonna 2023 kokenut 6,2 prosenttia naisista ja 3,2 prosenttia miehistä. Naiset työskentelevät useammin kuin miehet terveys- ja sosiaalipalvelualoilla, joissa on kohonnut riski kohdata väkivaltaa tai sen uhkaa asiakkaiden tai potilaiden taholta, josta ero todennäköisesti johtuu. On huomioitava, että myös miesvaltaisilla aloilla, kuten vartiointialalla ja poliisissa, on huomattavan korkea väkivaltariski, mutta tämä ei näy väestötason tarkastelussa, sillä aloilla työskentelevien määrä on huomattavasti sosiaali- ja terveydenhuoltoalaa pienempi. (Beuker, A. – Näsi, M. Suomalaiset väkivallan ja omaisuusrikosten kohteena 2023: Kansallisen rikosuhritutkimuksen tuloksia, 2024 ja siinä viitatut)
Lapsiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on kuritusväkivallan kriminalisoinnin jälkeen vähentynyt, mutta merkittävä osa lapsista joutuu edelleen väkivallan kohteeksi. Vuonna 2013 yhdeksänluokkalaista lapsista 45 prosenttia raportoi kokeneensa ainakin kerran vanhempien taholta henkistä väkivaltaa, 21 prosenttia lievää fyysistä väkivaltaa (esim. tukistamista, tönimistä, ravistelua tai piiskaamista) ja 3 prosenttia vakavaa fyysistä väkivaltaa (esim. nyrkillä tai esineellä lyömistä, potkimista tai aseella tehtyä väkivaltaa). Myös sisarusten osalta lapset raportoivat kokeneensa väkivaltaa. (VN TEAS 2022:52, s. 14 ja siinä viitatut) Vuoden 2019 kouluterveyskyselyn mukaan fyysistä väkivaltaa kertoi kokeneensa 3.–5.-luokkalaisista tytöistä 11 prosenttia ja pojista 15 prosenttia, sekä 8.–9.-luokkalaisista tytöistä 15 prosenttia ja pojista 9 prosenttia. Nuorisorikollisuuskyselyn mukaan fyysistä väkivaltaa perheenjäsenen tahoilta oli kokenut viimeisen vuoden aikana 20 prosenttia tytöistä ja 14 prosenttia pojista.
Väkivaltainen ekstremismi ja väkivaltaisten ääriliikkeiden toiminta ovat tulleet näkyvämmäksi yhteiskunnassa viime vuosina, äärimmäisinä ilmenemismuotoinaan terroriteot ja joukkosurmat. Väkivaltainen radikalisoituminen ja ekstremismi rajat ylittäen uhkaa turvallisuutta, turvallisuuden tunnetta, hyvinvointia, osallisuuden tunnetta, demokratiaa ja ihmis- ja perusoikeuksia. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset voivat toiminnassaan kohdata radikalisoituneen tai sen uhan alla olevan henkilön. Uhkan arviota ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömien tietojen ilmoittaminen sosiaali- ja terveydenhuollosta poliisille on osa toimenpiteitä ja menettelyitä, joilla ehkäistään väkivaltaista radikalisoitumista ja ekstremismiä (Sisäministeriön julkaisuja 2020:1: Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelma 2019–2023: Periaatepäätös 19.12.2019). Poliisille ilmoittamisen lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollolla on keskeinen rooli ennalta ehkäistä väkivaltaista radikalisoitumista edistämällä asiakkaiden terveyttä ja hyvinvointia. Tärkeä kehityskohde on väkivaltaisesti radikalisoituneen tai sen vaarassa olevan henkilön tunnistaminen. Keskeistä on myös tunnistaa ne auttamiskeinot, joita huolta aiheuttava henkilö tilanteessa tarvitsee.
Väkivallan haittavaikutukset ovat moninaiset ja vaikutukset ulottuvat ihmisen elämään kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi lähisuhdeväkivallan on tutkittu vaikeuttavan työelämää, aiheuttavan fyysisiä ja psyykkisiä terveysongelmia, vaikuttavan taloudelliseen tilanteeseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Vanhempien välisen väkivallan todistaminen on haitallista lapsen kehitykselle ja hyvinvoinnille, ja lapsena koettu lähisuhdeväkivalta vaikuttaa lapseen vielä aikuisiälläkin (VN TEAS 2022:52, s. 15–16 ja siinä viitatut).
Vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen
Perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Oma-aloitteista ilmoitusoikeutta koskevissa selvityksissä on käynyt ilmi, että tietojen luovutus oma-aloitteisen ilmoitusoikeuden nojalla voi nykyisin olla korostuneen kiinni yksittäisestä toimijasta. Ilmoitusvelvollisuudesta säätäminen kaventaisi harkintavaltaa ilmoittamiseen liittyen, millä olisi arviolta positiivisia vaikutuksia yhdenvertaisuuteen.
Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Kun poliisin mahdollisuudet estää väkivaltarikoksia voisivat paremman tiedonsaannin myötä kasvaa, olisi tällä positiivisia vaikutuksia teon kohteeksi joutumisen vaarassa olevan yksilön perusoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Myös palvelunantajan oikeus ilmoittaa työntekijäänsä kohdistuvasta rikoksesta parantaisi työntekijöiden perustuslain 7 §:n mukaisia oikeuksia.
Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla. Yksityiselämän käsite voidaan ymmärtää henkilön yksityistä piiriä koskevaksi yleiskäsitteeksi. Yksityiselämän suojan lähtökohta on, että yksilöllä on oikeus elää omaa elämäänsä ilman viranomaisten tai muiden ulkopuolisten tahojen mielivaltaista tai aiheetonta puuttumista hänen yksityiselämäänsä. Oikeus yksityisyyteen toteuttaa henkilön itsemääräämisoikeutta. Tiedollinen itsemääräämisoikeus on henkilötietojen suojan kannalta keskeinen. Perustuslakivaliokunta on tulkintakäytännössään katsonut, että terveydentilaa koskevat tiedot ovat arkaluonteisia tietoja, joiden käsittelyn salliminen koskee perustuslain 10 §:ssä turvattuun yksityiselämään kuuluvan henkilötietojen suojan ydintä (PeVL 51/2021 vp). Myös sosiaalihuollon asiakassuhteita koskevat tiedot ovat rinnastettavissa arkaluonteisiin tietoihin. Tietojen luovuttaminen sosiaali- ja terveydenhuollosta poliisille kajoaisi merkittävästi henkilön tiedolliseen itsemääräämisoikeuteen ja yksityiselämään.
Esityksen vaikutuksia yksityiselämän suojaan olisi rajattu sitomalla luovutettavat tiedot kaikkien ehdotettujen muutosten osalta välttämättömiin tietoihin sekä sitomalla tietojen käyttötarkoitus uhkan arviointiin ja uhkaavan teon estämiseen. Arkaluonteisia henkilötietoja olisi näin ollen luovutettava vain, mikäli se on välttämätöntä. Tieto potilaan henkilöllisyydestä ja sitä kautta hoitosuhteesta on katsottu oikeuskäytännössä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 14 §:ssä tarkoitetuksi arkaluonteiseksi terveyttä koskevaksi tiedoksi, jota poliisilla ei ole ollut oikeutta saada poliisilain nykyisen sääntelyn nojalla (KHO 2018:93). Uudemmassa oikeuskäytännössä hoitosuhdetta koskevan tiedon arkaluonteisuutta on kuitenkin pidetty tarpeellisena arvioida tapauskohtaisesti (KHO 2025:11).
Lisäksi oma-aloitteista tiedonluovutusta koskien tiedot ovat sellaisia, joita jo voimassa olevan lainsäädännön nojalla on voitu luovuttaa. Ilmoitusvelvollisuudesta säätäminen ei käytännössä laajentaisi sitä, mitä tietoja sosiaali- ja terveydenhuollosta poliisille voidaan ilmoittaa, vaan vaikutus kohdistuisi sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön näiden velvollisuuksia laajentavasti. Voidaan kuitenkin arvioida, että tiedonluovutukset velvollisuuden myötä lisääntyisivät. Poliisin pyynnöstä tapahtuva tiedonluovutus olisi voimassa olevaan sääntelyyn verraten uutta, ja vaikuttaisi näin ollen yksityisyydensuojaan enemmän. Palvelunantajan oikeudesta ilmoittaa työntekijään kohdistuneesta rikosepäilystä säätämisellä arvioidaan olevan vähäisemmät vaikutukset yksityisyydensuojan toteutumiseen, sillä kyse olisi yleensä sellaisista tiedoista, jotka rikosepäilyn kohteeksi joutunut henkilö voi luovuttaa itseään koskien jo nyt.
Oikeusturvasta säädetään perustuslain 21 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden oikeusturva paranisi, kun mahdollisuudet ilmoittaa epäillyistä rikoksista laajenisivat ja selkeytyisivät.
Perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Tiedonluovutus- ja tiedonsaantioikeudet sosiaali- ja terveydenhuollosta voisivat vaikuttaa negatiivisesti sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan koettuun luottamukseen, ihmisten hoitoon hakeutumiseen ja sitä kautta perustuslaissa turvattuun oikeuteen saada sosiaali- ja terveyspalveluita.
Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Perustuslain 118 §:n 1 momentin mukaan virkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta. Lain tarkan noudattamisen vaatimus ja virkavastuusääntely korostavat sääntelyn selkeysvaatimusta. Virkamiehen on tiedettävä kohtuullisella varmuudella, milloin hänellä on oikeus tai velvollisuus poiketa salassapitovelvollisuudestaan. Perustuslakivaliokunta on käytännössään kiinnittänyt huomiota sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietoja koskevan sääntelyn muodostumiseen sekavaksi ja vaikeasti hahmottuvaksi ja edellyttänyt, että sääntelyn kohderyhmän on ilman vaikeuksia kyettävä soveltamaan säännöksiä. Vaikeaselkoinen sääntely voi heikentää myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden oikeusturvaa (ks. PeVL 4/2021 vp ja siinä viitatut ratkaisut). Ehdotetuilla muutoksilla pyritään selventämään niitä tilanteita, joissa nykyisen lainsäädännön tulkinta on käytännössä aiheuttanut epäselvyyttä (ks. KHO 2021:13 ja EOAK/2910/2023).
Tietojen luovuttamista koskevan sääntelyn, erityisesti erillisten säännösten oma-aloitteisesta tiedonluovutuksesta ja pyynnöstä tapahtuvasta tiedonluovutuksesta, voidaan arvioida edistävän perusoikeuksien toteutumista lainsoveltamistilanteissa, koska lakia soveltavat saisivat paremmin selvää omista velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan eli siitä, missä tilanteissa tietoja on oikeus tai velvollisuus luovuttaa salassapitosäännösten estämättä. Poliisin pyynnöstä tapahtuva tiedonluovutus olisi lisäksi rajattu siten, että sekä tiedon pyytäjän että luovuttajan edellytettäisiin olevan korkeammassa asemassa toimiva henkilö. Rajauksen voidaan arvioida parantavan tietopyyntöjen perustelemista ja vähentävän taakkaa niiden oikeellisuuden arvioinnissa. Lisäksi näiden henkilöiden voidaan arvioida yleensä olevan virkasuhteisia, jolloin virkavastuusääntelyn soveltuvuus olisi todennäköistä.
Sääntelyn ongelmakohtana voidaan kuitenkin sekä ilmoitusoikeuden että -velvollisuuden osalta nähdä se, että sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoilla ei pääsääntöisesti ole koulutusta tai osaamista arvioida sitä, onko joku vaarassa toteuttaa väkivallanteko tai onko joku mahdollisesti sellaisen kohteeksi joutumisen vaarassa, tai arvioida esimerkiksi rikostunnusmerkistöjä.
5
Muut toteuttamisvaihtoehdot
5.1
Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset
Valmistelussa on arvioitu ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutuvia mahdollisia voimassa olevan lainsäädännön mukaisia seuraamuksia ja sitä, tulisiko ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta säätää erillisiä seuraamuksia.
Hallintovaliokunta kiinnitti oma-aloitteisesta ilmoitusoikeudesta säädettäessä huomiota siihen, ettei tietojen luovuttamatta jättäminen saa johtua siitä, ettei kyseistä lakia ole kirjoitettu velvoitteen muotoon. Valiokunta korosti mietinnössään, että väkivallan uhkasta ilmoittaminen kuuluu jo luonnostaan vastuulliseen toimintaan ja virkavelvollisuuteen (HaVM 41/2014 vp, s. 3). Virkavastuu kattaa vahingonkorvausoikeudellisen vastuun, kurinpidollisen vastuun sekä rikosoikeudellisen vastuun. Rikosoikeudellista virkavastuuta koskevat säännökset sisältyvät rikoslain 40 lukuun. Rikoslain 40 luvun 9 §:ssä säädetään virkavelvollisuuden rikkomisesta ja 10 §:ssä tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Näiden kahden virkavelvollisuuden rikkomista koskevan pykälän perusteella virkamies voidaan tuomita varoitukseen, viralta pantavaksi, sakkoon tai vankeuteen enintään vuodeksi. Valtion virkamieslain
(750/1994)
24 §:n mukaan virkamiehelle, joka toimii vastoin virkavelvollisuuksiaan tai laiminlyö niitä, voidaan antaa kirjallinen varoitus. Virkavelvollisuuksien rikkominen voi johtaa myös irtisanomiseen.
Voimassa olevassa lainsäädännössä ei esimerkiksi lastensuojelulain mukaisen ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta ole säädetty erillisiä sanktioita. Velvollisuus kuuluu henkilön virkavastuuseen. Ilmoitusvelvollisuuden rikkomista arvioidaan virkamiehen vastuuta koskevien yleisten säännösten pohjalta.
Virkavelvollisuuden rikkomista koskeva kriminalisointi koskee ainoastaan virkamiehiä. Virkamiehellä virkavelvollisuuden rikkomista koskevissa rikoslain säännöksissä tarkoitetaan henkilöä, joka on virka- tai siihen rinnastettavassa palvelussuhteessa valtioon, hyvinvointialueeseen, hyvinvointiyhtymään tai kuntaan taikka kuntayhtymään tai muuhun kuntien julkisoikeudelliseen yhteistoimintaelimeen, eduskuntaan, valtion liikelaitokseen taikka evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai ortodoksiseen kirkkoon tai sen seurakuntaan tai seurakuntien yhteistoimintaelimeen, Ahvenanmaan maakuntaan, saamelaiskäräjiin, Suomen Pankkiin, Kansaneläkelaitokseen, Työterveyslaitokseen, Kevaan, Kuntien takauskeskukseen tai Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:hen. Lisäksi säännöksiä sovelletaan myös julkista luottamustehtävää hoitavaan henkilöön ja julkista valtaa käyttävään henkilöön. Koska virkavelvollisuuden rikkomista koskevat säännökset eivät koske muita kuin rikoslain 40 luvun 11 ja 12 §:ssä tarkoitettuja tahoja, ei virkavelvollisuuden rikkomista koskevia sanktioita voida muihin soveltaa. Esimerkiksi lastensuojeluilmoitusvelvollisuuden rikkomisen osalta tällöin voidaan arvioida työsopimuksen irtisanomista tai purkamista koskevia säädöksiä. Arvioitavaksi voi tulla myös rikoslaissa säädetty törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskeva kriminalisointi.
Valmistelussa on arvioitu, ettei ilmoitusvelvollisuuden rikkomista olisi tarpeen säätää erikseen rangaistavaksi. Erillinen rangaistussääntely ei olisi linjassa useita muita ilmoitusvelvollisuuksia, kuten lastensuojelulain ja ampuma-aselain mukaisia ilmoitusvelvollisuuksia, koskevien sääntelyratkaisujen kanssa. Selvityksissä on noussut esiin epävarmuutta jo nykyisen ilmoitusoikeuden soveltamisessa seuraamusten pelon vuoksi. Vaikka virkavelvollisuuden rikkomista ja törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevat kriminalisoinnit eivät kata kaikkia ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvia henkilöitä ja tekoja, voitaisiin kyseisiä säännöksiä edelleen soveltaa soveltuvin osin. Ilmoitusvelvollisten tahojen, jotka eivät ole virkasuhteessa, osalta sovellettaisiin edellä mainittuja muita säännöksiä esimerkiksi työsopimuksen purkuun liittyen. Lisäksi voitaisiin soveltaa muita vastuuta koskevia säännöksiä, kuten vahingonkorvausvastuuta.
Valmistelussa on arvioitu erilaisia mahdollisuuksia ilmoitusvelvollisuuden soveltamisalan rajaamiseksi. Esityksessä on päädytty ehdottamaan samantyyppistä ilmoitusoikeuden ja -velvollisuuden välistä rajanvetoa kuin lastensuojelulaissa henkeen tai terveyteen kohdistuneiden rikosten osalta. Velvollisuus näin ollen koskisi tilanteita, joissa olisi syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua sellaisen rikoslain 21 luvussa henkeen tai terveyteen kohdistuvana rikoksena rangaistavaksi säädetyn teon kohteeksi, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Lastensuojelulain 25 §:n 3 momentissa ilmoitusvelvollisuus koskee lisäksi myös rikoslain 20 luvussa säädettyjä seksuaalirikoksia. Valmistelussa on arvioitu myös seksuaalirikosten lisäämistä ilmoitusvelvollisuuden piiriin. Kuitenkin peilaten vuoden 2015 esityksen ( HE 333/2014 vp
) tavoitteisiin, eli viranomaisten mahdollisuuksien lisäämiseen ennalta ehkäistä ja estää perhe- ja lastensurmia sekä perheväkivaltaa tietojenvaihdon parantamisen kautta, ei ole katsottu tarpeelliseksi säätää velvollisuutta laajasti koskemaan muita kuin rikoslain 21 luvun mukaisia tekoja. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat rikokset on pyritty muotoilemaan täsmällisesti ja tarkkarajaisesti ja siten, että toimijat voivat mahdollisimman vaikeuksitta sääntelyä soveltaa. Sellaiset rikokset, jotka ovat rikoslain 21 luvun ulkopuolella, mutta jotka sisältävät väkivaltaa, kuuluisivat jatkossakin ehdotetun sääntelyn nojalla ilmoitusoikeuden piiriin.
Valmistelussa ei ole myöskään päädytty määrittelemään ilmoitusvelvollisuuden alaa muulla tavalla kuin rikoslain säännöksiin sitomalla. Esimerkiksi käsitteen ”vakavan henkeen tai terveyteen kohdistuvan väkivallan kohteeksi joutuminen” käyttö voisi johtaa tulkintaongelmiin käytännön soveltamisessa. Koska kyse olisi sosiaali- ja terveydenhuoltoalan toimijoiden velvollisuudesta, olisi perusteltua määritellä velvollisuuden ala mahdollisimman tarkasti. Ehdotettu rajaus rikoksiin, jotka on säädetty rangaistavaksi rikoslain 21 luvussa ja joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, olisi sääntelyn oikeasuhtaisuuden vuoksi perusteltu, vaikka myös sen soveltamiseen voi liittyä tulkintahaasteita. Ilmoitusvelvollisuutta ei ole sen tarkoitus huomioon ottaen perusteltua säätää koskemaan kaikkein lievimpiä tekoja, minkä vuoksi ehdotettu velvollisuuden sitominen kahden vuoden enimmäisrangaistusminimiin olisi perusteltu.
Valmistelussa on myös arvioitu, olisiko nykyisen asiakastietolain 62 §:ssä käytettyä syytä epäillä -termiä tarpeen muuttaa. Termi voitaisiin korvata esimerkiksi ”perusteltua syytä olettaa” -kynnyksellä. Tällöin ilmoitusoikeus tai -velvollisuus koskisi tilannetta, jossa palvelunantajalla tai sen tehtäviä suorittavalla henkilöllä on tehtävässään saatujen tietojen perusteella perusteltua syytä olettaa jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi.
Syytä epäillä –kynnystä käytetään esitutkintalain 3 luvun 3 §:ssä määrittelemään esitutkintakynnystä. Esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Ennen esitutkinnan aloittamista esitutkintaviranomaisen on tarvittaessa selvitettävä rikosepäilyyn liittyvät seikat erityisesti siten, että ketään ei aiheettomasti aseteta rikoksesta epäillyn asemaan ja että asian sitä edellyttäessä voidaan tehdä ratkaisu esitutkinnan toimittamatta jättämisestä. Esitutkinta on aloitettava, jos esitutkintakynnys täyttyy ja toisaalta esitutkintaa ei saa aloittaa, ellei ole syytä epäillä rikosta.
Esitutkintalain 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnan toimittamatta jättämisestä, lopettamisesta ja päättämisestä saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi on tehtävä kirjallinen päätös, josta ilmenee 2 momentin mukaisesti päätöksen tehnyt viranomainen ja ajankohta, asianosaiset, asia, perustelu ja sovelletut säännökset, päätöksen sisältö sekä lisätietoja antavan viranomaisen yhteystiedot. Päätös annetaan esitutkinnassa läsnä olevalle asianosaiselle tai lähetetään postitse hänen ilmoittamaansa taikka muuten esitutkintaviranomaisen tiedossa olevaan osoitteeseen. Esitutkintakynnystä on tarkasteltu muun muassa useissa oikeuskanslerin ratkaisuissa, usein koskien nimenomaisesti esitutkintapäätöksen perustelemista (esim. OKV/1044/70/2025).
Syytä epäillä -kynnystä ei kuitenkaan käytetä pelkästään esitutkintalaissa. Syytä epäillä -kynnystä käytetään rikosprosessiin liittyen esimerkiksi pakkokeinolaissa (esim. 5 luvun 1 §) ja poliisilaissa (esim. 5 §). Samaa kynnystä sovelletaan voimassa olevassa asiakastietolain 62 §:n sekä opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan ilmoitusoikeutta koskevissa säädöksissä (esim. perusopetuslaki 40 §, nuorisolaki 28 §, lukiolaki 58 §), sekä pelastuslain 86 §:ssä. Niin ikään syytä epäillä -kynnystä käytetään lastensuojelulain 25 §:ssä. Syytä epäillä -kynnystä kuitenkin käytetään lisäksi useissa säännöksissä, jotka eivät koske rikosprosessia, esitutkintaa tai epäiltyä uhkaa ja siitä ilmoittamista. Yleensä säännökset koskevat ilmoitusvelvollisuuksia tai viranomaisen valvontatoimia ja tarkastusoikeuksia. Syytä epäillä -kynnystä käytetään esimerkiksi laissa verotusmenettelystä (1558/1995, 27 §) ja elintarvikelaissa (297/2021, 58 §). Esimerkiksi lastensuojelulaissa käytetään myös perusteltua syytä epäillä -kynnystä koskien muun muassa velvollisuutta tehdä ennakollinen lastensuojeluilmoitus (25 c §) ja oikeutta tehdä lapselle henkilötarkastus (66 §).
Asiakastietolain 62 §:ssä käytetyn syytä epäillä -kynnyksen ei tule katsoa tarkoittavan esitutkintalain mukaista esitutkintakynnystä. Asiakastietolain 62 §:n mukaisissa tilanteissa kynnystä arvioi palvelunantaja tai sen tehtäviä suorittava henkilö, eli tietoja luovuttava taho, kun taas esitutkintalain mukaista esitutkintakynnystä arvioi esitutkintaviranomainen, tarvittaessa tutkinnanjohtaja. Valmistelussa ei ole päädytty katsomaan tarpeelliseksi muuttaa nykytilaa soveltamiskynnyksestä. Asiakastietolain 62 §:ssä sovelletaan syytä epäillä -kynnystä jo nyt, ja kynnyksen muuttaminen voisi johtaa soveltamishaasteisiin. Esitys koskee vain sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaa eli asiakastietolakia, joten kynnyksen muuttaminen johtaisi eroavaisuuteen muiden hallinnonalojen sääntelyn kanssa (opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan lait ja pelastuslaki). Myös lastensuojelulaissa on päädytty yhdenmukaistamaan aikaisemmin erilaiset ilmoituskynnykset pahoinpitelyja seksuaalirikoksia koskien eri kynnyksistä aiheutuneiden tulkintahaasteiden vuoksi, ja valittu syytä epäillä -kynnys.
5.2
Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot
5.2.1
Ruotsi
Ruotsin asiakirjajulkisuutta koskeva tärkein laki on painovapausasetus (tryckfrihetsförordning 1949:105). Painovapausasetuksen mukaan jokaisella on oikeus saada tieto yleisestä asiakirjasta. Pyyntö saada tieto tehdään sille viranomaiselle, jonka hallussa asiakirja on. Viranomaisen tiedonsaantiin toisesta viranomaisesta ei sovelleta asiakirjajulkisuutta, vaan julkisuus- ja salassapitolain (offentlighets- och sekretesslag 2009:400, OSL) mukaista informaationantovelvollisuutta ( informationsskyldighet
). Viranomaisen on luovutettava tieto toisen viranomaisen pyynnöstä, ellei tieto ole salassa pidettävää tai tiedon luovuttaminen haittaa työn asianmukaista suorittamista. Painovapausasetuksen mukainen tiedonsaantioikeus koskee yleisiä asiakirjoja, ja OSL:ssa säädetty informaation antovelvollisuus koskee viranomaisen hallussa olevia tietoja. Tietosuojasta säädetään myös EU:n tietosuoja-asetusta täydentävässä Ruotsin tietosuojalaissa (lag med kompletterande bestämmelser till EU:s dataskyddsförordning 2018:218).
OSL:n mukaan salassa pidettävää tietoa ei saa ilmaista muille viranomaisille, ellei OSL:ssa tai asetuksessa toisin säädetä. OSL:ssä säädetään, että salassa pidettävä tieto voidaan luovuttaa viranomaiselle, jos on selvää, että tietojen luovuttamista koskeva etu on ensisijainen siihen etuun nähden, jota salassapidolla suojellaan. Viranomaisten välinen tiedonvaihto voi olla oma-aloitteista tai pyynnöstä tapahtuvaa. Ilmoittamiseen liittyvät velvollisuudet jakautuvat ilmoitusvelvollisuuksiin ( anmälningskyldighet ) ja tiedonantovelvollisuuksiin ( underrättelseskyldighet).
Myös tiedonluovutus voi perustua pyyntöön tai oma-aloitteisuuteen. OSL:ssa säädetyissä salassapidon murtavissa säännöksissä (OSL 10 luku) on kyse oma-aloitteisesta tiedonluovutuksesta. Niistä ei johdu viranomaiselle velvollisuutta omasta aloitteesta luovuttaa tietoa, paitsi jos muualla laissa on säädetty tiedon luovutusvelvollisuus
( upgiftsskyldighet
), ilmoitusvelvollisuus ( anmälningskyldighet
) tai tiedonantovelvollisuus ( underrättelseskyldighet
). Yleislauseketta on mahdollista soveltaa salassapidon murtavana säännöksenä eräiden viranomaisten osalta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaiset eivät kuitenkaan voi soveltaa yleislauseketta salassa pidettävän tiedon luovutukseen.
Rikostorjuntaperustaisten tietojen luovuttamisen osalta salassapidon murtavien säännösten osalta erotetaan toisistaan säännökset, jotka mahdollistavat tietojen luovuttamisen rikosten ehkäisemistä varten, ja säännökset, jotka mahdollistavat tietojen luovuttamisen esitutkintaa eli rikostutkintaa varten. OSL:ssa on lisäksi kolme nimenomaista rikostorjuntaperustaista salassapidon murtavaa säännöstä, joita ei voida soveltaa epäiltäessä jo tehtyä rikosta. Kyseiset säännökset koskevat rikosten ehkäisemistä, torjuntaa ja havaitsemista koskien nuorisorikollisuuden ehkäisemistä (10:18 a §), tiettyjen läheisiin kohdistuvien rikosten ehkäisemistä (10:18 c §) sekä terrorismirikoksen ehkäisemistä (10:18 b §). Salassapitovelvollisuus ei näissä tilanteissa estä sosiaali- ja terveydenhuoltoa luovuttamasta tietoa poliisille säädettyjen edellytysten täyttyessä. Tiedon luovuttaminen edellyttää, että konkreettisten olosuhteiden vuoksi on olemassa vaara, että henkilö syyllistyy 10 luvun 18 a–c §:ssä säädettyyn tekoon. Näitä tekoja ovat 18 a §:ssä alle 21-vuotiaan epäilty syyllistyminen rikolliseen toimintaan, 18 b §:ssä terrorismirikoslain (2022:66) 4–10 §:ssä tarkoitetut rikokset, saman lain 4 §:ssä tarkoitettu terrorismirikoksen yritys, valmistelu tai salaliitto ja rikoslain 18 tai 19 luvun mukaiset rikokset ja muut Ruotsin turvallisuutta vastaan suunnatut rikokset, ja 18 c §:ssä henkilön epäilty syyllistyminen lähiomaistaan kohtaan rikoslain 3, 4 tai 6 luvussa tarkoitettuun rikokseen, josta rangaistusasteikon mukainen vähimmäisrangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta. 18 a ja c §:ssä lisäksi edellytetään, että tietojen luovuttaminen ei ole sopimatonta ottaen huomioon henkilölle tai hänen läheiselleen suunnitellut tai meneillään olevat toimenpiteet tai muut erityiset syyt.
Jo tehtyjen rikosten osalta säädetään tiedon luovuttamisesta epäiltäessä nuoreen kohdistunutta rikosta (10 luvun 21–22 §) sekä eräitä muita rikoksia (10 luvun 23–24 §). Muiden rikosten osalta mahdollisuutta luovuttaa tietoja säännellään sen mukaan, mikä on rangaistusasteikko. Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon tietojen salassapito on mahdollista murtaa vain epäiltäessä rikosta, josta ei ole määrätty vähäisempää rangaistusta kuin yksi vuosi vankeutta, tai rikoksen yritystä, josta ei ole määrätty vähäisempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Lisäksi 10 luvun 22 a §:ssä säädetään, että sosiaalihuollon salassapito ei estä luovuttamasta tietoa poliisille tai turvallisuuspoliisille, jos tieto koskee epäilyä rikoksesta, josta säädetään terrorismirikosten torjunnasta annetussa säännöksessä.
Rikoslain 23:6:n mukaan suunnitteilla olevasta tai meneillään olevasta rikoksesta ilmoittamatta jättäminen tai rikoksen paljastamatta jättäminen on rangaistavaa, jos siitä erikseen säädetään. Tällaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta on säädetty muun muassa tiettyjen vakavampien rikosten yhteydessä.
Ruotsissa on säädetty erillinen laki tietojen luovuttamisvelvollisuudesta yhteistoiminnassa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan (lag om uppgiftsskyldighet vid samverkan mot viss organiserad brottslighet 2016:774). Siinä säädetään sekä oma-aloitteisesta että pyyntöperustaisesta tietojen antamisesta.
Potilasturvallisuuslain (patientsäkerhetslag 2010:659) 6 luvun 15 §:n mukaan sen lisäksi, mitä muualla laissa tai asetuksessa säädetään, sosiaali- ja terveydenhuoltohenkilöstö on velvollinen luovuttamaan tietoja, onko joku henkilö terveydenhuoltoyksikössä, jos tätä tietoa yksittäisessä tapauksessa pyytää tuomioistuin, syyttäjä, poliisi, turvallisuuspoliisi, ulosottoviranomainen tai veroviranomainen. Lisäksi turvallisuuspoliisille tulee luovuttaa tieto yksittäistapauksessa, kun se on tarpeen henkilösuojaustehtäviä varten taikka kun se on tarpeen sen ennalta estäessä tai paljastaessa terrorismirikoksia tai kansallista turvallisuutta koskevia rikoksia.
Vuonna 2025 voimaan tulleessa uudessa tietojenluovutuslaissa (lag om skyldighet att lämna uppgifter till de brottsbekämpande myndigheterna 2025:170) säädetään valtion viranomaisten, kuntien, alueiden ja eräiden muiden velvollisuudesta antaa tietoja rikostorjuntaviranomaisille niiden rikostorjuntaa koskevia tehtäviä varten. Rikostorjunnalla tarkoitetaan kyseisessä laissa rikostorjuntaviranomaisen toimintaa rikollisen toiminnan ennalta estämiseksi, paljastamiseksi tai selvittämiseksi taikka rikosten tutkimiseksi tai niistä syyttämiseksi. Tietoa ei ilmoiteta, jos siihen sovelletaan salassapitoa tai vaitiolovelvollisuutta koskevaa säännöstä ja jos erityiset syyt puoltavat sitä, että salassapidon tai vaitiolovelvollisuuden suojaama etu on etusijalla tiedon luovuttamiseen nähden. Salassa pidettävän tiedon luovuttaminen edellyttää siten harkintaa ja intressivertailua. Tietoja, joiden luovuttaminen ei kuitenkaan tietojenluovutuslain perusteella ole mahdollista, ovat muun muassa terveys- ja potilastiedot. Potilastiedot jätettiin lain soveltamisalan ulkopuolelle, jotta hoitosuhteen luottamuksellisuus ei vaarantuisi.
5.2.2
Norja
Norjassa tiedonsaantia julkisista asiakirjoista säädellään julkisuuslaissa (lov om rett til innsyn i dokument i offentleg verksemd). Pääsäännön mukaan jokaisella on oikeus saada tieto viranomaisen asiakirjoista ja rekistereistä, ellei laissa tai sen nojalla annetuissa asetuksissa muuta säädetä. Salassapidosta poikkeamisesta säädetään useissa erityislaeissa.
Hallintolaissa ja erityislaeissa on säännöksiä salassapitovelvollisuudesta ( taushetsplikt ), tietojen luovutusoikeudesta ( opplysningsrett ) ja tietojen luovutusvelvollisuudesta ( opplysningsplikt ). Hallintolaissa säädetään myös tilanteesta, jossa on välttämätöntä luovuttaa tieto ( dela opplysningene)
henkeen tai terveyteen kohdistuvan vaaran välttämiseksi. Tämä liittyy kaikkia koskevaan, Suomen rikoslain säännöstä läheisesti vastaavaan, rikoslain 196 §:n yleiseen velvollisuuteen ehkäistä rikoksia ilmoittamalla.
Terveydenhuollon henkilöstölaki (helsepersonelloven, LOV-1999-07-02-64) on laki terveydenhuollon henkilöstöstä ja yrityksistä, jotka tarjoavat terveydenhuoltoa Norjassa. Terveydenhuollon henkilöstölaki on yleinen ammatillinen laki, ja sen tarkoituksena on edistää potilasturvallisuutta, terveys- ja hoitopalvelujen laatua sekä luottamusta terveydenhuollon henkilöstöön ja terveys- ja hoitopalveluihin. Salassapitovelvollisuudesta säädetään lain 21 §:ssä.
Terveydenhuollon henkilöstön on estettävä muita saamasta tietoa ihmisten fyysisistä tai lääketieteellisistä olosuhteista tai muista henkilökohtaisista olosuhteista, jotka he saavat tietää terveydenhuollon henkilöstön ominaisuudessa. Lain 23 §:ssä säädetään salassapitovelvollisuuden rajoituksista. Salassapitovelvollisuutta voidaan rajoittaa muun muassa silloin, jos pakottavat yksityiset tai yleiset edut oikeuttavat tiedon luovuttamisen. Sosiaalihuollon salassapitovelvollisuudesta ja siitä poikkeamisesta koskevat säännökset on sijoitettu erityislakeihin. Sosiaalihuollolla on terveydenhuoltoa laajemmat tiedonluovutusmahdollisuudet.
Sosiaali- ja terveydenhuollon työnantajan oikeudesta tehdä rikosilmoitus työntekijään kohdistuneesta rikoksesta ei ole Norjassa säädetty yhdessä laissa, vaan ilmoittamiseen sovelletaan salassapitovelvollisuutta, oikeutta tehdä rikosilmoitus ja työnantajan suojeluvelvollisuutta työntekijää kohtaan sosiaali- ja terveydenhuollossa (lov om arbeidsmiljø, arbeidstid og stillingsvern mv. ( arbeidsmiljøloven )). Norjan rikoslaissa säädetään tiettyjen ammattiryhmien, mukaan lukien terveydenhuoltohenkilöstön, erityissuojelusta.
Norjan terveysviraston ( Helsedirektoratet ) ensiapupäivystyksille suunnatussa ammatillisessa
Somatiske akuttmottak
-ohjeistuksessa ohjeistetaan rikosilmoituksen teosta. Ohje perustuu työturvallisuuslainsäädäntöön. Ohjeen mukaan on tutkittu, että terveydenhuollon henkilöstö on ammattiryhmä, joka altistuu eniten väkivallalle ja uhkille työpaikalla. Ohjeessa todetaan, että väkivallan ja uhkailun kokemukset voivat johtaa myöhemmin ongelmiin niille altistuneelle henkilölle. Ongelmia voivat olla keskittymiskyvyn heikkeneminen, kyvyn heikkeneminen kuunnella potilaita, ajatukset joutua vastaaviin tilanteisiin, alhainen työtyytyväisyys ja heikentynyt elämänlaatu. Väkivallan pelko voi myös johtaa päivystyspoliklinikan työhön osallistumisen välttämiseen tai rajoittamiseen, lisääntyneeseen työntekijöiden vaihtuvuuteen ja lisääntyneeseen tarpeeseen rekrytoida ja kouluttaa uusia työntekijöitä. Suosituksen tarkoituksena on, että päivystyspoliklinikan tulisi työskennellä järjestelmällisesti työntekijöihin kohdistuvan väkivallan ja uhkailun ehkäisemiseksi. Tapauksissa, joissa työntekijät altistuvat väkivallalle tai väkivallan uhalle, osastolla tulisi olla rutiineja, jotka suojaavat työntekijöitä. Ohjeen mukaan väkivalta- tai uhkaustapaukset on ilmoitettava työnantajalle ja vakavat tapaukset poliisille. Ohjeen mukaan työnantaja ilmoittaa väkivallasta työntekijän puolesta, koska kyseessä ei ole yksityisasia, vaan hyökkäys työpaikkaan. Kun työnantaja ilmoittaa tapahtuneesta, se auttaa vähentämään työntekijän lisätaakkaa, kun asianomaisen henkilön olisi toimittava ilmoittajana ja mahdollisesti vietävä asia oikeuteen.
5.2.3
Tanska
Tanskassa terveydenhuoltoa koskevasta salassapidosta säädetään terveyslaissa (sundhedsloven). Lain 40 §:n mukaan potilaalla on oikeus siihen, että terveydenhuollon ammattihenkilöt pitävät salassa ammattinsa suorittamisessa saamansa tai epäilemänsä terveydentilaa ja muita luottamuksellisia tietoja koskevat asiat. Lain 43 §:ssä säädetään tietojen luovutuksesta ilman suostumusta. Tietoja voidaan luovuttaa muun muassa silloin, jos laki tai lain nojalla annetut säännökset edellyttävät tietojen luovuttamista ja tiedoilla on oletettava olevan olennaista merkitystä vastaanottavan viranomaisen asian käsittelyn kannalta tai luovuttaminen on tarpeen ilmeisen yleisen edun oikeutetun toteuttamisen tai potilaan, terveydenhuollon ammattihenkilön tai muiden kannalta olennaisten syiden vuoksi. Luottamuksellisia tietoja hallussaan pitävä terveydenhuollon ammattihenkilö päättää, onko salassa pidettävän tiedon luovuttaminen oikeutettua. Sosiaalihuollon osalta salassapidosta säädetään hallintolaissa (forvaltningsloven). Lisäksi salassapitosääntelyä on erityislaeissa.
6
Lausuntopalaute
6.1
Yleistä
Esitysluonnoksesta saatiin yhteensä 76 lausuntoa.
Viranomaisista lausuntonsa antoivat eduskunnan apulaisoikeusasiamies, Etelä-Karjalan hyvinvointialue, Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue, Helsingin kaupunki, Keski-Suomen hyvinvointialue, keskusrikospoliisi, Kymenlaakson hyvinvointialue, lapsiasiavaltuutetun toimisto, Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue, Niuvanniemen sairaala, valtioneuvoston oikeuskansleri, oikeusministeriö, Oikeuspalveluvirasto, Opetushallitus, opetus- ja kulttuuriministeriö, Pirkanmaan hyvinvointialue, Pohjois-Karjalan hyvinvointialue, Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue, Poliisiammattikorkeakoulu, Poliisihallitus, puolustusministeriö, Satakunnan hyvinvointialue, sisäministeriö, suojelupoliisi, Syyttäjälaitos, tasa-arvovaltuutetun toimisto, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, tietosuojavaltuutetun toimisto, Työterveyslaitos, valtiovarainministeriö, vankiterveydenhuollon yksikkö, Varsinais-Suomen hyvinvointialue ja yhdenvertaisuusvaltuutettu.
Yrityksistä lausuntonsa antoivat Hyvinvointialueyhtiö Hyvil Oy, Kasvuväylä Oy, Priimaaco Oy, Terveystalo Oy ja UNA Oy.
Järjestöistä lausuntonsa antoivat Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Finlands svenska synförbund rf, Hyvinvointiala HALI ry, Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ry, Kuluttajaliitto ry, KT Kuntatyönantajat, Kuuloliitto ry, Lastensuojelun Keskusliitto ry, Lääkärin sosiaalinen vastuu ry, Lääkäripalveluyritykset ry, Naisjärjestöjen Keskusliitto ry, Nuorten Lääkärien Yhdistys ry, Pelastakaa Lapset ry, Perhehoitoliitto ry, Positiiviset ry, Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry, STTK ry, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry, Suomen Asianajajat ry, Suomen erikoislääkäriyhdistys ry, Suomen Fysioterapeutit ry, Suomen Kuntaliitto ry, Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer ry, Suomen Lääkäriliitto ry, Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL ry, Suomen Psykiatriyhdistys ry, Suomen Psykologiliitto ry, Suomen Työterveyshoitajaliitto ry, Suomen Yleislääkärit GPF ry ja Tehy ry.
Lisäksi lausunnon antoi kolme yksityishenkilöä.
Miesjärjestöjen keskusliitto MJKL ry, Oikeusrekisterikeskus, tiedusteluvalvontavaltuutettu, Tulli ja työ- ja elinkeinoministeriö ilmoittivat, ettei niillä ole asiassa lausuttavaa.
6.2
Tiedonluovutus poliisille
Useat lausunnonantajat kannattivat ehdotuksen tavoitteita väkivallan ehkäisemisestä tiedonkulun parantamisen kautta (mm. eduskunnan apulaisoikeusasiamies, Elinkeinoelämän keskusliitto, Niuvanniemen sairaala, Pirkanmaan hyvinvointialue, Poliisihallitus, STTK ry, Suomen Psykologiliitto ry ja THL). Tiedonluovutuksen sosiaali- ja terveydenhuollosta poliisille katsottiin mahdollistavan vakavien uhkien paremman tunnistamisen ja ennaltaehkäisyn. Myös tavoitetta oikeustilan selkeyttämisestä pidettiin perusteltuna.
Osa lausunnonantajista kannatti ehdotettua ilmoitusvelvollisuutta lähtökohtaisesti (mm. Kasvuväylä Oy, Satakunnan hyvinvointialue ja yhdenvertaisuusvaltuutettu). Keskusrikospoliisi ja Poliisihallitus arvioivat, että voimassa olevan sääntelyn mukainen ilmoituskynnys on käytännössä muodostunut korkeaksi. Keskusrikospoliisin mukaan on havaittu tilanteita, joissa ilmoitusmahdollisuutta ei ole käytetty, vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle on kerrottu henkeen tai terveyteen kohdistuvaan uhkaan viittaavista seikoista, ja uhka on myöhemmin toteutunut vakavana väkivaltarikoksena. Poliisin oikea-aikaista tiedonsaantia pidettiin keskeisenä edellytyksenä asianmukaiselle uhka-arvioinnille ja ennalta estäville toimenpiteille. Poliisiammattikorkeakoulu sekä suojelupoliisi katsoivat esitettyjen muutosten vastaavan tunnistettuihin kehittämistarpeisiin ja voivan osaltaan edistää kansallista turvallisuutta.
Useat lausunnonantajat, mukaan lukien osa esityksen tavoitteita kannattavista tahoista, katsoivat kuitenkin, että voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyvä ilmoitusoikeus on lähtökohtaisesti riittävä (mm. Elinkeinoelämän keskusliitto, Pelastakaa Lapset ry, Suomen Psykiatriyhdistys ry, Tehy ry, Terveystalo Oy ja THL). Näissä lausunnoissa korostettiin, että sääntelyn soveltamiseen liittyviä epäselvyyksiä tulisi ensisijaisesti vähentää ohjeistuksella ja koulutuksella lakimuutosten sijaan. Useat lausunnonantajat painottivat tapauskohtaisen harkinnan merkitystä ja katsoivat, että velvoittava sääntely ei voi tyhjentävästi kattaa tilanteisiin liittyvää kokonaisarviota.
Monet lausunnonantajat pitivät huolestuttavana esityksen mahdollisia negatiivisia vaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan koettuun luottamukseen (esim. Tehy ry, THL, Vankiterveydenhuollon yksikkö). Ilmoitusvelvollisuuden katsottiin voivan nostaa kynnystä kertoa väkivalta-ajatuksista tai väkivallan uhasta sekä mahdollisten tekijöiden että uhrien osalta. Tämän arvioitiin voivan heikentää hoidon vaikuttavuutta ja perusoikeuksien toteutumista. Useissa lausunnoissa todettiin, että hoitoon hakeutuminen ja avun saaminen on keskeinen osa väkivallan ennaltaehkäisyä, ja että luottamuksen heikkeneminen voisi johtaa sääntelyn tavoitteiden vastaiseen lopputulokseen. Poliisin pyynnöstä tapahtuva tiedonluovutus nähtiin useissa lausunnoissa ilmoitusvelvollisuutta perustellumpana, vaikka myös sen katsottiin edellyttävän käsitteiden ja soveltamisen täsmentämistä. Poliisin pyynnöstä tapahtuvan tiedonluovutuksen negatiivisten vaikutusten luottamukseen arvioitiin pääosin olevan ilmoitusvelvollisuutta vähäisemmät.
Tietosuojaan ja perusoikeuksiin liittyvät näkökohdat korostuivat lausunnoissa. Tietosuojavaltuutetun toimiston lausunnon mukaan ehdotettu ilmoitusvelvollisuus tarkoittaisi merkittävää puuttumista yksityisyyden ja henkilötietojen suojaan ja olisi sääntelykeinona olennaisesti ankarampi kuin nykyinen ilmoitusoikeus. Lausunnossa edellytettiin tarkempaa kuvausta tietojen elinkaaresta, säilytysajoista ja jatkokäytöstä. Myös mm. oikeusministeriö ja Oikeuskanslerinvirasto katsoivat, että esityksen perusoikeus- ja tietosuoja-arviointia tulisi täydentää.
Useat lausunnonantajat katsoivat, että esitystä tulisi vaikutustenarvioinnin osalta täydentää. Huomiota kiinnitettiin erityisesti vaikutuksiin sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden oikeusturvaan, työmäärään, eettiseen kuormitukseen sekä asiakastyöhön. Useat lausunnonantajat korostivat tarvetta arvioida tarkemmin myös yhdenvertaisuus- ja sukupuolivaikutuksia sekä alaikäisiin ja haavoittuvassa asemassa oleviin kohdistuvia vaikutuksia. Valtiovarainministeriö totesi, että esityksessä tulisi arvioida sen taloudellisia vaikutuksia tarkemmin. Lisäksi useissa lausunnoissa katsottiin, että vaihtoehtoisia sääntelyratkaisuja tulisi arvioida kattavammin.
Ehdotetun sääntelyn soveltamisalaa koskeviin kysymyksiin kiinnitettiin useissa lausunnoissa huomiota. Lausunnonantajat pitivät osin epäselvänä, miten sääntely kohdistuisi eri palveluntuottajiin, kuten yksityiseen terveydenhuoltoon tai perhehoitajiin, sekä koskisiko ilmoitusvelvollisuus esimerkiksi opiskelijoita. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies totesi lausunnossaan, että esitysluonnoksesta ei ilmene, onko tarkoituksena sulkea ilmoitusvelvollisuuden piiristä pois ne palvelunantajat ja tehtäviä suorittavat henkilöt, joiden toiminnassa ei sovelleta terveydenhuoltolakia (esimerkiksi valtion sairaalat, vankiterveydenhuolto, Puolustusvoimien terveydenhuolto sekä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Myös sääntelyn henkilöllinen soveltamisala, eli keneen liittyviä tietoja sääntelyn nojalla voitaisiin luovuttaa, nähtiin osin epäselvänä.
Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvien rikosten osalta enemmistö lausunnonantajista piti ehdotusta liian laajana. Toisaalta osa lausunnonantajista esitti perusterikosten laajentamista esimerkiksi seksuaalirikoksiin, yleisvaarallisiin rikoksiin ja terrorismirikoksiin. Ehdotettua rajausta rikoksiin, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, pidettiin osin liian matalana, mutta osin katsottiin, että etenkin lapsiin kohdistuneiden rikosten osalta ilmoitusvelvollisuuden rajaa tulisi muuttaa kattamaan myös lievät pahoinpitelyt. Eräät lausunnonantajat ehdottivat rikosten rajausta pikemminkin niiden luonteen mukaan, kun taas eräät lausunnonantajat ehdottivat rikosten luettelointia säännöksessä rikosnimikkeittäin. Useat lausunnonantajat katsoivat, että nykyinen ilmoitusoikeus tulisi säilyttää täydentävänä sääntelykeinona, koska velvollisuus ei kattaisi kaikkia ennaltaehkäisyn kannalta merkityksellisiä tilanteita.
Useat lausunnonantajat totesivat, että sekä voimassa oleva että ehdotettu sääntely tarvitsee tuekseen selkeää kansallista ohjausta, yhtenäisiä toimintamalleja ja riittävää koulutusta sekä toimivaa yhteistyötä poliisin kanssa. Lisäksi useissa lausunnoissa esitettiin huolta sen suhteen, että sääntely edellyttää kouluttamista ja lisää toimijoiden tehtäviä ja ilmoitusmääriä, mutta tehtäville ei esityksessä esitetä lisärahoitusta. Lausunnoissa nostettiin esiin myös lisääntyvä työmäärä sosiaali- ja terveydenhuollossa, joka olisi pois varsinaisesta asiakastyöstä.
Lausunnoissa käsiteltiin lisäksi sääntelyn suhdetta muuhun lainsäädäntöön. Huomiota kiinnitettiin erityisesti mahdollisiin jännitteisiin potilaslain, sosiaalihuollon asiakaslain, lastensuojelulain ja poliisilain kanssa sekä kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin.
Eräät lausunnonantajat huomauttivat syytä epäillä -kynnyksen voivan sekoittua esitutkintakynnykseen, ja ehdottivat sen korvaamista jollakin toisella kynnyksellä, kuten ”voidaan perustellusti olettaa syyllistyvän”-kynnyksellä (mm. keskusrikospoliisi, Poliisihallitus, sisäministeriö). Osa lausunnonantajista (esimerkiksi lapsiasiavaltuutettu) puolestaan kannattivat ilmoituskynnyksen säilyttämistä ennallaan. Eräät lausunnonantajat kiinnittivät huomiota myös esitettyyn tietojen välttämättömyysedellytykseen. Useat lausunnonantajat totesivat tietojen luovutuksen sitomisen välttämättömään olevan perusteltua, mutta välttämättömyyden määrittelyn olevan käytännön toiminnassa hankalaa.
Ilmoitusvelvollisuuden rikkomisen seuraamuksia koskeva sääntely herätti kriittisiä huomioita. Lausunnonantajat katsoivat, että virkavelvollisuuden rikkomista koskevan kriminalisoinnin soveltaminen voi johtaa varmuuden vuoksi tapahtuvaan tietojen luovuttamiseen, ja korostivat seuraamusten oikeasuhtaisuuden arvioinnin tarvetta. Lausunnonantajat näkivät perustelluksi sen, ettei ilmoitusvelvollisuuden rikkomista erikseen kriminalisoitaisi.
Poliisin pyynnöstä tapahtuvan tiedonluovutuksen osalta lausunnoissa huomioitiin, että ehdotetussa pykälässä tai sen yksityiskohtaisissa perusteluissa ei tarkemmin kuvata sitä, milloin pyynnön tekemisen kynnyksen olisi tarkoitus ylittyä (esim. tietosuojavaltuutetun toimisto). Ehdotusta pidettiin osin liian avoimena ja sen antavan poliisille liian laajan tiedonsaantioikeuden (esim. apulaisoikeusasiamies, Helsingin kaupunki), koska ehdotuksen mukaan säännöstä ei olisi sidottu tiettyihin rikoksiin tai uhkaan. Eräiden lausunnonantajien (esim. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue, UNA Oy) lausunnoissa katsottiin, että poliisin tietopyyntö tulisi tehdä kirjallisesti tai muuten siten, että pyynnön esittäjä voidaan todentaa. Kirjallinen pyyntö olisi tärkeä myös oikeusturvan kannalta sen jälkikäteiseksi varmistamiseksi, että pyyntö on ollut lainmukainen. Useat lausunnonantajat kannattivat ehdotusta siitä, että poliisin pyynnöstä tapahtuvassa tiedonluovutuksessa tietopyyntö olisi ohjattava palvelunantajan vastaavalle johtajalle, mutta käytetyt määritelmät kaipaisivat selkeyttämistä. Oikeusministeriön lausunnossa todettiin, että momentti olisi muotoiltava uudelleen vastaamaan vakiintunutta tapaa muotoilla tiedonsaantioikeudet. Myös eräät muut lausunnonantajat ehdottivat säännöksen muotoilua palvelunantajan tiedonluovutusvelvollisuuden sijaan poliisin oikeudeksi saada tietoa.
Lausunnoissa esitettiin useita muitakin huomioita esitetyistä muutoksista. Eräät lausunnonantajat suhtautuivat esimerkiksi kriittisesti ehdotukseen, että tiedot luovutettaisiin poliisille maksutta. Suojelupoliisin lausunnossa todettiin, että säännöskohtaisissa perusteluissa tulisi selventää, että poliisi-termillä tarkoitetaan myös suojelupoliisia. Lisäksi eräät lausunnonantajat muun muassa ehdottivat muutoksia lakeihin, jotka ovat tämän hankkeen ulkopuolella.
6.3
Palvelunantajan oikeus ilmoittaa poliisille työntekijään kohdistuneesta epäilemästään rikoksesta
Palvelunantajan oikeutta ilmoittaa poliisille työntekijään kohdistuneesta epäillystä rikoksesta kannatettiin laajasti. Ehdotuksen katsottiin voivan parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden asemaa ja oikeusturvaa ja viestivän siitä, ettei työssä koettu väkivalta ja sen uhka ole hyväksyttävää, sekä korostavan työnantajan työsuojeluvastuuta.
Osa lausunnonantajista kiinnitti huomiota tahoihin, jotka voisivat tehdä ilmoituksen sekä niihin, joihin kohdistuneisiin rikosepäilyihin ilmoitusoikeus ylettyisi. Lausunnoissa nostettiin esiin sääntelyn soveltuvuus muun muassa opiskelijoihin, perhehoitajiin sekä työntekijän itsensä tekemään rikosilmoitukseen. Lausunnoissa todettiin, että sääntelyä olisi syytä soveltaa muodollisesta työ-, virka- tai toimeksiantosuhteen luonteesta riippumatta. Lisäksi olisi selkeytettävä, koskisiko sääntely myös sellaisia tahoja, joiden toimintaan ei sovelleta terveydenhuoltolakia tai sosiaalihuoltolakia.
Luovutettavien tietojen rajausta välttämättömiin kannatettiin laajasti. Lastensuojelun Keskusliitto totesi, että lasten kohdalla rikosilmoituksen tekoon tulisi liittyä asianmukainen lapsen edun punninta.
Lausunnoissa esitettiin eriäviä näkemyksiä siitä, tulisiko ilmoitusoikeuden edellyttää työntekijän pyyntöä. Osa lausunnonantajista kannatti esitettyä mallia, jossa ilmoitus perustuu työntekijän nimenomaiseen pyyntöön, korostaen työntekijän itsemääräämisoikeuden ja asianomistaja-aseman turvaamista. Toisaalta useat lausunnonantajat katsoivat, että työnantajalla tulisi olla itsenäinen oikeus tehdä ilmoitus ilman erillistä pyyntöä, koska työntekijään kohdistuvan rikosepäilyn käsittelyyn voi liittyä pelkoa, painostusta tai kostotoimenpiteitä. Eräät lausunnonantajat katsoivat myös, että ilmoittamisen tulisi olla työnantajan velvollisuus oikeuden sijaan. Eräässä lausunnossa ratkaisuna esitettiin myös, että ilmoittaminen perustuisi työntekijältä pyydettyyn suostumukseen.
Useat lausunnonantajat pitivät perusteltuna sitä, ettei ilmoitusoikeutta olisi rajattu tiettyihin rikoslajeihin eikä sidottu toimipaikkaan tai työaikaan. Toisaalta osa lausunnonantajista katsoi, että sääntelyä tulisi täsmentää siltä osin, mitä rikoksia ilmoitusoikeus koskee sekä miten edellytystä rikoksen kohdistumisesta henkilöön tämän työtehtävien vuoksi tulkitaan. Lisäksi esitettiin arvioitavaksi, tulisiko ilmoitusoikeus rajata henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin ja jättää asianomistajarikokset sääntelyn ulkopuolelle niihin liittyvien menettelyllisten erityispiirteiden vuoksi.
Lausunnoissa korostettiin lisäksi, ettei ehdotettu sääntely yksin riitä ehkäisemään sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön kohdistuvaa väkivaltaa, vaan sen rinnalle tarvitaan työpaikkakohtaisia toimintamalleja ja riittävää tukea työntekijöille. Työterveyslaitos piti tärkeänä, että ilmoitusten perusteella kertyvää tietoa hyödynnetään jatkossa väkivallan tutkimuksessa ja ennaltaehkäisyn kehittämisessä.
Oikeusministeriö totesi lausunnossaan, että säännöksen muotoilua olisi korjattava vastaamaan esimerkiksi esitutkintalain 3 luvun 1 §:n 1 momenttia, mistä käy selkeästi ilmi, että rikosta epäilee sen ilmoittaja eikä vielä poliisi. Lisäksi oikeusministeriö piti erityisesti akuuttien tilanteiden vuoksi perusteltuna, ettei laissa säädettäisi, missä muodossa pyyntö ilmoittamisesta olisi tehtävä, mutta säännöksen perusteluissa voisi ohjata pyynnön tekemiseen kirjallisesti niissä tapauksissa, kun se on mahdollista, vahvistaen ilmoittajan oikeusturvaa ja ennalta ehkäisten erimielisyyksiä. Lisäksi syytä epäillä -kynnyksen eroa esitutkintakynnykseen olisi kuvattava säännöskohtaisissa perusteluissa ilmoitusoikeutta ja -velvollisuutta koskevien perustelujen tapaan.
6.4
Lausuntopalautteen perusteella esitykseen tehdyt muutokset
Hallituksen esitykseen toteutettiin useita muutoksia lausuntopalautteen perusteella. Ehdotettujen säännösten soveltamisalaa ja muotoilua selkeytettiin ja tietyt tahot rajattiin ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Esitystä täydennettiin muun muassa vaikutustenarvioinnin ja säännöskohtaisten perusteluiden osalta.
Lausuntopalautteen perusteella ehdotettuja säännöksiä tarkistettiin siten, että säännösten viittaukset terveydenhuoltolain ja sosiaalihuoltolain mukaisiin tehtäviin korvattiin viittauksilla terveydenhuollon tai sosiaalihuollon lakisääteisiin tehtäviin. Soveltamisala näin ollen laajenisi kattamaan myös ne sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviä suorittavat tahot, joiden toimintaan sovelletaan asiakastietolakia mutta joiden toimintaan ei sovelleta terveydenhuoltolakia tai sosiaalihuoltolakia. Tällaisia toimijoita ovat muun muassa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö ja vankiterveydenhuolto. Valmistelussa ei ole tunnistettu syitä, joiden perusteella tietyt terveyden- tai sosiaalihuollon toimijat olisi syytä rajata sääntelyn ulkopuolelle. Ehdotus laajentaisi voimassa olevan ilmoitusoikeuden soveltamisalaa.
Ilmoitusvelvollisuutta koskevaa 62 b §:ää muutettiin lausuntopalautteen perusteella siten, että ilmoitusvelvollisuus ei koskisi sosiaalihuollon ja terveydenhuollon opiskelijoita. Valmistelussa arvioitiin, että olisi kohtuutonta edellyttää opiskelijoilta samanlaista valmiutta soveltaa sääntelyä kuin ammatissa toimivilta. Opiskelijoita koskisi kuitenkin edelleen ehdotettu ilmoitusoikeus. Lisäksi sosiaalihuoltolaki ja terveydenhuoltolaki korvattiin maininnoilla sosiaalihuollon ja terveydenhuollon lakisääteisistä tehtävistä.
Ehdotettua 62 §:ää muutettiin lausuntopalautteen perusteella siten, että ehdotettu 3 momentti koskien poliisin pyynnöstä tapahtuvaa tiedonluovutusta siirrettiin omaksi 62 a §:ksi, ja lausuntokierroksella ollut ehdotettu uusi 62 a § siirtyi uudeksi 62 b §:ksi. Muutoksen tavoite on selkeyttää lausuntopalautteen mukaan sekavaksi ja vaikeaksi hahmottuvaa säännöstä. Lisäksi ehdotettu säännös poliisin pyynnöstä tapahtuvasta tiedonluovutuksesta muotoiltiin uudelleen palvelunantajan velvollisuudesta luovuttaa tiedot poliisin oikeudeksi saada tiedot pyynnöstään, vastaamaan vakiintunutta tapaa muotoilla tiedonsaantioikeudet ja selkeyttämään soveltamista. Ehdotuksen mukaan tietojen luovutuksesta edelleen päättäisi palvelunantajan vastaava johtaja. Lisäksi säännökseen lisättiin maininta palvelunantajan vastaavan johtajan vastaavia tehtäviä hoitavasta tahosta sen vuoksi, että lausuntopalautteen mukaan voi olla epäselvyyttä siitä, kuka tehtävää organisaatiossa hoitaa.
Ehdotettu 62 b § koskien palvelunantajan oikeutta tehdä rikosilmoitus muotoiltiin uudelleen vastaamaan esitutkintalain 3 luvun 1 §:n 1 momentin muotoilua niin, että pykälästä käy ilmi tapahtumaa rikokseksi epäilevän tahon olevan palvelunantaja eikä poliisi. Myös pykälän otsikko korjattiin vastaamaan pykälän uutta muotoilua. Myös ehdotetun 62 §:n otsikkoa muutettiin.
Lausunnoissa ehdotettiin sääntelymalleja, joissa ilmoitusvelvollisuudesta ei säädettäisi, mutta joissa voimassa olevaa ilmoitusoikeutta muutettaisiin tai esimerkiksi lisättäisiin ohjeistusta ja koulutusta voimassa olevasta sääntelystä. Esityksen jatkovalmistelussa tällaisia vaihtoehtoja ei arvioitu sopiviksi hallitusohjelmakirjauksen toteuttamiseksi. Voimassa olevan sääntelyn soveltamisen tehostamiseen tähtäävät toimet eivät myöskään ratkaisisi sellaisia tilanteita, joissa tiedonkulun esteet johtuvat voimassa olevan sääntelyn esteistä.
Eräissä lausunnoissa esitettiin luovutettavien tietojen luetteloimista säännöksessä yksityiskohtaisesti. Valmistelussa kuitenkin arvioitiin, että yksityiskohtaisempien rajausten tekeminen lain tasolla ei ole mahdollista tapausten moninaisuuden vuoksi, minkä vuoksi ja myös perustuslakivaliokunnan jaksossa 10.3 läpikäyty lausuntokäytäntö huomioiden on esityksessä päädytty ehdottamaan luovutettavien tietojen sitomista välttämättömyyskriteeriin.
Myöskään ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluviin rikoksiin ei lausuntopalautteen perusteella ole tehty muutoksia. Ehdotetun mukaan ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluisivat rikoslain 21 luvussa säädetyt henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Rajaus on pyritty muotoilemaan täsmälliseksi ja tarkkarajaiseksi ja sellaiseksi, jota toimijat voivat mahdollisimman vaikeuksitta soveltaa. Oikeasuhtaisuuden vuoksi ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle olisi rajattu kaikkein lievimmät rikoslain 21 luvun rikokset. Lisäksi määrittelyssä on huomioitu sääntelyn alkuperäinen tarkoitus perhe- ja lastensurmien sekä perheväkivallan ennalta ehkäisystä ja estämisestä. Muut väkivallan vaaraa sisältävät teot kuuluisivat ehdotetun ilmoitusoikeuden piiriin. Rajausta on arvioitu tarkemmin vaihtoehtoisia toteuttamistapoja arvioivassa jaksossa 5.1.
Eräissä lausunnoissa esitettiin muutoksia ehdotettuun palvelunantajan oikeuteen tehdä ilmoitus työntekijään kohdistuneesta, rikokseksi epäilemästään tapahtumasta. Lausunnoissa esitettiin muun muassa, että ilmoittaminen ei edellyttäisi työntekijän omaa pyyntöä. Sääntelyssä on pyritty turvaamaan työntekijän harkintavalta tapahtumasta ilmoittamisessa muun muassa siksi, että ehdotuksen mukaan asianomistajarikoksia ei olisi rajattu sääntelyn ulkopuolelle.
Eräät lausunnonantajat ehdottivat lausunnoissaan myös sellaisia muutoksia, jotka eivät suoraan liity tämän hankkeen toimeksiantoon. Jatkovalmistelussa katsottiin, ettei näitä ehdotuksia ole mahdollista arvioida tämän hankkeen puitteissa. Esimerkiksi esityksen valmistelussa ei ole nähty tarpeelliseksi lisätä lakiin erillistä mainintaa viestinnästä ja kielellisistä oikeuksista tiedonluovutustilanteissa. Sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluissa noudatetaan perustuslain ja kielilain
(423/2003)
sekä erityislainsäädännön, kuten potilaslain ja vammaisten henkilöiden tulkkauspalvelusta annetun lain
(133/2010) , säännöksiä.
7
Säännöskohtaiset perustelut
62 §.
Salassa pidettävän tiedon ilmoittaminen poliisille uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten
Asiakastietolain 62 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että pykälään lisättäisiin uusi 2 ja 3 momentti. Voimassa oleva 62 § säilyisi suurilta osin ennallaan 62 §:n 1 momenttina.
Ehdotetun 1 momentin mukaan palvelunantaja tai sen tehtäviä suorittava henkilö saisi salassapitovelvollisuuden estämättä ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Voimassa olevan 62 §:n edellytystä, jonka mukaan henkilön on tullut saada tieto olosuhteista hoitaessaan terveydenhuoltolain tai sosiaalihuoltolain mukaisia tehtäviä, muutettaisiin siten, että viittaukset kyseisiin lakeihin korvattaisiin maininnalla sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteisistä tehtävistä. Muutos perustuisi siihen, että on olemassa sellaisia terveydenhuollon ja sosiaalihuollon toimijoita, joiden toiminnassa sovelletaan asiakastietolakia, mutta joiden tehtävät eivät perustu terveydenhuoltolakiin tai sosiaalihuoltolakiin. Tällaisia ovat esimerkiksi vankiterveydenhuolto ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Kyseisten toimijoiden rajaaminen sääntelyn soveltamisen ulkopuolelle ei olisi perusteltua.
1 momentin muotoilua lisäksi muutettaisiin niin, että se vastaisi uutta 2 momenttia. 1 momentin muotoilu ”salassapitovelvollisuuden estämättä” muutettaisiin tästä syystä muotoon ”salassapitosäännösten estämättä”, mutta oikeustila ei muutoksen myötä muuttuisi.
Myös pykälän otsikkoa ehdotetaan muutettavaksi. Voimassa olevan asiakastietolain 62 §:n otsikko on ”Asiakasta koskevan tiedon ilmoittaminen poliisille uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten”. Koska pykälässä ei ehdoteta henkilöllistä rajaamista siitä, keneen liittyvää tietoa säännöksen nojalla voidaan luovuttaa, muutettaisiin pykälän otsikkoa. Lähtökohtaisesti luovutettavat tiedot koskisivat kuitenkin mahdollista tekijää tai uhria.
Lisäksi 62 §:ään lisättäisiin uusi 2 momentti, jossa säädettäisiin palvelunantajan tai sen tehtäviä suorittavan henkilön velvollisuudesta salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa poliisille uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten välttämättömät tiedot, jos henkilö sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteisiä tehtäviä hoitaessaan on saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella hänellä on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua sellaisen rikoslain 21 luvussa rangaistavaksi säädetyn teon kohteeksi, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.
Lisäksi 62 §:ään lisättäisiin uusi 3 momentti, jossa säädettäisiin, että 2 momentissa säädetty ilmoitusvelvollisuus ei koskisi sosiaalihuollon tai terveydenhuollon opiskelijoita. Opiskelijoilta olisi kohtuutonta edellyttää samanlaista valmiutta soveltaa sääntelyä kuin ammatissa toimivilta. Opiskelijoita koskisi kuitenkin edelleen ehdotettu 1 momentin mukainen ilmoitusoikeus.
Voimassa olevan asiakastietolain 62 §:n esitöiden ( HE 246/2022 vp , s. 112) mukaan ilmoitusoikeuden nojalla tiedot on voitu luovuttaa myös suojelupoliisille. Voimassa olevaa oikeustilaa ei ole syytä muuttaa. Ehdotettu ilmoitusoikeus ja -velvollisuus koskisivat tiedonluovuttamista myös suojelupoliisille silloin, kun suojelupoliisin tehtävä liittyy uhkan arviointiin ja uhkaavan teon estämiseen.
Ehdotettu ilmoitusoikeus ja -velvollisuus koskisivat, kuten voimassa oleva 62 §, palvelunantajaa tai sen tehtäviä suorittavaa henkilöä. Tehtävät, joita hoitaessa tiedot olosuhteista, joiden perusteella jonkun on syytä epäillä olevan väkivallan vaarassa, olisi tullut saada, olisivat ehdotettua 1 momenttia vastaavasti sosiaalihuollon tai terveydenhuollon lakisääteiset tehtävät. Tieto olosuhteista ja epäily jonkun olevan väkivallan vaarassa voisi terveydenhuollossa tai sosiaalihuollossa työskentelevälle herätä esimerkiksi potilaan tai asiakkaan kohtaamisessa, muun työtehtävän yhteydessä, potilaan, asiakkaan tai läheisen kanssa keskustellessa tai viranomaiselta saadun yhteydenoton myötä.
Ilmoitus poliisille olisi voimassa olevaa asiakastietolain 62 §:ää vastaavasti tehtävä, jos on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Syytä epäillä -kynnys on myös esitutkintalain 3 luvun 3 §:ssä säädetty esitutkintakynnys. Esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Ilmoitusvelvollisen harkitessa ilmoitusvelvollisuuden täyttymistä ei tämän kuitenkaan tarvitse eikä tule arvioida esitutkintakynnyksen täyttymistä, sillä päätöksen esitutkinnan aloittamisesta tekee poliisi. Sama koskee ilmoitusoikeuden käyttämistä. Kynnyksen olisi tulkittava edelleen olevan matala, eikä varmuutta tai edes todennäköisiä syitä epäilyn tueksi edellytettäisi.
Henkilön yksityisyyden suojaamiseksi tiedon käyttötarkoitus olisi tarkoin rajattu. Ilmoitusoikeusoikeus ja -velvollisuus koskisivat välttämättömiä tietoja, eikä esimerkiksi terveystietoja tulisi luovuttaa, ellei se ole välttämätöntä uhkan arvioinniksi ja estämiseksi. Luovutettavista tiedoista olisi pyrittävä poistamaan etenkin arkaluonteiset henkilötiedot, mikäli se on mahdollista. Tietojen käyttötarkoitus poliisissa olisi sidottu uhkaavan teon arviointiin ja uhkaavan teon estämiseen. Mahdolliseen jatkokäyttöön sovellettaisiin poliisin henkilötietolain ja rikosasioiden tietosuojalain sääntelyä. Koska ei ole mahdollista tyhjentävästi määritellä, mitä tietoa poliisi tehtäväänsä vuoksi voi milloinkin tarvita, tiedot olisi sidottu välttämättömyysedellytykseen. Tarpeettomat henkilötiedot olisi tietosuojasääntelyn edellyttämällä tavalla välittömästi poistettava.
Tietojen välttämättömyyden arvioinnin voidaan katsoa olevan joissain tilanteissa ongelmallista erityisesti silloin, jos tietoja luovuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon toimija oma-aloitteisesti. Välttämättömyysedellytyksen arviointi edellyttää, että viranomainen jokaisessa yksittäistapauksessa arvioi tiedon luovuttamisen välttämättömyyttä ja jättää luovutuksen tekemättä, jos luovuttaminen olisi pelkästään tarpeellista. Matalan kynnyksen kontaktointimahdollisuus poliisiyhteyshenkilöön olisi tämän vuoksi jatkossakin tärkeää.
Ehdotettu 2 momentti eli ilmoitusvelvollisuus koskisisi epäilyä jonkun olevan vaarassa joutua sellaisen rikoslain 21 luvussa rangaistavaksi säädetyn teon kohteeksi, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Määrittely olisi vastaava, kuin lastensuojelulain 25 §:n 3 momentin 2 kohdassa. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat epäillyt rikokset voimassa olevan rikoslain mukaisesti olisivat tappo, murha, surma, törkeä pahoinpitely, pahoinpitely, törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu, naisen sukuelinten silpominen, naisen sukuelinten silpomisen valmistelu, kuolemantuottamus, törkeä kuolemantuottamus, törkeä vammantuottamus, tappeluun osallistuminen, vaaran aiheuttaminen ja heitteillepano. Ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle näin ollen jäisivät rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista lievä pahoinpitely, vammantuottamus ja pelastustoimen laiminlyönti.
Rajaus olisi tehty rikoslain 21 luvun rikoksiin sääntelyn oikeasuhtaisuuden vuoksi. Voimassa olevan sääntelyn taustat, eli lasten- ja perhesurmien ja perheväkivallan ennalta ehkäisy ja estäminen viranomaisten ja muiden toimijoiden välisen tiedonvaihdon parantamisen kautta, huomioiden ei olisi perusteltua ulottaa ilmoitusvelvollisuutta kaikkein lievimpiin epäilyihin. Sen vuoksi velvollisuus olisi rajattu nimenomaisesti sellaisiin epäilyihin, joissa on kyse rikoslain 21 luvussa säädetyistä teoista, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Käytännössä rajaus koskisi erityisesti lievän pahoinpitelyn ja perusmuotoisen pahoinpitelyn välistä rajanvetoa. Kuitenkaan rajausta ei tehtäisi myöskään siten, että sääntely koskisi esimerkiksi vain perheväkivaltaa. Myös hallintovaliokunta totesi hallituksen esitystä 333/2014 vp koskien tyytyväisyydellä, että hallituksen esitykseen sisältyvät säännökset oli muotoiltu siten, että ne koskevat myös muun väkivallan kuin perheväkivallan ehkäisemistä (HaVM 41/2014 vp – HE 333/2014 vp ).
Asiakastietolain 62 §:ssä on kyse epäilyjen ilmoittamisesta poliisille, ennen kuin mitään konkreettista rikosta on tapahtunut. Sen määrittely, minkä vakavuusasteen teosta mahdollisesti epäilyssä olisi kyse, voi olla haastavaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoilla ei välttämättä ole osaamista arvioida tekojen vakavuusastetta. Soveltamista olisi tuettava ohjeistuksella ja koulutuksella. Ehdotetussa 1 momentissa säilyisi lisäksi voimassa olevan asiakastietolain 62 §:n mukainen oikeus ilmoittaa muusta väkivallan vaaraksi joutumisen uhkasta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottaja tai sen tehtäviä suorittava voisi näin ollen 1 momentin nojalla ilmoittaa epäillystä, vaikka olisi epävarma teon vakavuusasteesta, jos muut momentissa säädetyt ehdot täyttyisivät.
Rikoslaissa on säädetty rangaistavaksi myös sellaisia väkivaltaa tai sen uhkaa sisältäviä rikoksia, joita ei ole sijoitettu lain 21 lukuun. Tällaisiksi teoiksi voidaan katsoa esimerkiksi rikoslain 31 luvun mukaiset ryöstörikokset, rikoslain 25 luvun mukaiset vapaudenriistorikokset ja rikoslain 16 luvun mukaiset virkamiehen väkivaltainen vastustaminen ja virkamiehen vastustaminen sekä osa rikoslain 20 luvun mukaisista seksuaalirikoksista. Ehdotettu asiakastietolain 62 §:n 1 momentti säilyisi edelleen laajasti oikeutena ilmoittaa väkivallan vaarasta, joten edelleen myös muista kuin ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvista teoista olisi oikeus ilmoittaa poliisille. Mahdollisimman yksiselitteinen määrittely ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvista teoista olisi perusteltu käytännön soveltamisen ja ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvien toimijoiden oikeusturvan kannalta. Myös perusoikeuksien rajoitusperiaatteet edellyttävät sääntelyn oikeasuhtaisuutta, täsmällisyyttä ja tarkkarajaisuutta. Lisäksi, kun rikoslakia uudistetaan tulevaisuudessa, on mahdollista, että rikoslakiin sisällytetään uusia rangaistussäännöksiä, joiden tunnusmerkistöön sisältyy väkivallan käyttämistä. Nämä teot voivat sijoittua myös rikoslain 21 luvun ulkopuolelle. Koska ilmoitusvelvollisuus koskisi kuitenkin vain rikoslain 21 luvussa säädettyjä tekoja, ei tulevien muutosten osalta tarvitsisi määritellä, ovatko ne ilmoitusvelvollisuuden piirissä vai eivät. Mikäli kyse olisi väkivallan vaarasta, olisivat ne ainakin ilmoitusoikeuden piirissä. Henkeen tai terveyteen kohdistuvaa uhkaa ja väkivallan kohteeksi joutumista olisi asiakastietolain 62 §:n 1 momentissa arvioitava 62 §:n 2 momenttia laajemmin, eikä ehdotetussa 1 momentissa käytettyjen termien tulisi katsoa rajoittuvan yhtä tiukasti rikoslain määritelmiin, kuten rikoslain lukuihin.
Ehdotetussa 1 momentissa rajattaisiin epäillyt uhkaavat teot vain sen edellytyksen mukaan, että kyse on väkivallan kohteeksi joutumisen vaarasta. Väkivallan käsitettä ei ole määritelty lainsäädännössä. Väkivaltaa sisältävän rikoksen perustulkinta etenkin rikos- ja rikosprosessuaalisissa yhteyksissä on kuitenkin ollut se, että menettelyssä toteutuvat vähintäänkin rikoslain 21 luvun 7 §:ssä tarkoitetun lievän pahoinpitelyn edellytykset, vaikka tuo väkivalta oikeudellisesti sisältyisikin johonkin muuhun rikokseen (lainkonkurrenssi). Esimerkiksi pahoinpitelyyn sisältyvä väkivalta on yleensä fyysistä, mutta jossain tapauksissa myös psyykkinen väkivalta saattaa tulla rangaistavaksi pahoinpitelynä. Kuitenkin asiakastietolain 62 §:n soveltamisalaa rajaa myös se käyttötarkoitus, johon tietoja luovutetaan. Käyttötarkoitus olisi henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointi tai uhkaavan teon estäminen.
Laissa ei säädettäisi siitä, tuleeko ilmoittajatahon keskustella potilaan tai asiakkaan kanssa asiasta ennen ilmoituksen tekoa. Myöskään voimassa olevassa lainsäädännössä asiasta ei säädetä. Lähtökohta asiasta keskustelemiselle olisi sama, kuin ampuma-aselain mukaista ampuma-aseilmoitusta koskien ( HE 106/2009 vp ). Toisaalta keskustelu voisi vaikuttaa positiivisesti asiakkaan tai potilaan kokemaan luottamuksellisuuteen, mutta toisaalta keskustelu voisi jopa laukaista väkivallantekoon ryhtymisen. Tämän vuoksi keskusteleminen asiasta olisi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilön harkinnan varassa tilannekohtaisesti.
Tietojen luovutustavasta ei erikseen säädettäisi. Tiedot olisi kuitenkin luovutettava ensi sijassa kirjallisesti esimerkiksi suojatulla sähköpostilla, jotta tiedonluovutuksen lainmukaisuudesta voitaisiin jälkikäteen varmistua.
62 a §.
Salassa pidettävän tiedon luovuttaminen poliisin pyynnöstä uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten
Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin poliisin pyynnöstä tapahtuvasta tiedonluovuttamisesta. On tilanteita, joissa poliisilla on tarve saada sosiaali- ja terveydenhuollosta tieto uhkan arviota ja uhkaavan teon estämistä varten myös silloin, kun tietoa ei olisi luovutettu oma-aloitteisesti. Kyse voi olla tilanteesta, jossa poliisissa on tunnistettu tarve toteuttaa uhka-arvio, kuten korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2021:13 mukaisessa tilanteessa, mutta terveydenhuollolla tai sosiaalihuollolla ei ole tietoa olosuhteista, joiden perusteella jonkun olisi syytä epäillä olevan väkivallan vaarassa eikä tietoa näin ollen voitaisi oma-aloitteisesti luovuttaa.
Pykälässä säädettäisiin, että tietopyynnön tekisi päällystöön kuuluva poliisimies. Tietopyynnön tekijän virka-asema on rajattu vastaavalla tavalla voimassa olevissa poliisilain 4 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentissa ja 3 §:n 1 momentissa. Vuoden 1995 kumotun poliisilain esitöissä ( HE 57/1994 vp , s. 36) todettiin, että kun valtuuksia on laissa oikeutettu käyttämään vain päällystöön kuuluva poliisimies, kysymys on ratkaisuista, joiden tekijältä on vaadittava erityistä koulutusta, kokemusta ja vastuuta mahdollisten poliisitoimenpiteiden laillisten edellytysten ja suoritustavan asianmukaiseksi harkitsemiseksi. Asteellista toimivaltaa merkitsevä edellytys virka-asemasta toimii osaltaan tiedonsaannin rajoituksena. Käytännössä poliisi voi tehdä tietopyynnön sähköpostilla, soittamalla tai toimipaikassa läsnä ollessa kysymällä. Voidaan arvioida, että suurin osa pyynnöistä tehtäisiin sähköpostilla. Oikeus pyytää tietoa koskisi myös suojelupoliisia.
Vastaavasta syystä tietopyyntöön vastaamisesta päättäisi terveydenhuollossa ja sosiaalihuollosta palvelunantajan vastaava johtaja. Tietopyyntöä ei tulisi osoittaa yksittäiselle terveydenhuollon tai sosiaalihuollon työntekijälle. Rajaus vähentäisi yksittäisten ammattihenkilöiden koulutustarvetta muuttuneesta sääntelystä. Mikäli tietopyyntö kuitenkin ohjautuisi sosiaali- tai terveydenhuollossa yksittäiselle toimijalle, olisi se siirrettävä palvelunantajan vastaavalle johtajalle, jonka vastuulla asia ehdotuksen mukaisesti olisi. Koska kaikissa organisaatioissa ei välttämättä ole varsinaista palvelunantajan vastaavaa johtajaa, säädettäisiin, että pyyntöön vastaamisesta voisi päättää myös vastaavia tehtäviä hoitava henkilö.
Poliisin tiedonsaantioikeus edellyttäisi, että poliisi olisi muilla tiedonhankinnan menetelmillään tai muuta kautta saanut tietoja olosuhteista, joiden perusteella poliisilla on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Rikoksia ei olisi rajattu ilmoitusvelvollisuutta vastaavalla tavalla esimerkiksi rikoslain 21 luvun mukaisiin rikoksiin, vaan oma-aloitteista ilmoitusoikeutta vastaavasti tiedonsaantioikeus koskisi väkivallan vaaraa. Tietojen käyttötarkoitus olisi sidottu henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhkan arviointiin ja uhkaavan teon estämiseen.
Tietopyyntö tulisi perustella riittävällä tarkkuudella. Vastaavasti kuin oma-aloitteisessa tiedonluovutuksessa, olisi myös pyynnöstä tapahtuvassa tiedonluovutuksessa luovutettavat tiedot rajattu välttämättömiin. Pyynnön perusteleminen on tarpeen tietojen välttämättömyysedellytyksen täyttymisen arvioinnin vuoksi, eikä perustelemattoman pyynnön perusteella tietojen luovutuksen asianmukaisuudesta voida varmistua. Tietoja ei tulisi pyytää tarpeettoman laajasti siten, että luovutettavat tiedot paljastaisivat muita kuin välttämättömiä tietoja esimerkiksi henkilön yksityiselämästä tai terveydentilasta. Tiedot luovutettaisiin salassapitosäännösten estämättä ja maksutta. Tietopyynnöt olisi tehtävä lähtökohtaisesti kirjallisessa muodossa niiden lainmukaisuuden ja riittävän perustelemisen sekä tiedon pyytäjän ja tietoa luovuttavan oikeusturvan sekä mahdollisten myöhempien erimielisyyksien välttämisen vuoksi.
62 b §.
Palvelunantajan oikeus ilmoittaa työntekijään kohdistuneesta epäilemästään rikoksesta
Pykälä olisi uusi. Pykälässä säädettäisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajan oikeudesta salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa poliisille työntekijään kohdistuneesta epäilemästään rikoksesta työntekijän pyynnöstä.
Pykälässä säädettäisiin, että palvelunantaja voisi tehdä ilmoituksen, jos teon olisi syytä epäillä kohdistuneen henkilöön hänen sosiaalihuollon tai terveydenhuollon tehtäviensä vuoksi. Teon voi olla syytä epäillä liittyvän henkilön työtehtäviin esimerkiksi silloin, jos epäilty tekijä olisi tai olisi ollut sen, johon epäilty rikos on kohdistunut, asiakas tai potilas taikka näiden läheinen, eivätkä henkilöt olisi toistensa kanssa tekemisissä muissa yhteyksissä. Oikeutta tehdä ilmoitus ei siis olisi esimerkiksi silloin, jos teon olisi syytä epäillä kohdistuneen henkilöön esimerkiksi perhesuhteiden tai muiden tämän työhön liittymättömien syiden vuoksi. Teko kattaisi myös rangaistavaksi säädetyn laiminlyönnin. Syytä epäillä -kynnystä arvioitaisiin samoin edellytyksin, kuin edellä ehdotetun mukaisesti 62 §:ssä. Kyse ei olisi esitutkintalain mukaisen esitutkintakynnyksen arvioinnista, koska sen arviointi kuuluu esitutkintaviranomaiselle.
Epäilty rikos olisi voinut kohdistua henkilöön työtehtävien yhteydessä, mutta myös niiden ulkopuolella vapaa-ajalla. Ilmoitusoikeus voisi koskea esimerkiksi sellaista tilannetta, jossa potilaana terveydenhuollon toimintayksikössä ollut uhkailee häntä hoitanutta henkilöä vapaa-ajalla ruokakaupassa. Työajalla epäilty rikos voisi tapahtua fyysisesti toimintayksikössä tai sen ulkopuolella, esimerkiksi kotihoidossa asiakkaan kotona. Rikos voisi tapahtua myös esimerkiksi internetin tai puhelimen välityksellä. Työntekijä -termi olisi ymmärrettävä laajasti siten, että palvelunantajan oikeus ilmoittaa poliisille koskisi sekä työ- että virkasuhteisia työntekijöitä sekä myös esimerkiksi vuokratyöntekijään kohdistuneita rikosepäilyjä.
Siitä, millaisessa muodossa työntekijän olisi pyyntö ilmoittamisesta tehtävä, ei säädettäisi laissa. Palvelunantaja voisi tehdä ilmoituksen poliisille valitsemaansa ilmoituskanavaa pitkin. Akuutissa hätätilanteessa olisi soitettava hätänumeroon. Olisi kuitenkin suositeltavaa, että pyynnöt tehtäisiin ensi sijassa kirjallisessa muodossa ilmoittajan oikeusturvan vuoksi ja mahdollisten myöhempien erimielisyyksien synnyn ennalta ehkäisemiseksi.
Myöskään sitä, mitä rikosepäilyjä ilmoitusoikeus koskisi, ei ehdotetussa pykälässä rajattaisi. Epäilty teko voisi olla esimerkiksi pahoinpitely tai muu väkivaltarikos, laiton uhkaus, kunnianloukkaus tai omaisuuteen kohdistuva rikos. Ilmoitusoikeus koskisi yhtä lailla virallisen syytteen alaisia rikoksia ja asianomistajarikoksia. Asianomistajarikoksesta on kyse silloin, jos syyttäjä ei saa nostaa rikoksesta syytettä, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi. Rajaus asianomistajarikosten ja virallisen syytteen alaisten rikosten välillä ei olisi tarpeen, sillä pykälässä säädettäisiin, että palvelunantaja voi tehdä ilmoituksen, jos työntekijä sitä pyytää. Poliisin olisi varmistettava asianomistajalta tarvittaessa esitutkintalain 3 luvun 4 §:ssä säädetyt edellytykset asianomistajarikoksen esitutkinnan toimittamista varten, eli vaatiiko asianomistaja asiassa rangaistusta.
Luovutettavat tiedot olisi sidottu välttämättömyysedellytykseen. Rikosilmoitusta varten tarvitaan yleensä mahdollisimman tarkat tiedot muun muassa tekijästä, tapahtumasta ja tapahtuma-ajasta. Tietoja ei tulisi kuitenkaan luovuttaa sen laajemmin, kuin on välttämätöntä. Esimerkiksi epäiltyä tekijää koskevia terveystietoja ei tulisi luovuttaa laajemmin, kuin ilmoituksen kannalta on välttämätöntä. Kuten uhkaavan teon arvioinniksi ja estämiseksi tietoja luovutettaessa, on kuitenkin mahdollista, että arkaluonteisten tietojen luovuttamista ilmoituksessa ei täysin voida välttää. Esimerkiksi hoitosuhde saattaa välillisesti käydä ilmi jo toimintayksikön nimestä.
63 §.
Sosiaalihuollon asiakastietojen luovuttaminen eräissä muissa tilanteissa
Pykälän 2 momentista poistettaisiin viittaus rikoslain säädösnumeroon, joka mainittaisiin ensimmäisen kerran ehdotetussa 62 §:ssä. Samalla momentin sanamuodon ”tarpeen” sana muutettaisiin sanaksi ”välttämätön” vastaamaan perustuslakivaliokunnan vakiintunutta lausuntokäytäntöä ja ruotsinkielistä momenttia. Muuten pykälä säilyisi ennallaan
8
Voimaantulo
Ehdotetaan, että laki tulee voimaan 1.9.2027.
Ehdotetut muutokset koskevat suurta ammattikuntaa. Vuoden 2023 lopussa sosiaali- ja terveyspalveluissa työskenteli noin 372 600 henkilöä, joista 61,7 prosenttia työskenteli julkisella sektorilla (THL Tilastot – Terveys- ja sosiaalipalvelujen henkilöstö 2023). Lain toimeenpano edellyttää henkilöstön kouluttamista ja ohjeistamista, minkä vuoksi ehdotetussa voimaantuloajankohdassa olisi huomioitu kouluttamisen ja ohjeistamisen valmisteluun tarvittava aika.
9
Toimeenpano ja seuranta
Ehdotetun lain toimeenpano edellyttää yhtenäisten käytäntöjen ja ohjeistusten laadintaa, olemassa olevien ohjeistusten päivittämistä sekä riittävää toimijoiden koulutusta. Koulutusvastuu julkisella sektorilla on hyvinvointialueilla, Helsingin kaupungilla ja HUS-yhtymällä siten, kuin sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetussa laissa
(612/2021)
ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä Uudellamaalla annetussa laissa
(615/2021)
säädetään. Koulutus ja ohjeistus olisi toteutettava myös yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja poliisin kanssa. Kouluttamista ei kuitenkaan voitaisi toteuttaa kertaluonteisena, vaan kouluttamisen olisi oltava luonteeltaan jatkuvaa.
Ehdotetun lain voimaantulon jälkeen olisi perusteltua seurata esimerkiksi toimijoiden välisen yhteistyön toimivuutta, ilmoitusmäärissä tapahtuneita muutoksia sekä toimijoiden kokemuksia ilmoitusvelvollisuudesta. Lisäksi olisi syytä seurata alueellisia eroja sekä koulutuksen ja ohjeistuksen yhteneväisyyttä. Tällainen seuranta mahdollistaa toimeenpanon mahdollisten tulkintaerojen tai käytännön haasteiden tunnistamisen ja tarvittaessa jatkotoimien arvioinnin.
10
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
10.1
Johdanto
Esitys on merkityksellinen erityisesti perustuslain 7.1 §:ssä säädetyn oikeuden elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen sekä perustuslain 10 §:ssä säädetyn yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta. Esityksellä on yhteyksiä useisiin muihinkin perustuslaissa turvattuihin oikeuksiin. Perustuslain 12.2 §:n mukaan viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Perustuslain 18 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Perustuslain 19.3 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Perustuslain 21.1 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
Ehdotettu sääntely on merkityksellistä lisäksi Euroopan unionin perusoikeuskirjan kannalta. Perusoikeuskirjan 3 artiklan mukaan jokaisella on oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Perusoikeuskirjan 6 artiklassa säädetään, että jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Perusoikeuskirjan 7 artiklassa säädetään, että jokaisella on oikeus siihen, että hänen yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiaan sekä viestejään kunnioitetaan. Perusoikeuskirjan 8 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus henkilötietojensa suojaan. 8 artiklan 2 kohdan mukaan tietojen käsittelyn on oltava asianmukaista ja sen on tapahduttava tiettyä tarkoitusta varten ja asianomaisen henkilön suostumuksella tai muun laissa säädetyn oikeuttavan perusteen nojalla. Perusoikeuskirjan 31 artiklan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus sellaisiin työoloihin, jotka ovat hänen terveytensä, turvallisuutensa ja ihmisarvonsa mukaisia. Perusoikeuskirjan 47 artiklassa säädetään oikeudesta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla sekä kyseisten oikeuksien ja vapauksien olennaista sisältöä noudattaen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia.
Perustuslakivaliokunta on pitänyt merkityksellisenä, että EU:n perusoikeuskirjan 7 artiklassa turvataan yksityiselämän suoja ja 8 artiklassa jokaisen oikeus henkilötietojensa suojaan. Perustuslakivaliokunta on painottanut, että EU:n henkilötietojen käsittelyä koskevaa lainsäädäntöä sovellettaessa on otettava huomioon mainitut perusoikeuskirjan artiklat kiinnittäen huomiota siihen, että EU:n tuomioistuimen antamat tuomiot määrittävät näiltä osin yksityiselämän ja henkilötietojen suojan keskeistä sisältöä (PeVL 14/2018 vp, PeVL 21/2017 vp).
Oikeus turvallisuuteen ja yksityisyyteen turvataan myös ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen ( Euroopan ihmisoikeussopimus , SopS 18–19/1990) 5 ja 8 artikloissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että erityisen arkaluonteiset ja henkilökohtaiset potilastiedot ovat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaisen yksityiselämän suojan piirissä (M.S. v. Sweden, 27.8.1997, kohta 35). Myös ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla tehdyn yleissopimuksen (SopS 24/2010) 10(1) artiklassa määrätään, että jokaisella on oikeus yksityiselämänsä kunnioitukseen terveyttä koskevien tietojen osalta.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka kyseisessä yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.
Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (SopS 53/2015, Istanbulin sopimus ) edellyttää, että sopimuksen osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet suojellakseen kaikkia väkivallan uhreja uusilta väkivallanteoilta (18 artiklan 1 kohta). Sopimus edellyttää, että osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että kaikki asianomaiset viranomaiset arvioivat väkivaltatilanteiden vakavuuden sekä niihin liittyvän kuolemanvaaran ja väkivallan toistumisen vaaran hallitakseen riskejä ja tarjotakseen tarvittaessa turvallisuutta ja tukea yhteensovitetuin toimin (artikla 51).
YK:n lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että sen sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaan lukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa (artikla 19). Suojatoimien on sisällettävä muun muassa menetelmiä lasten pahoinpitelytapausten ehkäisemiseksi.
10.2
Kansallinen liikkumavara
Perustuslakivaliokunta on EU:n tietosuoja-asetuksen soveltamisalalla tarkistanut kantaansa henkilötietojen suojasta lailla säätämisen vaatimuksen osalta. Tietosuoja-asetuksen sääntely henkilötietojen suojasta on olennaisesti yksityiskohtaisempaa kuin henkilötietodirektiivin (95/46/EY) ja sen toimeenpanemiseksi annetun henkilötietolain sääntely (PeVL 14/2018 vp). Valiokunnan mielestä henkilötietojen suoja tuleekin turvata ensisijaisesti yleisen tietosuoja-asetuksen ja kansallisen yleislainsäädännön nojalla. Myös sääntelyn selkeyden vuoksi kansallisen erityislainsäädännön säätämiseen tulee jatkossa suhtautua pidättyvästi ja rajata sellaisen säätäminen vain välttämättömään tietosuoja-asetuksen antaman kansallisen liikkumavaran puitteissa. Perustuslakivaliokunnan mielestä on kuitenkin selvää, että erityislainsäädännön tarpeellisuutta on arvioitava myös tietosuoja-asetuksen edellyttämän riskiperustaisen lähestymistavan mukaisesti kiinnittämällä huomiota tietojen käsittelyn aiheuttamiin uhkiin ja riskeihin. Mitä korkeampi riski käsittelystä aiheutuu luonnollisen henkilön oikeuksille ja vapauksille, sitä perustellumpaa on yksityiskohtaisempi sääntely. Tällä on erityistä merkitystä arkaluonteisten tietojen käsittelyn kohdalla (PeVL 51/2018 vp, PeVL 14/2018 vp).
Perustuslakivaliokunnan mielestä henkilötietojen käsittelyä koskevaa sääntelyä on perusoikeusherkissä sääntelykonteksteissa edelleen arvioitava valiokunnan aiemman sääntelyn lakitasoisuutta, täsmällisyyttä ja kattavuutta korostaneen käytännön pohjalta (PeVL 26/2018 vp, PeVL 14/2018 vp). Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt myös erityistä huomiota sääntelytarpeeseen silloin, kun henkilötietoja käsittelee viranomainen (PeVL 14/2018 vp).
Perustuslakivaliokunta katsoi osana perustuslain 10 §:n tulkintakäytäntöön kohdistuvaa tarkistusta, että toisin kuin suoraan sovellettava tietosuoja-asetus, rikosasioiden tietosuojadirektiivi ei sisällä sellaista yksityiskohtaista sääntelyä, joka muodostaisi riittävän säännöspohjan perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta. Perustuslakivaliokunnan mielestä henkilötietojen käsittelyä koskevaa sääntelyä on tällaisissa perusoikeusherkissä sääntelykonteksteissa edelleen arvioitava valiokunnan aiemman sääntelyn lakitasoisuutta, täsmällisyyttä ja kattavuutta korostaneen käytännön pohjalta. Merkityksellistä tässä suhteessa on, että rikosasioiden tietosuojalaki on soveltamisalallaan yleislakina sovellettavaksi tuleva laki, jota on tarkoitus täydentää eri hallinnonaloja koskevalla erityislainsäädännöllä. Henkilötietojen suojaan liittyvät sääntelyn kattavuuden, täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimukset voidaan kuitenkin joiltain osin täyttää myös tietosuoja-asetuksen soveltamisalan ulkopuolella kansalliseen oikeuteen sisältyvällä yleislailla (PeVL 26/2018 vp, PeVL 14/2018 vp, PeVL 51/2018 vp).
Perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä, että siltä osin kuin Euroopan unionin lainsäädäntö edellyttää kansallista sääntelyä tai sen mahdollistaa, kansallista liikkumavaraa käytettäessä otetaan huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset (PeVL 25/2005 vp). Valiokunta on tämän johdosta painottanut, että hallituksen esityksessä on erityisesti perusoikeuksien kannalta merkityksellisen sääntelyn osalta syytä tehdä selkoa kansallisen liikkumavaran alasta (PeVL 26/2017 vp, PeVL 2/2017 vp, PeVL 44/2016 vp).
Myös henkilötietojen luovuttaminen on henkilötietojen käsittelyä. Tietojen luovuttajan kannalta sovelletaan tietosuoja-asetusta, jossa säädettyä on noudatettava kansallisen liikkumavaran osalta. Luovutettujen henkilötietojen suojasta poliisin niitä käsitellessä säädetään poliisin henkilötietolaissa sekä yleislakina rikosasioiden tietosuojalaissa.
Henkilötietojen saantia tai luovuttamista koskeva sääntely merkitsee tyypillisesti henkilötietojen käsittelyä muihin kuin niiden alkuperäisiin käyttötarkoituksiin. Yleisen tietosuoja-asetuksen 5 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaan henkilötiedot on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla (käyttötarkoitussidonnaisuus). Tietosuoja-asetus mahdollistaa käyttötarkoitussidonnaisuutta koskevien sääntöjen soveltamisen mukauttamisen kansallisella lainsäädännöllä (6 artiklan 3 kohta). Kun henkilötietoja aiotaan käsitellä muihin kuin niiden alkuperäisiin käyttötarkoituksiin, edellyttää tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 4 kohta arviota siitä, onko kaavailtu tietojen käyttötarkoitus yhteensopiva tietojen alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa vai onko kyse poikkeuksesta tietosuoja-asetuksen mukaiseen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen. Jos tiedonsaantia tai luovutusta koskevasta säännöksestä seuraa, ettei tietojen myöhempi käsittely ole yhteensopivaa tietojen alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa, on kyse poikkeuksesta käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen.
Tietosuoja-asetuksen 23 artiklan mukaan kansallisella lailla on tiettyjen edellytysten täyttyessä mahdollista rajoittaa muun muassa 5 artiklassa säädettyä käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta. Tällöin on noudatettava keskeisiltä osin perusoikeuksia ja -vapauksia ja rajoituksen on oltava demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön ja oikeasuhteinen toimenpide, jotta voidaan taata muun muassa kansallinen turvallisuus, yleinen turvallisuus, rikosten ennalta estäminen, tutkinta, paljastaminen tai rikoksiin liittyvät syytetoimet taikka rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpano, mukaan lukien yleiseen turvallisuuteen kohdistuvilta uhkilta suojelu tai tällaisten uhkien ehkäisy sekä rekisteröidyn suojelu tai muille kuuluvat oikeudet ja vapaudet.
Tietosuoja-asetuksen rajoituksia koskevan 23 artiklan 2 kohdassa säädetään, että 1 kohdassa tarkoitettujen lainsäädäntötoimenpiteiden on sisällettävä tarpeen mukaan erityisiä säännöksiä, jotka koskevat ainakin käsittelytarkoitusta tai käsittelyn ryhmiä, henkilötietoryhmiä, käyttöön otettujen rajoitusten soveltamisalaa, suojatoimia, joilla estetään väärinkäyttö tai lainvastainen pääsy tietoihin tai niiden siirtäminen, rekisterinpitäjän tai rekisterinpitäjien ryhmien määrittämistä, tietojen säilytysaikoja ja sovellettavia suojatoimia ottaen huomioon käsittelyn tai käsittelyryhmien luonne, laajuus ja tarkoitukset, rekisteröidyn oikeuksiin ja vapauksiin kohdistuvia riskejä ja rekisteröityjen oikeutta saada tietoa rajoituksesta, paitsi jos tämä voisi vaarantaa rajoituksen tarkoituksen.
Yleisen tietosuoja-asetuksen 51 johdantokappaleen mukaan erityisiä henkilötietoja, jotka ovat erityisen arkaluonteisia perusoikeuksien ja -vapauksien kannalta, on suojeltava erityisen tarkasti, koska niiden käsittelyn asiayhteys voisi aiheuttaa huomattavia riskejä perusoikeuksille ja vapauksille. Perustuslakivaliokunta on tämän johdosta kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittely on rajattava täsmällisillä ja tarkkarajaisilla säännöksillä vain välttämättömään ja sääntelyn on oltava EU:n tietosuojalainsäädännön mahdollistamissa puitteissa yksityiskohtaista ja kattavaa (PeVL 65/2018 vp, s. 45, PeVL 15/2018 vp, s. 40). Mitä suurempi riski käsittelystä aiheutuu luonnollisen henkilön oikeuksille ja vapauksille, sitä perustellumpaa on yksityiskohtaisempi sääntely. Tällä seikalla on erityistä merkitystä arkaluonteisten tietojen käsittelyn osalta (PeVL 55/2022 vp, s. 3, PeVL 14/2018 vp, s. 5.) Arkaluonteisten tietojen käsittelyn on oltava välttämätöntä ja sääntelyn täsmällistä ja tarkkarajaista (PeVL 11/2024 vp, s. 3; PeVL 55/2022 vp, s. 3).
Rikosasioiden tietosuojalain 5 §:n 1 momentin mukaan rekisterinpitäjä saa kerätä henkilötietoja vain tiettyjä nimenomaisia ja oikeutettuja tarkoituksia varten, eikä se saa käsitellä niitä kyseisten tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan rikosasioiden tietosuojalain 1 §:n 1 tai 2 momentissa säädettyä tarkoitusta varten kerättyjä henkilötietoja saa käsitellä muuhun kuin kyseisessä momentissa säädettyyn tarkoitukseen vain, jos käsittelystä säädetään laissa. Rikosasioiden tietosuojalain 6 §:n 1 momentin mukaan käsiteltävien henkilötietojen on oltava käsittelyn tarkoituksen kannalta asianmukaisia ja tarpeellisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään. Tarpeettomat henkilötiedot on poistettava ilman aiheetonta viivytystä.
10.3
Perusoikeuden rajoittamista koskevat periaatteet
Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Perusoikeusjärjestelmässä kysymys on perustuslakivaliokunnan mukaan ääritapauksissa perustuslain 7 §:n mukaisen oikeuden henkilökohtaiseen turvallisuuteen suojaamisesta. Tällaisen vahvan intressin olemassaolon on valiokunnan mukaan yleensä katsottu muodostavan sellaisen perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävän syyn, joka valtiosääntöoikeudellisessa merkityksessä oikeuttaa perusoikeuden rajoittamisen, jos muutkin yleiset rajoittamisedellytykset ovat käsillä (ks. PeVL 36/2024 vp ja siinä viitatut PeVL 67/2010 vp, s. 2/I ja PeVL 5/1999 vp, s. 2/II). Turvallisuuden nimenomainen mainitseminen korostaa perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan julkisen vallan positiivista toimintavelvoitetta yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muihin heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta. Säännös edellyttää myös toimia rikosten uhrien oikeuksien turvaamiseksi ja aseman parantamiseksi ( HE 309/1993 vp
, s. 47).
Perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvataan jokaisen yksityiselämä ja edellytetään, että henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla. Henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta sekä häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä koskevat tiedot ovat arkaluonteisia tietoja, jotka koskettavat yksityiselämään kuuluvan henkilötietojen suojan ydintä (PeVL 25/1998 vp, s. 3, PeVL 21/2001 vp, s. 3/II). Myös henkilön sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiaan sosiaalihuollon palveluja, tukitoimia ja muita sosiaalihuollon etuuksia koskevia tietoja on pidettävä arkaluonteisina (PeVL 15/2018 vp).
Ehdotetussa sääntelyssä on toisaalta kyse perusoikeuksien turvaamisesta ja toisaalta niiden rajoituksesta. Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että yksityiselämän suojaan kohdistuvia rajoituksia on arvioitava kulloisessakin sääntely-yhteydessä perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa (ks. PeVL 14/2018 vp, s. 5 ja siinä viitatut lausunnot). Valiokunta on antanut merkitystä luovutettavien tietojen luonteelle arkaluonteisina tietoina arvioidessaan tietojen saamista ja luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevan sääntelyn kattavuutta, täsmällisyyttä ja sisältöä (ks. esim. PeVL 38/2016 vp, s. 3). Merkityksellistä käytännössä on ollut, että lainsäätäjän liikkumavaraa rajoittaa henkilötietojen käsittelystä säädettäessä erityisesti se, että henkilötietojen suoja osittain sisältyy perustuslain 10 §:n samassa momentissa turvatun yksityiselämän suojan piiriin. Lainsäätäjän tulee turvata tämä oikeus tavalla, jota voidaan pitää hyväksyttävänä perusoikeusjärjestelmän kokonaisuudessa. Erityisesti arkaluonteisten tietojen käsittelyn salliminen koskee yksityiselämään kuuluvan henkilötietojen suojan ydintä. (PeVL 37/2013 vp; PeVL 40/2021 vp).
Esitystä on näin ollen arvioitava perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten mukaisesti. Rajoitusedellytykset käytännössä tarkoittavat, että niitä noudattamalla perusoikeusrajoitus voidaan säätää tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Rajoittamisen yleiset perustuslakivaliokunnan käytännössä muodostuneet edellytykset koskevat vaatimusta säätää rajoituksesta lailla, rajoituksen tarkkarajaisuutta ja täsmällisyyttä, rajoittamisen perusteena olevien syiden hyväksyttävyyttä, suhteellisuusvaatimuksen täyttymistä, rajoitukseen liittyvien oikeusturvajärjestelyjen riittävyyttä, perusoikeuksien ytimen koskemattomuutta ja rajoituksen ristiriidattomuutta Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (esim. PeVL 67/2010 vp, s. 3 ja PeVL 5/1999 vp, s. 2). Arvioinnissa on lisäksi otettava huomioon perusoikeuksia koskevat lakivaraukset. Valtiosääntöisiin reunaehtoihin vaikuttavat myös kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet ja Euroopan unionin perusoikeuskirja sekä niitä koskeva tulkintakäytäntö.
Perusoikeusrajoitusten suhteellisuusvaatimukseen kytkeytyy välttämättömyysvaatimus. Rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Jokin perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin. Rajoitus ei saa mennä pidemmälle kuin on perusteltua ottaen huomioon rajoituksen taustalla olevan yhteiskunnallisen intressin painavuus suhteessa rajoitettavaan oikeushyvään (PeVM 25/1994 vp, s. 5).
Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että arkaluonteisten tietojen käsittelyä koskevan sääntelyn valtiosääntöisen välttämättömyysedellytyksen tulee olla lakiteknisesti toteutettu asianmukaisesti ja sen tulee myös tarkoittaa henkilötietojen käsittelyn rajoittamista riittävillä kontrolleilla välttämättömään (PeVL 21/2025 vp). Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että arvio sääntelyn välttämättömyydestä on mahdollinen vain, jos hallituksen esityksessä eritellään riittävällä seikkaperäisyydellä ne syyt, joiden vuoksi henkilötietojen käsittely katsotaan lakiehdotuksessa välttämättömäksi (ks. esim. PeVL 65/2018 vp; PeVL 48/2018 vp).
Perustuslakivaliokunta on useissa lausunnoissaan arvioinut viranomaisten tietojen saamista ja luovuttamista salassapitosäännösten estämättä koskevaa sääntelyä perustuslain 10 §:n kannalta. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että mikäli luovutettavat tietosisällöt luetellaan säännöksessä tyhjentävästi, voidaan tiedonsaanti tai tietojen luovuttaminen sitoa tarpeellisuuteen. Mikäli tietosisältöjä ei luetella, on tiedonsaanti tai tietojen luovuttaminen sen sijaan rajattava välttämättömään jonkin tarkoituksen kannalta. Kuitenkaan hyvin väljät tai yksilöimättömät tiedonsaantioikeudet edes silloin, kun ne sidotaan välttämättömyyskriteeriin, eivät ole perustuslain kannalta mahdollisia. Välttämättömyyttä arvioidaan sen käyttötarkoituksen perusteella, johon tiedot luovutetaan. Erityisesti salassapitovelvollisuuden estämättä luovutettavien tietojen ollessa arkaluonteisia, on perustuslakivaliokunta katsonut tavallisen lain säätämisjärjestyksen käyttämisen edellytykseksi sääntelyn täsmentämisen perustuslakivaliokunnan käytännön mukaiseksi. Tietojen arkaluonteisuudelle annetaan painoarvoa arvioitaessa salassapitosäännösten estämättä koskevan tietojenluovutussääntelyn kattavuutta, täsmällisyyttä ja sisältöä. (Ks. esim. PeVL 10/2014 vp, s. 6/II, PeVL 17/2016 vp, s. 5—6, PeVL 38/2016 vp, s. 2—3, PeVL 14/2018 vp, s. 5, PeVL 15/2018 vp, s. 39 ja PeVL 48/2018 vp, s. 5).
Perustuslakivaliokunta on painottanut, että erottelussa tietojen saamisen tai luovuttamisen tarpeellisuuden ja välttämättömyyden välillä on kyse tietosisältöjen laajuuden ohella myös siitä, että tietoihin oikeutettu viranomainen omine tarpeineen syrjäyttää ne perusteet ja intressit, joita tiedot omaavaan viranomaiseen kohdistuvan salassapidon avulla suojataan (PeVL 15/2018 vp). Mitä yleisluonteisempi tietojensaantiin oikeuttava sääntely on, sitä suurempi on vaara, että tällaiset intressit voivat syrjäytyä hyvin automaattisesti. Tiedonsaantioikeuksia koskien perustuslakivaliokunta on käytännössään todennut, että mitä täydellisemmin tietojensaantioikeus kytketään säännöksissä asiallisiin edellytyksiin, sitä todennäköisemmin yksittäistä tietojensaantipyyntöä joudutaan käytännössä perustelemaan. Pyynnön perustelun myötä myös tietojen luovuttajan on mahdollista arvioida pyyntöä luovuttamisen laillisten edellytysten kannalta. Tietojen luovuttaja voi lisäksi kieltäytymällä tosiasiallisesti tietojen antamisesta saada aikaan tilanteen, jossa tietojen luovuttamisvelvollisuus eli säännösten tulkinta saattaa tulla ulkopuolisen viranomaisen tutkittavaksi. Tämä mahdollisuus on tärkeä tiedonsaannin ja salassapitointressin yhteensovittamiseksi (PeVL 12/2019 vp). Tiedonsaantioikeutta koskevissa tilanteissa tietopyyntö on perusteltava ja sen on oltava mahdollisimman yksilöity ja selvä, jotta myös tietoja luovuttava taho voi arvioida, täyttyvätkö tietojen luovuttamisen yleisessä tietosuoja-asetuksessa ja erityislainsäädännössä säädetyt edellytykset (ks. KHO 2025:23).
Perustelakivaliokunta katsoi poliisin tiedonvaihtoa koskevan esityksen
HE 182/2025 vp yhteydessä, että ehdotettu sääntely, joka on sidottu välttämättömyysedellytykseen, ei säätämisjärjestykseen vaikuttavalla tavalla muodostu ongelmalliseksi oikeasuhtaisuuden kannalta. Kuitenkin, koska sääntelyssä kyse on arkaluonteisista tiedoista, katsoi perustuslakivaliokunta, että hallintovaliokunnan olisi syytä arvioida tarkkaan mahdollisuuksia rajata esityksessä ehdotettujen perusterikosten joukkoa edelleen poliisin, Rajavartiolaitoksen sekä Tullin tiedonsaantioikeuksien osalta. Perustuslakivaliokunta katsoi lisäksi välttämättömäksi sen täsmentämisen, kenestä henkilöstä ehdotetun sääntelyn perusteella tietoja voidaan luovuttaa. Ehdotusta ei ollut rajattu henkilöllisesti, vaan lakiehdotuksen perusteella tietoja voitiin saada rikoksesta epäillystä, rikoksen uhriksi joutuneista tai kenestä tahansa sivullisesta (PeVL 14/2026 vp).
Lausunnossaan PeVL 15/2018 vp käsitellyssä asiassa perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että ehdotettu säännös ei sanamuotonsa puolesta mahdollistanut salassa pidettävien potilas- ja asiakastietojen antamista, sillä siihen ei sisältynyt velvollisuutta tai oikeutta antaa siinä mainitut tiedot salassapitosäännösten estämättä. Valiokunnan mielestä tällainen rajaus oli selvyyden vuoksi syytä kirjata säännökseen.
10.4
Esityksen arviointi
Sääntelyn ensisijaisena tavoitteena on perustuslain 7.1 §:n mukaisten perusoikeuksien, eli oikeuden elämään ja turvallisuuteen, turvaaminen. Tavoitteen kannalta sääntely on arvioitu välttämättömäksi. Nykyinen sääntely on käytännössä osoittautunut tulkinnanvaraiseksi ja riittämättömäksi. Perusoikeuksien rajoittamisen suhteellisuusvaatimuksen mukaan perusoikeuden rajoitus on sallittu vain, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin. Ehdotus koskisi tietoja, joita poliisilla ei useinkaan ole saatavissaan tehtäväänsä varten muuten. Oma-aloitteista ilmoittamista koskien tiedot voivat olla sellaisia, joihin liittyvästä mahdollisesta uhkasta poliisilla ei ole lainkaan tietoa. Sen vuoksi uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten tietojen luovutus olisi välttämätöntä ja oikeasuhtaista hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi.
Esityksessä olisi kyse tietosuoja-asetuksen 5 artiklassa säädetyn käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen soveltamisalan rajoittamisesta. Uusi käyttötarkoitus, eli uhkan arviointi ja uhkaavan teon estäminen, on 5 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla yhteensopimatonta, minkä vuoksi artiklan soveltamisalaa on perusteltua rajoittaa 23 artiklan 1 kohdan d alakohdan liikkumavaraan perustuen. Kyseisen alakohdan mukaan käyttötarkoitussidonnaisuudesta poikkeaminen on lainsäädäntötoimenpiteellä mahdollista, jos rajoituksessa noudatetaan keskeisiltä osin perusoikeuksia ja -vapauksia ja rajoitus on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön ja oikeasuhtainen toimenpide, jotta voidaan taata jokin artiklan mukainen tavoite. Esityksen tavoite olisi artiklassa hyväksytyistä tavoitteista erityisesti rikosten ennalta estäminen. Tavoite olisi myös perusoikeuksien rajoitusedellytysten näkökulmasta hyväksytty. Esitykseen sisältyvät oikeus ja velvollisuus luovuttaa alun perin tietosuoja-asetuksen soveltamisalaan kuuluviin käsittelytarkoituksiin kerättyjä henkilötietoja vastaisivat tietosuoja-asetuksen 23 artiklan ja perusoikeuksien rajoitusedellytysten lakisääteisyyden vaatimusta.
Esityksessä säädettäisiin tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan edellytysten lisäksi 2 kohdan edellyttämistä tiedoista koskien käsittelytarkoitusta, käyttöön otettujen rajoitusten soveltamisalaa ja henkilötietoryhmiä. Muuten 2 kohdan edellyttämiä erityisiä säännöksiä koskien esimerkiksi säilytysaikoja tai suojatoimia, eikä perustuslain rajoitusedellytysten edellyttämiä oikeusturvajärjestelyjä, säädettäisi, koska ne määräytyvät muun sovellettavan lainsäädännön nojalla. Luovutettujen henkilötietojen suojasta ja esimerkiksi säilytysajoista ja poistamisesta poliisin niitä käsitellessä säädetään rikosasioiden tietosuojadirektiivin lisäksi poliisin henkilötietolaissa sekä yleislakina rikosasioiden tietosuojalaissa. Luovutettaessa salassa pidettäviä henkilötietoja myös julkisuuslain sääntely on nähtävä tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna lainsäädännön suojakeinona. Potilas- ja asiakastietojen suojasta säädetään yleisen tietosuoja-asetuksen lisäksi erityisesti asiakastietolaissa. Oikeusturvavaatimuksen kannalta merkityksellisenä lisäksi voidaan pitää sitä, että poliisin pyytäessä tietoja olisi pyyntö perusteltava, jotta sen lainmukaisuuden arviointi olisi mahdollista.
Ehdotetussa asiakastietolain 62 §:n 1 momentissa säädettäisiin palvelunantajan tai sen tehtäviä suorittavan oikeudesta luovuttaa välttämättömät tiedot poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten, jos henkilö on tehtävissään saanut tietoa olosuhteista, joiden perusteella on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi. Ehdotetussa 2 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta luovuttaa tiedot silloin, kun on syytä epäillä jonkun olevan vaarassa joutua sellaisen henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen kohteeksi, josta rikoslain 21 luvussa säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Ehdotetun 62 a §:n mukaan poliisilla olisi oikeus saada tiedot myös pyynnöstä. Luovutettujen tietojen käyttötarkoitus olisi rajattu (poliisin toimesta henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkan arviointi ja uhkaavan teon estäminen). Sääntelyn oikeasuhtaisuuden vuoksi tiedonluovuttaminen olisi määritelty niin, että oikeus koskisi väkivallan vaaraa ja velvollisuus tiettyjä rikoslaissa määriteltyjä rikoksia. Lisäksi oikeasuhtaisuuden vuoksi opiskelijat olisi rajattu velvoittavan sääntelyn ulkopuolelle. Poliisin pyynnöstä tapahtuva tiedonluovutus koskisi henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkaa, jonka estämiseen on olemassa painavat yhteiskunnalliset intressit. Poliisilla ei rajauksen vuoksi olisi oikeutta saada eikä sosiaali- ja terveydenhuollolla velvollisuutta tai oikeutta luovuttaa tietoja mitä tahansa, kuten omaisuuteen, kohdistuvaa uhkaa koskien. Sääntelyn tarkkuuden ja täsmällisyyden kannalta on olennaista, että laista muun muassa ilmenee riittävän selkeästi, kuka on oikeutettu tai velvoitettu luovuttamaan tietoja ja mitä tietoja voidaan luovuttaa. Laissa olevan sääntelyn tulee kaiken kaikkiaan olla siinä määrin täsmällistä, että sääntelyllä annetaan riittävä ennustettavuus viranomaistoimista. Täsmällisyyden vuoksi tietojen luovuttajatahot olisi määritelty asiakastietolain käsitteiden kanssa yhteneväisesti.
Esityksen mukaan luovutettavat tiedot olisi sidottu välttämättömiin. Koska esitetty sääntely koskee uhkan arviota ja uhkaavan teon estämistä ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut, ei laissa voida määritellä tyhjentävästi, mitä tietoa poliisi tehtäväänsä varten missäkin tilanteessa tarvitsee. Oma-aloitteisen tiedonluovutuksen ollessa kyseessä voi sosiaali- ja terveydenhuollon henkilölle syntyä epäily jonkun olevan vaarassa joutua väkivallan kohteeksi monenlaisessa yhteydessä, ja tällöin myös luovutettavan tiedon laajuus ja sisältö ovat vaihtelevia. Myös poliisin pyynnöstä tapahtuvassa tiedon luovutuksessa poliisille välttämättömät tiedot vaihtelevat tapauskohtaisesti. Työnantajan käyttäessä ilmoitusoikeutta työntekijään kohdistuneesta rikosepäilystä ilmoitettavien tietojen sisältö niin ikään vaihtelee kyseisen epäillyn rikoksen ja sen olosuhteiden mukaisesti. Tarkka määrittely luovutettavista tiedoista voisi johtaa siihen, että poliisi ei tosiasiallisesti voisi suorittaa tehtäväänsä, koska jokin tarvittava tieto voisi jäädä määriteltyjen luovutettavien tietojen ulkopuolelle. Tästä johtuen esityksessä luovutettavat tietosisällöt olisi rajattu välttämättömään perustuslakivaliokunnan vakiintunut lausuntokäytäntö huomioon ottaen.
Esityksessä ei ehdoteta tietojen luovutuksen tai saannin rajausta henkilöllisesti (vrt. PeVL 14/2026 vp – HE 182/2025 vp ). Ehdotettujen säännösten nojalla tietoa voitaisiin luovuttaa ja tietoa saada edellytysten täyttyessä koskien mahdollista tekijää tai mahdollista uhria. Tieto voisi koskea kuitenkin muutakin henkilöä. Koska kyse ehdotetun sääntelyn mukaisissa tilanteissa ei ole jo tapahtuneiden rikosten selvittämiseksi luovutettavista tiedoista vaan rikosten ennalta ehkäisemisestä, olisi perusteltua mahdollistaa henkilöllinen ulottuvuus laajemmin. Tilanne voi olla esimerkiksi sellainen, että sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijälle syntyy epäily jonkun olevan väkivallan vaarassa asiakastilanteessa, jossa asiakkaana on muu taho kuin mahdollinen tekijä tai uhri, ja tiedonluovutusta varten on ilmaistava, mistä epäily on syntynyt. Esimerkiksi salassa pidettävää tietoa ilmaiseva hoitosuhde saattaa välillisesti käydä ilmi jo toimintayksikön nimestä. Tiedonluovuttamista ja -saantia kuitenkin rajaisi erityisesti tietojen sitominen välttämättömään.
Sääntelyratkaisuissa olisi pyritty lisäksi ottamaan huomioon sosiaali- ja terveydenhuollossa korostuva luottamuksensuoja. Terveydenhuollon toiminnalle olennaista luottamuksellisuuden periaatetta on korostettu myös muun muassa apulaisoikeusasiamiehen 28.11.2024 antamassa ratkaisussa (EOAK/2910/2023), jonka mukaan yksityisyyden suojan toteutumisen kannalta on keskeistä, että yksilöllä on mahdollisuus halutessaan varmistaa hoitoa ja hoitosuhdetta koskevien tietojen säilyminen luottamuksellisina terveydenhuollon toimintayksikössä. Luottamuksensuojan vuoksi ehdotuksessa on tehty edellä kuvattuja rajauksia koskien sääntelyn soveltamisalaa ja käyttötarkoitusta.
Yksityiselämän ja henkilötietojen suoja on merkityksellinen myös silloin, kun tiedonluovutuksessa on kyse rikosilmoituksen tekemisestä. Toisaalta kyse on sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön oikeudesta koskemattomuuteen ja turvallisuuteen sekä oikeusturvasta. Kyse olisi hyväksyttävän tavoitteen, eli etenkin turvallisuuden, vuoksi yksityiselämän suojaa koskevan perusoikeuden rajoittamisesta. Luovutettavat tiedot olisi sidottu perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö huomioon ottaen välttämättömiin.
Hallitus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että esitys on sopusoinnussa perustuslain kanssa, minkä vuoksi ehdotettu laki voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan aiemmassa lausuntokäytännössään ole ottanut kantaa, olisiko mihin hyvänsä henkeen tai terveyteen kohdistuvan uhkaavan teon arvioinnilla niin painava yhteiskunnallinen selvitysintressi, että asiakas- ja potilastietoja, joihin kohdistuu hoito- ja asiakassuhteen luottamuksellisuus ja luottamus palvelujärjestelmään, olisi oikeasuhtaista saada. Ottaen huomioon tämä ja koska esitettävän lain 62 a § menee syvälle yksityiselämän suojan ydinalueelle, hallitus pitää suotavana, että perustuslakivaliokunta antaisi asiasta lausunnon.
Ponsi
Edellä esitetyn perusteella annetaan eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:
Машинный черновик — GigaChat-3-Ultra, 17.09.2026. Экспертом ещё не проверен: даты, адреса норм и санкции сверяйте с текстом.
Паспорт акта
- Юрисдикция
- Финляндия
- Официальное наименование
- Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain muuttamisesta
- Рабочее название
- HE 167/2026 — проект об изменении Закона о данных клиентов в соцздраве (обязательное информирование полиции)
- Вид и уровень акта
- законопроект
- Дата принятия
- 2026-09-15
- Вступление в силу
- 01.09.2027
- Поэтапные сроки
- вступление в силу единой датой 01.09.2027; точечные нормы по статьям не выделены
- Статус
- законопроект: на рассмотрении
- Регулятор
- полиция, прокуратура, суд; решение о предоставлении сведений принимает руководитель поставщика услуг или уполномоченное лицо
- Связанные акты
- Закон о данных клиентов в социальном и медицинском обслуживании (703/2023); Уголовный кодекс Финляндии (39/1889), гл. 21 и гл. 15 § 10
Предмет и цель
- Проблема
- недостаточный обмен информацией между системой социального/медицинского обслуживания и полицией для оценки угроз жизни и здоровью и предотвращения тяжких насильственных преступлений; потребность повысить безопасность работников при исполнении обязанностей.
- Цель
- устранить барьеры обмена данными с полицией для предупреждения насилия и расследования тяжких преступлений; усилить правовую защищённость и безопасность работников сферы соцздрава.
- Целевые показатели
- не указаны
- Сфера действия
- поставщики социальных и медицинских услуг и их работники/должностные лица; обработка клиентских данных как исключение из режима конфиденциальности
- Исключения
- студенты социальной работы/сестринского дела не подпадают под обязанность сообщать сведения (62 §(2)); иные исключения следуют общим правилам действующего закона
Субъекты
| Роль | Кто именно | Критерии отнесения | Оценка числа адресатов |
|---|---|---|---|
| поставщик | поставщик социальных и медицинских услуг («palvelunantaja») | организации и лица, оказывающие социальные и медицинские услуги по закону; руководители либо уполномоченные ими должностные лица принимают решения о раскрытии информации | — |
- Группы особой защиты
- несовершеннолетние прямо не названы; предусмотрена защита работников от насилия при исполнении обязанностей через право работодателя сообщить в полицию по просьбе работника
Нормы 4
Каждая строка — одна норма: кто что должен, через что она меняет поведение, во что обходится и чем подкреплена.
-
62 §(2) обязанность поставщик; работник, выполняющий установленные законом задачи
Поставщик обязан безотлагательно сообщить полиции необходимые данные без учёта правил конфиденциальности, если есть основания полагать, что готовится преступление против жизни/здоровья из главы 21 УК с максимальным наказанием не менее двух лет лишения свободы.
- Механизм воздействия
- операционные издержки; распределение риска
- Издержки: канал
- административные; содержательные
- Издержки: характер
- регулярные; по событию
- Событие-триггер
- по событию (получение сведений, дающих основание подозревать подготовку преступления)
- Санкция
- устанавливается иным актом
- Отсылка к иным актам
- Rikoslaki (39/1889) глава 21
- Форма исполнения
- цифровая; смешанная
- Вступление в силу
- 01.09.2027
- Российский аналог
- требует проверки
-
62 a § обязанность поставщик
По запросу руководителя подразделения полиции поставщик обязан бесплатно предоставить необходимые данные для оценки угрозы и её пресечения; решение о передаче принимает руководитель поставщика или уполномоченное им лицо.
- Механизм воздействия
- операционные издержки; распределение риска
- Издержки: канал
- административные; содержательные
- Издержки: характер
- по событию
- Событие-триггер
- по запросу органа
- Санкция
- устанавливается иным актом
- Форма исполнения
- цифровая; смешанная
- Вступление в силу
- 01.09.2027
- Российский аналог
- требует проверки
-
62 b § право поставщик
Поставщик вправе по просьбе работника сообщить в полицию необходимые данные о событии, которое он подозревает как преступление против этого работника в связи с исполнением трудовых обязанностей.
- Механизм воздействия
- ограничение модели; распределение риска
- Издержки: канал
- административные
- Издержки: характер
- по событию
- Событие-триггер
- по обращению работника
- Форма исполнения
- цифровая; смешанная
- Вступление в силу
- 01.09.2027
- Российский аналог
- требует проверки
-
63 § обязанность поставщик
Социальная служба обязана по запросу передать конфиденциальные клиентские данные полиции, прокуратуре или суду независимо от согласия клиента, если это необходимо для расследования преступления, несообщение о котором уголовно наказуемо, либо максимальный срок наказания за него составляет не менее четырёх лет.
- Механизм воздействия
- операционные издержки; распределение риска
- Издержки: канал
- административные; содержательные
- Издержки: характер
- по событию
- Событие-триггер
- по запросу органа
- Санкция
- устанавливается иным актом
- Отсылка к иным актам
- Rikoslaki (39/1889) глава 15 § 10; порог тяжести «не менее 4 лет»
- Форма исполнения
- цифровая; смешанная
- Вступление в силу
- 01.09.2027
- Российский аналог
- требует проверки
Реквизиты
| Страна | Финляндия |
| Орган | Finlex (законы и правительственные законопроекты) |
| Вид | закон / законопроект |
| Язык | fi |
| Дата документа | 2026-09-15 |
| Объём | 234 847 знаков |
| Редакций | 1 |
| Впервые увидели | 2026-09-17 |
| Проверен | 2026-09-17 01:27 |
| akn | https://opendata.finlex.fi/finlex/avoindata/v1/akn/fi/doc/government-proposal/2026/167/fin@/main.akn |
| number | HE 167/2026 |
Темы
Почему документ в базе
Отбор сработал на этих совпадениях, суммарный вес 44.
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…allinnasta annetussa laissa (906/2019, tiedonhallintalaki ). yleinen tietosuoja-asetus henkilötietojen käsittelystä on säädetty eu:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa (luonnollisten henkilöiden…
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…ä on säädetty eu:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa (luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/ey kumoami…
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…18) sekä alakohtaisessa erityissääntelyssä. tietosuoja-asetuksen 5 artiklassa säädetään henkilötietojen käsittelyä koskevista periaatteista. 5 artiklan 1 kohdan mukaan henkilötietojen suhteen o…
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…säädetään henkilötietojen käsittelyä koskevista periaatteista. 5 artiklan 1 kohdan mukaan henkilötietojen suhteen on noudatettava seuraavia vaatimuksia: a) niitä on käsiteltävä lainmukaisesti, as…
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…arkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla (---) (”käyttötarkoitussidonnaisuus”); c) henkilötietojen on oltava asianmukaisia ja olennaisia ja rajoitettuja siihen, mikä on tarpeellista suhtee…
-
henkilötieto
текст
Персональные данные
…ojen minimointi”) (---). yleisen tietosuoja-asetuksen 9 artiklassa säädetään erityisistä henkilötietoryhmistä. erityisiä henkilötietoryhmiä koskevia tietoja ei lähtökohtaisesti lainkaan saa käsitellä…
Аннотация
Проект обязывает поставщиков социальных и медицинских услуг безотлагательно сообщать полиции сведения, необходимые для оценки угрозы жизни или здоровью и предотвращения преступления, если есть основания полагать, что готовится тяжкое насильственное преступление (максимальное наказание — не менее двух лет). По запросу полиции данные должны предоставляться бесплатно; решение принимает руководитель. Также поставщику даётся право по просьбе работника сообщить в полицию о преступлении, совершённом против него при исполнении обязанностей. Вступление в силу запланировано на 1 сентября 2027 года.
Редакции документа
| Редакция | Загружена | Формат | Объём | |
|---|---|---|---|---|
| Редакция 1 открыта | 2026-09-17 01:27 | xml | 234 847 зн. | txt |